"She smelled like trees"

William Faulkner: The Sound and the Fury

(1929. Critical Edition. W. W. Norton & Company. 1994)

6. Kirjassa on monta kertojaa

It is a tale

told by an idiot, full of sound and fury.

Signifying nothing.

Se kertomus on,

hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa -

tarkoitusta vailla.

(William Shakespeare: Macbeth, viides näytös, viides kohtaus. Suom. Yrjö Jylhä)

William Faulknerin romaani The Sound and the Fury (1929, suom. Ääni ja vimma, 1965) on kuitenkin tarkoitusta täynnä. Se kertoo palasittain tarinan Mississippin osavaltiossa elävästä Compsonin perheestä. Compsonit ovat perinteikäs, rikas etelävaltioiden suku, jolla on ollut suuret tilukset ja paljon orjia. Romaanin tapahtumahetkellä suvun asema on kuitenkin heikentynyt, orjuus kielletty, maat myyty ja henkilökohtaiset tragediat uhkaavat painaa suvun nimen unholaan.

Romaani on jaettu neljään osaan, jotka kertovat periaatteessa palasia samasta tarinasta, mutta hyvin erilaisista näkökulmista eri ajanjaksoina. Kertojina toimivat Compsonin perheen lapset. Ensimmäinen osa on kerrottu perheen vaikeasti kehitysvammaisen Benjy-pojan näkökulmasta. Benjy nimettiin syntyessään setänsä mukaan Mauryksi, mutta älyllisen jälkeenjääneisyyden tullessa kiistämättömäksi hänet ristittiin uudelleen Benjyksi. Benjy ei kykene itsereflektioon, ja hänen kerrontansa koostuukin vain välittömistä aistihavainnoista ja siitä, millaisia muistikuvia nuo havainnot hänen vajavaiseen mieleensä nostattavat. Toisen osan kertoja on Quentin, Harvardiin opiskelemaan päässyt, mutta mielenterveydeltään rakoileva nuori mies päivää ennen itsemurhaansa. Kolmannessa osassa ääneen pääsee Jason, joka on mieleltään vakaampi, mutta moraaliltaan arveluttavampi kuin veljensä. Hänelle vain rahalla on merkitystä. Neljännen ja viimeisen osan kertojana on kaikkitietävä kolmas persoona, joka keskittyy pitkälti perheen palvelijattareen, Dilseyyn, joka on todistanut perheen tapahtumia monen sukupolven ajan.

Mutta mikä tuo palasista muodostuva tarina on? Yritän parhaani kuvata tarinaa siten, että se tekisi oikeutta teoksen erikoiselle rakenteelle. Sillä hienointa mielestäni The Sound and the Fury'ssa oli se, miten tarina oikein kerrottiin. Kaikkien kertojien pakkomielteenä jollain tavalla on perheen sisar, Caddy. Vaikka Caddy ei itse saa omaa kertojanääntä, on hän tavallaan romaanin tärkein hahmo. Kehitysvammaiselle Benjylle Caddy on ainoa, joka rakastaa tätä ja toivoo hänen parastaan. Muulle perheelle Benjy on häpeällinen tahra, joka tulisi sulkea jonnekin piiloon. Benjy assosioi hajanaiset muistonsa tuoksuihin, ja Caddy tuoksuu hänen mielestään puilta. Tämä liittyy varhaiseen lapsuusmuistoon, jossa puuhun kiivennyt Caddy kurkkii taloon sisälle isoäidin hautajaisten aikaan. Caddyn alusvaatteet ovat likaantuneet, mikä tuo oman synkän symbolisminsa tarinalle.

Älyllinen mutta neuroottinen Quentin taas tahtoo suojella Caddya ja kehittää itselleen pakkomielteen tämän seksuaalisesta puhtaudesta. Caddy nimittäin on saanut aviottoman lapsen ja hänet tästä syystä karkotetaan kotoa. Quentin mieluummin valehtelee isälleen syyllistyneensä insestiin sisarensa kanssa, jotta heidät molemmat tuomittaisiin ikuiseen kadotukseen, kuin antaisi Caddyn kunnian tahriintua yksinään. Isä ei usko Quentinia, ja hyvä niin, sillä perheen tulevaisuus makaa Quentinin harteilla. Jopa niinkin painavana, että osa perheen maista - Benjyyn rauhoittavasti vaikuttava laidunmaa - myydään, jotta Quentin voidaan lähettää opiskelemaan huippuyliopistoon. Kaikki tämä osoittautuu liiaksi kestää herkälle Quentinille, ja hän hukuttautuu Missisippi-jokeen.

Jason on moraaliton opportunisti, joka on vuosikaudet kavaltanut Caddyn aviottomalle tyttärelleen lähettämiä rahoja ja pitänyt perhettään pelon vallassa tyrannisella johdollaan. Vihassaan Caddyn tytärtä (ja Caddyn muistoa) kohtaan hän on kuitenkin sokea ja aliarvioi tytön nokkeluuden. Neljännessä, selkeämmässä osassa paha saa palkkansa, ainakin osittain, mutta jälkimaku on silti karvas.

The Sound and the Furyn kirjoitusaikaan lähes tuntematon Faulkner voitti myöhemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kuva: Wikipedia

Kenties mielenkiintoisin, ja ainakin eniten keskustelua herättänyt osio romaanista on ensimmäinen. Benjyn poukkoilevaa kerrontaa, joka ei kommentoi tapahtumia, vain toistaa ne mielessään ilman syy-seuraus- tai aikasuhteita, on ensi alkuun hyvin hankala seurata. Kerronta ei etene järjestyksessä, vaan yksi mielleyhtymä tuo mieleen jonkin toisen vuosikymmenten takaa varhaislapsuudesta. Alun perin Faulkner halusi, että jokainen Benjyn kertomuksen aikataso olisi painettu erivärisellä musteella lukijan avuksi, mutta sen aikainen painotekniikka esti sen. Kompromissina jokainen hyppäys ajassa on merkitty kursiivilla, mutta lukija saa silti olla tarkkana, sillä hyppäyksiä on paljon ja moneen suuntaan. Jokin tuossa etäisessä kerronnassa kosketti minua; kuinka kuvata asioita, joita kertoja ei ymmärrä, kuten pimeyttä makuuhuoneessa hetkeä ennen nukahtamista:

The room went black, except the door. Then the door went black. Caddy said, "Hush, Maury" putting her hand on me. So I stayed hushed. We could hear us. We could hear the dark. -- Father went to the door and looked at us again. Then the dark came back, and he stood black in the door, and then the door turned black again. Caddy held me and I could hear us all, and the darkness, and something I could smell. And then I could see the windows, where the trees were buzzing. Then the dark began to go in smooth, bright shapes, like it always does, even when Caddy says that I have been asleep.
(s. 48)

Teksti on tiheää ja paikoin vaikeaselkoista, mutta toisen osan Quentin ei juuri ole helpompi kertoja. Mielestäni hän oli jopa vaikeampi seurattava, sillä vaikka hän on periaatteessa selkeämpi ja kykenee ymmärtämään näkemänsä, hänen mielenterveytensä rakoilee eikä hän ole luotettava kertoja. Luvun loppupuolella hänen mielensä lähtee pitkälle vaellusretkelle ilman välimerkkejä tai tunnistettavia lauserakenteita, joka viimeistään pudottaa lukijan kärryiltä. Kolmannen osan Jason tuntuukin huojentavalta kertojalta: tätähän jopa ymmärtää! Mutta vaikeus tuleekin samastumisessa iljettävään persoonaan

The Sound and the Fury on täynnä surua. Luopumisen ja ymmärtämättömyyden surua. Benjy-parka ei ymmärrä sitä, että Caddy on hylännyt tämän, tai että miksi ennen niin rauhallisella laitumella pelataan nykyään golfia. Tilalla on vain pohjaton menetyksen tunne. Quentinin kohtaloksi koituvat liialliset odotukset ja epäterve suhtautuminen oman siskonsa kuviteltuun kunniaan. Jason taas menettää kaiken oman julmuutensa seurauksena. Caddy, tuo äänettömäksi jätetty mutta silti romaanin eräs hienoimmin luoduista hahmoista, joutuu jättämään perheensä häpeän leimaamana. Teoksen loppuun Faulkner liitti myöhempiin painoksiin Compsonin suvun historian, joka selvittää selkosanaisemmin, mitä kullekin hahmolle oikein kävi. Perheen tummaihoisesta palvelijasta sanotaan vain, "they endured", he kestivät ja selvisivät. Harva pystyy siihen.

Vaikka The Sound and the Fury tuntui vaikealta, huomaan palaavani usein miettimään sen hahmoja ja teemoja jälkeen päin. Se on yksi syy, miksi tämän blogitekstin kirjoittaminen kesti niin kauan. Omituinen rakenne jäi vaivaamaan, mutta tuota tarinaa ei olisi mitenkään muuten voinut kertoa. Faulkner itse sanoi yrittäneensä kirjoittaa saman tarinan neljään kertaan, mutta mielestäni tarinan vahvuus on nimenomaan siinä, millaisen vaikutelman ne yhdessä saavat aikaan.

Kirja sopii lukuhaasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina, 30. Kirjan nimessä on tunne, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

"Suspended between radiance and darkness"

Carson McCullers: The Heart Is a Lonely Hunter

(1940. Penguin Books, 1977)

30. Kirjan nimessä on tunne

Carson McCullers syntyi Georgian osavaltiossa Yhdysvalloissa vuonna 1917. Hänen pääteoksinaan pidetään hänen varhaisia romaanejaan ja pienoisromaanejaan The Heart Is a Lonely Hunter (1940, suom. Yksinäinen sydän), Reflections in a Golden Eye (1941, Heijastuksia kultaisessa silmässä), The Member of the Wedding (1946) ja Ballad of the Sad Cafe (1951, Surullisen kahvilan balladi). Sairaudet ja alkoholismi vaivasivat ja hidastivat 50-vuotiaana kuolleen McCullersin uraa, mutta pienehkö tuotanto on sitäkin tiiviimpää tavaraa. Kirjallisuudentutkijat sijoittavat McCullersin osaksi 1930- ja 1940-luvuilla vaikuttaneita "Southern Gothic" -kirjailijoita, jotka käsittelivät ulkopuolisuuden teemoja usein groteskien, fyysisesti poikkeavien hahmojen avulla. McCullersin toistuvia aiheita ovat yksinäisyys, kykenemättömyys luoda yhteys muihin ihmisiin ja rakkauden mahdottomuus.  'Hilpeä' ei ole adjektiivi, jolla ensimmäisenä McCullersia kuvailisin.

The Heart Is a Lonely Hunter sijoittuu McCullersin kotikulmille, Georgian osavaltioon, 1930-luvun loppuun. Rotuerottelu on vielä hyvinkin voimissaan syvässä etelässä. Samat oikeudet eivät päde kaikille, mutta tämä ei rajoitu pelkästään ihonväriin. Köyhän pikkukaupungin talous uinuu, eikä köyhien elinoloissa ole hurraamista niin valkoisilla kuin mustillakaan. Naapuruston keskuksena toimii kahvila, jonka asiakkaista jokainen on yksin, kukin omalla tavallaan. Kahvilan omistaja Biff vaimoineen pyörittää bisnestä vuorokauden ympäri, vaikkei aina asiakkaita olisikaan. Työ täyttää päivät, jottei etääntynyttä puolisoa tarvitsisi kohdata enempää kuin on tarpeen. Naapurin esiteini-ikäinen, hieman poikamainen tyttö Mick haaveilee musiikista, jota muut eivät kuule; alkoholisti Jake Blount raivoaa, koska vain hän yksin kokee ymmärtävänsä totuuden maailmasta; tummaihoinen tohtori Copeland, joka työskentelee väsymättä köyhien, kouluttamattomien mustien parissa välittämättä omasta tuberkuloosistaan. Kaikkia heitä yhdistää yksi mies, arvoituksellinen kuuromykkä herra Singer. Singer on ainoa, jolle he voivat uskoutua omista ongelmistaan, vaikka hän ei pysty vastaamaan heille mitään - tai juuri siitä syystä.

Singer on asunut pitkään toisen kuuromykän, sairaalloisen lihavan kreikkalaisen Antonapoulosin kanssa. Antonapoulos, jonka vihjataan olevan henkisesti vajavainen, on kuitenkin lähetetty mielisairaalaan ja Singer on jäänyt yksin. On epäselvää, miksi Singer kokee vastenmielisen ja typerän Antonapoulosin olevan hänelle läheinen, mutta tunteet nyt joskus vain ovat epäselviä. Singer odottaa lomapäiviä kuin kuuta nousevaa päästäkseen tapaamaan ystäväänsä mielisairaalassa. Siinä missä kaikki muut vuodattavat toiveensa ja pelkonsa Singerin kuuroille korville, samoin tekee Singer Antonapoulosille, joka ei kykene ymmärtämään saati vastaamaan Singerin ajatuksiin.

Henkilöhahmot tarpovat yksin omien päidensä sisällä, ja vain herra Singerin hiljainen läsnäolo tuo minkäänlaista lohtua. Nuori Mick tasapainoilee lapsuuden ja aikuisuuden rajalla. Hänessä on herännyt pohjaton jano musiikkiin. Mick unelmoi sinfonian säveltämisestä, mutta perheellä ei ole varaa pianoon. Hän säveltää kuitenkin päänsä sisällä ja yrittää muistella esikuvansa Beethovenin kolmannen sinfonian rakennetta, kirjaten sitä muistinsa varassa ylös omaan vihkoonsa. Tässä vihkossa on myös muita Mickin "sisäisen huoneen" asioita, joihin kuuluu myös orastava seksuaalisuus. Toteuttaakseen unelmansa Mick hankkii itselleen osa-aikatyön, joka pian kuitenkin vie kaiken hänen aikansa, eikä sisäiseen huoneeseen enää ole pääsyä.

Mahdottomat unelmat ajavat muutkin umpikujiin. Rotusorron aiheuttama epäluulo ja katkeruus mustien ja valkoisten välillä tiivistyy Copelandissa, joka toivoisi mustien voivan nousta sorrosta älyn ja tiedon voimalla. Copeland joutuu kuitenkin kohtaamaan valkoisten virkavallan edustajien mielivallan, jonka edessä hän on voimaton. Kerrasta toiseen hän joutuu pettymään myös omiinsa ja huomaamaan, kuinka hänen toverinsa ja sukulaisensa alistuvat osaansa, sokeaan uskoon, tai mikä kaikkein pahinta, haluavat olla kuin valkoisetkin:

'Many a day when I be ploughing or working,' Grandpapa said slowly, 'I done thought and reasoned about the time Jesus going to descend again to this earth. 'Cause I done always wanted it so much it seem to me like it will be while I am living. I done studied about it many a time. And this here the way I done planned it. I reason I will get to stand before Jesus with all my childrens and grandchildrens and great grandchildrens and kinfolks and friends and I say to Him, "Jesus Christ, us is all sad coloured peoples." And then he will place His holy hand upon our heads and straightaway us will be white as cotton.'
(s. 130-131)

Copelandin epätoivoa rotujen välisestä epätasapainosta peilaavat Jake Blountin ajatukset siitä, kuinka Yhdysvaltain kulttuuri säännönmukaisesti sortaa köyhiä ja huono-osaisia rikkaimman prosentin eduksi. Blount on Marxinsa lukenut, ja joutuu todistamaan töissä ollessaan hallitsevan luokan piittaamattomuuden työtä suorittavan luokan oloista. Maa on jakautunut kahtia rodun, mutta myös sosioekonomisen aseman rajaamana, peruuttamattomasti. Lopulta väistämätön tapahtuu ja Blountin patoutunut luokkaviha purkautuu väkivaltaisesti. Nämä tökkäykset amerikkalaisen unelman puhkaisemiseksi tuntuvat nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä turhankin tutuilta.

McCullers tasapainottelee erilaisten hahmojen välillä sujuvasti, peilaten ja vertaillen erilaisia kohtaloita peruuttamattomien muutosten kourissa. Toive löytää edes jonkinlainen kontakti muihin, rikkoa yksinäisyyden muuri, on meissä vahvana, vaikka tuo toive osoittautuisikin mahdottomaksi. The Heart Is a Lonely Hunter on synkkä, mutta jollain tavalla katkeransuloinen. Pienetkin valonpilkahdukset tuntuvat pimeässä kirkkaammilta. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.