sunnuntai 31. toukokuuta 2020

William Blake: Jumalaiset näyt: Milton

William Blake: Jumalaiset näyt: Milton

Milton: A Poem in Two Books, 1804–1810. Suom. Petri Hakkarainen. Salakirjat, 2018


I shall not cease from mental fight


William Blake (1757–1827) oli edellä aikaansa ollut englantilainen runoilija ja kuvataiteilija. Hänen varhainen runotuotantonsa ennakoi romantiikan tyylikautta. Kuvataiteilijana hän ei oikein sopinut mihinkään tyylikauteen, ja suosittelen lämpimästi googlaamaan hänen välittömästi tunnistettavia maalauksiaan ja painotöitään. Kuvataiteissa hän kehitti oman painotekniikan, ja runoudessa oman mytologiansa, jota hän laajensi ja syvensi myöhäisen kauden pitkissä, niin kutsutuissa profeetallisissa runoissaan. Elinaikanaan Blake oli käytännössä täysin tuntematon, mutta myöhemmät sukupolvet varsinkin 1900-luvulta lähtien ovat löytäneet Blaken teokset uudestaan. Blake myös näki näkyjä ja keskusteli kuolleiden ja myyttisten hahmojen kanssa, mikä houkuttelee jonkinlaisen mielenterveysdiagnoosin tekemiseen. Menestyneemmän aikalaisrunoilija William Wordsworthin sanoin Blake oli "epäilemättä hullu, mutta hänen hulluutensa on mielenkiintoisempaa kuin lordi Byronin tai Walter Scottin selväjärkisyys" (suomennos omani).

Blaken varhaistuotantoa on suomennettu ihan kiitettävästi, ja sille hänen maineensa suurimmaksi osaksi pohjautuu myös angloamerikkalaisten lukijoiden keskuudessa: Songs of Innocence and Experience sekä The Marriage of Heaven and Hell ovat kiistattomia klassikoita täynnä upeita kielikuvia, hyvän ja pahan symbioottista dualismia ja provosoivaa kuvainraastamista. Eritoten Blake vastusti järjestäytynyttä uskontoa, vaikka usko ja henkisyys sinänsä olivatkin hänelle elinehto. Ajatuksiltaan Blake edelsi niin Freudin teorioita alitajunnasta kuin 1960-luvun vapaan rakkauden ihanteita. Blaken myöhemmät teokset ovat jääneet suurelta yleisöltä lukematta, ja ne ovat herättäneet lähinnä akateemista kiinnostusta. Milton kuuluu tähän kategoriaan. Varsinkin englantilainen lukijakunta tuntee vain esipuheena toimivan "Jerusalem"-osion, jonka pohjalta on sävelletty hyvin kansallismielinen, imperiumia ylistävä virsi – vaikka Blake itse vihasi nationalismia ja kaikenlaista sapelinkalistelua. Loput runosta nojaavat niin vahvasti Blaken itsensä kehittämään mytologiaan, ettei niistä saa juuri mitään irti, ellei ole aika syvällä tuossa mytologiassa.

Miltonin aihetta on melko vaikeaa tiivistää lyhyesti. Se on jonkinlainen ylistys inhimilliselle luovuudelle, joka saa voimansa jumalaisesta inspiraatiosta, "todellisesta" maailmasta meidän maailmamme takana, sekä edeltävien sukupolvien taiteilijoiden luomasta pohjasta. Miltonin nimihahmo on tietenkin John Milton, Kadotetun paratiisin kirjoittaja, jota Blake ihaili. Runon Milton, joka kirjoitusaikaan oli ollut jo toistasataa vuotta mullan alla, laskeutuu tuonpuoleisesta ja menee Blaken jalasta sisään toimiakseen hänen innoittajanaan. Samalla Blake visioi koko maailmankaikkeuden rakennetta ja siinä toimiva voimia, sekä sitoo oman elämänsä sattumukset osaksi kosmista visiota. Runo on täynnä toinen toistaan hämärämpiä nimiä kuin missäkin fantasiaromaanissa: Los, Urizen, Ololon, Oothoon, Beulah, Ulro, Urthona, Luvah... 

Vertaisin Miltonin lukemista ilman mitään selittävää teosta Johanneksen ilmestyksen lukemiseen, paitsi että kaikki käsitteet ja nimet on korvattu Blaken omilla. Silloin kun Blake käyttää kristillisiä nimiä ja käsitteitä, saattavat niiden merkitykset olla täysin päinvastaisia totuttuun. Siksipä Petri Hakkaraisen suomennos ja selitykset, jotka muodostavan kirjan leijonanosan, ovat elintärkeitä – tai näin ainakin toivoisi.

Hakkarainen suomentaa runon sinänsä moitteettomasti. Ongelmat tulevat vastaan selitysosiossa. Hakkarainen on todella, ja tarkoitan todella syvällä Blaken maailmassa. Hänen lähtökohtansa selittää Blaken tekstiä on uskonnollinen, ikään kuin Blaken teokset olisivat totisinta totta ja niitä oikein tulkitsemalla voisi saada selville maailman todellisen olomuodon. Selitysosio on täynnä itseensä käpertyneitä ristiviittauksia, joissa teksin käsitteitä selitetään toisilla tekstin käsitteillä. Hakkarainen myös käyttää Isoja Kirjaimia tekstissään alleviivatakseen Käsitteitä aivan liikaa, minkä hän on oppinut Mestariltaan ja Oppi-Isältään Blakelta. Jos Milton on kuin Johanneksen ilmestyksen lukemista, on Hakkaraisen suomennos kuin Tolkienin Silmarillionin lukemista historiallisena tekstinä. Olisi sinänsä pitänyt jo kustantajasta arvata, että huuruisuusaste tulee olemaan korkea, mutta en ihan näin sakeaa sumua odottanut. Tällaisenaan en oikein tiedä, kelle suomennos on tarkoitettu. Olisin kaivannut kriittisempää, akateemista suhtautumista Blakeen, mutta ymmmärrän toisaalta, että sellaiselle ei taida olla oikein kysyntää. Ne jotka aiheesta ovat kiinnostuneet, voinevat lukea Blakea ja Blake-tutkimusta myös englanniksi.

torstai 28. toukokuuta 2020

Primo Levi: Tällainenko on ihminen

Primo Levi: Tällainenko on ihminen

Se questo è un uomo, 1947. Suom. Tapio Hiisivaara. Gummerus, 2019


Vanki numero 174517


Primo Levi (1919–1987) oli italianjuutalainen kemisti ja kirjailija, joka selvisi Auschwitzin keskitysleiriltä. Pian vapautumisensa jälkeen Levi kokosi muistiinpanonsa yhteen ja julkaisi ne kirjana Tällainenko on ihminen, joka on kylmän realistinen Auschwitz-kuvaus ja vaikuttava historiallinen dokumentti asioista, joiden ei pitäisi koskaan tapahtua uudestaan.

Levi pidätettiin 24-vuotiaana keväällä 1944 ja vietiin Auschwitziin. Hän katsoo onnekseen, että hänet vietiin vasta sodan loppuvaiheessa, sillä useampi talvi Puolan kylmyydessä olisi luultavasti tappanut heiveröisen Levin. Uudet keskitysleirivangit selvisivät hengissä keskimäärin kolmesta viiteen kuukautta. Leirillä selviytyminen sitä pidempään vaati poikkeuksellista fyysistä kuntoa, vastustuskykyä taudeille, henkistä kanttia, hyvää tuuria sekä tietynlaista häikäilemättömyyttä. Tätä viimeistä harvemmin keskitysleirejä kuvaavissa kirjoissa tai elokuvissa käsitellään, sillä ymmärrettävistä syistä selviytyjistä halutaan pitää yllä sankarillista kuvaa, eivätkä sankarit alennu varkauksiin, ilmiantoihin tai muuhun omaneduntavoitteluun.

Auschwitzissä jokainen oli kuitenkin Levin mukaan oman onnensa nojassa. Leirillä hyvin nopeasti huomataan, kenellä on mahdollisuuksia selvitä kauheista oloista, ja ketkä leimataan "musulmaaneiksi", valmiiksi krematorioon. Tällaisten kanssa ei kannata oleskella, ettei toivoton tulevaisuus tarttuisi. Levi kirjottaa varastelusta ja antaa ymmärtää itsekin sitä harrastaneensa, sillä hänen mukaansa "jos et kantanut koko omaisuuttasi jatkuvasti mukanasi, sait olla varma, että se varastettaisiin". Moraalisia tuomioita on turha tehdä historian tältä puolelta, ja on virkistävää lukea kuvausta, joka ei tavoittele sankarillisuutta. Esimerkiksi muutama vuosi sitten lukemani puolalaisen ratsuväen upseeri Witold Pileckin tarina vapaaehtoisena soluttautumisesta Auschwitziin oli sankaritarina jos mikä, vaikka en sen vaikuttavuutta tai Pileckin ansioita kiistäkään.

Kirjan sävy on toteava ja kylmä. Keskitysleirielämää ei romantisoida. Levi kuvaa, kuinka alussa saman kylän miehet tapasivat kokoontua aina tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan vaihtamaan kuulumisia, mutta pian porukka jätti tulematta. Kukaan ei halunnut nähdä ensinnäkään joukon hupenevan kerta kerralta, ja toisekseen kukaan ei tahtonut nähdä toisten selviytyjien heikkenevää kuntoa, sillä se oli joka kerta muistutus omankin kunnon heikkenemisestä. Yhteisöllisyyteen ei ollut varaa Auschwitzin kylmyydessä.

Kirjassa on paljon filosofista pohdiskelua ihmisen olemuksesta. Otsikkoonkin nostettu kysymys ihmisyydestä koskee niin leirin vartijoita kuin asukkaitakin. Miten ihminen voi tehdä toisille kuten vartijat tekevät, ja kuinka vanki voi säilyttää ihmisyytensä äärimmäisen kurjuuden keskellä? Jotkut niin vangeista kuin vartijoistakin taas alkoivat suorastaan kukoistaa noissa poikkeusoloissa, jotka kysyivät sellaisia ominaisuuksia, joille ei leirin ulkopuolella ole käyttöä. Miten he taas selvisivät leirin jälkeisessä elämässä, siitä ei kukaan liene tarinoita kirjoittanut.

Toinen mielenkiintoinen kysymys koskee kokemuksen äärimmäisyyttä. Levin mukaan ihminen ei pysty kokemaan äärimmäistä onnea, sillä aina onnelliseksi tultuaan ihminen tottuu siihen tilaan, eikä se enää hetken kuluttua tunnukaan niin auvoiselta. Sama kurjuuden kanssa. Kun on vajonnut tarpeeksi alas, alennuksesta tulee "uusi normaali", jonka kanssa voi oppia elämään ainakin jollain tavalla. Parannukset tuohon alennustilaan muuttavat taas normaaliuden tilaa, ikään kuin nostavat rimaa korkeammas. Auschwitzin talvessa vanki luulee, että vain lämmin takki on hänen ja onnen välissä. Takin saatuaan vanki ajattelee vain täyden vatsan olevan onnen esteenä, ja niin edelleen. Tässäpä ajatuksia meidän sukupolvellemme, joka ei täällä yltäkylläisyyden keskellä pysty miltei kuvittelemaankaan keskitysleirien kaltaisia hirveyksiä.


perjantai 15. toukokuuta 2020

Kenzaburō Ōe: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä

Kenzaburō Ōe: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä

M/Tと森のフシギの物語, 1986. Suom. Kai Nieminen. Tammi, 1995


M/Tと森のフシギの物語

Totta vai ei, en tiedä, mutta siitä on kauan ja sekin mikä ei ole totta täytyy todeksi uskoa. Uskotko?


Tämän vuoden epävirallisena lukuhaasteenani on lukea enemmän muuta kuin suomalaista tai angloamerikkalaista kirjallisuutta. Japanilaisen tai ylipäätään aasialaisen kirjallisuuden tuntemukseni on aika kehnoa, joten en oikein tiennyt, mistä aloittaa sillä suunnalla. Lähdin etsimään luettavaa siis menneistä Nobel-voittajista, sillä oletettavasti sieltä löytyy vähintäänkin mielenkiintoisia kirjoja. Kenzaburō Ōe voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1994, ja M/T ja kertomus Metsän ihmeestä on toinen kahdesta suomennetusta Ōen teoksesta. Miksi tuotteliaan ja palkitun kirjailijan teoksia on suomennettu niin vähän, eivätkö oikein ole saaneet täällä lukijoilta vastakaikua?

Nimen hämärä termi "M/T" viittaa Ōen mukaan historiassa toistuviin Matriarkan ja Temppuilijan arkkityyppisiin hahmoihin: vahvoihin äitihahmoihin ja kurittomiin vallankumouksellisiin. Tämä selitetään pitkässä johdannossa ennen varsinaisen kirjan alkua. Kirjassaan Ōe kertoo kotikylänsä historian kuten hän on sen isoäidiltään lapsena kuullut. Tuo historia on täynnä legendoja ja myyttejä, joissa M:n ja T:n hahmot toistuvat. Tarinoiden todenperäisyys on paikoin kysenalaista, mutta kuulijan on ne uskottava silti. Tarina on tosi, vaikka se ei faktuaalisesti pitäisikään paikkaansa. Tämä on mielenkiintoinen ajatus tarinoiden, symbolien ja niiden herättämien tunteiden voimasta.

Ōe kuuntelee isoäidin tarinoita vastentahtoisesti, eikä ymmärrä, miksi isoäiti kertoo niitä juuri hänelle. Vaikka Ōe pyrkii välttelemään tarinoiden kuuntelemista, ne jäävät hänen mieleensä. Taianomaiset tarinat alkavat kylän perustamisesta. Kylän perustavat linnakaupungista karkotetut aatelispojat, jotka lyöttäytyvät yhteen merirosvojen tytärten kanssa. Yhdessä he luovat keskelle vuorien ympäröimää laaksoa idyllin. Perustajajäsenet elävät satumaisen pitkään ja kasvavat jättiläismäisiin mittoihin. Hauska nähdä, kuinka myyttinen kulta-aika ja yli-inhimilliset hahmot toistuvat ympäri maailman kirjallisuutta. Ehkä tällaisisa tarinoissa on jotain universaalia.

Tarinat kertovat kyläläisten nokkeluudesta ja kyvystä pysytellä muusta maailmasta erillään. Ajan kuluessa kylä kasvaa ja maailma ottaa sen väkisinkin kiinni. Tällöin myyttiset tapahtumat alkavat antaa tilaa historialle ja asioille, jotka ovat "todella" tapahtuneet. Historiallisten tapahtumien vyöryessä kylään ei vaikeuksilta tai verenvuodatukseltakaan voida välttyä, mutta oudolla tavalla kylän tapahtumilla tuntuu olevan merkitystä vain kylälle ja sen asukkaille itselleen. Kirjan loppupuolella Ōe vetää kotikylänsä historiasta yhteyden omaan poikaansa, kehitysvammaiseen Hikariin. Historia, myytit, tarut, uskomukset ja perineet elävät sukupolvesta toiseen ja syntyvät uudelleen uusien sukupolvien myötä.

Kirjan tunnelmassa oli parhaimmillaan jotain, joka muistutti Hayao Miyazakin elokuvista. Ehkä jonkinlainen maaginen tunnelma, luonnon ihailu ja vahvat naishahmot aiheuttivat sen. Ōen tyyli kertoa kylänsä tarinaa nojaa lyhyisiin lukuihin ja runsaaseen toistoon. Uskoisin tämän olevan tehokeino, joka kanavoi isoäidin kertomaa suullista perimätietoa, jossa on pakostakin paljon toistoa. Välillä toisto kävi valitettavasti ärsyttämään. Aluksi innostuin kirjasta kovastikin, mutta puolenvälin paikkeilla väsähdin tarinoiden toistoon, enkä ymmärtänyt, mihin ne johtivat. Pidin kuitenkin kirjan lämpimästä sävystä ja tunnelmasta. On hankala sanoa, mikä varsinaisesti on Ōen tyyli, sillä ainakin tässä kirjassa hän tuntui käyttävän ikään kuin lainattua ääntä kirjoittaessaan äitinsä hänelle kertomia tarinoita auki. Lienee turha kuitenkaan toivoa lisää suomennoksia, joissa Ōen tyyli kirkastuisi paremmin.