Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali

Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali

(American Pastoral, 1997. Suom. Kristiina Rikman. WSOY, 2000)

Ihminen tulee hulluksi kun ei voi tehdä mitään vaikka haluaisi

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali on jo parinkymmenen vuoden ikäinen, mutta ilmestyessään profeetallinen teos on yhä ajankohtainen. Ennen Columbinea, Jokelaa ja Utøyaa Roth onnistui kuvaamaan terrori-iskun, joka on järkevä tekijälle itselleen ja samalla täysin järjetön kenelle hyvänsä muulle. Mitä tapahtuu, kun nuoren ihmisen mieli häiriintyy ja vanhempien amerikkalainen unelma pirstoutuu sirpaleiksi?

Seymour "Swede" Levov on mies, jolla on kaikki elämässä mennyt niin kuin pitääkin. Swede oli koulussa haka urheilijaksi, mestari koripallossa ja baseballissa. Komea, vaalea atleetti on varakkaan hansikastehtaan omistajan poika, ja paikka yhtiön johdossa isän eläköitymisen jälkeen on taattu. Swede on vakaa, hillitty, fiksu ja filmaattinen. Vaimoksi löytyy Dawn, Miss New Jersey vuosimallia 1949, ja auvoinen elämä New Jerseyn maaseudulla - "amerikkalaisessa pastoraalissa" - voi kulkea tasaista kulkuaan. Kunnes 1960-luvun lopulle tultaessa jotakin tapahtuu. Pikkukylän postissa räjähtää pommi, joka tappaa paikallisen lääkärin. Sweden tytärtä Merryä epäillään räjähdyksestä Vietnamin sodan vastaisena protestina, ja tytär katoaa maan alle.

Vuosikymmeniä myöhemmin Swede lähestyy kertojaa, Nathan Zuckerbergia. Zuckerberg oli koulussa samalla luokalla Sweden pikkuveljen kanssa, eikä edelleenkään tahdo uskoa, että kaikkien ihailema suuri Swede on edes huomannut hänen olemassaoloaan. Zuckerberg - Rothin oma alter ego - on menestynyt kirjailija, jolta Swede pyytää palvelusta. Swede toivoo, että Zuckerberg kirjoittaisi kirjan hänen isästään, hansikastehtailijasuvun pohatasta. Pian ensimmäisen tapaamisen jälkeen Swede kuitenkin menehtyy. Zuckerberg tapaa luokkakokouksessa Sweden pikkuveljen ja jää miettimään Sweden perheen historiaa. Todellisuudessa Swede halusi hänen kirjoittavan hänestä ja hirmuteon tehneestä tyttärestään. Zuckerberg tajuaa olleensa täysin väärässä Swedestä. Jälkimmäiset kaksi kolmannesta kirjasta häivyttää Zuckerbergin kertojan roolin ja johdattaa kuvittelemaan, millaista Sweden elämä oikein oli ja mikä johti tyttären terroritekoon.

Merry on ihan tavallinen lapsi, siinä kuin kuka hyvänsä muukin. Kärsii änkytyksestä ja helposti fiksoituu asioihin, mutta ei merkittävästi enempää kuin monet muutkaan lapset. Swede ja Dawn tukevat ja rakastavat lastaan, mutta jokin - ulkopuolisten odotukset siitä, millainen huippu-urheilijan ja missin lapsen tulisi olla? - aiheuttaa tytössä neurooseja ja pakko-oireita. Teini-ikään tullessa tyttö radikalisoituu ja alkaa sapekkaasti vihata vanhempiensa edustamaa, hyvinvoivaa yhdysvaltalaista elämäntapaa. Kuinka he voivat elää yltäkylläisyydessä, kun heidän kotimaansa pommittaa vietnamilaisia napalmilla? Mikä oikeus heillä on menestykseen, kun miljoonat amerikkalaiset elävät köyhyysrajan alapuolella. Merry alkaa liikkua äärivasemmistolaisissa piireissä, joiden levittämä propaganda uppoaa hedelmälliseen maaperään ja kasvattaa veristä satoa.

Merryn maailmantuska muuttuu aggressioksi vailla järjellä perusteltavaa syytä ja kohdistuen viattomiin. Swede ei voi käsittää tyttärensä tekoa, eikä voi lukijakaan.

Hän kuvittelee että kaikki liittyy kaikkeen. Mutta eihän näiden asioiden välillä ole mitään yhteyttä. Miten meidän elämäntapamme ja se mitä hän teki voisivat liittyä yhteen? Se missä hän kasvoi ja mitä hän teki? Yhtä sekopäistä kuin kaikki muukin - kaikki yhtä samaa sotkua! -- Sitä ei voi selittää. Se on kaaos.
(s. 293) 

Edes Merryn logiikan sisäisessä maailmassa teolla ei ole merkitystä, vaan se on lähinnä tragikoominen tussahdus, piskuinen pisara valtameressä. Merry on rebel without a cause, jonka kapinalle faktat ja suurempi merkitys ovat toissijaisia tytön tunteman moraalisen oikeutuksen rinnalla. Teon jälkeen Merry katoaa, ja tyttären etsintä johdattaa Sweden hyväksikäytön ja kiristyksen uhriksi. Swede ja Dawn jäävät keräämään perheensä palasia kasaan. Mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä. Mitään ei koskaan ollutkaan tehtävissä.

Eikä hänellä arkielämässä ole muuta mahdollisuutta kuin pitää yllä kunniallista roolia, esittää omaa itseään ja kestää se häpeä, jonka ihannemieheksi naamioitumisesta saa maksaa.
(s. 183) 

Amerikkalainen unelma, omin kätösin saavutettu menestys hajoaa tuhkaksi suussa. Tuota unelman tuhoa Philip Roth kuvaa kuin modernin ajan profeetta, juutalaisesta kulttuurista, beat-runoudesta ja modernistisesta kirjallisuusperinteestä ammentavalla, lavealla, kaikenkattavalla ja pikkutarkalla tyylillään. Rothin pyörremyrskymäinen analyysi Yhdysvaltain kulttuurin tilasta, perheyksikön hauraudesta ja nuoren ihmisen epä-älyllisin perustein suunnatusta raivosta kiertää spiraalimaisesti kehää päästen kierros kierrokselta lähemmäs ydintä.

Rothia ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua optimistiksi, mutta Amerikkalainen pastoraali lähenee jo nihilismiä. Emme voi tuntea toista ihmistä emmekä itseämme. Järjettömyyttä vastaan ei voi taistella järjellä. Rothin sanoissa on totuudenkin siemen, ja samoja aiheita on käsitellyt myöhemmin muun muassa Jussi Valtonen romaanissaan He eivät tiedä mitä tekevät. Itse haluaisin uskoa ihmisen kohtalon olevan vähemmän lohduton. Mutta millainen tyylitaituri ja retorikko Roth on! Myönnän, että minulla oli Portnoyn taudin lukemisen jälkeen kuva Rothista kirjailijana, jonka pääraaka-aineena on seksuaalinen turhautuminen ja siihen se jääkin. Onneksi näin ei ole, ja Amerikkalainen pastoraali on aivan omalla tasollaan, suorastaan mestarin taidonnäyte niin laajuden, tyylin kuin aiheen käsittelyn tarkkuuden osalta.

Amerikkalainen pastoraali täyttää Helmet-haasteen seuraavat kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Jonathan Swift: Gulliver's Travels

Jonathan Swift: Gulliver's Travels

(1726. Wordsworth Classics, 2001)

How contemptible a thing was human grandeur

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

Käsi ylös, kuka on kuullut lilliputeista? No niin, voitte laskea kädet alas. Mutta kuka on kuullut brobdingnagilaisista, balnibarbilaisista, glubbdubdribilaisista, luggnaggilaisista, yahooista tai houyhnhnmeista? Kaikki ovat Jonathan Swiftin klassikossa Gulliver's Travels kuvattuja kansoja, mutta vain Gulliverin ensimmäisellä matkallaan kohtaamat kämmenenkokoiset Lilliputin valtion kansalaiset ovat päätyneet osaksi arkikieltä ja populaarikulttuuria. Tähän on ehkäpä syynsä. Kirjan neljästä osasta ensimmäinen on helpoin tarina kerrottavaksi.

Laivan lääkäri Lemuel Gulliver haaksirikkoutuu myrskyssä ja herää vieraalta rannalta paikoilleen sidottuna. Jo paljon pitkin maailmaa reissannut ja useita kieliä puhuva Gulliver huomaa joutuneensa minikokoisen kansan vangiksi. Toistakymmentä senttiä pitkät Lilliputin kansalaiset pitävät Gulliveria uhkaavana luonnonoikkuna, jolla on pohjaton ruokahalu. Opittuaan lilliputilaisten kielen Gulliver nousee hovin suosioon ja pääsee kuulemaan Lilliputin kiistoista naapurivaltio Blefuscun kanssa. Lilliputilaiset haaveilevat sodasta ja naapureidensa valloittamisesta, ja siihen Gulliver olisi mahtava ase. Kiistoja on myös maansisäisesti, muun muassa niinkin tärkeästä seikasta kuin kummasta päästä kananmunan syöminen kuuluu aloittaa. Tämä uskonkiista on muodostanut kaksi kilpailevaa koulukuntaa. Sisällissota ja poliittinen vaino moisen vuoksi on tosiasia. Lilliputilaisten fyysinen koko täsmää heidän pikkusieluisuutensa kanssa täydellisesti. 

Lilliput-osio on helposti typistettävissä lastenkirjan seikkailuksi, jolla kuitenkin on jonkinlainen moraalinen opetus. Meno kuitenkin muuttuu aste asteelta kummallisemmaksi ja synkemmäksi, kun Gulliverin matkat jatkuvat. Seuraavalla matkalla Gulliverin laiva ankkuroituu taas tuntemattomalle saarelle täydentämään varastoja, mutta Gulliver jää epähuomiossa pois paluukyydistä. Brobdingnagin saarta asuttavat jättiläiset, joiden silmissä Gulliver on yhtä minimaalinen kuin lilliputilaiset Gulliverin silmissä. Ystävällinen maanviljelijäperhe ottaa Gulliverin hoteisiinsa ympäri maata kierrätettäväksi kuriositeetiksi, josta perheen tytär pitää hyvän huolen. Brobdingnagin jätit ovat moraalisia, viisaita, ymmärtäväisiä, uteliaita ja rauhaa rakastavia - jos ei oteta lukuun julkisia teloituksia. Kun Gulliver ylpeänä kertoo Euroopan kuningaskuntien sotateknologiasta, jätit kauhistuvat ja pitävät eurooppalaisia iljettävinä tuholaisina. 

Kolmannella matkallaan Gulliverin laiva joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Kolmas osa on varmaankin kirjan erikoisin, mutta toisaalta ehkä myös hauskin. Laputan leijuvan linnan matematiikkaan ja tähtitieteeseen fiksoituneet miehet täytyy herättää mietiskelyistään säännöllisesti läimäyksillä, jotteivät he jatkuvasti törmälisi ja satuttaisi itseään. Samalla Laputan naiset ilakoivat maan tasalla olevien kaupunkien miesten kanssa, eivätkä laputalaiset miehet edes huomaa heidän poissaoloaan. Balnibarbissa taas valtionjohto on päättänyt ottaa maanviljelyssä ja rakennusteollisuudessa käyttöön tieteen uusimmat teoriat, jotka he ovat valitettavasti ymmärtäneet hieman väärin. Niitä on kuitenkin pakko härkäpäisesti noudattaa, vaikka kansa näkee nälkää ja rakennukset sortuvat. Älykkyys ei aina ole viisautta.

Viimeisellä matkalla laivan miehistö kääntyy Gulliveria vastaan (huomatkaa kerta kerralta kovenevat kohtalot!), ja Gulliver jää yksin saarelle, jota asuttavat älykkäät hevoset. Hevosten kanssa jonkinlaisessa välinpitämättömässä yhteiselossa asuvat yahoot, jotka näyttävät erehdyttävästi ihmisiltä. Siinä missä hevoset ovat ylväitä olentoja, joille valehtelukin on tuntematonta, ovat yahoot ihmisen irvikuvia: likaisia, väkivaltaisia, typeriä, itsekkäitä, iljettäviä petoja. Hevoset eivät voi käsittää, miten jokin niin yahoolta näyttävä kuin Gulliver saattaa olla niin älykäs, että kykenee keskusteluun. Kuten jättiläisiä, myös hevosia kummastuttaa ihmisten sodankäynti. Gulliver joutuu kohtaamaan oman lajinsa järjettömyyden selittäessään sodankäynnin käsitettä hevosille. Syitä moiselle väkivallan teollistamiselle on monia, ja kaikki niistä yhtä järjettömiä:

He asked me what were the usual causes or motives that made one country go to war with another. I answered they were innumerable; but I should only mention a few of the chief. Sometimes the ambition of princes, who never think they have land or people enough to govern; sometimes the corruption of ministers, who engage their master in a war in order to stifle or divert the clamour of the subjects against their evil administration. Difference in opinions hath cost many millions of lives: for instance, whether flesh be bread, or bread be flesh; whether the juice of a certain berry be blood or wine; whether whistling be a vice or a virtue; whether it be better to kiss a post, or throw it into the fire; what is the best colour for a coat, whether black, white, red, or gray; and whether it should be long or short, narrow or wide, dirty or clean; with many more. Neither are any wars so furious and bloody, or of so long continuance, as those occasioned by difference in opinion, especially if it be in things indifferent.
(s. 185)

Gulliverin käsitys lajikumppaneistaan alkaa lähentyä ihmisvihaa. Siinä missä kirjan alussa Gulliver pystyi naureskelemaan Lilliputin asukkaille ja kokemaan ylemmyydentuntoa, menevät yahoot niin pahasti Gulliverin ihon alle, ettei hän kykene enää erottamaan ihmistä noista olennoista. Swift osoittaa kirjallaan lukijalle peiliä, joka ei juuri sääliä tunne. Sota, poliittinen nahistelu ja omaneduntavoittelu, typeryys, taikausko ja sokeasti noudatettavat pseudotieteelliset dogmit osoitetaan juuri niin naurettaviksi kuin ne ovatkin.

Gulliver on matkoillaan aina luonnonoikku ja yksin, mutta jokaisesta maasta hänelle löytyy aina myötätuntoinen kumppani. Näiden tuttavien avulla Gulliver pääsee osalliseksi vieraista maista, joiden uskomuksia, kulttuuria ja rituaaleja tämä yrittää ymmärtää. Tavat tuntuvat usein järjettömiltä, mutta niin tuntuisivat meidänkin tapamme ulkopuolisen silmissä. Yksikään tavatuista kansakunnista ei toki ole täydellinen, vaan kaikki esittävät jonkinlaisen kritiikin meidän maailmastamme. Matkoilta palatessaan Gulliver on kerta kerralta enemmän yksinäisempi kotonaan, perheen parissa, joka ei ymmärrä Gulliverin seikkailuja ja joiden kanssa hän ei tunne kuuluvansa oikein enää edes samaan lajiin.

Gulliverin matkat ovat yllättävän synkkää satiiria kepeän seikkailun lomassa, ja varmasti kirja, jonka tulen lukemaan uudestaan tulevaisuudessa. Helmet-haasteesta Gullivers's Travels täyttää kohdat:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
23. Kirjassa on mukana meri
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
33. Selviytymistarina

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

(Мёртвые души, 1842. Suom. Samuli S. Otava, 1977)

Niin, hyvät lukijat, te ette soisi näkevänne paljastettua inhimillistä vajavaisuutta

1. Kirjassa muutetaan

Tsaarinajan Venäjällä, 1800-luvulla, maanomistajat saivat pitää maaorjia. Orjista maksettiin veroa, jonka määrä laskettin epäsäännöllisin väliajoin maaorjien määrän perusteella. Luvut eivät pysyneet tietenkään ajan tasalla talonpoikien syntyessä ja kuollessa. Kirjoihin jäi maaorjia, "sieluja", jotka olivat jo aikaa sitten kuolleet, mutta olivat teknisesti ottaen yhä maanomistajan omaisuutta. Näitä kuolleita sieluja muilta maanomistajilta ostamaan ilmestyy herra Tshitshikow (käytän tässä tekstissä vanhan suomennoksen mukaisia kirjoitusasuja). Kuolleiden sielujen ostoreissulle johdattaessaan Nikolai Gogol pyrkii myös paljastamaan aikalaistensa ja maanmiestensä sisimpien mädännäisyyden.

Tshitshikowin taustoja ei aluksi lukijalle juuri avata. Tämä ilmeisen miellyttävän oloinen keski-ikäinen herrasmies ilmestyy kaupunkiin, asettuu aloilleen ja hurmaa paikalliset silmäätekevät käytöksellään, joka on aina moitteetonta, muttei koskaan paljasta hänestä mitään henkilökohtaista. Tutustuttuaan maanomistajiin Tshitshikow alkaa kierrellä heidän luonaan ostattelemassa heidän kuolleita maaorjien sieluja, ikään kuin hyvää hyvyyttään pois heidän haittoina olemasta. Tästähän seuraisi vain hyvää, sillä näin maanomistajat eivät turhaan maksaisi veroa, eikö niin? Aluksi suunnitelma onnistuukin, vaikka myyjät tunnustavat toimissa olevan jotain hämärää. Pian epäilykset kasvavat ja monet alkavat kyseenalaistaa Tshitshikowin aikeet. Huhumyllyyn kierroksia lisäävät kuiskuttelut siitä, että Tshitshikowilla olisi aikeissa ryöstää kuvernöörin tytär mukaansa.

Tshitshikowin kohtaamat maanomistajat ovat toinen toistaan liioitellumpia karikatyyrejä; vainoharhaisia saitureita, pakonomaisia liioittelijoita, ahmatteja ja hienostelijoita. Kuolleiden maaorjien ostaminen on myös absurdi ja liioiteltu juoni, mutta sen avulla Gogol luo kuvan alemassa asemassa olevia ihmisiä hyväksikäyttävästä ihmisluokasta. Tshitshikow on huijari ja korruptoitunut helppoheikki, jolle sielujen osto on vain yksi keinottelu monien joukossa. Todelliset kuolleet sielut asustavat Tshitshikowin ja kumppaneiden sisällä. Kertojan suhtautuminen päähenkilöönsä ei ole kuitenkaan täysin vihamielinen, vaan jää epämääräiseksi. Jokin, ehkä toivo parannuksesta, saa lukijan Tshitshikowin puolelle, sillä häntä ei koskaan kuvata varsinaisesti pahana, ainoastaan moraalisesti heikkona. 

Gogol kuvaa kohteitaan sivallellen niistä kerroksia pois ja paljastaen, millainen ihminen todella on. Sankaruutta tai ylevyyttä ei hahmoissa ole havaittavissa. Tämä totuudenpuhujan rooli on raskas myös kertojalle, joka ottaa välillä tilanteen haltuun ja puhuttelee lukijaa suoraan. Lukijoille olisi helpompi hyväksyä hyvä sankari, ei vajavaista:

Vaan ei se ole raskasta, ett'ei sankari tyydytä; raskasta on sydämmessä se poistumaton vakuutus, että lukijat olisivat saattaneet olla tyytyväisiä tähän samaan sankariin, juuri samaan Tshitshikow'iin. Ell'ei tekijä olisi katsahtanut syvemmälle hänen sydämeensä, ell'ei olisi liikauttanut sen pohjalla sellaista, mikä pujahtaa ja lymyy pois maailman silmistä, ell'ei hän olisi ilmituonut salaisimpia ajatuksia, joita ei ihminen usko kellenkään toiselle, vaan olisi näyttänyt hänet semmoisena, jommoisena hän näkyi koko kaupungille, Manilow'ille ja muille - silloin olisivat kaikki olleet hyvillään ja pitäneet häntä huvittavana henkenä.
(s. 292)

Alunperin Gogol tarkoitti Kuolleet sielut ensimmäiseksi osaksi trilogiaa, joka Danten Jumalaisen näytelmän innoittamana kuvaisi venäläisen sielun matkaa helvetistä kiirastulen kautta paratiisiin. Kuolleet sielut jäi kuitenkin ainoaksi osaksi, sillä toisen osan Gogol poltti ja kolmatta ei ehtinyt aloittaakaan. Poikkeuksellisen viiltävä sävy hahmojen kuvaamisessa selittyy siis sillä, että lempämpää käsittelyä ja synninpäästöä oli suunniteltu tuleviin osiin.

Luin Kuolleista sieluista vanhan, 1800-luvun lopulta peräisin olevan suomennoksen, joka oli sinänsä mainiota ja paikoin hersyvänhauskaa kieltä, mutta suhteellisen haastavaa luettavaa. Kirja on melko lyhkäinen, eikä juoni sinänsä ole monimutkainen, mutta johtuneeko sitten vanhasta suomennoksesta, että kirja tuntui raskaslukuiselta. Satiiri venäläisestä yhteiskunnasta ja karikatyyrin vedoin piirretyt hahmot huvittivat, mutta kirja ei varsinaisesti vetänyt mukaansa. Eniten ajatuksia herättivät kertojan suorat puuttumiset tarinaan ja siihen, miksi tätä tarinaa kerrotaan. Huomaan näin jälkeenpäin, että olisi pitänyt tehdä tarkemmat muistiinpanot, sillä yksityiskohdat unohtuvat nopeasti, ja tuntuu siltä, että kirjan suola olisi nimenomaan yksityiskohdissa, eri hahmojen käytöksessä ja niiden vertailussa.

Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

(Братья Карамазовы, 1880. Suom. Martti Anhava. Otava, 2014)

Miksi tuommoinen mies elää!

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Kilon painoiset klassikkoromaanit sopivat täydellisesti kesälomalukemiseksi. Viime vuonna vietin kesälomani seuraten Leopold Bloomin jalanjälkiä, ja tänä vuonna päätin ottaa kesälukemiseksi teknisesti kevyemmän, mutta tematiikaltaan ja sisällöltään ihan yhtä raskaan teoksen: Fjodor Dostojevskin (1821 - 1881) viimeiseksi jääneen suurteoksen, Karamazovin veljekset. Sen herättämiä kysymyksiä: Mitä on lähimmäisenrakkaus? Mitä on vapaa tahto? Onko elämän suunta jo syntymässä määrätty?

Fjodor Karamazovilla on kolme poikaa: Dimitri, Ivan ja Aleksei. Fjodorin ensimmäinen vaimo ja Dimitrin äiti oli kaunis varakkaan suvun tytär, jonka Fjodor ryösti matkaansa romantiikan puuskassa. Liitto ei ollut kuitenkaan erityisen lämmin, ja vaimo karkasi toisen miehen matkaan ja lopulta kuoli. Toinen vaimo oli avioton lapsi, aikuisena uskonnollisessa hurmoksessa ja itsetuhoinen. Synnytettyään Ivanin ja Aleksein hänkin kuoli jättäen Fjodorin yksin poikien kanssa. Kummankaan vaimon kuolema ei juuri Fjodoria hetkauttanut ainakaan nähtävästi, ja lapset saivat kasvaa palvelijoiden huomassa. Ivanin ja Aleksein kanssa kasvoi myös Pavel Smerdjakov -niminen poika. Smerdjakov on kylähullun naisen lapsi, joka syntyi Karamazovien puutarhassa. Kylillä puhutaan, että Smerdjakov olisi Fjodorin avioton lapsi, mikä saattaa hyvinkin pitää paikkansa Fjodorin häntäheikin maineen tuntien.

Karamazovien palvelijat kasvattavat Fjodorin poikia kuin ominaan ennen kuin luovuttavat nämä muualle huostaan; Dimitrin Eurooppaan äitinsä serkun luo ja Ivanin ja Aleksein äitinsä kasvattiäidin stipendin turvaamina opintojen pariin. Vartuttuaan Dimitri viettää tapahtumarikasta elämää muun muassa armeijan leivissä, eivätkä naisseikkailutkaan jää hänelle vieraiksi. Ivanista varttuu epäilevä luonnontieteilijä, ateisti ja lahjakas kirjoittaja. Aleksein lahjakkuus ja mielenkiinnon kohteet suuntautuvat teologiaan ja munkin elämään. Smerdjakov jää palvelijoiden huostaan ja opiskelee kokiksi, joskaan hän ei saa ammatista juuri tyydytystä itselleen.

Dimitri on vähä vähältä kuluttanut reissuillaan hänelle kuuluvan perintöosansa. Isä ei ole ollut pojalleen täysin rehellinen varoja antaessaan, ja perinnön yhtäkkinen ehtyminen tulee Dimitrille yllätyksenä. Fjodor-isä on itsekin hummaillut omaisuuttaan menemään juominkeihin ja naisiin, mutta jostain syystä on onnistunut lainaamalla ja kitsastelemalla kasvattamaan itselleen mittavan omaisuuden. Fjodor ei ole valmis luopumaan enää kopeekastakaan poikansa hyväksi. Dimitri palaa kääntämään isänsä pään perinnön suhteen. Kotikaupunkiin palanneet veljekset kohtaavat. Ivanin ironia törmää Aleksein rauhallisen, vilpittömän luottamuksen ja läheisrakkauden, jotka molemmat taas ovat ristiriidassa Dimitrin räiskyvän, yli äyräiden vyöryvän tunteellisuuden kanssa.

Raha ei ole ainoa asia, joka hiertää Fjodorin ja Dimitrin isä-poika-suhdetta. Molemmat ovat myös rakastuneet samaan naiseen. Huomattavasti Fjodoria nuorempi lumoavan kaunis Grušenka on saanut niin vanhuksen kuin nuoren miehen pään pyörälle leikittelyillään. Tämä siis siitä huolimatta, että Dimitri on jo kihloissa erään Katerina Ivanovnan kanssa. Grušenkan maine ei suinkaan ole mairitteleva, ja hänen kevytkenkäisyydestään liikkuu huhuja pitkin kaupunkia. Dimitriä mustasukkaisuus ja inho isäänsä kohtaan koettelee niin kovin, että hän kiihdyksissään tunnustaa olevansa valmis jopa murhaamaan isänsä poistaakseen esteet hänen ja Grušenkan onnen tieltä. Syyllisyys kihlatun, Katerina Ivanovnan, hylkäämisestä kuitenkin kalvaa Dimitrin mieltä, varsinkin kun Dimitri on Katerinalle kolme tuhatta ruplaa velkaa. Kun tuhatsivuisen romaanin puolen välin paikkeilla Fjodor löydetään kotoaan kuolleena ja ryöstettynä ja Dimitri hortoilemasta kaupungilta paita yltäpäältä veressä ja setelinippu hallussaan, ei epäiltyjä ole kovinkaan monta. Dimitrin syyllisyydestä ovat vakuuttuneet käytännössä kaikki paitsi nuorin veli, Aleksei.

Fjodor-isä todella on iljettävä hahmo, joka on saanut syystäkin itselleen maineen ilveilijänä ja huijarina. Hän puhuu palturia, kitsastelee, solvaa muita aina itsensä joko korottaen tai marttyyriksi alentaen - ja silti on saavuttanut suuren omaisuuden. Sietämätöntä! Hän haikailee tulisesti puolta nuoremman Grušenkan perään ja on valmis mihin vain tämän puolesta, vaikka kaikki muut tajuavat rakkauden tuhoon tuomituksi. Ihmisten silmissä Fjodor on täysi klovni ja heittiö. Muiden näkemykset Fjodorista kahlitsevat tämän roolinsa vangiksi. Omaa toimintaansa hän perustelee sillä, että jos kaikki odottavat kelvotonta käytöstä, kelvottomasti hänen on myös käyttäydyttävä. Pojat joutuvat tekemään tiliä isänsä maineen kanssa. Onko heidän elämänsä tuomittu kulkemaan samoja latuja kuin isänsäkin?

Dimitri on isänsä poika myös luonteeltaan, kykenevä uskomattomaan huikentelevaisuuteen niin rahankäytön kuin tunteidensa ilmaisemisen suhteen. Isä ja poika molemmat huutavat, mesoavat, itkevät, takovat rintaa, kiroavat ja nauraa hohottavat kuin jokainen tunne olisi voimakkain koskaan koettu. Dimitri kokee pettäneensä kihlattunsa luottamuksen ja kuvittelee vastaukset valmiiksi mielessään kuviteltuihin sanaharkkoihin. Sama sitten päästä survaisemaan ensimmäinen isku, jos kerran lopputulos on jo määrätty:

Minä katsoin neitoa, turhia ei ääni sisälläni puhunut: niinpä tietysti, niin siinä käy. Minut heitetään niskasta kadulle, sen näkee ilmeestä jo nyt. Häijyys kiehahti sisälläni, tuli halu tehdä mahdollisimman halpamainen, porsasmainen kauppasaksan temppu --"
(s. 148 - 149)

Myös perheen ottopoika ja äpärä Smerdjakov on odotusten uhri. Kuinka mielenvikaisen naisen aviottomasta lapsesta voisi tulla mitään muuta kuin iljettävä lurjus? Smerdjakov, jonka nimikin tarkoittaa haisevaa, on äpärä, eikä hänen sitä anneta unohtaa: Oletko sinä muka ihminen -- et sinä ihminen ole, vaan saunannäljästä siinnyt, se sinä olet (s. 161). Vastauksena maailman välinpitämättömyyteen hänen käytöksensä on viiltävän kylmää ja etäistä. Lapsena Smerdjakovin harrastuksiin kuului kulkukissojen hirttäminen, mutta aikuisena tuhovimma on laantunut kopeudeksi ja halveksunnaksi. Ainoa, jota hän tuntuu arvostavan, on Ivan ja tämän kriittinen, ateistinen elämänkatsomuksensa, mutta tunne ei ole molemminpuolinen.

Ympäristön odotusten vaikutus käytökseen liittyy Dostojevskilla laajempaan pohdiskeluun vapaasta tahdosta. Eräässä romaanin kuuluisimmista osista ateisti-Ivan selostaa sepittämäänsä runoelmaa Aleksei-veljelleen, luultavasti tarkoituksenaan kiusoitella lempeää, uskovaista veljeään. Tarinassa espanjalaisen inkivisition suurinkvisiittori tapaa Jeesuksen. Suurinkvisiittorin näkemys Jeesuksesta on se, ettei tämän toista tulemista kaivata, sillä Jeesuksen tarjoama vapaa tahto ei sovi yhteen katolisen kirkon kanssa. Kansa ei ymmärrä omaa parastaan, joten parempi, ettei heille anneta vaihtoehtoja:

Oi, me vakuutamme heille että silloin heistä vasta vapaita tuleekin, kun he kieltäytyvät vapaudestaan meidän hyväksemme ja ovat meille alamaisia. Ja kuinka on, olemmeko oikeassa vai valehtelemmeko me? He itse vakuuttuvat siitä että me olemme oikeassa, sillä he muistavat millaisiin orjuuden ja hämmennyksen kauhuihin sinun vapautesi heidät vei. Vapaus, vapaa ajatus ja tieto johdattavat heidät sellaisiin sokkeloihin ja sysäävät heidät sellaisten merkillisyyksien ja selittämättömien salaisuuksien eteen että eräät heistä, uppiniskaiset ja raivopäiset tuhoavat itse itsensä, toiset, uppiniskaisest mutta vähävoimaiset tuhoavat toinen toisensa, ja kolmannet, ne loput, heiveröiset ja onnettomat ryömivät meidän jalkojemme juureen ja korottavat äänensä meidän puoleemme: 'Niin, te olitte oikeassa, vain teidän hallussanne oli hänen salaisuutensa ja me palaamme teidän luoksenne, pelastakaa meidät meiltä itseltämme'.
(s. 328) 

On siis helpompaa luovuttaa ja tehdä niin kuin sinulta odotetaan. Kuitenkin Jeesuksen tarjoama lähimmäisenrakkaus ja kaiken antaaksi antava suudelma hämmentävät suurinkvisiittorin samaan tapaan kuin Aleksein ymmärrys ja myötätunto hämmentävät kyynisen Ivan-veljen.

Nuorimman veljeksen, Aleksein, hyvyys ja vilpittömyys ovat ehkä avain koko Karamazovin veljeksiin. Aleksei on ainoa, joka tuntuu säilyttävän malttinsa ja harkintansa, kun muut veljekset, isä ja veljien rakastamat naiset ympärillä pyörivät pyörremyrskyn lailla omien himojensa ja katkeruuksiensa vietävinä. Aleksei kamppailee maailman välinpitämättömyyden ja hulluuden kanssa, mutta selviää lopulta voittajaksi hyväksymällä maailman ja ihmisen epätäydellisyyden. Loputon kärsivällisyys ja anteeksianto tuo Alekseille jonkinlaiseen pyhyyden tilan, jossa rakkaus lähimmäistä kohtaan tiivistyy hehkuvaksi valoksi, joka säteilee hänen ympärilleen. Mutta riittääkö se? Kysymys jää ilmaan roikkumaan.

Karamazovin veljesten tarina on suhteellisen yksinkertainen, mutta sen tehtävä onkin antaa tilaa hahmojen persoonien pikkutarkalle tutkinnalle. Tässä Dostojevski on aina ollut mestari. Kuinka voikin kirjailija luoda niin runsaita ja reheviä hahmoja, jotka käyttäytyvät periaatteessa täysin epäuskottavan ylenpalttisesti - ja ovat silti niin uskottavia ja samastuttavia? Hahmojen kokemat ristiriitaiset, monimutkaiset tunteet tuntuvat loogisilta ja heidän valintansa, jos nyt ei hyväksyttäviltä niin ainakin ymmärrettäviltä. Muista lukemistani Dostojevskin romaaneista tuttu kuumeisuuden tunne oli tässäkin hyvin vahvasti läsnä. Toinen havaitsemani tunnelma oli uskonnollinen, mitä varsinkin useat teologiaa sivuavat pohdinnat korostivat. Mutta myös itse tarinassa veljeksistä, vihasta, mustasukkaisuudesta, kateudesta ja anteeksiannosta on jotain hyvin raamatullista. Karamazovin veljekset oli minulle romaani, joka lukiessa tuntui paikoin vaivalloiselta, usein hämmentävältä (mihin Zosima-vanhuksen nuoruutta käsittelevän jakson tai loppupuolen lapsilauman kohtaloiden oikein oli tarkoitus johtaa?), mutta näin jälkeenpäin asiaa sulateltuani hyvin palkitsevalta. Ei se vaikuttavuudessaan ehkä mielestäni Rikosta ja rangaistusta voita, mutta sen genre onkin sangen eri.

Karamazovin veljekset täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
40. Kirjassa on lemmikkieläin

´

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

(Bröderna Lejonhjärta, 1973. Suom. Kaarina Helakisa. WSOY, 2002)

Minne sinä menet, sinne tulen minäkin

24. Surullinen kirja

Leijonan perheen veljekset Kalle ja Joonatan asustavat pienessä kaupunkiasunnossa. Vanhempi veli Joonatan menestyy koulussa ja on kaikkien rakastama rohkea seikkaileva pellavapää. Kalle, jota Joonatan leikkisästi nimittää Korpuksi, on taas pienikokoinen, arka ja vakavasti sairas. Korppu on kuullut vanhempiensa puhuvan sairautensa vakavuudesta ja joutuu käsittelemään omaa, liian varhain lähestyvää kuolemaansa. Joonatan kertoo veljelleen, että he tapaavat vielä kuoleman jälkeen Nangijalassa, "leiritulten ja satujen" maailmassa. Siellä sairaudet paranevat ja veljekset saavat viettää ikuista kesäpäivää yhdessä uiden, ratsastaen ja seikkaillen.

Korppu ihannoi isoveljeään yli kaiken, ja kohtaaminen tuonpuoleisessa olisi toiveiden täyttymys. Korppu itse on vähän raasu, pelokas ja epävarma, mutta kovin sympaattinen ja veljään kohtaan tuntemassaan rakkaudessa rajaton. Jonain päivänä Korppu toivoo olevansa yhtä urhea kuin veljensä. Suru koittaa perheeseen kuitenkin vielä odotettuakin aiemmin, kun asuntoon syttyy tulipalo. Joonatan koppaa pikkuveljensä syliinsä ja hyppää ikkunasta paloa paetakseen. Korppu selviää hengissä, mutta Joonatan suojaa vartalollaan Korppua pudotukselta ja menehtyy. Lehdet nimeävät Joonatanin Leijonamieleksi, 1100-luvun englantilaisen kuninkaan mukaan. Kuolemansairas Korppu odottaa omaa kohtaloaan ja lohduttaa äitiään sanoilla, "Älä itke äiti! Nangijalassa tavataan!"

Väistämätön koittaa, ja Korppu menehtyy sairauteensa herätäkseen Joonatanin ennustamasta Nangijalan maailmasta. Aluksi Nangijala vaikuttaa taivaalliselta tyyssijalta, mutta pian alkaa selvitä, ettei kaikki olekaan auvoa vain. Nangijalaa uhkaa vihollinen:

- Mikä se vihollinen oikein on? minä kysyin
- Sen nimi on Tengil, Joonatan sanoi, ja hän lausui sen sillä lailla, että nimi kuulosti inhottavalta ja vaaralliselta.
- Missä se Tengil on? minä kysyin
Silloin Joonatan kertoi minulle Karmanjakasta, maasta joka oli Ikivuorten vuoristossa Ikivirtojen virran takana ja jota hallitsi Tengil, käärmeen häijy.
Minua pelotti entistäkin enemmän, mutta en halunnut näyttää sitä.
- Miksei hän voi pysyä siellä Ikivirroilla? minä sanoin - Mitä varten hänen pitää tulla Nangijalaa tuhoamaan?
- Sanos muuta, Joonatan sanoi. - Se tietää paljon, joka tuohon vastauksen tietää. En minä tiedä mitä varten Tengil haluaa tuhota kaiken. Niin vain on. Hän ei anna laaksolaisten elää niin kuin he haluavat. Ja hän tarvitsee orjia.
(s. 52 - 53)

Maisemat vaihtuvat ja uusia nimiä ryöpsähtelee sivuille. Aluksi realistiselta ja urbaanilta kuulostanut tarina siirtyy hetki hetkeltä lähemmäs C. S. Lewisin ja J. R. R. Tolkienin kaltaisten kirjailijoiden eeppisiä fantasiamaailmoja. Tengilin armeijat uhkaavat, ja puolustajien joukossa liikkuu kavaltaja. Alkaa seikkailu, jossa Joonatanilla ja Korpulla on avainrooli.

Nopeasti lukija unohtaa että pojat ovat koskaan eläneetkään meidän maailmassamme, joka tuntuu kaukaiselta ja ankealta Nangijalan eloisuuteen ja värikkyyteen verrattuna. Kuolema meidän maailmassamme vaikuttaa ihanalta pakokeinolta kurjuudesta, mikä tekee teoksesta todella vaikean lähestyä. Miten suhtautua kuolemaan ja itsensä uhraamiseen toivottuna vapautuksena kärsimyksistä? Ensimmäinen reaktioni oli torjuva: kuinka tällaista voi kirjoittaa lastenkirjaan? Eikö se ole vastuutonta kuoleman ihannointia? Kuolema tuntuu luovuttamiselta, pelkuruudelta. Toisaalta lopulta on ymmärrettävä luopua, ja väistämättömän hyväksymistä Nangijalan fantasiamaailma helpottaa. Kerran kipu vielä hellittää ja suru haihtuu. Ehkä kaikkein suurinta rohkeutta onkin kohdata se pystypäin, mitä ei voi jättää kohtaamatta. En ole täysin varma, mitä mieltä olen itsekään. Jostain syystä sisäinen kapinoitsijani nostaa päätään Veljeni, Leijonamieltä lukiessa ja huutaa syvyyksistä Dylan Thomasin sanoin, "do not go gentle into that good night / rage, rage against the dying of the light!" Älkää luovuttako!

Astrid Lindgrenin lastenkirjaklassikko Veljeni, Leijonamieli on aihepiiriltään erittäin raskas, mutta se kääntää kamalan aiheen vauhdikkaaksi seikkailuksi fantasiamaailmassa, jossa hyvä ja paha käyvät kamppailuaan. Lapsen kuolema saa erikoisen käsittelyn, sillä kirja kertoo siitä kuolevan lapsen sekä kuolleen lapsen sisaruksen näkökulmasta. Korpun ja Joonatanin vanhempia hädin tuskin mainitaan koko kirjassa, ja lasten vanhempien suru jää sanomattomaksi kysymykseksi tarinan ulkopuolelle. Veljeni, Leijonamielessä on kuitenkin kaiken sen moraalisen vaikeuden lisäksi paljon kauneutta ja lohtua, ja jopa muutamia hauskojakin hetkiä. Fantasiakirjana se on varsin oivallinen, joskin toki hiukan naiivi, mutta sen taustalla olevat teemat taas ovat kaikkea muuta kuin naiiveja, joten se hyväksyttäköön. Surullinen kirja ehdottomasti on, kenties eräs surullisimpia lukemiani, joten se täyttää Helmet-haasteen kohdan 24. Se voisi täyttää monta muutakin kohtaa, ainakin seuraavat:

1. Kirjassa muutetaan
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

"Mikroskoopin lasilevyllä"

H. G. Wells: Maailmojen sota

(The War of the Worlds, 1898. Suom. Matti Kannosto. Tammi, 2005)

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Tuhatkahdeksansataaluvun loppuvuosina ei kukaan olisi voinut uskoa, että tätä meidän maailmaamme pitivät tarkasti ja hellittämättä silmällä ihmistä suuremmat ja silti yhtä kuolevaiset älyt, että samaan aikaan kun ihmiset hyörivät omien askareittensa parissa heitä tarkkailtiin ja tutkittiin kenties yhtä yksityiskohtaisesti kuin mikroskoopin käyttelijä saattaa tarkastella vesipisarassa parveilevia ja lisääntyviä lyhytikäisiä olentoja. Pallonsa pinnalla äärettömän itsetyytyväisinä pikku asioitaan hoitavat ihmiset pitivät aineellisen maailman valtaansa itsestään selvänä. Samoin tekevät ehkä likoeläimet mikroskoopin lasilevyllä.

Näillä sanoilla alkaa tieteiskirjallisuuden edelläkävijän, H. G. Wellsin eräs pääteoksista, Maailmojen sota. Wells oli ranskalaisen Jules Vernen ohella tärkeimpiä tulevaisuuden visiönäärejä kirjallisuudessa, ja jotain samaa heissä kenties onkin. Molempien teokset ovat seikkailun ja mielikuvituksen juhlaa. Tosin minun kapealla otannalla lukemistani teoksista siinä missä Verne oli kiinnostunut keksinnöistä ja tutkimusmatkoista, tuntuu Wells olleen kiinnostuneempi yhteiskunnasta ja ihmisestä.

Tapahtumapaikkana ja -aikana on siis 1800-luvun lopun Lontoo, jonka lähiseudulle eräänä päivänä tömähtää taivaalta jonkinlainen valtava lieriö, jonka sisältä kuuluu epämääräisiä ääniä. Aluksi ilmiö ei kiinnosta juuri ketään, mutta kun sieltä purkautuu esille Mars-planeetalta peräisin olevia olentoja sädetykkeineen, asia alkaa kiinnostaa - no, itse asiassa ei vieläkään juuri ketään. Tieto leviää hitaasti, ihmiset jatkavat normaalia elämäänsä ja väheksyvät maaseudulla tapahtuvia kummallisuuksia ja epäilevät niiden todenperäisyyttä. Tästä voisi vetää yhtymäkohtia nykyajan kriiseihin ja siihen, kuinka helposti ne jätetään huomiotta siihen asti, kunnes ne koskevat meitä henkilökohtaisesti.

Kertojana toimiva nimetön filosofi on ensimmäisten joukossa todistamassa marsilaisten tuhovoimaa, ja vähitellen tieto ja tiedon myötä paniikki leviävät väestöön. Maan voimakkaampi vetovoima hidastaa olioiden liikkumista, mutta niiden mukanaan tuomat kolmijalkaiset panssariajoneuvot mahdollistavat nopean mobilisaation. Armeija yrittää parhaansa, mutta Maxim-konekiväärit hädin tuskin naarmuttavat kolmijalkatankkeja. Lisää lieriöitä laskeutuu maahan, ja vastarinta osoittautuu hyödyttämäksi. Olennot jättävät jälkeensä pelkkää tuhoa. Yhteydet ulkomaailmaan katkeavat, mutta oletus on, että hyökkäys on maailmanlaajuinen. "Me ollaan pojat hävitty tää peli", toteaisi Kummelista tuttu jääkiekkovalmentaja.

Muuta ei siis voi kuin yrittää selvitä. Kertoja joutuu todistamaan ihmisten kaappauksia ja laajamittaista tuhoa, joka raunoittaa Lontoonkin pahoin. Raunoissa piileskellessään hän lyöttäytyy toisen pakolaisen kanssa yhteen, mutta huomaa, että helvetti todella on toiset ihmiset. Typerä, järkensä menettänyt kumppani haaskaa muonavaroja, itkeskelee ja huutelee järjettömiä ja on vähällä paljastaa sijainnin marsilaisille. Päähenkilö ei juuri tunne myötätuntoa kanssaihmistä kohtaan, eikä taistelussa tunneta sankaruutta. Selviytymisvietti ja paineensietokyky punnitaan, eikä kaikkien psyyke sitä kestä. Kaksikymmentä vuotta teoksen kirjoittamisen jälkeen britit saivat oikeasti kokea laajamittaisen, modernin sodan seuraukset ensimmäisessä maailmansodassa.

Mutta miksi marsilaiset hyökkäävät? Sekin käydään läpi, eikä motiivina ei ole mieletön tuhoamisvimma. Tilan puute, hupenevat luonnonvarat ja tunne oikeudesta vähemmän kehittyneen kansan alueisiin - alkaako kuulostaa tutulta? Esimerkkejä erilaisista "marsilaisista" meidän maailmassamme voi keksiä aina hunneista konkistadoreihin ja natsi-Saksan vaatimuksiin elintilasta arjalaisille kansoille. Jotkut varmaan pitävät Välimeren yli Eurooppaan saapuvia pakolaisia omanlaisina marsilaisinaan, jotka tulevat tuhoamaan eurooppalaisen kulttuurin. Tavallaan onkin hienoa, etteivät marsilaiset Maailmojen sodassa jää pelkiksi tuhoamiskoneiksi, vaan niillä on omat syynsä tehdä, mitä tekevät, vaikka syitä ei voisi hyväksyäkään. Se tekee niistä, paradoksaalista kyllä, inhimillisempiä, vaikka omaa näkökulmaa ne eivät romaanissa saakaan. Nykyperspektiivistä Maailmojen sodassa on siis todella paljon yhteiskunnallista kritiikkiä, sekä teräviä ja kiistanalaisia huomioita.

Maailmojen sota löytyi Oulun kaupunginkirjastosta henkilökunnan suosittelemien kirjojen hyllystä, siksipä tämä täyttää minun haasteessani kohdan 50. Muita sopivia kohtia olisivat esimerkiksi 23. Käännöskirja, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään, 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

"Ten little soldier boys"

Agatha Christie: And Then There Were None

(1939. Harper Collins, 2015)

24. Kirjassa selvitetään rikos

Ihan alkuun on pakko sanoa, etten ole mikään dekkarien asiantuntija. Agatha Christiestä, tuosta genren kiistattomasta klassikostakin, tuntemukseni rajoittuu oikeastaan vain David Suchetin tähdittämään Hercule Poirot -tv-sarjaan, josta kyllä sinänsä olen pitänyt. Tämä on kuitenkin kirja, jonka nimestä olen ollut tietoinen lähes niin kauan kuin olen ollut tietoinen siitä, mitä kirjat ovat. Suomessa tämä kirja tunnetaan nykyään nimellä Eikä yksikään pelastunut, mikä on varsin kelpo käännös nykyiselle englanninkielisen painoksen nimelle, mutta varmasti monelle vanhempi suomennos ja sen poliittisesti epäkorrekti nimi on tutumpi: Kymmenen pientä neekeripoikaa. Isossa-Britanniassa teos julkaistiin alunperin vuonna 1939 nimellä Ten Little Niggers, kun taas Yhdysvalloissa se julkaistiin nimellä And Then There Were None juonelle tärkeän lastenlorun viimeisen säkeen mukaan. Jotenkin ironista, että rotutietoisessa Amerikassa rasistiseksi koettu "nigger"-sana vaihdettiin tuosta lorusta vain marginaalisesti vähemmän loukkaavaan "Indian"-sanaan. Mutta kukapa alkuperäiskansasta välittäisi.

Lähtökohtaisesti vastustan sensuuria poliittisen korrektiuden - tai oikeastaan minkään muunkaan nimissä. Paljon on keskusteltu esimerkiksi Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuista, ja sen runsaasta "nigger"-sanan käytöstä afroamerikkalaisia kuvatessaan, ja kuinka kirjaa pitäisi muokata koululukemistoihin. Mutta se sana on osa Yhdysvaltain kulttuurihistoriaa, ja eräs Huckleberry Finnin merkittävimmistä pointeista on juuri se tapa, millä mustiin amerikkalaisiin on suhtauduttu ja kuinka tuo suhtautuminen on edelleen ajankohtainen kielen muuttumisesta huolimatta. Toisaalta ymmärrän sen, että kuka minä olen sanomaan mistä saa loukkaantua ja mistä ei, varsinkaan kun en itse kuulu ihmisryhmään, johon tuolla termillä viitataan. "Nigger" ja suomen kielen "neekeri" koetaan ilman epäilyksen häivääkään loukkaaviksi sanoiksi ja rasistiseksi vallankäytöksi, enkä missään nimessä käyttäisi noita sanoja arkikielessä, kuten ei tulisi mielestäni kenenkään. Mutta en myöskään hyväksy historian uudelleenkirjoittamista ja kaunistelua siinä pelossa, että joku saattaisi loukkaantua. Rajanveto on vaikeaa.

Se kiistanalaisesta nimestä, nyt itse kirjan pariin. Kymmenen eri taustoista kotoisin olevaa henkilöä, kaikki eri-ikäisiä ja eri sukupuolta edustavia, saavat salaperäisen kutsun saarelle nimeltä Soldier Island (kaikki arvannevat, minkä niminen saari alkuperäisessä versiossa on). Kutsujen perusteet ovat yhtä kirjavat kuin henkilöiden taustat. Ainoa todella heitä kaikkia yhdistävä tekijä on, että kaikkien lähipiirissä on kuollut joku epämääräisissä olosuhteissa. Vieraat asettuvat kodiksi saarella sijaitsevaan kartanoon. Jokaisen vieraan huoneen seinällä on loru kymmenestä sotilaspojasta, jotka yksi kerrallaan potkaisevat tyhjää:

Ten little Soldier boys went out to dine; One choked his little self and then there were nine.
Nine little Soldier boys sat up very late; One overslept himself and then there were eight.

Ja niin edelleen, kunnes viimeinenkin sotilaspoika on heittänyt veivinsä. Kaikkien kokoonnuttua olohuoneeseen salaperäinen ääni gramofonista lukee heille lakia: he kaikki tulevat kuolemaan rangaistuksena kuoleman tuottamuksesta toiselle. Yksi kerrallaan vieraat joutuvat murhaajan uhriksi, jokainen lorun ennustamalla tavalla. Aina kun yksi vieras kuolee, katoaa olohuoneen pöydältä posliininen sotilasfiguuri, joita on yhtä monta kuin vieraitakin. Mutta kuka vieraita oikein päästää päiviltään? Sen on oltava yksi heistä.

Asetelma on suorastaan herkullinen, ja Christie ei juuri paljasta korttejaan ennen lopun jälkisanoja. And Then There Were None on klassinen dekkari, jossa muutama asia teki erityisesti vaikutuksen. Ensinnäkin, kuka hyvänsä vieraista voisi olla murhaaja, ja huomasin vaihtavani omaa epäiltyäni useaan otteeseen. Silti veikkaukseni meni pieleen! Loppu on kuitenkin ihan looginen. Lisäksi pidin niistä hetkistä, kun Christie päästi hahmonsa olemaan yksin omien ajatustensa kanssa. Nuo harvassa olevat yksinpuhelut kertoivat hahmoista paljon enemmän kuin suoraan sanottuna kankea dialogi. Ja kai vuorosanoja voisi merkitä jollain muulla tavalla kuin loputtomilla "he said" ja "she said" -sivulauseilla? Ne nimittäin kävivät miltei sietämättömiksi.

Kirja oli nopealukuinen ja viihdyttävä, ja ymmärrän kyllä miksi se on genrensä klassikko. Mutta entä sitten kirjan nimi? Muutos on kirjan sisällön näkökulmasta kuitenkin aika triviaali, joten en näe siinä ongelmaa. Sillä, mikä on tapahtumapaikan tai edes juonelle tärkeän lorun nimi ei tässä tapauksessa ole merkitystä. Vaikka vanhempi suomennos soljuu jotenkin rytmisesti paremmin, ehkä on kuitenkin oikein ottaa uusia painoksia vain Eikä yksikään pelastunut -nimisestä kirjasta. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

"She smelled like trees"

William Faulkner: The Sound and the Fury

(1929. Critical Edition. W. W. Norton & Company. 1994)

6. Kirjassa on monta kertojaa

It is a tale

told by an idiot, full of sound and fury.

Signifying nothing.

Se kertomus on,

hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa -

tarkoitusta vailla.

(William Shakespeare: Macbeth, viides näytös, viides kohtaus. Suom. Yrjö Jylhä)

William Faulknerin romaani The Sound and the Fury (1929, suom. Ääni ja vimma, 1965) on kuitenkin tarkoitusta täynnä. Se kertoo palasittain tarinan Mississippin osavaltiossa elävästä Compsonin perheestä. Compsonit ovat perinteikäs, rikas etelävaltioiden suku, jolla on ollut suuret tilukset ja paljon orjia. Romaanin tapahtumahetkellä suvun asema on kuitenkin heikentynyt, orjuus kielletty, maat myyty ja henkilökohtaiset tragediat uhkaavat painaa suvun nimen unholaan.

Romaani on jaettu neljään osaan, jotka kertovat periaatteessa palasia samasta tarinasta, mutta hyvin erilaisista näkökulmista eri ajanjaksoina. Kertojina toimivat Compsonin perheen lapset. Ensimmäinen osa on kerrottu perheen vaikeasti kehitysvammaisen Benjy-pojan näkökulmasta. Benjy nimettiin syntyessään setänsä mukaan Mauryksi, mutta älyllisen jälkeenjääneisyyden tullessa kiistämättömäksi hänet ristittiin uudelleen Benjyksi. Benjy ei kykene itsereflektioon, ja hänen kerrontansa koostuukin vain välittömistä aistihavainnoista ja siitä, millaisia muistikuvia nuo havainnot hänen vajavaiseen mieleensä nostattavat. Toisen osan kertoja on Quentin, Harvardiin opiskelemaan päässyt, mutta mielenterveydeltään rakoileva nuori mies päivää ennen itsemurhaansa. Kolmannessa osassa ääneen pääsee Jason, joka on mieleltään vakaampi, mutta moraaliltaan arveluttavampi kuin veljensä. Hänelle vain rahalla on merkitystä. Neljännen ja viimeisen osan kertojana on kaikkitietävä kolmas persoona, joka keskittyy pitkälti perheen palvelijattareen, Dilseyyn, joka on todistanut perheen tapahtumia monen sukupolven ajan.

Mutta mikä tuo palasista muodostuva tarina on? Yritän parhaani kuvata tarinaa siten, että se tekisi oikeutta teoksen erikoiselle rakenteelle. Sillä hienointa mielestäni The Sound and the Fury'ssa oli se, miten tarina oikein kerrottiin. Kaikkien kertojien pakkomielteenä jollain tavalla on perheen sisar, Caddy. Vaikka Caddy ei itse saa omaa kertojanääntä, on hän tavallaan romaanin tärkein hahmo. Kehitysvammaiselle Benjylle Caddy on ainoa, joka rakastaa tätä ja toivoo hänen parastaan. Muulle perheelle Benjy on häpeällinen tahra, joka tulisi sulkea jonnekin piiloon. Benjy assosioi hajanaiset muistonsa tuoksuihin, ja Caddy tuoksuu hänen mielestään puilta. Tämä liittyy varhaiseen lapsuusmuistoon, jossa puuhun kiivennyt Caddy kurkkii taloon sisälle isoäidin hautajaisten aikaan. Caddyn alusvaatteet ovat likaantuneet, mikä tuo oman synkän symbolisminsa tarinalle.

Älyllinen mutta neuroottinen Quentin taas tahtoo suojella Caddya ja kehittää itselleen pakkomielteen tämän seksuaalisesta puhtaudesta. Caddy nimittäin on saanut aviottoman lapsen ja hänet tästä syystä karkotetaan kotoa. Quentin mieluummin valehtelee isälleen syyllistyneensä insestiin sisarensa kanssa, jotta heidät molemmat tuomittaisiin ikuiseen kadotukseen, kuin antaisi Caddyn kunnian tahriintua yksinään. Isä ei usko Quentinia, ja hyvä niin, sillä perheen tulevaisuus makaa Quentinin harteilla. Jopa niinkin painavana, että osa perheen maista - Benjyyn rauhoittavasti vaikuttava laidunmaa - myydään, jotta Quentin voidaan lähettää opiskelemaan huippuyliopistoon. Kaikki tämä osoittautuu liiaksi kestää herkälle Quentinille, ja hän hukuttautuu Missisippi-jokeen.

Jason on moraaliton opportunisti, joka on vuosikaudet kavaltanut Caddyn aviottomalle tyttärelleen lähettämiä rahoja ja pitänyt perhettään pelon vallassa tyrannisella johdollaan. Vihassaan Caddyn tytärtä (ja Caddyn muistoa) kohtaan hän on kuitenkin sokea ja aliarvioi tytön nokkeluuden. Neljännessä, selkeämmässä osassa paha saa palkkansa, ainakin osittain, mutta jälkimaku on silti karvas.

The Sound and the Furyn kirjoitusaikaan lähes tuntematon Faulkner voitti myöhemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kuva: Wikipedia

Kenties mielenkiintoisin, ja ainakin eniten keskustelua herättänyt osio romaanista on ensimmäinen. Benjyn poukkoilevaa kerrontaa, joka ei kommentoi tapahtumia, vain toistaa ne mielessään ilman syy-seuraus- tai aikasuhteita, on ensi alkuun hyvin hankala seurata. Kerronta ei etene järjestyksessä, vaan yksi mielleyhtymä tuo mieleen jonkin toisen vuosikymmenten takaa varhaislapsuudesta. Alun perin Faulkner halusi, että jokainen Benjyn kertomuksen aikataso olisi painettu erivärisellä musteella lukijan avuksi, mutta sen aikainen painotekniikka esti sen. Kompromissina jokainen hyppäys ajassa on merkitty kursiivilla, mutta lukija saa silti olla tarkkana, sillä hyppäyksiä on paljon ja moneen suuntaan. Jokin tuossa etäisessä kerronnassa kosketti minua; kuinka kuvata asioita, joita kertoja ei ymmärrä, kuten pimeyttä makuuhuoneessa hetkeä ennen nukahtamista:

The room went black, except the door. Then the door went black. Caddy said, "Hush, Maury" putting her hand on me. So I stayed hushed. We could hear us. We could hear the dark. -- Father went to the door and looked at us again. Then the dark came back, and he stood black in the door, and then the door turned black again. Caddy held me and I could hear us all, and the darkness, and something I could smell. And then I could see the windows, where the trees were buzzing. Then the dark began to go in smooth, bright shapes, like it always does, even when Caddy says that I have been asleep.
(s. 48)

Teksti on tiheää ja paikoin vaikeaselkoista, mutta toisen osan Quentin ei juuri ole helpompi kertoja. Mielestäni hän oli jopa vaikeampi seurattava, sillä vaikka hän on periaatteessa selkeämpi ja kykenee ymmärtämään näkemänsä, hänen mielenterveytensä rakoilee eikä hän ole luotettava kertoja. Luvun loppupuolella hänen mielensä lähtee pitkälle vaellusretkelle ilman välimerkkejä tai tunnistettavia lauserakenteita, joka viimeistään pudottaa lukijan kärryiltä. Kolmannen osan Jason tuntuukin huojentavalta kertojalta: tätähän jopa ymmärtää! Mutta vaikeus tuleekin samastumisessa iljettävään persoonaan

The Sound and the Fury on täynnä surua. Luopumisen ja ymmärtämättömyyden surua. Benjy-parka ei ymmärrä sitä, että Caddy on hylännyt tämän, tai että miksi ennen niin rauhallisella laitumella pelataan nykyään golfia. Tilalla on vain pohjaton menetyksen tunne. Quentinin kohtaloksi koituvat liialliset odotukset ja epäterve suhtautuminen oman siskonsa kuviteltuun kunniaan. Jason taas menettää kaiken oman julmuutensa seurauksena. Caddy, tuo äänettömäksi jätetty mutta silti romaanin eräs hienoimmin luoduista hahmoista, joutuu jättämään perheensä häpeän leimaamana. Teoksen loppuun Faulkner liitti myöhempiin painoksiin Compsonin suvun historian, joka selvittää selkosanaisemmin, mitä kullekin hahmolle oikein kävi. Perheen tummaihoisesta palvelijasta sanotaan vain, "they endured", he kestivät ja selvisivät. Harva pystyy siihen.

Vaikka The Sound and the Fury tuntui vaikealta, huomaan palaavani usein miettimään sen hahmoja ja teemoja jälkeen päin. Se on yksi syy, miksi tämän blogitekstin kirjoittaminen kesti niin kauan. Omituinen rakenne jäi vaivaamaan, mutta tuota tarinaa ei olisi mitenkään muuten voinut kertoa. Faulkner itse sanoi yrittäneensä kirjoittaa saman tarinan neljään kertaan, mutta mielestäni tarinan vahvuus on nimenomaan siinä, millaisen vaikutelman ne yhdessä saavat aikaan.

Kirja sopii lukuhaasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina, 30. Kirjan nimessä on tunne, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

"He elivät tätä yötä"

F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä

(1934. Kootut teokset 5. Otava, 1988)

3. Suomalainen klassikkokirja

Edellisessä tekstissäni käsittelin F. E. Sillanpään teosta Nuorena nukkunut. Kuten lupasin, nyt on toisen samoissa kansissa olleen kirjan vuoro. Ihmiset suviyössä on vain noin parin sadan sivun mittainen, lyhyt romaani. Alussa tuntui pitkään siltä, että luvut ovat pieniä, impressionistisia tuokiokuvia, joista muodostuu ikään kuin Suomen kesää ylistävä montaasi. Rakenne tuntui erikoiselta, enkä muista törmänneeni vastaavaan tekniikkaan tuolta aikakaudelta oikein missään. Alkusanat ovat erittäin kauniit:

Mitään suviyötä tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee. Kun ehtoopuolen musiikki on painunut orvokintummaksi pianissimoksi, niin hienoksi, että se jatkuu vielä lyhyenä taukonakin, niin silloin herää jo ensiviulu vienoon korkeaan säveleeseen, johon sello pian yhtyy, ja tuo sisäisesti tajuttu sävelkuva saa jo ulkonaisenkin tukensa: tuhansilta oksilta ja ilman korkeuksista livertää tuhatkielinen säestys: aamu on jo, vaikka äsken vielä oli ehtoo. 

Kauniissa maalaisidyllissä siis ollaan ja seurataan utuista, mystistä kesäyötä. Yön aikana synnytään, kuollaan, rakastutaan ja petytään, käydään koko ihmiselämän kirjo läpi. Tällainen maalaileva kerrontatyyli, vaikka kaunista onkin, voi käydä nopeasti väsyttäväksi. Onneksi teokseen tulee hiljalleen konkreettisempaa rakennetta, kun tietyt hahmot alkavat esiintyä useammissa luvuissa. Sillanpää kuvaa romanttisia hetkiä, kuten tansseihin meneviä nuoria ja yksikseen järvenselällä soutelevaa taiteilijaa, mutta vahvin hetki on synkkä, kahden miehen välillä yltyvä käsirysy, joka johtaa murhaan. Pienessä sivulauseessa lukijalle paljastetaan tappelun toisesta osapuolesta ja hänen taustoistaan jopa rohkean paljon, varsinkin kirjan julkaisuajankohta huomioon ottaen. En nyt avaa sitä tässä enempää, etten pilaa kenenkään yllätystä, mutta tuo kohta oli vaikuttava sen odottamattomuuden vuoksi. Muuten kovin romanttisessa ja fiilistelevässä teoksessa tuollainen yhtäkkinen psykologinen paljastus viiltää kuin helapääpuukko.

Toinen Sillanpää luettuna putkeen, miltä nyt tuntuu? Vähän uupuneelta, pakko myöntää. Sinänsä Nuorena nukkunut ja Ihmiset suviyössä olivat hyvin toisiinsa sopiva kirjapari aihepiirinsä ja miljöönsä vuoksi. En ole kuitenkaan täysin vakuuttunut Sillanpään suuruudesta. Nyt kun Ruotsin akatemian arkistot Nobel-ehdokkaista ovat avoimia viidenkymmenen vuoden takaa, on selvinnyt, että esimerkiksi Juhani Aho oli ehdokkaana Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi useana vuonna. Vaikka en ole Ahoa lukenut kuin pari teosta, on hän silti mielestäni aivan eri tasolla kuin Sillanpää niin hahmojen kuvaajana kuin tarinankertojana.

Ihmiset suviyössä on varmasti maineensa ansainnut, mutta minulle molemmat lukemani Sillanpäät ovat tuntuneet työläiltä eivätkä kovin palkitsevilta. Ehkä jokin toinen teos saattaisi iskeä paremmin? Nyt tuntuu siltä, että tällainen haaveileva, melko abstrakti kerronta ja maalaisidylli saa riittää tältä erää. Ihmiset suviyössä sopii haasteen kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.

"Herätä näin toisten nukkuessa"

F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut, eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta

(1931. Kootut teokset 5. Otava, 1988)

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Nobel-palkinnot ovat taas ajankohtaisia, joten mikäpäs syksyyn sopisikaan paremmin kuin Suomen toistaiseksi ainoa kirjallisuuden nobelisti F. E. Sillanpää. Ruotsin akatemian mukaan Sillanpään Nobel-palkinto vuonna 1939 myönnettiin hänen "syvällisestä ymmärtämyksestään maansa maalaisväestöä kohtaan ja siitä ihastuttavan taiteellisesta tavasta, jolla hän kuvasi heidän elämäntapaansa ja heidän luontosuhdettaan". Nobelin kirjallisuuspalkinto herätää aina keskustelua. Oliko Sillanpään palkinto ansaittu? Lainasin kirjastosta kaksi Sillanpään merkkiteosta samoissa kansissa, romaanit Nuorena nukkunut (julkaistu myös nimellä Silja) ja Ihmiset suviyössä. Tässä blogitekstissä käsittelen niistä ensimmäistä, jonka nimi alaotsikoineen, Nuorena nukkunut, eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta todistaa suomen kielen äänteiden kauneudesta.

Nuorena nukkunut on jaettu kahteen osaan ja esipuheeseen. Lyhyessä esipuheessa esitellään päähenkilö Silja ja todetaan hänen kuolleen nuorena, mihin toki teoksen nimikin osaltaan viittaa. Spoilerivaroitus ei liene tarpeellinen. Sen jälkeen ensimmäisessä osassa käsitellään Siljan vanhempien tarinaa ja toisessa Siljan itsensä. Lyhyeen romaaniin on siten saatu mahdutettua suvun tarina kahden sukupolven ajalta.

Siljan isä Kustaa on varakkaan Salmeluksen perheen poika, joka rakastuu piikatyttö Hilmaan. Salmeluksen vanhan isännän kuoltua Kustaa tohtii tuoda rakastettunsa saman katon alle, mistä perheen äiti povailee epäonnea. Sitä onkin luvassa, sillä huolimattoman taloudenpidon vuoksi Kustaa haaskaa pikkuhiljaa talon varat. Tyhmä tai paha hän ei ole, pikemminkin liian hyväntahtoinen. Kun Hilman veli raiskaa talonpojan tyttären, tarjoutuu Kustaa maksamaan sovintorahat tämän puolesta. Köyhtyvää perhettä vaivaavat lisäksi kulkutaudit, jotka vievät yksi kerrallaan lapset ja lopulta äidin, jolloin Kustaa jää kahden nuorimman tyttärensä Siljan kanssa.

Varsinainen Siljan tarina on jotenkin utuisempi, ikään kuin kameran objektiivi ei olisi aivan tarkentunut. Silja siirtyy talosta toiseen piikatyttönä, tapaa poikia, ja joutuu sisällissodan tiimellykseen. Kaikki tämä ikään kuin puoliunessa, kunnes kesäyön huumaava rakkaus herättää hänet, ainakin hetkeksi:

Kuinka ihanaa olikaan näin herätä, herätä elämään ja kaikkiin kukintoihin, mitä elämä antaa, herätä näin toisten nukkuessa, kun on koko siihenastisen elämänsä jollakin tavoin nukkunut - valvoessaankin.
(s. 182)

Paljon kehuttu Siljan rooli jää jollain tavalla toissijaiseksi. Romaanin ensimmäinen, Siljan vanhempia kuvaava puolisko tuntuu huomattavasti vahvemmalta. Silja itse on kuin sivuroolissa omassa elämässään, eikä tunnu olevan täysin tietoinen itsestään ja teoistaan. Ymmärrän, että tällaista vaikutusta Sillanpää varmaankin hakeekin, mutta siitä seuraa se ongelma, että lukija on hankala asettua päähenkilön asemaan. Mutta kuten sanoin, kirjan alkupuoli oli vahvaa kuvausta, ja loppupuolellakin muutamat aistikkaat kuvaukset olivat hienoja. Sinänsä tekstin ensimmäisessä kappaleessa mainitut perustelut Nobel-palkinnon myöntämisestä osuvat kyllä enimmäkseen kohdalleen.

Seuraavassa blogitekstissäni käsittelen toista samoissa kansissa ollutta pienoisromaania, Ihmisiä suviyössä. Tämä kirja, kuten aika pitkälti seuraavakin, sopii kohdan yksi lisäksi lukuhaasteen kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 38. Kirjassa mennään naimisiin ja 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

"I am quite enough in love"

Jane Austen: Emma

(1815. One World Classics, 2007)

38. Kirjassa mennään naimisiin

En luultavasti spoilaa ketään, jos totean että kohtaan 38, "kirjassa mennään naimisiin", sopisi mikä hyvänsä Jane Austenin romaaneista. Alusta asti on lukijalle selvää, että totta kai kirjan sankaritar päätyy lopussa naimisiin rakkautensa kohteen kanssa, vaikka tämä ei sitä alussa itse tietäisikään. Loppuratkaisun takia Austenia ei kannatakaan lukea. Virginia Woolf on sanonut, että kaikista suurista kirjailijoista Jane Austenia on kaikkein vaikein saada kiinni suuruudesta ("to catch in the act of greatness", kuten hän englanniksi sanoo). Yksi suuruuden määritelmä voisi olla se, että Austenin romaaneissa mikään ei tapahdu sattumalta eikä kukaan hahmoista käyttäydy epäuskottavasti. Austen on tarkkanäköinen psykologinen realisti, joka kirjoittaa romanttisia tarinoita.

Tämän romaanin sankaritar on Emma Woodhouse, kaunis, älykäs, rikas ja hurmaava nuori nainen, jolla on hyvin vähän ongelmia elämässään. Ärsyttävä tapaus, siis. Emma on tyytyväinen itseensä saatettuaan omasta mielestään onnistuneesti yhteen kotiopettajattarensa neiti Taylorin ja herra Westonin, joiden avioliittoa hän nyt pääsee ihailemaan. Tästä innostuneena Emma alkaa parittaa siipiensä suojaan ottamaansa Harriet-neitiä kirkkoherra Eltonille, koska, no, he nyt vain vaikuttavat olevan luotuja toisilleen. Harriet on kuitenkin avioton lapsi, eikä siis missään nimessä voi naida arvostettua kirkkoherra Eltonia, kuten Emman läheinen perheystävä herra Knightley tiukasti muistuttaa. Herra Knightley on ainoa, joka uskaltaa kritisoida omasta mielestään erehtymätöntä Emmaa. Varoittelut eivät Emmaa estä, ja Harriet ottaa tietenkin viisaan ja kokeneen Emman neuvosta vaarin ikävin seurauksin. Lopulta Emma ajaa myös itsensä hankaluuksiin tekemällä äkkinäisiä johtopäätöksiä, kun seudulle saapuvat viehättävä neiti Jane Fairfax ja herra Westonin poika edellisestä avioliitosta, Frank Churchill. Emman ja Frank Churchillin välillä on selkeää flirttiä, mutta Emmalle tuo flirtin laatu ei ole kovin selvää:

Emma continued to entertain no doubt of her being in love. Her ideas only varied as to the how much. At first, she thought it was a good deal; and afterwards, but little. -- He is undoubtedly very much in love —every thing denotes it—very much in love indeed!—and when he comes again, if his affection continue, I must be on my guard not to encourage it.—It would be most inexcusable to do otherwise, as my own mind is quite made up.
(s. 202)

Eli aikamoista henkilödraamaa on luvassa, eikä rakkaus näyttele siinä suurinta osaa. Austen luo draamansa näennäisen hienovaraisista aineksista, jotka pyörittävät henkilögallerian elämää: luokkarajat, etiketti, raha-asiat, omaneduntavoittelu, sekä tietenkin myös rakkaus. Rakkaus ei tosin ole päämotivaatio avioliittoon. Oman yhteiskunnallisen statuksen parantaminen ja yksinkertaisesti naisen taloudellisen selviämisen turvaaminen ovat usein tärkeämpiä syitä, kuten esimerkiksi nousukkaalla rouva Eltonilla tai entisellä kotiopettajatar neiti Taylorilla. Emma onkin harvinainen tapaus siinä, että hän on taloudellisesti riippumaton, eikä siis kaipaa avioliittoa taloutensa turvaamiseksi. Emmalle itselleen siis vain rakkaus ja kumppanuus voivat toimia yllykkeenä avioliittoon. Mutta hän sanoutuu irti tällaisista suunnitelmista ja keskittyy kepeään "match-makingiin" muiden suhteen.

Vaikka Emmaa pidetään eräänä Austenin parhaista teoksista, se on minulle ollut ehkä vaikein luettava. Tämä oli toinen kerta kun luin kirjan, ja edelleen päähenkilön sietämättömyys teki kirjasta vaikeaa nieltävää. Keventäviä valonpilkahduksia on harvassa - lähinnä harmiton höppänä herra Woodhouse, Emman isä, joka varoittelee kylmän ilman vaaroista ja unelmoi laihasta vellistä illalliseksi.

Pahin Emmaan liittyvä rikkomus koskee kirjan säälittävintä hahmoa, vanhapiika neiti Batesia. Neiti Bates on köyhä, ruma, naimaton, typerä, tylsä, mutta hyväntahtoinen - siis kaikkea sitä, mitä Emma ei ole. Kaikki tiedostavat neiti Batesin epäonnisen kohtalon elämässä, joten eivät kritisoi tätä jos hän onkin joskus pitkästyttävä loputtomine jaaritteluineen, jotka eivät johda mihinkään. Paitsi Emma. Austen on empaattinen ja lämmin kirjoittaja, mutta myös piikikäs välillä julmuuteen asti. Julmuus ei kuitenkaan kohdistu viattomiin, hyväntahtoisiin tai edes typeriin henkilöhahmoihin. Typeryyttäkin pahempi synti on moraalittomuus ja sokeus toisten tunteita kohtaan. Näistä jälkimmäiseen kirjan päähenkilö Emma syyllistyy jatkuvasti. Miten siis saada lukijan sympatiat hänen puolelleen odottamaan välttämätöntä nöyrtymistä?

Lopulta tietenkin ylpeys johtaa lankeemukseen ja synninpäästöön, jokainen kirjan tapahtuma ja jokainen repliikki voi johtaa vain yhteen lopputulokseen. Matkalla tähän itsetietoisuuteen lukijaa on viety kiusaantumiseen asti kohtaamaan päähenkilön vajavaisuudet toisten huomioon ottamisessa. Ansaitseeko Emma itse löytää rakkauden kaiken sen jälkeen, mitä on tehnyt muille omahyväisyydessään? Austen jättää ainakin minut epäilemään. Joidenkin mielestä romanttisena kirjailijana pidetty Austen on minun mielestäni toisinaan jopa raadollinen ihmissuhteiden kuvauksessaan. Ja sitä kautta pelottavan realistinen.

Jos joskus jossain tulevassa Helmet-lukuhaasteessa on kohta "kirjan päähenkilö on epämiellyttävä", voisin suositella tätä kirjaa siihen kohtaan. Tässä haasteessa se sopii kohdan 38 lisäksi kohtiin 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

"Unfeeling, heartless creator!"

Mary Shelley: Frankenstein; or, the Modern Prometheus

(1818. Penguin, 2006)

32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

Mary Shelleyn kauhukirjallisuuden uria uurtaneen Frankensteinin syntytarina on miltei yhtä legendaarinen kuin teos itse. Joukko nuoria englantilaisia runoilijoita viettävät kesää Genevenjärven rannalla. Kesä on hyinen, joten nuorten on pakko olla sisätiloissa lordi Byronin huvilassa, jossa he aloittavat ajankuluksi kilpailun: kuka keksisi selkäpiitä hyytävimmän kauhutarinan? Vaikka John Polidori (Maryn tulevan aviomiehen Percy Bysshe Shelleyn avulla) kirjotti kilpailun innoittamana erään ensimmäisistä vampyyriromaaneista, The Vampyre, on se jäänyt kirjallisuushistorian alaviitteeksi. Klassikoksi tuosta ystävysten kilpailusta nousi vain yksi teos, ja siihen on syynsä.

Frankensteinin tarinaa on kerrottu ja muokattu niin moneen otteeseen, että ainakin pop-kulttuurissa käsitys siitä, millainen tarina alunperin on ollut, on hämärtynyt. Usein arkikielessähän nimellä Frankenstein viitataan tarinan hirviöön, eikä sen luoneeseen tohtori Victor Frankensteiniin. Mutta ehkä suurin alkuperäisteokselle tehty vääryys on siinä, millaisena tuo hirviö esitetään.

Mutta palataan ensin romaanin alkuun. Koko tarinan kehyskertomuksena on tutkimusmatkailija Robert Waltonin sisarelleen kirjoittamat kirjeet jostain Pohjoisnavan seutuvilta. Tunnetun maailman rajoja omalla tavallaan koetteleva Walton näkee laivansa kannelta jäätiköllä valtavan, ihmisen näköisen hahmon, joka pian katoaa. Selittämätön ilmestys saa seuraajan, kun laiva kohtaa jäälautalla nälkiintyneen miehen, jolla on villi katse silmissään. Tämä osoittautuu geneveläiseksi tohtori Frankensteiniksi, joka alkaa kertoa levottomuutensa syitä Waltonille. Tämän kertomuksen Walton kirjaa ylös kirjeisiinsä. Varsinainen tarina tapahtuu Frankensteinin kertomuksessa, mutta välillä lukija ikään kuin havahdutetaan tarinaa kuulemasta takaisin laivan hyttiin.

Kuvan Boris Karloff ei liity tapaukseen. Kuva: Wikipedia

Luonnon ihmeistä pienestä pitäen vaikuttunut nero Victor Frankenstein tahtoo oppia kaiken ympäröivästä maailmasta, eritoten sen kaikkein perimmäisimmän arvoituksen: mikä sytyttää elämän liekin? Opiskellessaan niin muinaisten alkemistien kuin modernien tieteentekijöiden kirjoituksia hän löytää tämän vastauksen (muttei paljasta sitä tarinansa kuulijalle, hitto vie) ja salaa professoreiltaan alkaa työstää aihetta käytännössä. Teurasjätteistä ja hautuumailta kasatuista ruumiinosista Frankenstein kokoaa jättiläismäisen mieshahmon - koska pikkutarkka työ hermojen ja suonien kanssa on helpompaa isommalla kohteella - jonka kelmeä silmä rävähtää auki synkkänä ja myrskyisänä yönä. Frankenstein säikähtää, pakenee ja tahtoo unohtaa luomuksensa, joka pakenee omille teilleen. Tiedonjano on ollut pakkomielle, ja hän myöntää tuntevansa onnea päästessään eroon tuosta addiktiosta. Vuosia myöhemmin Frankenstein saa kotipuolesta huolestuttavia uutisia: hänen veljensä on kuollut väkivaltaisesti ja talon läheiseksi tullutta ottotyttöä syytetään murhasta. Frankenstein palaa kotiinsa, missä häntä kohtaavat useat muutkin verityöt, joiden tekijästä hänellä on vissi epäilys.

Tähän asti kaikki on suurin piirtein kuin kaikissa Frankenstein-elokuvissakin. Mielenkiintoisemmaksi tarina muuttuukin, kun tohtori F kohtaa luomansa olion silmästä silmään ja kuulee tämän puolen tarinasta. Olio, jota Frankie itse kutsuu demoniksi, on paennut metsiin, joissa vähitellen on tullut tietoiseksi itsestään ja ympäristöstään. Kuin vastasyntynyt lapsi olio oppii aistimaan ja tulkitsemaan näkemäänsä ja miten siihen reagoida. Hän saa kokea kantapään kautta lämmön ja ravinnon tarpeen sekä lopulta, löydettyään ihmisasutusta ja heitä tarkkailtuaan, inhimillisen läheisyyden kaipuun. Olio on kuitenkin auttamatta erilainen, ja läheisyys, toveruus ja rakkaus ovat häneltä ikuisiksi ajoiksi kielletty. Vaikka olio oppii puhumaan äärimmäisen kaunopuheisesti ihmisiä tarkkailemalla ja lukemalla Goethea ja Miltonia (tietenkin), hänen rujo ulkomuotonsa mitätöi tuon valtavan empatian, jota olio tuntee sisällään, eikä hän saa tilaisuutta purkaa ajatuksiaan kellekään.

Olio syyttää luojaansa kovasta kohtalostaan, ja syystä. Onhan Frankenstein kuin isä, joka on hylännyt oman lapsensa, tai jumala oman poikansa. Tähän viittaa teoksen alaotsikon "moderni Prometheus", kreikkalaisessa mytologiassa ihmisen luonut ja heille tulen lahjan jumalilta varastanut titaani. Mutta kuten Prometheuskin, myös Frankenstein joutuu maksamaan tylyn hinnan teostaan. Frankenstein ei tunne myötätuntoa, vaan pelkkää inhoa ja vihaa luomustaan kohtaan. Hän on luodessaan tämän riistänyt tältä mahdollisuuden täysipainoiseen elämään ja tuominnut hänet pohjattomaan kurjuuteen. Hän ei suostu myöntämään vastuutaan siitä, mitä on tehnyt, vaan pyrkii hävittämään jälkensä. Tällainen ylpeys voi johtaa vain lankeemukseen. Olio ottaa elämäntehtäväkseen murskata Frankensteinin mahdollisuudet onnellisuuteen, kuten tämäkin oli tehnyt hänelle luodessaan hänet vastenmieliseksi katsoa mutta kykeneväksi syviin tunteisiin ja tuskaan:

The monster saw my determination in my face, and gnashed his teeth in the impotence of anger. 'Shall each man,' cried he, 'find a wife for his bosom, and each beast have his mate, and I be alone? I had feelings of affection, and they were requited by detestation and scorn. Man! you may hate, but beware! your hours will pass in dread and misery, and soon the bolt will fall which must ravish you from your happiness forever. Are you to be happy, while I grovel in the intensity of my wretchedness? You can blast my other passions, but revenge remains - revenge, henceforth dearer than light or food!
(s. 209)

Kirjan hirviöitä on siis kaksi, luoja ja luomuksensa, ja heistä ensinmainittu on jopa se pahempi kahdesta. Toinen asia, mihin huomio kirjassa kiinnittyy, on luonto. Koko tarinan alkusyy on luonnossa ja sen ihmeiden ihannoinnissa, mutta sillä on myös valtava tuhoava voima. Ympäröivät luonnonvoimat tuntuvat heijastavan hahmojen myrskyisiä tunteita. Aina kun jonkun mieltä kuohuttaa, myös ympärillä tuuli kirkuu, laineet hakkaavat kallioihin ja sade ruoskii kattopaanuja. Nykylukijalle nuo luonnonilmiöt tunteiden kuvaajina tuntuvat hieman melodramaattisilta ja liioiteltuilta, mutta pitää muistaa, kuinka ne sopivat romantiikan aikakauden tyyliin.

Kirja on yhdellä tasolla goottikauhun edelläkävijä, toisella taas tunteikas kuvaus syyllisyydestä ja kostosta. Merkkiteos, joka näin toisella lukukerralla tuntui huomattavasti lyhyemmältä kuin ensimmäisellä. Sopii tämän haastekohdan lisäksi myös kohtiin 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt ja 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

"yes and his heart was going like mad and yes I said yes I will Yes"

James Joyce: Ulysses

(1922. Penguin, 2000)

43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

Tässä se on. The big one. Leikkimielisen sanonnan mukaan paras kirja, jota kukaan ei ole lukenut. Tämä irlantilaisen James Joycen pääteos vuodelta 1922 on ollut jo useita vuosia kirjahyllyssäni koskemattomana sen jälkeen kun sen Akateemisen alesta ostin. Edes Alastalon salissa ei herättänyt vastaavanlaista rimakauhua. Tämä haasteen myötä sain viimein tartuttua härkää sarvista kesäloman aloittajaisiksi. Se olikin täydellinen kesälomakirja, sillä aloitin Ulysseksen (Ulysseen?) kesälomani ensimmäisenä päivänä ja sain sen loppuun viimeisenä. Muuta siinä ei kyllä kyennyt lukemaan, eli saa nähdä kaatuiko Helmet-haasteen sataprosenttinen onnistuminen tähän.

Ulysses on käännetty suomeksi kahteenkin otteeseen. Vuonna 1964 asialla oli Pentti Saarikoski, joka käänsi romaanin nimen suomalaisille tutumpaan muotoon Odysseus, ja vuonna 2012 näki päivänvalon Leevi Lehdon tarkoilla alaviitteillä varustettu käännös. Kumpaankaan en ole kursorista silmäystä pidemmälle tutustunut, mutta minusta tuntui yhtä kaikki siltä, että luen teoksen mieluummin alkuperäisellä englannin kielellä. Vaikeaksi tiedetyn teoksen ongelmakohdat eivät luultavasti olisi sen helpompia suomeksi käännettyinäkään.

Mistä siis Ulysses-romaanissa on kyse? Romaanissa seurataan yhden päivän (16. kesäkuuta 1904) ajan tapahtumia Dublinissa kolmen päähenkilön näkökulmasta: juutalaisen mainosalan miehen Leopold Bloomin, lääketieteen opiskelija Stephen Dedaluksen sekä Leopoldin vaimon, laulajatar Molly Bloomin. Näkökulma ja aika ovat siis rajattuja, mutta juuri mikään muu ei sitten yli 900-sivuisessa järkäleessä olekaan. Kuten nimestä voi päätellä, romaanilla on yhteys myös antiikin Kreikkaan ja Odysseuksen harharetkiin. Leopold Bloom on 1900-luvun Odysseus, joka kulkee päivän aikana ympäri Dublinia kuten kreikkalainen vastineensa seilasi kymmenen vuoden ajan pitkin Kreikan saaristoa. Stephen on kuin Odysseuksen poika Telemakhos, ja Molly on tietenkin Odysseuksen kotona odottava vaimo, Penelope. Jokaisella luvulla on vastaparinsa Homeroksen eepoksessa, ja erilaisia viittauksia Odysseiaan on luultavasti enemmän kuin kukaan jaksaa laskea. Mutta siinä missä Odysseia on sankarillinen eepos, on Ulysses ennen kaikkea arkipäiväinen.
 
Ensimmäiset kolme lukua seurataan nuorta runoilijanalkua ja lääketieteen opiskelija Stephen Dedalusta. Stephen on joillekin lukijoille tuttu Joycen ensimmäisen romaanin, omaelämäkerrallisen Taiteilijan omakuvan nuoruuden vuosilta päähenkilönä. Stephen herää, suorittaa aamutoimet, keskustelee vastenmielisen kämppiksensä kanssa ("Telemakhos"), käy aamupäivällä opettamassa koulussa ("Nestor") ja kuljeskelee pitkin rantaa pohdiskellen filosofiaa ("Proteus"). Stephenin ajatukset kulkevat turbovaihteella, ja syvälliset mietteet ovat verrattain hankalia seurata lukijallekin. Hänen dialogiaan muiden hahmojen kanssa seuratessaan käy selväksi, että näin on tarkoituskin, ja että hän on monesti hyvin ulkopuolinen. Lausahdukset kuten "That is god... a shout in the street" eivät varmasti katolisessa ja ahdasmielisessä Irlannissa ainakaan auta hänen ulkopuolisuuden tunnettaan.

Kartta käteen ja Bloomia seuraamaan. Kuva: http://bigthink.com/strange-maps/518-mapping-bloomsday

Suurin osa romaanista seurataan Leopold Bloomin kulkua. Hänkin herää, suorittaa aamutoimet ("Kalypso"), käy tuttavansa hautajaisissa ("Haades"), vierailee kylpylässä ("Lootuksensyöjät"), yrittää saada mainoksen painettua lehteen ("Aiolos"), käy ihailemassa patsaita kirjastossa, jossa myös Stephen on väittelemässä oppineiden kanssa Shakespearesta ("Skylla ja Kharybdis"), syö lounasta ("Laistrygonit"), jää kuuntelemaan kapakassa Stephenin isän laulua ("Seireenit"), ajautuu väittelyyn juutalaisvihamielisen ja kiihkonationalistisen urpon kanssa ("Kyklooppi"), jää tuijottamaan nuorta alusvaatteitaan hänelle vilauttelevaa neitoa rannalla samalla masturboiden ("Nausikaa"), viettää iltaa synnytyssairaalan viereisessä pubissa Stephenin ja muiden lääkisopiskelijoiden kanssa ("Helioksen karja"), seuraa juopunutta Stepheniä punaisten lyhtyjen alueelle ("Kirke"), kunnes lopulta saattaa kolhuja saaneen Stephenin kotiinsa selviämään ("Ithaka"). Kirjan vihoviimeisessä luvussa viimein Molly Bloom saa pitkän monologin, jossa hän käy läpi aiempia ihmissuhteitaan, seksuaalisuutta ja Bloomin kosintaa ("Penelope"). Mollylle annettu teoksen viimeinen sana, isolla alkukirjaimella kirjoitettu Yes, päättää teoksen elämän ja rakkauden päättäväiseen hyväksyntään.

Bloom on jotenkin vähän rassukka. Hän tietää, että hänen vaimollaan on suhde toiseen mieheen, mutta hän yrittää koko romaanin ajan vältellä edes aiheen ajattelemista. Avioliitto Mollyn kanssa on kuihtunut etäiseksi kumppanuudeksi toisen lapsen kuoltua, eikä hän ole kymmeneen vuoteen kyennyt makuukammarissa muuhun kuin aamiaisen tuomiseen vuoteeseen. Lohtua hän hakee anonyymistä kirjeenvaihtosuhteesta ja (niin ainakin annetaan olettaa) ajoittaisesta prostituoitujen palveluiden käyttämisestä. Hänellä on taipumuksia masentuneisuuteen ja masokismiin, sekä fyysiseen että henkiseen hänen kiduttaessa itseään omilla kuvitelmillaan vajavaisuudestaan. Bloom on kuitenkin äärimmäisen empaattinen. Hän kykenee asettumaan niin ramman kerjäläisen kuin synnyttävän äidin asemaan, ja miettii, millaista olisi kokea mitä hekin kokevat. Varsinkin naisen asema ja kokemus naisena olemisesta miehisessä maailmassa kiinnostaa häntä valtavasti. Häntä ahdistavat nuorten humalaisten miesten seksistiset puheet ja ravintolassa kohtaamansa öykkäri, joka on sokea muiden mielipiteille. Muut miehet pitävät Bloomia heikkona ja naismaisena, eivätkä juuri vaivaudu menemään edes hänen selkänsä taakse hänelle nauraessaan.

James Joycen patsas Dublinissa.

Aina kun puhutaan Joycesta, tunnutaan puhuvan tajunnanvirtatekniikasta. Tämä on ehkä hieman harhaanjohtavaakin, sillä ainakin nykylukijalle varsinaista suodattamatonta tajunnanvirtaa Ulysses-romaanissa on jopa yllättävän vähän. Suurin vaikeus on tyylin ja rekisterin vaihdoksissa. Paitsi että jokainen luku vastaa osaa Odysseiasta, jokaisella luvulla on myös oma tyylinsä ja kerronnallinen tekniikkansa. 900-sivuisen romaanin aikana parodioidaan melko lailla kaikki mahdolliset englannin kielen tyylilajit. Yksi luku on kuin sentimentaalista romantiikkaa, toinen on karnevalistinen ja hallusinaatioita täynnä oleva näytelmä, eräs taas muodostuu 309 kysymyksestä ja vastauksesta. Yhdessä luvussa jokainen kappale edustaa eri tyyliä lakitekstistä ritariromantiikkaan ja irlantilaiseen mytologiaan . Ruokaa käsittelevän "Laistrygonit"-luvun lauseet pätkivät kuin nälkäisen ihmisen ajatus, kun taas musiikkia koskeva "Seireenit"-luku alkaa sekaisella kollaasilla sanoja ja lauseenpätkiä, jotka tulevat toistumaan varsinaisessa luvussa, ikään kuin orkesteri virittämässä soittimia ennen konsertin alkua (!) "Helioksen karja" -luvussa teksti käy tyylillisesti läpi koko englanninkielisen kirjallisuuden historian latinasta käännetyistä teksteistä muinais-, keski- ja nykyenglannin kautta mukaelmiin tunnetuista 1600-1900 -lukujen englantilaisten kirjailijoiden tyyleistä. Onnea matkaan kääntäjälle. Lukijalla on siis lievästi todeten melkoinen urakka pysyä perässä. En häpeä tunnustaa selailleeni erinäisiä Joyceen keskittyviä sivustoja apua saadakseni, sillä muuten en olisi todellakaan pysynyt perässä. En siltikään aina pysynyt.

Ulysses on siis teknisesti virtuoosimainen taidonnäyte. Mutta mitä se on sen alla? Se on tutkielma siitä, millaista on tuntea ihminen läpikotaisin. Pääsemme tuntemaan Leopold Bloomin tarkemmin kuin yhdenkään toisen kirjallisuuden hahmon. Jonkun mielestä jopa liiankin tarkoin kaikkine vajavaisuuksineen. Kirjassa kuvataan jokainen ihmisen ruumiintoiminto, mikä korostaa meidän kaikkien olevan lopulta lihaa, verta ja epämiellyttäviä hajuja. Harvoin pääsemme oikeassa elämässäkään tuntemaan ketään näin tarkoin. Tämä saa meidät myös itsetietoisiksi. Haluammeko todella kenenkään toisen tuntevan meitä kaikkine vikoinemme? Tunnemmeko itse edes itseämme? Sillä Bloom ainakin on erinomaisen sokea monille puolille itsestään, mikä tulee ilmi Mollyn tarkkanäköisestä monologista. Bloom ei tajua, kuinka paljon hänen kyvyttömyytensä päästää Mollya lähelle, henkisesti ja fyysisesti, satuttaa tätä.

Joycen Dublin on mikrokosmos, joka pitää sisällään koko maailman. Sen kaduilla tapaamme henkilöhahmoissa arkkityyppejä omasta elämästämme, myös itsemme: We walk through ourselves, meeting robbers, ghosts, giants, old men, young men, wives, widows, brothers-in-love. But always meeting ourselves. (s. 273) Ja tuo kohtaaminen itsemme kanssa on se, mikä jopa voi pelottaa. Ulysses on myös elämän ylistys. Kirjan kuvaaman yhden päivän aikana käydään läpi ihmiselämä syntymästä kuolemaan. Tärkeää onkin, mitä niiden välissä on. Tuttavansa hautajaisissa Bloom on surkeissa tunnelmissa muistellessaan itsemurhan tehnyttä isäänsä ja lapsena kuollutta poikaansa. Nuoruus on iäksi kadonnut, eikä tieto pettävästä vaimostakaan varsinaisesti lohduta. Kaikesta huolimatta hän on silti optimisti, joka päättää elää "warm fullblooded life", vaikka se tekisikin hänet naurunalaiseksi. Hänen mielestään vain yksi asia on todella elämässä tärkeää:

- But it's no use, says he. Force, hatred, history, all that. That's not life for men and women, insult and hatred. And everybody knows that it's the very opposite of that that is really life.
- What? says Alf.
- Love, says Bloom. I mean the opposite of hatred.
(s. 432) 

Ensimmäinen tutustumiseni Joycen pääteokseen on nyt siis takana, ja vaikka se oli kivinen taival, olen silti tyytyväinen tähän kokemukseen. Joitain suuria teemoja huomasin, mutta vielä enemmän jäi varmasti huomaamatta. Ilman mitään selittävää teosta tai jonkinasteista tutustumista Homeroksen Odysseiaan en lähtisi tähän leikkiin. En myöskään suosittele tätä ensitutustumiseksi Joyceen, siihen soveltuu novellikokoelma Dublinilaisia paljon paremmin. Ihan heti ei tee mieli tarttua tähän uudestaan, mutta oli siinä sen verran paljon pureksittavaa, että uskon palaavani Leopold Bloomin jalanjälkiin jonain päivänä. Suosikkilukujani olivat helpommin ymmärrettävät "Kalypso", "Nausikaa", "Laistrygonit", "Haades" ja lopun upea, vapaasti virtaava "Penelope"-monologi. Myös loppupuolen pitkä, hallusinatorinen "Kirke"-näytelmä puhutteli, ja siitä tuli jollain tavalla mieleen Pink Floydin The Wall -levyn ja elokuvan oikeudenkäyntikohtaus. Näin mielessäni haudasta nousevan Stephenin äidin Gerald Scarfen kuvittamana. "Seireeneistä", "Proteuksesta" ja "Helioksen karjasta" taas en oikein osaa sanoa yhtään mitään, sillä niissä olin enimmäkseen pihalla kuin lumiukko.

Kirja sopii lukuhaasteen kohtiin 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 19. Yhdenpäivänromaani, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta ja 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.