Näytetään tekstit, joissa on tunniste tiede. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tiede. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Liu Cixin: Synkkä metsä

Liu Cixin: Synkkä metsä

黑暗森林, 2008. Suom. Rauno Sainio. Aula & Co, 2019

Liu Cixin: Synkkä metsä

Strategiani ei liity viralliseen puolustusohjelmaan millään tavoin


Kolmen kappaleen probleemassa alkanut tarina jatkuu. Vihamielisen Trisolaris-sivilisaation laivasto lähestyy maata, ja vaikka kohtaaminen tapahtuu vasta neljänsadan vuoden päästä, trisolarislaisten teknologinen etumatka on niin suuri, että valmistautuminen on aloitettava välittömästi. Valmistautumista hankaloittavat trisolarislaisten etujoukkoina lähettämät nanomittakaavan koneet, Sofonit, jotka ovat häirinnällään käytännössä katsoen seisauttaneet maan teknologisen ja tieteellisen kehityksen sekä pitävät silmällä kaikkea kommunikaatiota. Ainoa tapa punoa juonia trisolarislaisia vastaan on olla kertomatta niistä kellekään. 

Tätä suunnitelmaa varten ihmiskunta valitsee joukostaan neljä henkilöä, joiden tehtävä on suunnitella strategia trisolarislaisten kohtaamista varten, mutta pitää se omana tietonaan niin kauan kunnes se voidaan panna täytäntöön ilman, että trisolarislaiset ehtivät siihen reagoida. Jokaisen tällaisen "Seinänkohtaajan" täytyy johtaa tarkoituksella harhaan ja naamioida suunnitelmansa hämäykseksi. Heille myönnetään käytännössä rajaton budjetti suunnitelman toteuttamiseen. Jokaiselle Seinänkohtaajalle on myös Seinänmurtajansa, jotka yrittävät saada salatut suunnitelmat selville, sillä osa ihmisistä edelleen tekee yhteistyötä Trisolariksen kanssa, ja on heidän etujensa mukaista, että ihmiskunta häviää kohtaamisen.

Seinänkohtaajat ovat merkittäviä poliittisia johtajia ja tiedemiehiä, yhtä lukuunottamatta. Hän on teoksen päähenkilö, Luo Ji. Luo Ji on älykäs, mutta kunnianhimoton ja hiukan alisuoriutuva tutkija, joka ei oikein itsekään ymmärrä, miksi hänet on tehtävään valittu. Jostain syystä trisolarislaiset pitävät Luo Jitä kaikkien vakavimpana uhkana ja pyrkivät murhaamaan hänet. Luo Ji hyödyntää hänelle myönnetyt rajattomat resurssit lähinnä mukavasti elämiseen, eikä hän paljon piittaa lähestyvästä katastrofista. Ei ennen pientä painostusta. Lopulta hän vihdoin ymmärtää, mitä hänen nuoruudessaan käymänsä keskustelu opettajansa (edellisestä osasta tutun) Ye Wenjien kanssa todella tarkoitti.

Toisena merkittävänä juonilinjana kulkee avaruusjoukkoihin liittyvän Zhang Beihain tarina. Kun vastassa on ylivoimainen vihollinen, on tappiomieliala hyvin realistinen uhka asevoimille. Zhang Beihai pyrkii omilla hämäräperäisillä keinoillaan takaamaan ihmiskunnan selviämisen lopulta koittavassa tuomiopäivän taistelussa. Tämänkin suunnitelman on väistämättä oltava pitkäjänteinen, ja sen on otettava huomioon monta toisistaan riippuvaista askelmaa matkalla päätepisteeseen. Myös sen on välttämättä pysyttävä salassa. 

Tiedon, tiedon puuteen ja tiedon pimittämisen teemat toistuvat läpi kirjan. Salaisia suunnitelmia on niin paljon, että on pohdittava, mihin pohjata päätökset, jos muiden osapuolten aikeet eivät ole tiedossa. Vastaus: odota aina pahinta ja reagoi sen mukaisesti. Kirjan sävy on enimmäkseen kyyninen ihan pieniä toivon pirskahduksia lukuunottamatta. 

Koska Synkän metsän aikaperspektiivi on vielä huomattavasti pidempi kuin Kolmen kappaleen probleeman, Liu Cixin pääsee maalailemaan tulevaisuuden visioitaan, jotka ovatkin kiinnostavia. Tekniset kehitysaskeleet, joita kirjassa kuvataan, tuntuvat luontevilta, samoin ihmisten suhtautuminen niihin. Tulevaisuuden kuvailusta ja yleisesti avaruusoopperamaisemmasta meiningistä huolimatta fokus on tällä kertaa myös enemmän hahmoissa, mikä on erittäin tervetullutta edelliseen osaan verrattuna. Liu Cixin esittää tässä kirjassa myös mielenkiintoisen ajatuksen Fermin paradoksista: Miksi, vaikka maailmankaikkeus on niin käsittämättömän suuri, että elämän muodostumisen myös maapallon ulkopuolella luulisi olevan suhteellisen todennäköistä, emme ole kohdanneet sitä? Jään odottamaan seuraavassa osassa pidempää pohdiskelua aiheesta.

Synkkä metsä jatkoi hyvin alkanutta trilogiaa vielä minulle mieluisampana kunnon avaruusscifinä. Tänä syksynä on ilmestynyt suomeksi trilogian päätösosa, jonka tulen lukemaan ensi tilassa.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Sjón: Valaan suusta

Sjón: Valaan suusta

(Rökkusbýsnir, 2008. Suom. Tuomas Kauko. Like, 2016)



Sinulle, ihminen, annoin jäähyväislahjaksi tämän näkemykseni sinusta


Pyörittelin joskus kirjakaupassa käsissäni islantilaisen Sjónin CoDex 1962 -trilogiaa, mutta kassalle asti en sitä vienyt. Nimen painoin kuitenkin mieleeni. Kun selailin Storytelistä uutta luettavaa, tuttu nimi tuli vastaan, ja päätin testata, millainen tapaus on kyseessä. En tiedä, kuinka edustava otos Valaan suusta on hänen teoksistaan, ja olisikin mukava kuulla kommentteja niiltä, jotka ovat lukeneet häneltä muutakin!

Teos alkaa prologilla, jossa kotiin palaava Lucifer kohtaa Jumalan uuden lemmikin, ihmisen. Ihminen on omahyväinen rääpäle, josta Lucifer heti toteaa, ettei se "koskaan tulisi kylläiseksi, että nuo hampaat eivät koskaan lakkaisi jauhamasta, että kieli ei koskaan väsyisi toisten elävien olentojen veressä kylpemiseen". Ihmisen ahneus ja likaisuus on pohjaton. Lucifer ei suostu kumartamaan tuota otusta, ja tästä syystä hänet karkotetaan taivaasta. Näyttämö on valmis kuvaukselle kaikesta siitä pahasta, mitä ihminen voi toiselle tehdä

Tapahtumapaikka ja -aika on 1630-luvun Islanti. Jónas Pálmason on karkotettu syrjäiselle saaripahaselle vaimonsa Sigríðurin kanssa. Saarella ei juuri muuta tekemistä ole kuin yrittää raapia elantoa kasaan sieltä, mistä saa, ja tarkkailla ympäröivää luontoa. Rantoja samoileva Jónas kertoo linnuille elämäntarinaansa ja karkotuksensa syitä.

Jónas on tietäjä, runoilija ja mystikko, joka janoaa oppia pintaa syvemmältä. Hän on toiminut naistentautien parantajana ja manaajana kulkien ympäri Islantia muita auttaen ja mainetta luoden. Maailma on ihmisten mielissä yhä täynnä magiaa. Kansantarut ja viikinkien perinteet elävät yhä vahvoina kristinuskon rinnalla. Jónaskin tutkii maailmaa tästä viitekehyksestä käsin, ja kerronnan väleihin upotetut kuvaukset eläimistä ja ilmiöistä ovat vasta matkalla kohti nykyaikaista tieteellistä maailmankuvaa. Jónas haluaisi oppia lisää maailman ihmeistä, mutta syrjäinen Islanti on kaukana tieteen keskuksista, ja vailla osaavaa opetusta ja latinan taitoa Jónas on ikuisesti pimeydessä siitä tiedon valosta, jossa hän tahtoisi paistatella. Jónaksen kiinnostuksen kohteet koettelevat ihmisten sovinnaisuuden rajoja, minkä vuoksi häntä aletaan pitää suorastaan noitana. Tuomio on karkotus. Karkotusta ei voi olla vertaamatta prologin Saatanan karkotukseen taivaasta, lankeemukseen valosta pimeyteen. Toivo paremmasta kuitenkin herää, kun Jónas pääsee Kööpenhaminaan anomaan kuninkaalta armahdusta sekä tutustumaan kaupungin tiedemiesten uraauurtavaan työhön. Maailma ei olekaan kaikkialla yhtä takapajuinen, ja on muitakin hänen kaltaisiaan tiedon rakastajia! Toivonkipinä on kuitenkin vain himmeä häilähdys.

Jónas on uteliaisuutensa ohella myös myötätuntoinen ja humaani. Hän joutuu todistamaan ulkomaisten valaanpyytäjien silmitöntä teurastusta, mikä järkyttää hänen uskoaan ihmisiin. Jos näin voi tehdä entisille yhteistyökumppaneille, onko ihmisen petturuudella ja verenhimolla mitään rajaa? Jónaksen ääni on kuumeinen ja ryöppyävä, kun hän luonnonvoimien armoilla kertoo tarinaansa. Nykyhetkessä kerronta poukkoilee, ja Sjónin runsas kolmen pisteen käyttö luo kuvan päähenkilön päässä jurraavasta sisäisestä monologista, jolla järkkynyt Jónas yrittää järjestää maailmaansa kasaan. Menneisyyden muistelot ovat selkeämpiä ja jäsennellympiä.

Jónas Pálmasonin hahmo perustuu löyhästi todellisen henkilön, Jón Guðmundssonin (1574–1658) elämään. En ajatellut sitä teosta lukiessa, mutta toisaalta se toi päähenkilön koettelemukset ehkä jollain tavalla todemmiksi. Joku on todella joutunut kotoaan karkotetuksi ja miltei tapettu sen vuoksi, että hän on rohjennut kyseenalaistaa ja ottaa selvää, olla kiinnostunut sellaisesta, jota muut pitävät kiellettynä tai tarpeettomana tietona. Lukukokemuksena Valaan suusta oli verrattain raskas edellämainitusta kuumeisen poukkoilevasta kertojanäänestä johtuen. Näin jälkikäteen kun mietin ja jäsentelen sen teemoja, kirja tuntuu merkityksellisemmältä kuin sitä lukiessa, jolloin vain tuntui siltä, että yrittää pysyä pinnalla sanojen ryöpytessä ylitse. Nostan hattua suomentaja Tuomas Kaukolle hienosta työstä tämän äänen saavuttamisessa – ja vielä suoraan islannista! Ihanaa että vähän harvinaisemmistakin kielistä käännetään suoraan suomeen, eikä jonkin suuremman kielen kautta.

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

(三体, 2006. Suom. Rauno Sainio. Aula & Co, 2018)

Ja ihmiskunnan iltarusko


20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria

1960-luvun lopun kulttuurivallankumous koetteli Kiinaa. Puhemies Maon aikomuksena oli poistaa kiinalaisesta yhteiskunnasta kaikki kapitalismiin ja perinteisiin kiinalaisiin arvoihin viittaava. Kiinalaisissa yliopistoissa suoritettiin laajamittaisia, verisiä puhdistuksia, kun epä-maolainen aines hävitettiin. Kommunistisen puolueen propagandan sokaisema nuoriso muodosti keskenään kilpailevia punakaarteja, jotka aiheuttivat hävitystä niin kaupungeissa kuin maaseudullakin.

Fysiikan professori Ye Zhetai seisoo punakaartilaisten edessä syytettynä epäisänmaallisesta toiminnasta. Ye Zhetain tytär on ilmiantanut isänsä, ja mieleltään järkkynyt vaimo hurraa yleisössä ja vaatii miehensä verta. Ye Zhetai pahoinpidellään hengiltä. Teloitukseksi muuttunutta kuulustelua joutuu todistamaan Yen toinen tytär, Ye Wenjie, lupaava nuori tutkija itsekin. Isänsä vuoksi myös Ye Wenjien otsaan lyödään petturin leima ja nuori nainen passitetaan työleirille maaseudulle.

Työleiriltä Ye Wenjie on vähällä joutua kaltereiden taakse lopuksi ikäänsä jäätyään kiinni länsimaisen tiedekirjallisuuden lukemisesta. Viime hetkellä hänet kuitenkin värvätään salaperäiseen Punaisen rannikon tukikohtaan. Oletuksena on, että pesti on elinikäinen, eikä tukikohdasta poistuta kuin lauta-arkussa. Tukikohdan hallitsevin piirre on valtava satelliittilautanen, jolla kuunnellaan avaruudesta tulevia signaaleja. Ye Wenjie pääsee hyödyntämään tieteellistä taustaansa ja uppoutuu työhönsä. Ulkopuolella olevalla maailmalla ei ole enää merkitystä. Hänen perheensä ja ihanteensa pettäneellä, järjettömyyteen suistuneella ihmiskunnalla ei ole hänelle enää mitään arvoa. Kun satelliittilautanen vastaanottaa avaruudesta signaalin, joka voi tietää ihmiskunnan potentiaalista tuhoa, Ye Wenjien oma kanta seuraavista toimenpiteistä ei jätä epäilyksiä.

Nykypäivän Kiinassa huippuluokan tieteentekijöitä on laonnut itsemurhien aaltona. Kaikki kvanttitason fysiikan mittaukset heittävät volttia, ja vaikuttaa siltä, että maailmankaikkeus on kaikkien merkkien mukaan sattumanvarainen sekasotku, jossa mitkään teoriat eivät päde. Tieteen arvo on siis romahtanut. Viinaa ja sikareita rakastava rikostutkija Shi Qiang yrittää selvittää kuolleiden tieteilijöiden taustoja ja niiden mahdollisia yhteyksiä. Avukseen hän värvää nanomateriaalien parissa uransa tehneen tutkijan Wang Miaon. Jotakin outoa on tekeillä, sillä tapauksia käsittelevissä kokouksissa on paikalla niin hallitusten kuin armeijan edustajia ympäri maailmaa, ja puheissa vilahtelee taajaan sana "sota". Jotenkin tähän kaikkeen liittyy virtuaalitodellisuuspeli Three Body, jossa pelaajan tehtävänä on selvitä planeetalla, jonka ilmasto muuttuu näennäisen satunnaisesti riippuen siitä mikä kolmesta taivaankappaleesta on sitä lähinnä.

Kului toiset kymmenen vuorokautta. Lumisade jatkui, mutta nyt lumihiutaleista oli tullut ohuenohuita ja kuulaita. Pyramidin edustalla palavien soihtujen himmeässä valossa ne näyttivät hienon vaaleansinisiltä, melkein kuin ilmassa tanssivilta kiilleliuskoilta.
"Nämä hiutaleet ovat kiinteytynyttä happea ja typpeä. Ilmakehä on häviämässä härmistymisen seurauksena, eli lämpötila tuolla ylhäällä on laskenut lähelle absoluuttista nollapistettä."
(s. 126) 

Kolmen kappaleen probleema yhdistää näennäisen erilaisista elementeistä toimivan scifi-tarinan. Kiinan kulttuurivallankumous luo teokselle taustan, joka tuntuu virkistävän poikkeavalta genressään. Tajusin myös, kuinka vähän tiedän Kiinasta ja sen historiasta, vaikka Maon hallintokausi ei niin kovin kaukana menneisyydessä olekaan. Ihmiskunnan järkijättöisyys propagandan ja dogmien edessä tuodaan esille tavalla, jonka toivoisi olevan parodiaa eikä kirjoitettua historiaa. Kirjan nimeen otettu teoreettisen fysiikan ongelma kolmen toisiaan kiertävän kappaleen radoista on mielenkiintoinen juonielementti, joka selviää hieman eriskummallisemmistakin käänteistä mielestäni hyvin.

Kaikki kirjan elementit ovat mielenkiintoisia itsessään. Kulttuurivallankumous ja Ye Wenjien kasvu siksi ihmiseksi, joka hänestä tulee; tutkijoiden itsemurhien tutkinta ja haastattelut toinen toistaan erikoisempien henkilöiden kanssa; tiedevihamielisyys ja mihin se johtaa, mikä koskettaa tänä feikkiuutisten ja vaihtoehtoisten faktojen aikakautena; salaperäinen Three Body -simulaatio, joka kuvaa totaalisen vierasta ympäristöä uskottavasti ja jonka salat paljastuvat vähitellen. Kun kaikki juonenlangat yhdistyvät, niistä punoutuu herkullinen kuvio, joskin ihan loppua kohden tahti ehkä vähän hyytyy juonen päätyessä lähemmäs scifi-genren tuttuja latuja. 

Osassa hahmoista on tiettyä etäisyyttä, josta en ole varma, onko se kirjailijan valinta, tahatonta, vai onko kyse vain kulttuurieroista, jonka syvempiä nyansseja en hahmota. Teos ei ole kovin ihmiskeskeinen, vaan sen pääpaino on juonen esittelemässä skenaariossa. Lähimpänä päähenkilön roolia oleva Wang Miaokin tuntuu paikoin hieman poissaolevalta. Toki Wang Miao on ymmärrettävästi pihalla kaikesta, mutta hän tuntuu hyväksyvän uskomattomalta tuntuvat käänteet oudon tyynesti. Henkilöitä myös kuolee ja murhataan suhteellisen surutta. Toisaalta pelissä on monta osapuolta, joista jokainen kokee elämän ja kuoleman kysymyksissä olevansa ainoa oikeassa oleva, joten ehkä tietty kylmyys ihmishenkien suhteen sopii kuvaan.

Kolmen kappaleen probleema on ensimmäinen osa Muistoja planeetta maasta -trilogiaa. Jään mielenkiinnolla odottamaan Aula & Co. -kustantamolta seuraavia osia! Kirja täyttää Helmet-lukuhaasteesta seuraavat kohdat:

16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme: Niemi

(Teos, 2017)


Ihminen on kummallinen, mytologioita luova eläin, puhuva, pohtiva ja näkyjä näkevä apina


32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Faktan ja fiktion rajoilla koikkelehtivaa kerrontaa tuntuu kertyneen oikein urakalla tämän vuoden lukulistalleni. Humoristisempaan päähän tämän tyylisiä kirjoja asettuu viime vuoden Finlandia-voittaja, Juha Hurmeen Niemi, joka kertoo Suomesta monin tavoin syvällisemmin kuin monet tietokirjat. Mutta onko se faktaa vai fiktiota? Jaottelu ei ole kovin mielekäs tässä tapauksessa. Niemi on kaunokirjalliseen muotoon puettua, paljon lukeneen ihmisen stand up -komiikkaa tieteellisistä faktoista. Vai miten muuten voisi luonnehtia Hurmeen kuvausta maailmankaikkeuden ensihetkistä:

Pienessä ja kuumassa, sanokaamme amerikkalaisen jalkapallon kokoisessa maailmankaikkeudessa oli hirveä härdelli päällä: energia oli alkanut muuttua aineeksi ja hiukkasia syntyi, törmäili ja hajosi äärimmäisen toiminnallisuuden kiihkossa. Se oli ahdasta, kuumaa ja hikistä vääntöä!
(s. 10)

Ylläoleva lause voisi olla Veikko Huovis-vainaan kynästä lähtöisin, mutta tokkopa Huovisenkaan mittava yleissivistys ylsi Hurmeen tasolle. Hurme luotaa myöhemmin Suomeksi kutsutun maantieteellisen kolkan historiaa aina alkuräjähdyksestä Suomen sotaan ja Venäjän vallan alkuun saakka. Läpi kirjan Hurme vetää suomalaisen kulttuurin osaksi eurooppalaista vertaillen ja törmäyttäen niitä keskenään. Mukana kulkevat koko länsimaisen tieteen, filosofian, taiteen ja runouden historia yhtenä suurena mylläkkänä. Ja miten viihdyttävänä sellaisena!

Niemi on periaatteessa kronologisesti etenevä historian oppitunti. Käytännössä se on eri suuntiin kurkotteleva ja ryöppyävä valtaisan oppineisuuden osoitus. Eritoten kirjallisuuden historiasta Hurmeella on poikkeuksellisen syvällinen näkemys. Hurme asettaa rinnakkain esikalevalaista runonlaulua länsimaisen kirjallisuuden klassikkojen kanssa - Boccaccion, Chaucerin, Shakespearen, Miltonin, Rabelais'n - ja peilaa niiden teemoja keskenään. Väkevä, alkusoinnullinen kalevalamitta ja perinteiset runoaiheet ovat laadultaan täysin verrattavissa hienoimpaan eurooppalaiseen runouteen. Suomeen kristinuskon myötä pesiytyneet kuivakat ja ahdasmieliset kirkonmiesten runokyhäelmät lytätään säälittä.

Ruotsin vallan ajan poliittiset kummallisuudet käydään läpi hengästyttävää tahtia. Nimiä sinkoilee sinne ja tänne, ja omat puoliksi unohtuneet Suomen historian oppitunnit palautuvat pätkittäin mieleen. Niin mitäs ne isoviha ja pikkuviha olivatkaan? Entä hatut ja myssyt? Ruotsinvallan aika näyttäytyy varsin absurdina sekoiluna, jossa kukaan ei oikein ollut kartalla.

Kantavana ajatuksena Hurmeella kaikessa rönsyilyssä on se, että Suomi ei ole jokin erityislaatuinen, muusta maailmasta irrallaan oleva ja uniikki lumihiutale, vaan osa eurooppalaista ja laajemmin länsimaista kulttuuriperinnettä. Suomessa ovat iät ja ajat törmänneet niin idästä kuin lännestä tulleet kulttuurit, kansat ja kielet muodostaen uusia yhdistelmiä ja perinteitä. Vaikka Suomi onkin Euroopan periferiaa, ja uudet aatteet ja tyylit ennättävät tänne hieman myöhemmin, emme ole siitä irrallisia. Meidän ei tulisi siitä myöskään eristäytyä omaan nurkkakuntaiseen kuplaamme. 1800-luvun kansallinen herääminen ja nationalismi tuomitaan Hurmeen teoksessa hölynpölyksi.

Paitsi nationalismia, Hurme vastustaa äänekkäästi myös kaikenlaista dogmaattisuutta, taikauskoa, laiskaa ajattelua sekä ankeaa ja ilotonta maailmankatsomusta. Niiden sijaan Hurmeen Niemessä ja meidän niemellämme tärkeää on ilonpito, nauru, tiedonjano, rakkaus, seksi sekä kasvava ymmärrys meistä itsestämme ja ympäröivästä maailmankaikkeudesta. Kukapa minä olen olemaan eri mieltä hänen kanssaan.

Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
4. Kirjan nimessä on jokin paikka
23. Kirjassa on mukana meri
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Ève Curie: Äitini, Marie Curie

Ève Curie: Äitini, Marie Curie

(Madame Curie, 1938. Suom. Reino Silvanto. WSOY, 1938)


Menestystä ja koettelemusta


47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Oli ilo huomata, kun tämän vuoden Nobel-palkintoja jaettiin, että sekä kemian että fysiikan aloilla palkittiin pitkästä aikaa myös nainen. Tähän harvalukuiseen tieteentekijöiden kermaan liittyivät laserfysiikan tutkimuksillaan Donna Strickland (kolmantena historiassa) ja kemian saralta Frances Arnold (viidentenä historiassa), jonka tutkimukset käsittelivät suunnatun evoluution hyödyntämistä entsyymien valmistuksessa. On kuitenkin edelleen vain yksi henkilö, joka on voittanut sekä fysiikan että kemian Nobel-palkinnon, ja hän on Marie Curie. Ensimmäisen elämäkerran kyseisestä tieteen historian jättiläisestä kirjoitti Marien tytär, Ève, joka toisin kuin äitinsä, isänsä ja sisarensa Irène, suuntautui luonnontieteiden sijaan journalistin uralle.

Maria Skłodowska syntyi Venäjän imperiumiin kuuluneessa Puolassa vuonna 1867. Skłodowskien perhe kuului ylempään keskiluokkaan. Molemmat vanhemmat olivat opettajia, ja perheessä kunnioitettiin opiskelua, ahkeraa työntekoa ja vieraiden kielten osaamista. Venäjän sortovalta jätti jälkensä heräävän kansallistunteen Puolassa, ja Mariaan tarttui lapsesta asti väkevä rakkaus isänmaataan kohtaan. Puolankielinen opetus oli lailla kielletty, joten Marian vanhemmat pitivät oppitunteja salassa, ja kirjat vaihdettiin salamannopeasti käsitöihin, jos venäläinen tarkastaja sattui paikalle. Perhe oli läheinen ja rakastava, mistä kertovat lasten lukuisat hellittelynimet.

Perhe ei asemastaan huolimatta ollut varakas, ja kun koulu lakkautettiin, leipä piti hankkia pieninä murusina yksityistunteja pitämällä. Lavantauti ja tuberkuloosi riehuivat, ja tauti vei perheestä äidin ja vanhimman tyttären. Bronislawa-sisko ja Josef-veli lähtivät opiskelemaan lääketiedettä Marian jäädessä huolehtimaan isästään. Isä opetti varsovalaisia nuoria miehiä ja naisia salaa, ja Maria työskenteli kotiopettajattarena lähiseuduilla. Ennen pitkää kuitenkin Mariallekin tarjoutui mahdollisuus lähteä opiskelemaan Pariisiin, mutta kovaa työtä se vaati köyhältä, joskin lahjakkaalta tytöltä.

Pariisissa Maria eli niukasti ja työlle omistautuen. Työtoveriksi päätyi nelissäkymmenissä oleva tiedemies Pierre Curie. Pakkomielteinen rakkaus tieteeseen yhdisti Mariaa (joka pariisilaistuttuaan käytti nimestään ranskalaista muotoa Marie) ja Pierreä, ja tiedonrakkaus muuttui romanttiseksi rakkaudeksi. Curiet tutkivat vasta löydettyä aineen ominaisuutta, joka tultiin tuntemaan radioaktiivisuutena. Wilhelm Röntgenin ja Henri Becquerelin välittömässä vanavedessä Curiet löysivät uusia alkuaineita, radiumin ja Marien kotimaan mukaan nimetyn poloniumin. Yhdessä työpari saavutti Henri Becquerelin kanssa ensimmäisen Nobel-palkintonsa - mistä elämäkerturi Ève Curie kuivakkaan leikkisästi toteaa tulevan heidän perheelleen traditio.

Onnettomuus kohtasi Curieita, kun hajamielinen Pierre jäi hevosvaunujen alle ja kuoli välittömästi. Marie jäi yksin kahden tyttären kanssa. Nuorena eloisa ja iloinen Marie turrutti tunteensa ja muuttui viileäksi ja etäiseksi rakkaan aviomiehen kuoleman jälkeen. Itsetuhoisetkin ajatukset liikkuivat hänen mielessään. Marie ei koskaan täysin toipunut menetyksestä, vaikka henkilökohtaisella urallaan saavutti vielä mainetta ja kunniaa, joihin hän ei koskaan tottunut.

Ève Curien näkökulma on poikkeuksellinen, sillä hän kertoo paitsi suuren tieteentekijän, myös oman äitinsä ja perheensä tarinaa. Näkökulma ei yritäkään olla puolueeton, vaan on avoimen ihaileva ja perhettä puolusteleva. Ihailu ja puolustelu käyvät järkeen ja ovat varmasti olleet tarpeenkin, sillä Curieta ei aina kohdeltu yhtä arvostavasti. Curien puolalaistaustaa ei ajan lehdistössä unohdettu, ja se vedettiin usein todisteeksi häntä vastaan, paitsi silloin kun Curie saavutti mainetta nobelistina, jolloin häntä pidettiin koko Ranskan ylpeytenä. Curien romanttiset suhteet Pierren kuoleman jälkeen kuitataan panetteluna:

Oppinutta, itsensä työlle pyhittänyttä naista, jonka elämä on aina ollut arvokasta, joskin vaatimatonta ja jo useina vuosina säälittävän vaiketa, syytetään avioliiton ja sellaisen nimen häpäisemisestä, jota hän kantaa kunniakkaasti ja suorastaan ylivoimaisen loistavasti.
(s. 321) 

Ève Curie tulee myös paljastaneekseen asioita itsestään. Hän ei käsittele Curien tieteellisiä löydöksiä erityisen syvällisesti, mikä toisaalta keventää ja helpottaa lukukokemusta luonnontieteisiin perehtymättömällekin, mutta se toisaalta myös rivien välissä kertoo Èven omasta ulkopuolisuuden tunteesta suurten tieteilijöiden suvussa. Myös muistot etäisestä, työlle omistautuneesta äidistä ovat vain yhtäältä ihailevia ja toisaalta myös katkeria ja syyttäviä. Ève kirjoittaa kuitenkin kauniisti ja journalistin silmällä värittää yksityiskohtia käsinkosketelteviksi, vaikka ei luonnollisestikaan ole voinut olla paikalla itse.

Kirjan piirtämä kuva Marie Curiesta on elävä ja herkkä. Lapsen näkökulma tuo siihen oman kerroksensa. Elämäkertana se on epätäydellinen sen puolueellisuuden vuoksi, mutta kirjallisena teoksena se on hieno. Varsinkin Marien lapsuus on kuvattu kuin parhaassa kaunokirjallisuudessa. Äitini, Marie Curie on sekä elämäkerta että kunnianosoitus kuolleelle äidille kaikkine äitisuhteen puolineen.

Helmet-lukuhaasteen sopivia kohtia tälle kirjalle ovat:
1. Kirjassa muutetaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

tiistai 26. syyskuuta 2017

"Se oli kaunis kertomus. Ehkä jokaisella piti olla omansa."

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

(Tammi, 2014)

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Jussi Valtonen on psykologi ja muusikko, joskin ihan rehellisesti sanoen hänen nimensä tuli minulle tutuksi vasta tämän Finlandia-palkinnon voittaneen romaanin myötä. Olin kuitenkin tietämättäni kuullut hänen soittoaan Kuha.-yhtyeessä, joten hieman kautta rantojen päätin valita He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin haasteen kohtaan 11.

Kirja alkaa 1990-luvun puolestavälistä. Yhdysvaltalainen neurobiologian tutkija Joe tapaa konferenssivierailulla Italiassa suomalaisen Alinan, he rakastuvat ja ryhtyvät suhteeseen. Rakkaus saa Joen hylkäämään tarjotun työpaikan huippuyliopistossa ja muuttamaan Alinan luokse Helsinkiin, jossa Joe joutuu yliopistolla uskottelemaan itselleen pystyvänsä tekemään korkealaatuista tutkimustyötä resurssipulasta ja huonosta työympäristöstä huolimatta. Sopeutuminen on kuitenkin vaikeaa, eikä Alinan ole helppo ymmärtää urakeskeisen Joen turhautumista. Samuel-pojan syntymä kiristää välejä entisestään, ja pariskunnan väliin rakentuu näkymätön muuri, joka lopulta johtaa Joen paluumuuttoon Yhdysvaltoihin.

Siirrymme tarinan nykyhetkeen parikymmentä vuotta myöhemmin. Joella on Baltimoressa uusi vaimo ja kaksi teini-ikäistä tytärtä, työpaikka maan arvostetuimpiin kuuluvana tutkijana ja kaikki päällisin puolin hyvin. Hänen tutkimuksensa näköaivokuoren parissa on tuonut hänelle mainetta ja kunniaa. Eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa murtaudutaan ja kotiovelta löytyy eläimen raato. Joe käyttää tutkimuksissaan koe-eläimiä, mutta tarkoin harkiten ja turhaa kärsimystä välttäen, toisin kuin monet muut tutkijat, joiden artikkeleita Joe joutuu kommentoimaan. Tämäkö on murron ja vandalismin syy? Tutkinnan myötä selviää, että Suomeen jäänellä Samuel-pojalla on yhteyksiä eläinaktivistipiireihin. Samaan aikaan Joen vanhimman tyttären Rebeccan käsilaukusta löytyy epämääräisiä psyykelääkkeitä ja prototyyppivaiheessa oleva täysin uudenlainen mobiililaite iAm, joka anturein yhdistämällä pystyy heijastamaan kuvaa, videota ja muuta dataa suoraan näköaivokuoreen. Mistä tyttö on saanut lääkkeet ja miten ne vaikuttavat? Ja miten tuo laite todella toimii?

En lähde teoksen juonta avaamaan sen enempää, sillä He eivät tiedä mitä he tekevät on kuin paraskin jännäri, jonka tahtoo ahmia yhdeltä istumalta. Reilun viidensadan sivun ajan lukijaa viedään yllätyksellisillä juonenkäänteillä ja sydänlihasta rasittavilla konflikteilla kuin sanonnasta tuttua pässiä narussa. Sanottakoon vain, että näkökulmia on monia, ja toisten sellaisille sokeutuu hyvin helposti. Mutta se ei ole se, mikä minuun teki vaikutuksen tässä teoksessa. He eivät tiedä mitä tekevät on trillerin vaatteisiin pukeutunut idearomaani, 'novel of ideas', ja dystopiakuvaus, jota jotkut ovat jo verranneet George Orwellin Vuonna 1984:ään ja Aldous Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan. Näistä jälkimmäinen on ehkä lähempi verrokki, mutta Valtosen teoksella on oma äänensä ja sanomansa sanottavana.

Eräänä vahvana teemana teoksessa on tieteen asema yhteiskunnassa, mikä koskettaa tätä päivää liiankin läheltä. Tuntuu, että nykyään jokaisen mielipide on yhtä tärkeä, perustuipa se empiiriseen tietoon tai perustelemattomaan ennakkoluuloon. Tieteellisten tutkimusten julkaisu on bisnestä, ja roska myy. Asiantuntijan lausunto on yhtä arvokas kuin kadunmiehen, ja kaiken maailman dosentit hyppivät poliitikoiden nenille todetessaan asioita, jotka sotivat heidän agendaansa vastaan. Evoluutio on vain teoria ja maa voi aivan hyvin olla litteä, koska se saattaa sellaiselta jostakusta tuntua. Samoin on romaanin eläinkokeista käytävässä keskustelussa:

Keskustelu soljui eteenpäin kaukana hänen ulkopuolellaan ihmisten kesken, jotka olivat kiinnostuneita ulkoa opetelluista numeroista ja jollakin nettisivulla julkaistuista tilastoista, nasevista iskulauseista ja ylevistä periaatteista, filosofien nimistä, keskustelusta jossa sai käyttää etukäteen omien kesken harjoiteltuja näppäriä rinnastuksia ja jossa jokainen sai kertoa mitä mieltä oli kaikesta ja jossa jokainen näkökulma oli arvokas.
Jokaisella oli mielipide.
Tärkeintä oli keskustella.
Keskustelu itsessään oli tärkeää. Se auttoi rakentamaan siltoja.
(s. 338)

Ja kaiken lisäksi tiedettäkin on monenlaista, eri tahojen rahoittamaa ja eri lähtökohdista, eri tuloksia odottaen tehtyä. Mikä arvo on siis vertaisarvioidulla tutkimuksella, jos jokaisen mielipide on totuus siinä missä muutkin? Karmiva ajatus. Myös Joe vastustaa tätä ja on katkera, kun hänet niputetaan samaan joukkoon huuhaatutkijoiden kanssa.

Mikseivät ne kiusanneet niitä, jotka tekivät kokeensa päin helvettiä? Käyneet niiden kimppuun, jotka antoivat koirille tuskallisia sähköiskuja mutta sotkivat koeasetelmansa niin että tuloksista ei voinut päätellä mitään? Tai niiden, jotka pakottivat rotat uimaan itsensä liukasseinäisessä altaassa hitaasti kuoliaaksi, jotta saisivat uuden rinnakkaisvalmisteen lääkkeille, joita oli jo ennestään myynnissä kymmeniä? Niiden, jotka uhrasivat eläimensä turhaan? --
Se hänen teki mieli huutaa työhuoneensa sotkijoille: jos jokin oli eläimiä kohtaan väärin, eikö saatana se?
(s. 97)

Toinen vaikuttava juonne kirjassa oli sosiaalisen median kehitys ja miten se vaikuttaa meihin. Uusi iAm-laite on saanut ihmiset pakahtumaan odotuksesta, sillä se yhdistyy suoraan aivokuoreen ilman kiusallisia ulkoisia käyttöliittymiä. Kaikki maailman musiikki, uutiset, mainokset, urheilutapahtumat, videot, porno ja juorut suoraan aivoihin käyttäjän itse koettaviksi! Kehittyneet algoritmit osaavat tuoda käyttäjälle juuri sitä sisältöä ja mainoksia, jotka tätä kiinnostavat ennen kuin käyttäjä itse edes tiedostaa niitä kaipaavansa. Vaikka Joen kollegat yliopistolla puolustelevat laitetta ja kuinka se helpottaa tieteellisten julkaisujen perässä pysymistä, käy nopeasti ilmi että liskonaivomme haluavat vain nopeaa tyydytystä ja viihtymistä. Aivot kyllästetään viihteellä, ja dopamiinipäissään keskittyminen mihinkään kovin pitkäksi aikaa osoittautuu mahdottomaksi. Kun miettii itsekin niitä määriä, mitä viettää puhelinta selaten vailla sen kummempaa tarkoitusta, ei Valtosen visioima iAm-laite kuulosta niin kaukaiselta.

He eivät tiedä mitä tekevät oli tunnetasolla eräs voimakkaimpia lukukokemuksiani tänä vuonna. Se tuntui tavoittaneen jotain hyvin oleellista tästä aikakaudesta, enkä ihan heti keksi sille vertaista suomalaisesta kirjallisuudesta. Lisäksi juoneltaan se oli ehdottomasti tämän vuoden vetävimpiä. Kohdan 11 lisäksi se voisi sopia kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 24. Kirjassa selvitetään rikos ja 48. Kirja aiheesta josta tiedät hyvin vähän.


torstai 21. syyskuuta 2017

"Unfeeling, heartless creator!"

Mary Shelley: Frankenstein; or, the Modern Prometheus

(1818. Penguin, 2006)



32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

Mary Shelleyn kauhukirjallisuuden uria uurtaneen Frankensteinin syntytarina on miltei yhtä legendaarinen kuin teos itse. Joukko nuoria englantilaisia runoilijoita viettävät kesää Genevenjärven rannalla. Kesä on hyinen, joten nuorten on pakko olla sisätiloissa lordi Byronin huvilassa, jossa he aloittavat ajankuluksi kilpailun: kuka keksisi selkäpiitä hyytävimmän kauhutarinan? Vaikka John Polidori (Maryn tulevan aviomiehen Percy Bysshe Shelleyn avulla) kirjotti kilpailun innoittamana erään ensimmäisistä vampyyriromaaneista, The Vampyre, on se jäänyt kirjallisuushistorian alaviitteeksi. Klassikoksi tuosta ystävysten kilpailusta nousi vain yksi teos, ja siihen on syynsä.

Frankensteinin tarinaa on kerrottu ja muokattu niin moneen otteeseen, että ainakin pop-kulttuurissa käsitys siitä, millainen tarina alunperin on ollut, on hämärtynyt. Usein arkikielessähän nimellä Frankenstein viitataan tarinan hirviöön, eikä sen luoneeseen tohtori Victor Frankensteiniin. Mutta ehkä suurin alkuperäisteokselle tehty vääryys on siinä, millaisena tuo hirviö esitetään.

Mutta palataan ensin romaanin alkuun. Koko tarinan kehyskertomuksena on tutkimusmatkailija Robert Waltonin sisarelleen kirjoittamat kirjeet jostain Pohjoisnavan seutuvilta. Tunnetun maailman rajoja omalla tavallaan koetteleva Walton näkee laivansa kannelta jäätiköllä valtavan, ihmisen näköisen hahmon, joka pian katoaa. Selittämätön ilmestys saa seuraajan, kun laiva kohtaa jäälautalla nälkiintyneen miehen, jolla on villi katse silmissään. Tämä osoittautuu geneveläiseksi tohtori Frankensteiniksi, joka alkaa kertoa levottomuutensa syitä Waltonille. Tämän kertomuksen Walton kirjaa ylös kirjeisiinsä. Varsinainen tarina tapahtuu Frankensteinin kertomuksessa, mutta välillä lukija ikään kuin havahdutetaan tarinaa kuulemasta takaisin laivan hyttiin.

Kuvan Boris Karloff ei liity tapaukseen. Kuva: Wikipedia

Luonnon ihmeistä pienestä pitäen vaikuttunut nero Victor Frankenstein tahtoo oppia kaiken ympäröivästä maailmasta, eritoten sen kaikkein perimmäisimmän arvoituksen: mikä sytyttää elämän liekin? Opiskellessaan niin muinaisten alkemistien kuin modernien tieteentekijöiden kirjoituksia hän löytää tämän vastauksen (muttei paljasta sitä tarinansa kuulijalle, hitto vie) ja salaa professoreiltaan alkaa työstää aihetta käytännössä. Teurasjätteistä ja hautuumailta kasatuista ruumiinosista Frankenstein kokoaa jättiläismäisen mieshahmon - koska pikkutarkka työ hermojen ja suonien kanssa on helpompaa isommalla kohteella - jonka kelmeä silmä rävähtää auki synkkänä ja myrskyisänä yönä. Frankenstein säikähtää, pakenee ja tahtoo unohtaa luomuksensa, joka pakenee omille teilleen. Tiedonjano on ollut pakkomielle, ja hän myöntää tuntevansa onnea päästessään eroon tuosta addiktiosta. Vuosia myöhemmin Frankenstein saa kotipuolesta huolestuttavia uutisia: hänen veljensä on kuollut väkivaltaisesti ja talon läheiseksi tullutta ottotyttöä syytetään murhasta. Frankenstein palaa kotiinsa, missä häntä kohtaavat useat muutkin verityöt, joiden tekijästä hänellä on vissi epäilys.

Tähän asti kaikki on suurin piirtein kuin kaikissa Frankenstein-elokuvissakin. Mielenkiintoisemmaksi tarina muuttuukin, kun tohtori F kohtaa luomansa olion silmästä silmään ja kuulee tämän puolen tarinasta. Olio, jota Frankie itse kutsuu demoniksi, on paennut metsiin, joissa vähitellen on tullut tietoiseksi itsestään ja ympäristöstään. Kuin vastasyntynyt lapsi olio oppii aistimaan ja tulkitsemaan näkemäänsä ja miten siihen reagoida. Hän saa kokea kantapään kautta lämmön ja ravinnon tarpeen sekä lopulta, löydettyään ihmisasutusta ja heitä tarkkailtuaan, inhimillisen läheisyyden kaipuun. Olio on kuitenkin auttamatta erilainen, ja läheisyys, toveruus ja rakkaus ovat häneltä ikuisiksi ajoiksi kielletty. Vaikka olio oppii puhumaan äärimmäisen kaunopuheisesti ihmisiä tarkkailemalla ja lukemalla Goethea ja Miltonia (tietenkin), hänen rujo ulkomuotonsa mitätöi tuon valtavan empatian, jota olio tuntee sisällään, eikä hän saa tilaisuutta purkaa ajatuksiaan kellekään.

Olio syyttää luojaansa kovasta kohtalostaan, ja syystä. Onhan Frankenstein kuin isä, joka on hylännyt oman lapsensa, tai jumala oman poikansa. Tähän viittaa teoksen alaotsikon "moderni Prometheus", kreikkalaisessa mytologiassa ihmisen luonut ja heille tulen lahjan jumalilta varastanut titaani. Mutta kuten Prometheuskin, myös Frankenstein joutuu maksamaan tylyn hinnan teostaan. Frankenstein ei tunne myötätuntoa, vaan pelkkää inhoa ja vihaa luomustaan kohtaan. Hän on luodessaan tämän riistänyt tältä mahdollisuuden täysipainoiseen elämään ja tuominnut hänet pohjattomaan kurjuuteen. Hän ei suostu myöntämään vastuutaan siitä, mitä on tehnyt, vaan pyrkii hävittämään jälkensä. Tällainen ylpeys voi johtaa vain lankeemukseen. Olio ottaa elämäntehtäväkseen murskata Frankensteinin mahdollisuudet onnellisuuteen, kuten tämäkin oli tehnyt hänelle luodessaan hänet vastenmieliseksi katsoa mutta kykeneväksi syviin tunteisiin ja tuskaan:

The monster saw my determination in my face, and gnashed his teeth in the impotence of anger. 'Shall each man,' cried he, 'find a wife for his bosom, and each beast have his mate, and I be alone? I had feelings of affection, and they were requited by detestation and scorn. Man! you may hate, but beware! your hours will pass in dread and misery, and soon the bolt will fall which must ravish you from your happiness forever. Are you to be happy, while I grovel in the intensity of my wretchedness? You can blast my other passions, but revenge remains - revenge, henceforth dearer than light or food!
(s. 209)

Kirjan hirviöitä on siis kaksi, luoja ja luomuksensa, ja heistä ensinmainittu on jopa se pahempi kahdesta. Toinen asia, mihin huomio kirjassa kiinnittyy, on luonto. Koko tarinan alkusyy on luonnossa ja sen ihmeiden ihannoinnissa, mutta sillä on myös valtava tuhoava voima. Ympäröivät luonnonvoimat tuntuvat heijastavan hahmojen myrskyisiä tunteita. Aina kun jonkun mieltä kuohuttaa, myös ympärillä tuuli kirkuu, laineet hakkaavat kallioihin ja sade ruoskii kattopaanuja. Nykylukijalle nuo luonnonilmiöt tunteiden kuvaajina tuntuvat hieman melodramaattisilta ja liioiteltuilta, mutta pitää muistaa, kuinka ne sopivat romantiikan aikakauden tyyliin.

Kirja on yhdellä tasolla goottikauhun edelläkävijä, toisella taas tunteikas kuvaus syyllisyydestä ja kostosta. Merkkiteos, joka näin toisella lukukerralla tuntui huomattavasti lyhyemmältä kuin ensimmäisellä. Sopii tämän haastekohdan lisäksi myös kohtiin 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt ja 35. Kirjan nimessä on erisnimi.