Elisa Kaldvee: Fiin tyttäret - Exsiccata

Elisa Kaldvee: Fiin tyttäret - Exsiccata

(Marketiimi, 2017)

Avaimet tuntemattomille vesille, noituuteen

37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Nyt mentiin Helmet-haasteen avulla ns. syvään päähän. Kirjaston tietokannasta hakusanaksi vaimoni etunimi, listan ensimmäinen paikalla ollut kirja hyllystä mukaan ja lainaustiskille. Mitään muuta en kirjasta tiennyt. Kirjailijan nimi, teoksen nimi, kustantaja, etukansi, takakansi, mikään niistä ei sanonut yhtikäs mitään. Nyt lähdettäisiin tutkimusmatkalle.

Jossain nimeämättömässä paikassa, joka on meidän maailmassamme mutta ei aivan, seisoo Villa Tiglio, kartano tai linna, jonka tilukset ulottuvat silmänkantamattomiin. Aikakausi on määrittelemätön, mutta se voisi olla 1900-luvun alkua. Talossa asuu perhe, isä, äiti ja kolme lasta. Lapsista vanhin, poika nimeltä Willi lähetetään pois jonkin rikkomuksen tehtyään. Tarinan kertoja, kirjan alussa viisivuotias tyttö Picabo ihmettelee asiaa, mutta ei jää sitä pohtimaan sen syvemmin. Picabo ja hänen pikkusiskonsa Stella tutkivat mielellään pihan kasveja ja ötököitä ja janoavat lisää tietoa niistä. Isä ja äiti perustavat kirjastohuoneen, jonne alkaa kerääntyä yksi kerrallaan kauniita luonnontieteellisiä teoksia.

Picabo saa kummia kohtauksia, joissa maailma mustenee ja hänen peilikuvansa katoaa. Kohtaukset liittyvät jotenkin perintökalleutena suvussa kulkevaan medaljonkiin. Erään tällaisen kohtauksen jälkeen muu perhe on kauhuissaan ja äiti ja Stella-sisko lähtevät kaupunkiin. Matkalla tapahtuu jokin onnettomuus, jonka seurauksena sekä äiti että pikkusisko kuolevat. Picabo jää kahden isänsä kanssa, joka synkistyy, katkeroituu ja tytärtään suojellakseen sulkee tämän talon sisälle ankaran poistumiskiellon saattelemana. Tulevina vuosina talossa käyvät Picaboa tapaamassa niin naapurin mehiläishoitaja kuin myöhemmin palkattu yksityisopettaja, joka on avioliiton kautta sukua Picabon äidille. Selviää, että Picabon suvun naisilla on medaljongin myötä kyky nähdä asioita, mutta siihen liittyy myös kirous kaikkia miehiä kohtaan, jotka saavat tämän erikoistaidon tietoonsa. Picabon tullessa teini-ikäiseksi taloon palkattu puutarhuri Isaac pistää Picabon elämän sekaisin useammalla kuin yhdellä tavalla.

Isaac nappaa minua ranteesta kiinni, vilkuilee mosaiikkikoruani levottomasti ja ohjaa minut istumaan suihkulähteen altaan reunalle. Hän kietoo käsivartensa ympärilleni, kuin suojellakseen kenties, estääkseen minua tipahtamasta vesialtaaseen. Pidän hänen käsiensä suojasta, turvasta jossa olen hänen vartalonsa lähellä.
(s. 291)

Tämä on se, mitä käsitin kirjan juonesta. Sukukirous ja lumottu medaljonki, linnaan lukittu lahjakas tyttö, komea työmies aateliskartanon mailla teinitytön haaveita täyttämässä... Sinänsä kirjan elementit ovat tuttua kauraa. Tuntuu siltä, että Kaldveella on ollut mielessään tarinan aihio, jonka hän haluaisi saada kerrottua. Tuntuu vain siltä, että hän ei ole aivan tiennyt, miten tarinansa kertoisi muille. Fiin tyttäret - Exsiccata on trilogian ensimmäinen osa. Valitettavasti se on muodoton, hahmoton ja vailla tarttumapintaa. Kirjan alussa proosa pomppii tilanteesta toiseen. Voi toki olla, että sillä kuvataan viisivuotiaan tytön rajattua näkökulmaa ja keskittymiskykyä, jolloin annan Kaldveelle aplodit rohkeasta tyylikeinosta à la William Faulkner. Valitettavasti tekstin muut huolimattomuudet antavat sen vaikutelman, että töksähtelevyys ei ole tarkoituksellista.

Tapahtumia ei pohjusteta, eikä kirjan rakenne anna vinkkiä siitä, mihin suuntaan tarina olisi kehittymässä. Näkökulma vaihtelee, taustoja avataan vähän sattumanvaraisissa paikoissa, ja joitain asioita toistetaan syistä, joita en aivan ymmärrä. Lukijana kaipaisin hieman kättä pidempää, jotain apuvälinettä, jolla päästä tarinaan ja maailmaan mukaan. Päällimmäisenä kaikesta jää mieleen hämmennys: mitä tässä tapahtuu, ketä nämä ihmiset ovat ja miksi minun pitäisi tapahtumista välittää? Takakansi ei juuri anna apua. Siinä mainitaan neljä erisnimeä, jotka itse kirjassa tulevat vastaan ensimmäisen kerran sen puolessa välissä. Tarina on voinut olla selkeä Kaldveelle, mutta selkeä se ei ole lukijalle oikein kirjan lukemisenkaan jälkeen.

Teoksen kaunokirjallisista puutteista huolimatta suurin ärsytyksen aihe oli kuitenkin täysin sietämätön kirjoitusvirheiden määrä. Valehtelematta joka aukeamalle on jäänyt jokin lyöntivirhe, joista suurin osa on vain kiusallisia hutipainalluksia (käynnös -> köynnös), mutta kun ne toistuvasti esiintyvät samoissa sanoissa ja varsinkin kirjan hahmojen nimissä, huomio alkaa kiinnittyä pelkästään niihin. Eikö kukaan ole oikolukenut tätä kirjaa? En tiedä, millainen kustantamo Marketiimi on, mutta jälkieditointiin siellä ei ainakaan panosteta. En tahtoisi olla liian kriittinen ilmeisesti pientä kustantamoa ja aloittelevaa kirjailijaa kohtaan, mutta tällainen amatöörimäisyys ja huolimattomuus aliarvioi lukijaa.

Toivottavasti romanttisen fantasian ystävät viehättyvät tarinasta ja jatkavat lukemista kaksi seuraavaakin osaa. Minä en niin aio tehdä. Jos ei lukuhaasteen loppu häämöttäisi niin lähellä, olisi tämäkin osa jäänyt kesken.

Helmet-haasteen kohdista täyttyvät seuraavat:
1. Kirjassa muutetaan
3. Kirja aloittaa sarjan
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maailmaan tai maahan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

Stieg Larsson: Millennium-trilogia

Stieg Larsson: Millennium-trilogia

Miehet jotka vihaavat naisia
Tyttö joka leikki tulella
Pilvilinna joka romahti

(Män som hatar kvinnor, 2005
Flickan som lekte med elden, 2006
Luftslottet som sprängdes, 2007
Suom. Marja Kyrö. WSOY, 2006 - 2008)

Mestarietsivä Kalle Blomkvist

 

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

Tapojeni vastaisesti kokoan nyt useamman kirjan yhden blogitekstin alle. Tähän on kuitenkin perusteltu syy, tai itse asiassa parikin. Ensimmäinen on se, että Stieg Larssonin ilmiöksi noussutta rikostrilogiaa toimittaja Mikael Blomkvististä ja hakkeri Lisbeth Salanderista voidaan pitää yhtenä ja samana tarinana, ainakin osittain. Toinen on syy on se, että luin kirjat nopeina välipaloina maaliskuussa, enkä hoksannut tehdä niistä muistiinpanoja luullen, että ehtisin kirjoittaa niistä hieman lähempänä lukuhetkeä. Parempi myöhään ja vähän tekstiä kuin ei milloinkaan minkäänlaista, joten nyt siis käsittelen koko trilogiaa tämän yhden blogitekstin alla.

Mikael Blomkvist on arvostetun Millennium-lehden toimittaja. Millennium erikoistuu poliittiseen journalismiin kentän vasemmalla laidalla sekä paljastamaan korruptiota ja kaikenlaista vilunkipeliä. Ensimmäisen kirjan alussa tosin Blomkvistin paljastusjuttu on mennyt metsään, sillä edessä on kunnianloukkausyyte teollisuusmoguli Wennerströmiä vastaan tehdyistä syytöksistä, jotka eivät yllättäen olekaan vesitiiviitä. Oikeudenkäyntiä edeltävän hyllytyksen aikana Blomkvist saa erikoisen työtarjouksen toisaalta.

Vauraan teollisuussuvun entinen päämies Henrik Vanger saa joka vuosi samana päivänä kukkalähetyksen, jonka lähettäjä on mysteeri. Vanger epäilee kukkien liittyvän vuosikymmeniä sitten kadonneeseen Harriet-tyttöön, jonka Vanger epäilee tulleen murhatuksi. Suvun omistamalla ja tapahtumahetkellä eristyksissä olleella saarella murhaa ei olisi voinut tehdä kukaan muu kuin suvun jäsen. Vanger palkkaa Mikaelin selvittämään, mitä tuona kuusikymmenluvun kesäisenä päivänä todella tapahtui. Avukseen Mikael saa hieman yllättäen epäsosiaalien hakkerinero Lisbeth Salanderin.

Ensimmäinen kirja, Miehet jotka vihaavat naisia, keskittyy enemmän Mikael Blomkvistin tutkimuksiin hänen selvittäessään Vangerin suvun historiaa ja sen jäsenten mahdollisia motiiveja Harrietin surmaamiseen. Kaksi jälkimmäistä osaa, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti taas keskittyvät vahvasti show'n varastavan Lisbethin hahmoon. Lisbeth on julistettu holhouksenalaiseksi epämääräisissä olosuhteissa. Lapsuuden ja teini-iän Lisbeth on viettänyt laitoksissa, ja aikuisuuden kynnyksellä on ollut vaarassa hairahtua kaidalta tieltä ties minne. Kaikkien asiakirjojen mukaan Lisbeth on vailla täyttä ymmärrystä eikä kykene ottamaan vastuuta muun muassa taloudenhoidostaan. Kuitenkin Lisbeth on ilmiselvä nero, joka lukee yliopistotason matematiikkaa huvikseen ja kykenee saamaan selville kenestä hyvänsä mitä hyvänsä - kunhan siitä on jäänyt jokin jälki tietokoneelle. Ja kaikestahan jää. Mikaelille Lisbethistä tulee korvaamaton apu. Kirjojen numero kaksi ja kolme aikana Lisbeth kuitenkin makaa sairaalan sängyssä syytteessä murhasta, joten hänen hakkerikykynsä ovat poissa pelistä. Mikaelin on siis vuorostaan autettava häntä omalla tavallaan.

Trilogia on vahvasti juonivetoinen, mutta hahmojen luonteetkin saavat onneksi tilaa. Mikael Blomkvist on narkomaniaa hipovalla tavalla työlleen omistautunut toimittaja, jossa on enemmän kuin hippusen salapoliisin vikaa. Blomkvist on suorapuheinen, välitön ja naisten suosiossa, "mies jonka kanssa naisen on helppo harrastaa seksiä". Kuinka paljon tässä on Larssonin omaa miesihannetta, se jääköön jokaisen itse spekuloitavaksi, mutta selkeästi ihaillen hän päähenkilöstään ja tämän valloituksista kirjoittaa. Lisbeth Salander on mustiin pukeutuva, tatuoitu kyberpunkkari, jota useasti verrataan Peppi Pitkätossuun. Samanlaista anarkiaa Lisbethissä tavallaan onkin, mutta Lisbethin anarkia on kyynistä ja nihilististä siinä missä Peppi on riemukas ja räiskyvä. Molempien käsittelyssä paha saa silti palkkansa. Lisbethin yiluonnolliset hakkerinkyvyt, kieli- ja muuntautumistaito ja tuuri selviytyä mahdottomista paikoista koettelevat uskottavuuden rajoja, mutta viihdyttävyyden eteen kenties siitä voikin hieman tinkiä.

Mikael ja Lisbeth ovat epäilyksettä kirjasarjan päähenkilöt, mutta näkökulma ei rajoitu pelkästään heihin. Tapahtumia kuvataan myös muiden henkilöiden näkökulmista, ja mitä pidemmälle tarinassa mennään, sitä enemmän henkilöitä liittyy mukaan kerrontaan. Osa tosin vain käväisee näyttämöllä poistuakseen pian unohduksiin. Toisen kirjan aikana Lisbeth häivytetään kertojan roolista tämän ollessa pakosalla murhasyytökset niskassaan, mikä lisää tehokkaasti jännitystä ja lukijan epävarmuutta tapahtumien todellisesta kulusta.

Kerronta on varsin laveaa, ja miljöön kuvailu yksityiskohtaista - paikoin jopa liiankin. Trilogia tuntuu välillä pitkältä eväsretkeltä loputtomine kahvien keittämisineen ja maksamakkaravoileipineen (onko mitään pohjoismaisempaa?), ja toisaalta taas esimerkiksi Lisbethin tietokonearsenaalin vuolaat luettelot tuntuvat huvittavilta, kun tietotekniikalla on taipumus vanheta nopeasti. Seksiä trilogiassa on myös suorastaan tarpeettoman paljon, mutta helpotuksena sanottakoon, etteivät seksikohtaukset ole sentään aivan korvia punottavan nolosti kirjoitettuja.

Trilogian ensimmäinen osa on mielestäni ehdottomasti sarjan paras. Sen juoni on tiivis, eikä se ole dekkari kliseisimmästä päästä, sillä se pääsee luotaamaan myös joitain yhteiskunnallisia epäkohtia sangen ansiokkaasti. Jotenkin huomaa, että Stieg Larsson itsekin on toimittaja, sen verran kiehtovasti hän kuvaa Blomkvistin tutkivaa journalismia tämän päätyessä syvemmälle ja syvemmälle kansankodin synkkiin salaisuuksiin, joita kaikkia sitoo yhteen koko yhteyskunnan läpäisevä naisviha. Kaksi jälkimmäistä osaa ovat yhtä ja samaa tarinaa, joten ne ovat hieman erillään ensimmäisestä osasta. Millennium-trilogian kutsuminen trilogiaksi on siis ehkä liioittelua - enemmänkin se on yksi hieno kirja, jolle tehtiin kaksiniteinen jatko-osa. Sarjan jälkimmäiset osat kaipaisivat tiivistämistä, sillä uusia käänteitä ja hahmoja esitellään hätäillen ja tuhlaillen. Kirjasarjan edetessä myös lukijan valmius uskoa epäuskottaviakin käänteitä joutuu koetukselle, kun sarjan pahikset ja kaiken takana olevat salaliitot alkavat saavuttaa jo jamesbondmaisia sfäärejä.

Viihdyin kirjojen parissa, ensimmäisen osan parissa kovastikin, vaikka loppua kohden ehkä kirjailijan huolimattomuus tuntui kasvavan. Olen perinteisesti ollut vähän huono tarttumaan dekkareihin tai sellaisiksi luokiteltaviin kirjoihin kaavamaisuuden ja kliseisyyden pelossa. Näitten pelkojen toteutumiselta onneksi vältyin. Puolisoni lykkäsi sarjan ensimmäisen osan käteeni saatesanoilla "jos luet jonkin dekkarin niin lue tämä", siksipä se täyttää Helmet-haasteen kohdan 10, "ystävän tai perheenjäsenen sinulle suosittelema kirja". Samasta syystä valitsin yhden kirjan täyttämään kohdan 21, "kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi". Jokin kohta oli vielä löydettävä yhdelle kirjalle, joten Tyttö joka leikki tulella saa luvan täyttää kohdan 38, "kirjan kannessa on kulkuneuvo".

"Ikeassa et koskaan ole yksin"

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

(WSOY, 2013)

26. Sukutarina

Miki Liukkonen on ollut paljon esillä, sillä media on nostanut hänet persoonaksi. Keskioluenhuuruiset haastattelut ja egoilulta kalskahtavat lainaukset ovat tehneet Liukkosesta nykypäivän kirjallisuuden julkkiksen. Rakastipa häntä tai vihasi - ja häntä haastatelleissa toimittajissa on ollut selkeästi molempia - Liukkosen nimi on tullut tutuksi muillekin kuin kirjallisuuden hardcore-harrastajille. Se on sinänsä hieno saavutus runoilijana uransa aloittaneelta nuorelta kirjailijalta, sillä harvapa maallikko osaa nimetä juurikaan ketään toista suomalaista nykyrunoilijaa. Mutta sillä on se negatiivinen puoli, että teoksia alkaa tulkita tekijän (kuvitellun) persoonan kautta. Aloitin oman tutustumiseni Liukkosen teksteihin esikoisromaanista Lapset auringon alla (2013), mutta huomasin lukiessani, että jouduin tietoisesti analysoimaan omia ennakkokäsityksiäni kirjailijasta, etten antaisi niiden vaikuttaa liikaa lukukokemukseeni.

Lapset auringon alla on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee Jonas Auer -nimistä miestä, joka on erittäin kiinnostunut keltaisesta väristä:

Jonas Auer muisti yhä hyvin selkeästi kuinka hän ensimmäisen kerran tutustui keltaiseen väriin. Tietenkin hän oli jo sitäkin ennen nähnyt keltaista auringonkukissa, voissa, joissain juustoissa ja alppiruusuissa ja maalauksissa, siis kaikkialla siellä missä keltaista nyt yleensä nähdään, ja juuri sen verran kuin keskiverto ihminen on keltaista siihen ikävuoteen mennessä ehtinyt nähdä, ellei sitten oteta lukuun Kaukoidän lapsia, jotka kulttuurinsa yleisen keltaisuuden ansiosta ovat altistuneet sille jo poikkeuksellisen paljon.

Jonas on perinyt isältään suuren omaisuuden, asuu valtavassa talossa Fiskarsissa ja kuluttaa päivänsä ajelemalla urheiluautollaan, pysähtymällä huoltoasemilla analysoimaan niiden sisustusta, tekemällä taidetta rakennusten pohjapiirustuksista ja miettimällä täydellistä kerrostalon rappukäytävän nimitaulua. Jonaksen kiinnostuksen kohteet ja harrastukset ovat siis melko erikoisia, voisi sanoa. Se voisi johtaa pilkkaavaan tai kärjistävään kuvaamistapaan, mutta Jonas näyttäytyy silti jotenkin sympaattisena hahmona. Pieni kärjistys toki sallittakoon, ja se kuuluukin kirjan tyyliin - alkaahan koko teos maailmaa kuohuttavalla poliittisella päätöksellä, jonka seurauksena Egyptin pyramidit on päätetty purkaa, sillä niistä ei ole mitään hyötyä kellekään. Uskottavuuden reunalla huojuvaa revittelyä nykymaailman tilasta ja monesta muustakin asiasta on siis ehdottomasti luvassa.

Kiinnostus keltaiseen väriin johtaa Jonaksen osallistumaan Keltaisen värin konferensseihin, mitä kautta hän tutustuu aiheen guruun Jouko Viitaan. Viita on elokuvaohjaaja, joka tällä hetkellä on kiinnostunut pornosta, jossa hän haluaa käyttää näyttelijänä kuvankaunista italialaista vaimoaan, Milana Guarduecia. Jonas ja Milana tietenkin rakastuvat, kuinkas muutenkaan.

Toinen osa sijoittuu tulevaisuuteen ja käsittelee Jonaksen ja Milanan poikaa, Henryä. Henry on perinyt isältään omalaatuisen luonteen, joka löytää tosin erilaisen purkautumistavan. Henry on sairaalloisen kiinnostunut eläinten kiduttamisesta, mille korvikkeen tuo vain musiikki. Nopeasti huipputaitavaksi kitaristiksi kehittyvä Henry pääsee Los Angelesiin arvostetun kitaraopettajan oppilaaksi, ja siellä tutustuu mystiseen uskonlahkoon, uuszeniläisiin, jotka vannovat väkivallan nimeen. Uuszeniläiset pitävät Henryn isää Jonasta jonkinlaisena profeettanaan, mikä hämmästyttää Henryä - ja varmasti vielä enemmän olisi hämmästyttänyt Jonasta itseään.

Tarina on melko sakea ja rönsyilevä, ja vaikka viihdyin sen parissa, en lopussa oikein ollut varma, mitä olin lukenut. Kriittinen ajattelu ja käsitykset uskottavuudesta ja realismista piti jättää narikkaan ja antaa vain mennä virran mukana. Pidin kirjasta, mutta on hankala sanoa tarkalleen, miksi. Mistä kirja oikein kertoi vai kertoiko se mistään? Se tuntui ottavan kantaa ja ironisoivan milloin mitäkin, mutta ehkä jollain tavalla päämäärättömästi. Odotin vielä enemmän symmetriaa kahden eri puoliskon, isän ja pojan tarinan välille. En vakuuttunut Jonaksen elämäkertaa kirjoittavan toimittajan tuomasta kehyskertomuksen raakileesta, se tuntui turhalta. Liukkonen kuvaa aisteja, varsinkin kirjan aiheen huomioon ottaen värejä todella vahvasti. Liukkonen heittelee paljon viittauksia eri taiteenlajeihin, joka selkeästi osoittaa hänen laaja-alaisen perehtymisen kulttuuriin, mutta on paikoin vaarassa jäädä yksityiskohdilla briljeeraamiseksi vailla sen suurempaa merkitystä. Mutta ehdottomasti Lapset auringon alla oli hyvä kirja, ja tulen lukemaan suurella mielenkiinnolla tällä hetkellä kovassa nosteessa olevan O-romaaninkin.

Kirja sopii haasteen 26 lisäksi kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.

"She smelled like trees"

William Faulkner: The Sound and the Fury

(1929. Critical Edition. W. W. Norton & Company. 1994)

6. Kirjassa on monta kertojaa

It is a tale

told by an idiot, full of sound and fury.

Signifying nothing.

Se kertomus on,

hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa -

tarkoitusta vailla.

(William Shakespeare: Macbeth, viides näytös, viides kohtaus. Suom. Yrjö Jylhä)

William Faulknerin romaani The Sound and the Fury (1929, suom. Ääni ja vimma, 1965) on kuitenkin tarkoitusta täynnä. Se kertoo palasittain tarinan Mississippin osavaltiossa elävästä Compsonin perheestä. Compsonit ovat perinteikäs, rikas etelävaltioiden suku, jolla on ollut suuret tilukset ja paljon orjia. Romaanin tapahtumahetkellä suvun asema on kuitenkin heikentynyt, orjuus kielletty, maat myyty ja henkilökohtaiset tragediat uhkaavat painaa suvun nimen unholaan.

Romaani on jaettu neljään osaan, jotka kertovat periaatteessa palasia samasta tarinasta, mutta hyvin erilaisista näkökulmista eri ajanjaksoina. Kertojina toimivat Compsonin perheen lapset. Ensimmäinen osa on kerrottu perheen vaikeasti kehitysvammaisen Benjy-pojan näkökulmasta. Benjy nimettiin syntyessään setänsä mukaan Mauryksi, mutta älyllisen jälkeenjääneisyyden tullessa kiistämättömäksi hänet ristittiin uudelleen Benjyksi. Benjy ei kykene itsereflektioon, ja hänen kerrontansa koostuukin vain välittömistä aistihavainnoista ja siitä, millaisia muistikuvia nuo havainnot hänen vajavaiseen mieleensä nostattavat. Toisen osan kertoja on Quentin, Harvardiin opiskelemaan päässyt, mutta mielenterveydeltään rakoileva nuori mies päivää ennen itsemurhaansa. Kolmannessa osassa ääneen pääsee Jason, joka on mieleltään vakaampi, mutta moraaliltaan arveluttavampi kuin veljensä. Hänelle vain rahalla on merkitystä. Neljännen ja viimeisen osan kertojana on kaikkitietävä kolmas persoona, joka keskittyy pitkälti perheen palvelijattareen, Dilseyyn, joka on todistanut perheen tapahtumia monen sukupolven ajan.

Mutta mikä tuo palasista muodostuva tarina on? Yritän parhaani kuvata tarinaa siten, että se tekisi oikeutta teoksen erikoiselle rakenteelle. Sillä hienointa mielestäni The Sound and the Fury'ssa oli se, miten tarina oikein kerrottiin. Kaikkien kertojien pakkomielteenä jollain tavalla on perheen sisar, Caddy. Vaikka Caddy ei itse saa omaa kertojanääntä, on hän tavallaan romaanin tärkein hahmo. Kehitysvammaiselle Benjylle Caddy on ainoa, joka rakastaa tätä ja toivoo hänen parastaan. Muulle perheelle Benjy on häpeällinen tahra, joka tulisi sulkea jonnekin piiloon. Benjy assosioi hajanaiset muistonsa tuoksuihin, ja Caddy tuoksuu hänen mielestään puilta. Tämä liittyy varhaiseen lapsuusmuistoon, jossa puuhun kiivennyt Caddy kurkkii taloon sisälle isoäidin hautajaisten aikaan. Caddyn alusvaatteet ovat likaantuneet, mikä tuo oman synkän symbolisminsa tarinalle.

Älyllinen mutta neuroottinen Quentin taas tahtoo suojella Caddya ja kehittää itselleen pakkomielteen tämän seksuaalisesta puhtaudesta. Caddy nimittäin on saanut aviottoman lapsen ja hänet tästä syystä karkotetaan kotoa. Quentin mieluummin valehtelee isälleen syyllistyneensä insestiin sisarensa kanssa, jotta heidät molemmat tuomittaisiin ikuiseen kadotukseen, kuin antaisi Caddyn kunnian tahriintua yksinään. Isä ei usko Quentinia, ja hyvä niin, sillä perheen tulevaisuus makaa Quentinin harteilla. Jopa niinkin painavana, että osa perheen maista - Benjyyn rauhoittavasti vaikuttava laidunmaa - myydään, jotta Quentin voidaan lähettää opiskelemaan huippuyliopistoon. Kaikki tämä osoittautuu liiaksi kestää herkälle Quentinille, ja hän hukuttautuu Missisippi-jokeen.

Jason on moraaliton opportunisti, joka on vuosikaudet kavaltanut Caddyn aviottomalle tyttärelleen lähettämiä rahoja ja pitänyt perhettään pelon vallassa tyrannisella johdollaan. Vihassaan Caddyn tytärtä (ja Caddyn muistoa) kohtaan hän on kuitenkin sokea ja aliarvioi tytön nokkeluuden. Neljännessä, selkeämmässä osassa paha saa palkkansa, ainakin osittain, mutta jälkimaku on silti karvas.

The Sound and the Furyn kirjoitusaikaan lähes tuntematon Faulkner voitti myöhemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kuva: Wikipedia

Kenties mielenkiintoisin, ja ainakin eniten keskustelua herättänyt osio romaanista on ensimmäinen. Benjyn poukkoilevaa kerrontaa, joka ei kommentoi tapahtumia, vain toistaa ne mielessään ilman syy-seuraus- tai aikasuhteita, on ensi alkuun hyvin hankala seurata. Kerronta ei etene järjestyksessä, vaan yksi mielleyhtymä tuo mieleen jonkin toisen vuosikymmenten takaa varhaislapsuudesta. Alun perin Faulkner halusi, että jokainen Benjyn kertomuksen aikataso olisi painettu erivärisellä musteella lukijan avuksi, mutta sen aikainen painotekniikka esti sen. Kompromissina jokainen hyppäys ajassa on merkitty kursiivilla, mutta lukija saa silti olla tarkkana, sillä hyppäyksiä on paljon ja moneen suuntaan. Jokin tuossa etäisessä kerronnassa kosketti minua; kuinka kuvata asioita, joita kertoja ei ymmärrä, kuten pimeyttä makuuhuoneessa hetkeä ennen nukahtamista:

The room went black, except the door. Then the door went black. Caddy said, "Hush, Maury" putting her hand on me. So I stayed hushed. We could hear us. We could hear the dark. -- Father went to the door and looked at us again. Then the dark came back, and he stood black in the door, and then the door turned black again. Caddy held me and I could hear us all, and the darkness, and something I could smell. And then I could see the windows, where the trees were buzzing. Then the dark began to go in smooth, bright shapes, like it always does, even when Caddy says that I have been asleep.
(s. 48)

Teksti on tiheää ja paikoin vaikeaselkoista, mutta toisen osan Quentin ei juuri ole helpompi kertoja. Mielestäni hän oli jopa vaikeampi seurattava, sillä vaikka hän on periaatteessa selkeämpi ja kykenee ymmärtämään näkemänsä, hänen mielenterveytensä rakoilee eikä hän ole luotettava kertoja. Luvun loppupuolella hänen mielensä lähtee pitkälle vaellusretkelle ilman välimerkkejä tai tunnistettavia lauserakenteita, joka viimeistään pudottaa lukijan kärryiltä. Kolmannen osan Jason tuntuukin huojentavalta kertojalta: tätähän jopa ymmärtää! Mutta vaikeus tuleekin samastumisessa iljettävään persoonaan

The Sound and the Fury on täynnä surua. Luopumisen ja ymmärtämättömyyden surua. Benjy-parka ei ymmärrä sitä, että Caddy on hylännyt tämän, tai että miksi ennen niin rauhallisella laitumella pelataan nykyään golfia. Tilalla on vain pohjaton menetyksen tunne. Quentinin kohtaloksi koituvat liialliset odotukset ja epäterve suhtautuminen oman siskonsa kuviteltuun kunniaan. Jason taas menettää kaiken oman julmuutensa seurauksena. Caddy, tuo äänettömäksi jätetty mutta silti romaanin eräs hienoimmin luoduista hahmoista, joutuu jättämään perheensä häpeän leimaamana. Teoksen loppuun Faulkner liitti myöhempiin painoksiin Compsonin suvun historian, joka selvittää selkosanaisemmin, mitä kullekin hahmolle oikein kävi. Perheen tummaihoisesta palvelijasta sanotaan vain, "they endured", he kestivät ja selvisivät. Harva pystyy siihen.

Vaikka The Sound and the Fury tuntui vaikealta, huomaan palaavani usein miettimään sen hahmoja ja teemoja jälkeen päin. Se on yksi syy, miksi tämän blogitekstin kirjoittaminen kesti niin kauan. Omituinen rakenne jäi vaivaamaan, mutta tuota tarinaa ei olisi mitenkään muuten voinut kertoa. Faulkner itse sanoi yrittäneensä kirjoittaa saman tarinan neljään kertaan, mutta mielestäni tarinan vahvuus on nimenomaan siinä, millaisen vaikutelman ne yhdessä saavat aikaan.

Kirja sopii lukuhaasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina, 30. Kirjan nimessä on tunne, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

"Herätä näin toisten nukkuessa"

F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut, eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta

(1931. Kootut teokset 5. Otava, 1988)

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Nobel-palkinnot ovat taas ajankohtaisia, joten mikäpäs syksyyn sopisikaan paremmin kuin Suomen toistaiseksi ainoa kirjallisuuden nobelisti F. E. Sillanpää. Ruotsin akatemian mukaan Sillanpään Nobel-palkinto vuonna 1939 myönnettiin hänen "syvällisestä ymmärtämyksestään maansa maalaisväestöä kohtaan ja siitä ihastuttavan taiteellisesta tavasta, jolla hän kuvasi heidän elämäntapaansa ja heidän luontosuhdettaan". Nobelin kirjallisuuspalkinto herätää aina keskustelua. Oliko Sillanpään palkinto ansaittu? Lainasin kirjastosta kaksi Sillanpään merkkiteosta samoissa kansissa, romaanit Nuorena nukkunut (julkaistu myös nimellä Silja) ja Ihmiset suviyössä. Tässä blogitekstissä käsittelen niistä ensimmäistä, jonka nimi alaotsikoineen, Nuorena nukkunut, eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta todistaa suomen kielen äänteiden kauneudesta.

Nuorena nukkunut on jaettu kahteen osaan ja esipuheeseen. Lyhyessä esipuheessa esitellään päähenkilö Silja ja todetaan hänen kuolleen nuorena, mihin toki teoksen nimikin osaltaan viittaa. Spoilerivaroitus ei liene tarpeellinen. Sen jälkeen ensimmäisessä osassa käsitellään Siljan vanhempien tarinaa ja toisessa Siljan itsensä. Lyhyeen romaaniin on siten saatu mahdutettua suvun tarina kahden sukupolven ajalta.

Siljan isä Kustaa on varakkaan Salmeluksen perheen poika, joka rakastuu piikatyttö Hilmaan. Salmeluksen vanhan isännän kuoltua Kustaa tohtii tuoda rakastettunsa saman katon alle, mistä perheen äiti povailee epäonnea. Sitä onkin luvassa, sillä huolimattoman taloudenpidon vuoksi Kustaa haaskaa pikkuhiljaa talon varat. Tyhmä tai paha hän ei ole, pikemminkin liian hyväntahtoinen. Kun Hilman veli raiskaa talonpojan tyttären, tarjoutuu Kustaa maksamaan sovintorahat tämän puolesta. Köyhtyvää perhettä vaivaavat lisäksi kulkutaudit, jotka vievät yksi kerrallaan lapset ja lopulta äidin, jolloin Kustaa jää kahden nuorimman tyttärensä Siljan kanssa.

Varsinainen Siljan tarina on jotenkin utuisempi, ikään kuin kameran objektiivi ei olisi aivan tarkentunut. Silja siirtyy talosta toiseen piikatyttönä, tapaa poikia, ja joutuu sisällissodan tiimellykseen. Kaikki tämä ikään kuin puoliunessa, kunnes kesäyön huumaava rakkaus herättää hänet, ainakin hetkeksi:

Kuinka ihanaa olikaan näin herätä, herätä elämään ja kaikkiin kukintoihin, mitä elämä antaa, herätä näin toisten nukkuessa, kun on koko siihenastisen elämänsä jollakin tavoin nukkunut - valvoessaankin.
(s. 182)

Paljon kehuttu Siljan rooli jää jollain tavalla toissijaiseksi. Romaanin ensimmäinen, Siljan vanhempia kuvaava puolisko tuntuu huomattavasti vahvemmalta. Silja itse on kuin sivuroolissa omassa elämässään, eikä tunnu olevan täysin tietoinen itsestään ja teoistaan. Ymmärrän, että tällaista vaikutusta Sillanpää varmaankin hakeekin, mutta siitä seuraa se ongelma, että lukija on hankala asettua päähenkilön asemaan. Mutta kuten sanoin, kirjan alkupuoli oli vahvaa kuvausta, ja loppupuolellakin muutamat aistikkaat kuvaukset olivat hienoja. Sinänsä tekstin ensimmäisessä kappaleessa mainitut perustelut Nobel-palkinnon myöntämisestä osuvat kyllä enimmäkseen kohdalleen.

Seuraavassa blogitekstissäni käsittelen toista samoissa kansissa ollutta pienoisromaania, Ihmisiä suviyössä. Tämä kirja, kuten aika pitkälti seuraavakin, sopii kohdan yksi lisäksi lukuhaasteen kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 38. Kirjassa mennään naimisiin ja 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

"Hammas on hammas"

Miika Nousiainen: Juurihoito

(Otava, 2016)

4. Kirja lisää hyvinvointiasi

Hammaslääkärikäynnillä Pekka kokee elämänsä yllätyksen. Hoitavalla hammaslääkärillä on sama harvinainen sukunimi ja kasvonpiirteissäkin on jotain hämmentävän tuttua. Uskomatonta mutta totta, Pekalla on veli, josta hän ei tiennyt mitään. Pekan äidin mukaan hänen isänsä häipyi muka kauppareissulle lähtiessään, eikä hänestä ole sen koommin kuultu. Hammaslääkäri Esko peittelee järkytystään paljastuksesta, mutta sisällä kiehuu: vitosten puuttuminen on perinnöllinen poikkeama, eivätkä hammaskartat valehtele. Esko on adoptoitu, eikä hänellä ole tietoa biologisista vanhemmistaan tai mahdollisista sisaruksista. Sukulaispoikahan se tuolissa makaa juurikanavat auki.

Hipsterihtävä copywriter Pekka on eronnut vaimostaan ja näkee lapsiaan vain viikonloppuisin, mikä sekin on ex-vaimon mielestä liikaa. Pekan puhelimen muistissa vaimo on nimellä "Ihmishirviö", mikä kertonee riittävästi suhteen päättymisen tunnelmista. Esko on kuusissakymmenissä ja elää vain hammaslääketieteelle. Liikoja riemunaiheita ei ole ja miksi pitäisikään olla. Kunhan nyt ei suuremmin masenna ja arki pyörii niin mitäpä sitä muuta tarvitsisi. Päivät kuluvat töissä ja illat, no ne nyt kuluvat miten kuluvat. Pitkän suostuttelun jälkeen Esko myöntyy tutustumaan veljeensä, ja Esko ja Pekka päättävät lähteä metsästämään vihjeitä siitä, kuka heidän isänsä oikein on ja miksi hän on heidät hylännyt. Hammasjuurten hoito vaihtuu sukujuurten esiin kaiveluksi, ja matka vie veljekset Ruotsin lähiöistä Thaimaan valkeille hiekkarannoille ja Australian takamaille alati kasvavan sisarusparven kanssa.

Nousiainen on kirjailijanuransa ohella tehnyt paljon näkyvämpää työtä television paneeliohjelmien luottohumoristina. Hyvistä ja huonoista uutisista tuttu hymynkare kuuluu mielestäni Juurihoidon kerronnassakin. Myös romaanissaan Nousiainen kommentoi ajankohtaisia asioita, kuten maahanmuuttoa, huumorin keinoin. Eskon ja Pekan sisko Sari asuu Södertäljen pahamaineisessa Ronna-lähiössä, josta Nousiainen saa aiheen revitellä hieman suomalaisen politiikan kustannuksella:

Helsingin valtuustossa perussuomalaiset käyttävät Ronnaa esimerkkinä paikasta, jossa kaikki on mennyt päin persettä maahanmuuttajien takia. Ja siihen joku vihreistä sanoo, että omissa lähiöissä on panostettava siirtolaisten integraatioon segregaation välttämiseksi. Kokoomus sanoo, että ihan sama kunhan sinne pääsee autolla. Ja demarit haluaa kaavoittaa sinne Prisman eikä Lidliä. Ja vihreät kannattaa ehdotusta kun Lidl tuo mehunsa epäekologisesti kaukaa. Kokoomukselle on sama kunhan ne mehut saa viedä autolla mahdollisimman kauas ilman holhousta. Ja perussuomalaiset vaativat lisää väkeä verovirtastoon töihin, koska paikka on täynnä maahanmuuttajia, jotka ovat tulleet tänne maksamaan meidän verot.
(s. 112)

Jotkin Nousiaisen irtoheitot ovat turhan kiinni ajassa, kuten huomio siitä, kuinka "Spede" ei 70-luvulla ollut haukkumasana. Eipä se taida sitä olla enää nykyäänkään. Pääosin huumori on kuitenkin yleisemmällä tasolla ja on sävyltään melko lempeää, ymmärtäväistä ja enemmän kuin aavistuksen poliittisesti vasemmalla. Pisteliäimmät piikit säästetään konservatiiveille ja rasisteille.

Pelkkää vitsinvääntöä Juurihoito ei onneksi ole, vaan teoksessa on syvempääkin sisältöä. Mihin tahansa isäänsä etsivät sisarukset päätyvätkin, aina he kohtaavat suvaitsemattomuutta ja hyväksikäyttöä. Aina jokin ihmisryhmä sortaa toista milloin milläkin perusteella. Jossain sorrettuja ovat maahanmuuttajat, jossain seksiturismin uhrit, toisaalla taas alkuperäisasukkaat. Pekka peilaa omia isyyden ja vastuuden ongelmiaan katoamistempun tehneen isänsä motiiveihin. Sisko Sari yrittää parhaansa mukaan liimata kasaan lapsuudessa särjetyn itsetunnon palasia uusperheessään. Suvun ja perheen merkitys on vahvin niille, jotka eivät sitä ole saaneet kokea.  Kovin synkkiin tunnelmiin Juurihoito ei raskaimmillaankaan vaivu, vaan sävy on silloinkin lähinnä hämmästelevä.

Juurihoito oli oikeastaan juuri sitä mitä odotinkin - hauska, kevyt ja aavistuksen pisteliäs. Laitoin sen haasteen kohtaan "kirja lisää hyvinvointiasi", sillä hampaiden kunnossapidon tärkeys tulee kirjassa selkeästi esille. Ikää pidentävää nauruakin kirja tuotti useamassakin kohtaa. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 26. Sukutarina.