Näytetään tekstit, joissa on tunniste 19. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 19. Näytä kaikki tekstit

maanantai 27. elokuuta 2018

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

(Братья Карамазовы, 1880. Suom. Martti Anhava. Otava, 2014)


Miksi tuommoinen mies elää!


19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Kilon painoiset klassikkoromaanit sopivat täydellisesti kesälomalukemiseksi. Viime vuonna vietin kesälomani seuraten Leopold Bloomin jalanjälkiä, ja tänä vuonna päätin ottaa kesälukemiseksi teknisesti kevyemmän, mutta tematiikaltaan ja sisällöltään ihan yhtä raskaan teoksen: Fjodor Dostojevskin (1821 - 1881) viimeiseksi jääneen suurteoksen, Karamazovin veljekset. Sen herättämiä kysymyksiä: Mitä on lähimmäisenrakkaus? Mitä on vapaa tahto? Onko elämän suunta jo syntymässä määrätty?

Fjodor Karamazovilla on kolme poikaa: Dimitri, Ivan ja Aleksei. Fjodorin ensimmäinen vaimo ja Dimitrin äiti oli kaunis varakkaan suvun tytär, jonka Fjodor ryösti matkaansa romantiikan puuskassa. Liitto ei ollut kuitenkaan erityisen lämmin, ja vaimo karkasi toisen miehen matkaan ja lopulta kuoli. Toinen vaimo oli avioton lapsi, aikuisena uskonnollisessa hurmoksessa ja itsetuhoinen. Synnytettyään Ivanin ja Aleksein hänkin kuoli jättäen Fjodorin yksin poikien kanssa. Kummankaan vaimon kuolema ei juuri Fjodoria hetkauttanut ainakaan nähtävästi, ja lapset saivat kasvaa palvelijoiden huomassa. Ivanin ja Aleksein kanssa kasvoi myös Pavel Smerdjakov -niminen poika. Smerdjakov on kylähullun naisen lapsi, joka syntyi Karamazovien puutarhassa. Kylillä puhutaan, että Smerdjakov olisi Fjodorin avioton lapsi, mikä saattaa hyvinkin pitää paikkansa Fjodorin häntäheikin maineen tuntien.

Karamazovien palvelijat kasvattavat Fjodorin poikia kuin ominaan ennen kuin luovuttavat nämä muualle huostaan; Dimitrin Eurooppaan äitinsä serkun luo ja Ivanin ja Aleksein äitinsä kasvattiäidin stipendin turvaamina opintojen pariin. Vartuttuaan Dimitri viettää tapahtumarikasta elämää muun muassa armeijan leivissä, eivätkä naisseikkailutkaan jää hänelle vieraiksi. Ivanista varttuu epäilevä luonnontieteilijä, ateisti ja lahjakas kirjoittaja. Aleksein lahjakkuus ja mielenkiinnon kohteet suuntautuvat teologiaan ja munkin elämään. Smerdjakov jää palvelijoiden huostaan ja opiskelee kokiksi, joskaan hän ei saa ammatista juuri tyydytystä itselleen.

Dimitri on vähä vähältä kuluttanut reissuillaan hänelle kuuluvan perintöosansa. Isä ei ole ollut pojalleen täysin rehellinen varoja antaessaan, ja perinnön yhtäkkinen ehtyminen tulee Dimitrille yllätyksenä. Fjodor-isä on itsekin hummaillut omaisuuttaan menemään juominkeihin ja naisiin, mutta jostain syystä on onnistunut lainaamalla ja kitsastelemalla kasvattamaan itselleen mittavan omaisuuden. Fjodor ei ole valmis luopumaan enää kopeekastakaan poikansa hyväksi. Dimitri palaa kääntämään isänsä pään perinnön suhteen. Kotikaupunkiin palanneet veljekset kohtaavat. Ivanin ironia törmää Aleksein rauhallisen, vilpittömän luottamuksen ja läheisrakkauden, jotka molemmat taas ovat ristiriidassa Dimitrin räiskyvän, yli äyräiden vyöryvän tunteellisuuden kanssa.

Raha ei ole ainoa asia, joka hiertää Fjodorin ja Dimitrin isä-poika-suhdetta. Molemmat ovat myös rakastuneet samaan naiseen. Huomattavasti Fjodoria nuorempi lumoavan kaunis Grušenka on saanut niin vanhuksen kuin nuoren miehen pään pyörälle leikittelyillään. Tämä siis siitä huolimatta, että Dimitri on jo kihloissa erään Katerina Ivanovnan kanssa. Grušenkan maine ei suinkaan ole mairitteleva, ja hänen kevytkenkäisyydestään liikkuu huhuja pitkin kaupunkia. Dimitriä mustasukkaisuus ja inho isäänsä kohtaan koettelee niin kovin, että hän kiihdyksissään tunnustaa olevansa valmis jopa murhaamaan isänsä poistaakseen esteet hänen ja Grušenkan onnen tieltä. Syyllisyys kihlatun, Katerina Ivanovnan, hylkäämisestä kuitenkin kalvaa Dimitrin mieltä, varsinkin kun Dimitri on Katerinalle kolme tuhatta ruplaa velkaa. Kun tuhatsivuisen romaanin puolen välin paikkeilla Fjodor löydetään kotoaan kuolleena ja ryöstettynä ja Dimitri hortoilemasta kaupungilta paita yltäpäältä veressä ja setelinippu hallussaan, ei epäiltyjä ole kovinkaan monta. Dimitrin syyllisyydestä ovat vakuuttuneet käytännössä kaikki paitsi nuorin veli, Aleksei.

Fjodor-isä todella on iljettävä hahmo, joka on saanut syystäkin itselleen maineen ilveilijänä ja huijarina. Hän puhuu palturia, kitsastelee, solvaa muita aina itsensä joko korottaen tai marttyyriksi alentaen - ja silti on saavuttanut suuren omaisuuden. Sietämätöntä! Hän haikailee tulisesti puolta nuoremman Grušenkan perään ja on valmis mihin vain tämän puolesta, vaikka kaikki muut tajuavat rakkauden tuhoon tuomituksi. Ihmisten silmissä Fjodor on täysi klovni ja heittiö. Muiden näkemykset Fjodorista kahlitsevat tämän roolinsa vangiksi. Omaa toimintaansa hän perustelee sillä, että jos kaikki odottavat kelvotonta käytöstä, kelvottomasti hänen on myös käyttäydyttävä. Pojat joutuvat tekemään tiliä isänsä maineen kanssa. Onko heidän elämänsä tuomittu kulkemaan samoja latuja kuin isänsäkin?

Dimitri on isänsä poika myös luonteeltaan, kykenevä uskomattomaan huikentelevaisuuteen niin rahankäytön kuin tunteidensa ilmaisemisen suhteen. Isä ja poika molemmat huutavat, mesoavat, itkevät, takovat rintaa, kiroavat ja nauraa hohottavat kuin jokainen tunne olisi voimakkain koskaan koettu. Dimitri kokee pettäneensä kihlattunsa luottamuksen ja kuvittelee vastaukset valmiiksi mielessään kuviteltuihin sanaharkkoihin. Sama sitten päästä survaisemaan ensimmäinen isku, jos kerran lopputulos on jo määrätty:

Minä katsoin neitoa, turhia ei ääni sisälläni puhunut: niinpä tietysti, niin siinä käy. Minut heitetään niskasta kadulle, sen näkee ilmeestä jo nyt. Häijyys kiehahti sisälläni, tuli halu tehdä mahdollisimman halpamainen, porsasmainen kauppasaksan temppu --"
(s. 148 - 149)

Myös perheen ottopoika ja äpärä Smerdjakov on odotusten uhri. Kuinka mielenvikaisen naisen aviottomasta lapsesta voisi tulla mitään muuta kuin iljettävä lurjus? Smerdjakov, jonka nimikin tarkoittaa haisevaa, on äpärä, eikä hänen sitä anneta unohtaa: Oletko sinä muka ihminen -- et sinä ihminen ole, vaan saunannäljästä siinnyt, se sinä olet (s. 161). Vastauksena maailman välinpitämättömyyteen hänen käytöksensä on viiltävän kylmää ja etäistä. Lapsena Smerdjakovin harrastuksiin kuului kulkukissojen hirttäminen, mutta aikuisena tuhovimma on laantunut kopeudeksi ja halveksunnaksi. Ainoa, jota hän tuntuu arvostavan, on Ivan ja tämän kriittinen, ateistinen elämänkatsomuksensa, mutta tunne ei ole molemminpuolinen.

Ympäristön odotusten vaikutus käytökseen liittyy Dostojevskilla laajempaan pohdiskeluun vapaasta tahdosta. Eräässä romaanin kuuluisimmista osista ateisti-Ivan selostaa sepittämäänsä runoelmaa Aleksei-veljelleen, luultavasti tarkoituksenaan kiusoitella lempeää, uskovaista veljeään. Tarinassa espanjalaisen inkivisition suurinkvisiittori tapaa Jeesuksen. Suurinkvisiittorin näkemys Jeesuksesta on se, ettei tämän toista tulemista kaivata, sillä Jeesuksen tarjoama vapaa tahto ei sovi yhteen katolisen kirkon kanssa. Kansa ei ymmärrä omaa parastaan, joten parempi, ettei heille anneta vaihtoehtoja:

Oi, me vakuutamme heille että silloin heistä vasta vapaita tuleekin, kun he kieltäytyvät vapaudestaan meidän hyväksemme ja ovat meille alamaisia. Ja kuinka on, olemmeko oikeassa vai valehtelemmeko me? He itse vakuuttuvat siitä että me olemme oikeassa, sillä he muistavat millaisiin orjuuden ja hämmennyksen kauhuihin sinun vapautesi heidät vei. Vapaus, vapaa ajatus ja tieto johdattavat heidät sellaisiin sokkeloihin ja sysäävät heidät sellaisten merkillisyyksien ja selittämättömien salaisuuksien eteen että eräät heistä, uppiniskaiset ja raivopäiset tuhoavat itse itsensä, toiset, uppiniskaisest mutta vähävoimaiset tuhoavat toinen toisensa, ja kolmannet, ne loput, heiveröiset ja onnettomat ryömivät meidän jalkojemme juureen ja korottavat äänensä meidän puoleemme: 'Niin, te olitte oikeassa, vain teidän hallussanne oli hänen salaisuutensa ja me palaamme teidän luoksenne, pelastakaa meidät meiltä itseltämme'.
(s. 328) 

On siis helpompaa luovuttaa ja tehdä niin kuin sinulta odotetaan. Kuitenkin Jeesuksen tarjoama lähimmäisenrakkaus ja kaiken antaaksi antava suudelma hämmentävät suurinkvisiittorin samaan tapaan kuin Aleksein ymmärrys ja myötätunto hämmentävät kyynisen Ivan-veljen.

Nuorimman veljeksen, Aleksein, hyvyys ja vilpittömyys ovat ehkä avain koko Karamazovin veljeksiin. Aleksei on ainoa, joka tuntuu säilyttävän malttinsa ja harkintansa, kun muut veljekset, isä ja veljien rakastamat naiset ympärillä pyörivät pyörremyrskyn lailla omien himojensa ja katkeruuksiensa vietävinä. Aleksei kamppailee maailman välinpitämättömyyden ja hulluuden kanssa, mutta selviää lopulta voittajaksi hyväksymällä maailman ja ihmisen epätäydellisyyden. Loputon kärsivällisyys ja anteeksianto tuo Alekseille jonkinlaiseen pyhyyden tilan, jossa rakkaus lähimmäistä kohtaan tiivistyy hehkuvaksi valoksi, joka säteilee hänen ympärilleen. Mutta riittääkö se? Kysymys jää ilmaan roikkumaan.

Karamazovin veljesten tarina on suhteellisen yksinkertainen, mutta sen tehtävä onkin antaa tilaa hahmojen persoonien pikkutarkalle tutkinnalle. Tässä Dostojevski on aina ollut mestari. Kuinka voikin kirjailija luoda niin runsaita ja reheviä hahmoja, jotka käyttäytyvät periaatteessa täysin epäuskottavan ylenpalttisesti - ja ovat silti niin uskottavia ja samastuttavia? Hahmojen kokemat ristiriitaiset, monimutkaiset tunteet tuntuvat loogisilta ja heidän valintansa, jos nyt ei hyväksyttäviltä niin ainakin ymmärrettäviltä. Muista lukemistani Dostojevskin romaaneista tuttu kuumeisuuden tunne oli tässäkin hyvin vahvasti läsnä. Toinen havaitsemani tunnelma oli uskonnollinen, mitä varsinkin useat teologiaa sivuavat pohdinnat korostivat. Mutta myös itse tarinassa veljeksistä, vihasta, mustasukkaisuudesta, kateudesta ja anteeksiannosta on jotain hyvin raamatullista. Karamazovin veljekset oli minulle romaani, joka lukiessa tuntui paikoin vaivalloiselta, usein hämmentävältä (mihin Zosima-vanhuksen nuoruutta käsittelevän jakson tai loppupuolen lapsilauman kohtaloiden oikein oli tarkoitus johtaa?), mutta näin jälkeenpäin asiaa sulateltuani hyvin palkitsevalta. Ei se vaikuttavuudessaan ehkä mielestäni Rikosta ja rangaistusta voita, mutta sen genre onkin sangen eri.

Karamazovin veljekset täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
40. Kirjassa on lemmikkieläin




´

torstai 23. maaliskuuta 2017

"Piippu on minun suussani paremmassa suussa kuin monen muun miehen suussa!"

Volter Kilpi: Alastalon salissa 

(1933. Otava, 2011)
Monoliitti. Soittakaa Also Sprach Zarathustra.
19. Yhdenpäivänromaani

Alastalon salissa, tuo suomalaisen kirjallisuuden pelonsekaista kunnioitusta herättävä yhdenpäivänromaani par excellence. Joidenkin mielestä upea, modernistinen klassikko Joycen ja Proustin hengessä. Toisten mielestä sietämätöntä, teennäistä jaarittelua. Vielä useampien mielestä tuskin mitään, sillä monella on tainnut jäädä koulun äidinkielen tunneilta mieleen kuva kirjasta, jota ei normaali ihminen voi lukea. Pakko myöntää, että itsekin pienellä jännityksellä tartuin kirjaan. Se on sääli, sillä vaikka Alastalon salissa on eittämättä vaikeahkoa luettavaa, se on myös erittäin palkitsevaa eikä mielestäni ollenkaan puisevaa.

1800-luvun puoleen väliin sijoittuvan kirjan aihe on helposti kuvailtu. Turun saaristossa elävät merikapteenit, talonisännät ja muut pitäjän suurmiehet kokoontuvat neuvottelemaan uuden parkkilaivan rakennuttamisesta ja sen osingoista. Tämä on myös se, mitä reilun 800 sivun aikana tapahtuu. Kirjaa onkin turha miettiä siltä kannalta, mitä siinä tapahtuu, sillä se ei ole kovin paljon. Tärkeintä ei olekaan mitä tapahtuu, vaan miten, miksi ja kuinka tapahtumat tai tapahtumattomuus kuvataan kielen keinoin. Vaikka tapahtumien näennäinen kesto on kuutisen tuntia yhden päivän aikana, hahmojen historiaa käydään takaumien ja tarinoiden kautta pitkälle menneisyyteen. Aika on suhteellista, minkä Kilpi pyrkii tekstillään todistamaan.


Wikimedia Commons -kuvitus
Parkin piirustukset. Rakennusohjeet löytynevät YouTubesta. Kuva: Wikimedia Commons

Tiivistettynä romaanissa on siis kyse kauppaneuvotteluista. Pitäjän mahtavat suunnittelevat valtavaa investointia ja pohtivat sen hyviä ja huonoja puolia ja ennen kaikkea kuinka he hyötyisivät siitä. You gotta spend money to make money, kuten sanotaan. Vetovastuussa on Alastalon isäntä Mattson, joka on kuin lipevä myyntimies, jolla on sosiaalista pelisilmää ja kunnianhimoa vaikka muille jakaa. Mukana neuvotteluissa on niin suurten tilojen omistajia ja jo useita laivoja rakennuttaneita konkareita kuin pienempiäkin tekijöitä ja vasta noviiseja merenkulkualalla.

Kilpi vie proosansa jokaisen päähenkilön ajatusten sisälle ruoppaamaan heidän motiivejaan, halujaan ja epävarmuuksiaan pohjamutia myöten. Jokaisella hahmolla on omanlaisena tapa pukea ajatukset sanoiksi: Alastalo on tuttavallinen ja sanavalmis, Langholma juhlallinen, Pukkila änkyttää ja toistelee samoja asioita, kun taas Härkäniemi selittää kaiken pitkään ja hartaasti. Tämän kautta lukijalle selviää, kuka on rikkaan sukunsa myötä itsevarmemmassa asemassa kuin toiset, ja kuka taas on ikuisesti tuomittu kiertämään oman katkeruutensa ja alemmuudentunteensa kehää. Kuka ottaa ohjat ja kuka seuraa kuin pässi narussa, kuka taas odottaa tilaisuuttaan kärsivällisesti tarkkaillen. Kuka on juonut maansa ja talonsa velaksi asti, kuka taas on kitupiikki joka tilanteessa, paitsi silloin kun joku muu tarjoaa. Kenellä on sukuvelvotteita kenenkin kanssa ja keiden välillä on kaunaa. Hiljalleen miesten välisistä suhteista paljastuu yllättävänkin suuri, inhimillinen draama, jonka merkittävyys saa satojen sivujen kehittelystä raskaan painon.

On järjestys merkillinen maailmassa, kun toinen ihminen menestyy kunniallisesti, ja saapastansakaan savestamatta, ja toisen täytyy tapella sielunsa jalkavaivaiseksi ja autuutensa ryysyille, muusta kurasta puhumattakaan ruumiin munteerissa, eikä sittenkään onnistu! Toisella on Langholman naama ja toisella ei, ja Langholman naamasta saa täräyttää semmoista, jota toiselta ei kärsitä ilman, että saa leukoihinsa ja lujasti! (II, s. 302)

Näin yhdeksi suureksi teemaksi isäntien välisessä keskustelussa muodostuu sosiaalisen aseman tärkeys. Isäntien joukossa on selkeä hierarkia, joka näkyy kaikessa. Missä järjestyksessä kahvit ja totijuomat tarjotaan, kuka aloittaa keskustelun, miten sopimuspaperit allekirjoitetaan ja kuinka ison osuuden laivasta kukin tohtii kustantaa. Usein siteeratussa piipunvalintaluvussa, jossa Härkäniemen isäntä pohtii seitsemänkymmenen sivun ajan, millaisen piipun valitsisi poltettavaksi, tätä teemaa puidaan: jokaiselle on olemassa hänelle sopiva piippu, eikä liian hieno piippu sovi alhaisemman isännän suuhun. Mutta kuinka sen hienoimman piipun saisi itsellensä niin, että se sopisi suuhun eikä antaisi pilkan aihetta, kun luokkarajat ovat niin armottomat? Ryysyistä ei juuri nousta rikkauksiin, ja auta armias sitä, joka etikettiä rikkoo tai käyttäytyy luokalleen muuten sopimattomasti. Tietyllä tavalla Alastalon salissa on sovellettua taloustiedettä, jota voisi käyttää vaikka oppimateriaalina kansantalouden, markkinoinnin ja johtamisen kursseilla.

Mikäli Kilven kieli ei olisi niin uskomattoman rikasta, kerronta voisi yksityiskohtaisuudessaan käydä puisevaksi. Näin ei kuitenkaan käy. Kilpi on kielellinen virtuoosi, joka vyöryttää nautittavan kielikuvan toisensa perään, käyttää laajempaa sanavarastoa kuin yksikään toinen tietämäni suomalainen kirjailja ja luultavasti keksii itsekin melko monta sanaa ja sanontaa romaanin aikana. Aiheensa mukaisesti merenkulku näkyy myös kielessä runsaina merellisinä kielikuvina ja pitkitettyinä metaforina. Kerronnassa on myös runsaasti tietynlaista hiljaista huumoria - raamatullis-myytillisiltä kalskahtavat nimet kuten Malakias Afrodite Härkäniemi tai lukujen lakoniset alaotsikot ("Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan.") hykerryttävät lukijaa.

Nautiskelin Kilven kielestä ja kerronnasta suuresti. Kilven pointti siitä, mitä tapahtuminen fiktiossa edes tarkoittaa, on edelleen validi ja melko ainutkertainen suomalaisessa kirjallisuudessa. Sen tosin huomasin, että väsyneenä ei kirjaan passannut tarttua. Pitkät virkkeet sotkeentuivat helposti mielessä jos ei ollut tarkkana. Kuitenkin sanoisin, että Alastalon salissa on turhaan pelätty klassikko, jolle kannattaa antaa rutkasti aikaa. Sopii myös esimerkiksi lukuhaasteen kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.