Elmer Diktonius: Runoja
(Suom. Vilho Kajava. Otava, 1969)
Kuinka voin nukkua kun sieluni tanssii?
2. Kotimainen runokirja
Kolmekymmentä vuotta ennen Pentti Saarikoskea ja Eeva-Liisa Mannerta Suomessa kirjoitettiin jo modernistista runoutta. Suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa, joka tuntuu olevan oma saarekkeensa niin ajallisesti kuin tyyliensä suhteen, modernismi tuli Suomeen huomattavan paljon suomenkielistä runoutta aikasemmin. Edith Södergran oli suorastaan edellä aikaansa, ja miltei hänen vanavedessään kirjoitti Elmer Diktonius. Kumpaakaan en tosin ole muutama yksittäistä runoa lukuun ottamatta lukenut ennen tätä. Diktoniuksesta en oikein muista paljoa kuullenikaan ennen kuin muutama vuosi sitten, mikä suorastaan nolottaa nyt.
Diktonius siis vaikutti 1920-1940 -luvuilla osana suomenruotsalaista modernistista tyylisuuntaa. Modernistit hylkäsivät perinteiset runomitat ja klassisen estetiikan. Runon ei tarvinnut noudattaa mitään tiettyä kaavaa, eikä sen tarvinnut olla totutulla tavalla kaunis. Mitattomuus ei kuitenkaan Diktoniuksella tarkoita rytmittömyyttä, sillä sitä löytyy runsain mitoin. Samoin kaunettua, joskin se esiintyy paikoin odottamattomissa muodoissa. Muusikon koulutuksen saaneella Diktoniuksella oli selkeästi oiva korva kielen soinnille ja rytmille, mikä tulee esille myös Vilho Kajavan suomennoksissa. Esteettisesti minua ovat aina viehättäneet ristiriidat runon muodon ja sisällön välillä: kuinka kauniilla kielellä voidaan sanoa rujoja tai kammottavia asioita. Diktonius ei ole kuitenkaan kuvainraastaja pahimmasta päästä, vaan pohjimmiltaan romantikko.
Romantiikka näkyy Diktoniuksella runsaissa luontokuvauksissa. Rakkausrunoja tässä kokoelmassa ei suoranaisesti juuri ole. Toki sääilmiöiden kuvaus vertauskuvana ihmisen sisällä vaikuttaville tunteille on romantiikkaa parhaimmillaan. Varsinkin myrskyt ja vuodenajat ovat läsnä useissa runoissa, ja niihin Diktonius valaa pauhua ja hehkua.
Kolmekymmentä vuotta ennen Pentti Saarikoskea ja Eeva-Liisa Mannerta Suomessa kirjoitettiin jo modernistista runoutta. Suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa, joka tuntuu olevan oma saarekkeensa niin ajallisesti kuin tyyliensä suhteen, modernismi tuli Suomeen huomattavan paljon suomenkielistä runoutta aikasemmin. Edith Södergran oli suorastaan edellä aikaansa, ja miltei hänen vanavedessään kirjoitti Elmer Diktonius. Kumpaakaan en tosin ole muutama yksittäistä runoa lukuun ottamatta lukenut ennen tätä. Diktoniuksesta en oikein muista paljoa kuullenikaan ennen kuin muutama vuosi sitten, mikä suorastaan nolottaa nyt.
Diktonius siis vaikutti 1920-1940 -luvuilla osana suomenruotsalaista modernistista tyylisuuntaa. Modernistit hylkäsivät perinteiset runomitat ja klassisen estetiikan. Runon ei tarvinnut noudattaa mitään tiettyä kaavaa, eikä sen tarvinnut olla totutulla tavalla kaunis. Mitattomuus ei kuitenkaan Diktoniuksella tarkoita rytmittömyyttä, sillä sitä löytyy runsain mitoin. Samoin kaunettua, joskin se esiintyy paikoin odottamattomissa muodoissa. Muusikon koulutuksen saaneella Diktoniuksella oli selkeästi oiva korva kielen soinnille ja rytmille, mikä tulee esille myös Vilho Kajavan suomennoksissa. Esteettisesti minua ovat aina viehättäneet ristiriidat runon muodon ja sisällön välillä: kuinka kauniilla kielellä voidaan sanoa rujoja tai kammottavia asioita. Diktonius ei ole kuitenkaan kuvainraastaja pahimmasta päästä, vaan pohjimmiltaan romantikko.
Romantiikka näkyy Diktoniuksella runsaissa luontokuvauksissa. Rakkausrunoja tässä kokoelmassa ei suoranaisesti juuri ole. Toki sääilmiöiden kuvaus vertauskuvana ihmisen sisällä vaikuttaville tunteille on romantiikkaa parhaimmillaan. Varsinkin myrskyt ja vuodenajat ovat läsnä useissa runoissa, ja niihin Diktonius valaa pauhua ja hehkua.
Raju tuuli yli vetten!
Metsä kohisee,
tunturilla toraillaan -
herrantähden sanovat sävyisät
Vanha puu ryskyttää sammalpeitteistä kalloa -
nuori puu
lyö norjanvirkeästi tahtia.
Myrskypääsky
Kirkuu vastatuuleen
riemulauluaan.
(s. 38, runosta "Raju aamu")
Useissa runoissa kuuluu myös politiikka, usein melko vasemmistolaisesta näkökulmasta. Vallankumousta, usein enemmän henkistä sellaista, vaaditaan. Huoli maailman tilasta, sodanlietsonnasta ja köyhien kohtalosta puhuttelee yhä ajankohtaisena.
Mitä hyödyttääkään sana
maailman hulluuden aikaan,
kun saappaantöminä lyö tahdin
ja ilma höyryää verta
(s. 69, runosta "Vähäiset sanamme")
Kolmas toistuva elementti, joka ainakin tässä suomennosvalikoimassa tulee vahvasti esille, on lyhyet runomuotokuvat ja kunnianosoitukset taiteilijoista. Edith Södergran, Johann Sebastian Bach, Eino Leino ja Frans Eemil Sillanpää saavat muotokuvansa runon muodossa, ja niistä tunnistaa kohteensa kauniisti ja osuvasti kuvattuna.
Diktoniuksen runot yllättivät erittäin positiivisesti. Pidin kovasti siitä, että tässä kokoelmassa oli painettu vierekkäin suomennos ja alkuperäinen ruotsinkielinen runo, jolloin vähän paremmin pystyi arvioimaan Diktoniuksen kielenkäyttöä. Luen suhteellisen vähän runoja, mutta Diktoniuksen runot saivat minut ihmettelemään, miksen lue niitä enemmänkin.
Haasteen kohdista täyttyvät ainakin nämä:
2. Kotimainen runokirja
9. Kirjan kansi on yksivärinen
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
23. Kirjassa on mukana meri
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti