J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki
(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999. Suom. Jaana Kapari. Tammi, 2000)
Naurretavus!
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö
On yleisesti tunnettu tosiasia, että parasta flunssalukemista ovat Harry Potter -kirjat. Tosin tämän kirjan aloitin akuutissa kirjapulassa jo ennen flunssan varsinaista iskemistä, mutta aika kului oikein rattoisasti tämän parissa peiton alla pärskiessä. Luin Potterit ensimmäistä kertaa myöhäisheränneen kypsässä 19 vuoden iässä, ja nautin valtavasti, kunhan ensin pääsin yli muutaman ensimmäisen kirjan alkujen lapsellisuudesta. Vielä tässäkin, kirjasarjan kolmannessa osassa, alun sävy on varsin erilainen kuin muun kirjan ja muistuttaa enemmän jotain Roald Dahlin lastenkirjaa. Mutta kun päästään Tylypahkaan, sävy muuttuukin synkemmäksi kuin se aiemmissa kirjoissa on ollut. Azkabanin vanki on tasapainoisesti rakennettu, tyylikäs nuorten aikuisten fantasiaseikkailu.
Lyhyesti tiivistettynä - jos joku sellaista kaipaa - Harry on orvoksi jäänyt englantilainen esiteini, joka asuessaan sadistisen sijaisperheensä luona saa kuulla olevansa taikavoimia omaava velho. Velhojen koulutus Britanniassa on keskittynyt Tylypahkan oppilaitokseen, jossa Harry on tietämättään jo legenda. Hän on tiettävästi ainut tappavasta loitsusta selviytynyt, mutta sama loitsu ei säästänyt hänen vanhempiaan. Harryn isän ja äidin kuolema osaltaan auttoi kukistamaan pahan velho Voldemortin. Voldemort ei kuitenkaan ilmeisesti ole suostunut pysymään haudassaan, sillä merkkejä pahuuden paluusta on alkanut ilmetä enenevissä määrin ympäri velhomaailmaa.
Azkabanin pelätystä velhovankilasta on karannut sen tarkimmin vartioitu asukki, Sirius Musta. Musta pidätettiin 12 vuotta aiemmin jästien (ihmisten, joilla ei ole taikavoimia) murhista. Traumaattisempi syy oli kuitenkin se, että Sirius oli paljastanut Voldemortille Harryn vanhempien olinpaikan ja oli osasyyllinen heidän kuolemaansa. Koko velhomaailman halveksima petturi pantiin lukkojen taakse ilman oikeudenkäyntiä. Mustan karattua ihmiset velhoministeriä myöten ovat yhtäkkiä hyvin kiinnostuneita Harryn hyvinvoinnista. Mustalla on jotain hampaankolossa Harrya vastaan. Koko kuviossa on jotain hyvin kummaa, eikä Harrylle tahdota paljastaa asioiden todellista luonnetta. Kouluun on tullut myös uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, Remus Lupin, jonka väsynyt ja nuhjuinen ulkomuoto nostattaa kysyviä katseita, vaikka hänen opetuksensa onkin pätevää. Harryn uskolliset ystävät Ron ja Hermione alkavat selvitellä mysteerejä Harryn tukena.
Harry on poika, jonka harteille on sälytetty aivan liian suuria taakkoja aivan liian varhain. Harry on synnynnäisesti äärimmäisen lahjakas velho, jonka onnistuminen asiassa kuin asiassa ärsyttää helposti muita oppilaita - ja välillä lukijaakin. Harrya kohtaan suunnatut, miltei myyttisen mittakaavan odotukset ovat myös aivan mahdottomat, ja varsinkin kirjasarjan myöhemmissä osissa Harryn tuskailu niiden kanssa on oikeutettua. Harry ei kuitenkaan olisi mitään ilman aisaparejaan Ronia ja Hermionea. Koko kirjasarjan muutamaankin kertaan lukeneena mielipiteeni sarjan osista vaihtelevat. Yksi pysyvä tekijä, josta olen pitänyt aina tasaisesti, on nimenomaan Harryn, Ronin ja Hermionen hahmot ja ryhmädynamiikka. Hahmot ovat aitoja, lämpimiä, eivät täydellisiä mutta inhimillisiä. He tukevat toisiaan ja pitävät toistensa jalat maassa. Heidän ystävyytensä on raudanlujaa, mutta siihen kuuluu kinastelua ja riitoja, niin kuin läheisissä suhteissa yleensäkin. Ronin humorismi ja tietynlainen hälläväliä-asenne ovat oiva vastine Hermionen lukutoukkamaiselle pedanttisuudelle. Kuitenkin molempia yhdistää valtava välittäminen toisista ja kuoren alla vellova epävarmuus, joka on tuttua niin monelle, joka on koskaan ollut teini.
"Tällä kertaa sinä et joudu tekemään kaikkea yksin. Minä autan."
"Ihanaa!"
Hermione heittäytyi halaamaan Ronia ja murtui tyystin. Ron näytti melko kauhistuneelta ja taputti Hermionea kömpelösti päälaelle. Lopulta Hermione irtautui.
(s. 306)
Toinen asia, joka säilyttää viehätyksensä, on velhokoulun ympäristö. Siinä on riittävästi tuttuja elementtejä niin englantilaisesta public school -maailmasta kuin muista fantasiakirjoista ja kansanperinteistä, mutta yhdistettynä omaperäiseksi ja ihastuttavaksi keitokseksi. Jopa huispaus, jonka pelikuvauksia varsinkin ensimmäisissä kirjoissa on uuvuttavuuksiin asti, on täysin looginen velhomaailman vastine perienglantilaisille koulujalkapallolle ja -rugbylle. Tylypahkan mahdoton arkkitehtuuri, puhuvat taulut, aaveet ja monenmoiset taikaolennot luovat tunnelmaa ja antavat mukavia välikevennyksiä. Sen minkä Rowling ehkä häviää prosaistina ja kielellisenä tyylittelijänä, hän voittaa tarinankertojana ja humoristina.
Azkabanin vanki oli jopa parempi kirja kuin muistelin, mutta ei sekään ihan moitteetton ole. Alku ja loppu jästien maailmassa tuntuu ikävältä ja irralliselta, sekä huomattavan paljon muuta kirjaa lapsellisemmalta. Dursleyt ovat karikatyyrejä, eivät oikeita ihmisiä. Välillä sama ongelma uhkaa kirjasarjan pahiksia, eritoten Luihuisen tuvan oppilaita, mutta siinäkin Rowling paranee kirjojen edetessä. Caps lockin kyllä saisi Rowlingin näppiksestä ottaa pois. Tästä huolimatta Azkabanin vanki on nautittavan tasapainoinen, tiivis kokonaisuus, joka selviää uskottavasti juonen mahdollisista loogisista sudenkuopista.
Helmet-haasteen kohdista kirja täyttää seuraavat:
4. Kirjan nimessä on jokin paikka
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
16. Kirjassa luetaan kirjaa
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
40. Kirjassa on lemmikkieläin
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö
On yleisesti tunnettu tosiasia, että parasta flunssalukemista ovat Harry Potter -kirjat. Tosin tämän kirjan aloitin akuutissa kirjapulassa jo ennen flunssan varsinaista iskemistä, mutta aika kului oikein rattoisasti tämän parissa peiton alla pärskiessä. Luin Potterit ensimmäistä kertaa myöhäisheränneen kypsässä 19 vuoden iässä, ja nautin valtavasti, kunhan ensin pääsin yli muutaman ensimmäisen kirjan alkujen lapsellisuudesta. Vielä tässäkin, kirjasarjan kolmannessa osassa, alun sävy on varsin erilainen kuin muun kirjan ja muistuttaa enemmän jotain Roald Dahlin lastenkirjaa. Mutta kun päästään Tylypahkaan, sävy muuttuukin synkemmäksi kuin se aiemmissa kirjoissa on ollut. Azkabanin vanki on tasapainoisesti rakennettu, tyylikäs nuorten aikuisten fantasiaseikkailu.
Lyhyesti tiivistettynä - jos joku sellaista kaipaa - Harry on orvoksi jäänyt englantilainen esiteini, joka asuessaan sadistisen sijaisperheensä luona saa kuulla olevansa taikavoimia omaava velho. Velhojen koulutus Britanniassa on keskittynyt Tylypahkan oppilaitokseen, jossa Harry on tietämättään jo legenda. Hän on tiettävästi ainut tappavasta loitsusta selviytynyt, mutta sama loitsu ei säästänyt hänen vanhempiaan. Harryn isän ja äidin kuolema osaltaan auttoi kukistamaan pahan velho Voldemortin. Voldemort ei kuitenkaan ilmeisesti ole suostunut pysymään haudassaan, sillä merkkejä pahuuden paluusta on alkanut ilmetä enenevissä määrin ympäri velhomaailmaa.
Azkabanin pelätystä velhovankilasta on karannut sen tarkimmin vartioitu asukki, Sirius Musta. Musta pidätettiin 12 vuotta aiemmin jästien (ihmisten, joilla ei ole taikavoimia) murhista. Traumaattisempi syy oli kuitenkin se, että Sirius oli paljastanut Voldemortille Harryn vanhempien olinpaikan ja oli osasyyllinen heidän kuolemaansa. Koko velhomaailman halveksima petturi pantiin lukkojen taakse ilman oikeudenkäyntiä. Mustan karattua ihmiset velhoministeriä myöten ovat yhtäkkiä hyvin kiinnostuneita Harryn hyvinvoinnista. Mustalla on jotain hampaankolossa Harrya vastaan. Koko kuviossa on jotain hyvin kummaa, eikä Harrylle tahdota paljastaa asioiden todellista luonnetta. Kouluun on tullut myös uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, Remus Lupin, jonka väsynyt ja nuhjuinen ulkomuoto nostattaa kysyviä katseita, vaikka hänen opetuksensa onkin pätevää. Harryn uskolliset ystävät Ron ja Hermione alkavat selvitellä mysteerejä Harryn tukena.
Harry on poika, jonka harteille on sälytetty aivan liian suuria taakkoja aivan liian varhain. Harry on synnynnäisesti äärimmäisen lahjakas velho, jonka onnistuminen asiassa kuin asiassa ärsyttää helposti muita oppilaita - ja välillä lukijaakin. Harrya kohtaan suunnatut, miltei myyttisen mittakaavan odotukset ovat myös aivan mahdottomat, ja varsinkin kirjasarjan myöhemmissä osissa Harryn tuskailu niiden kanssa on oikeutettua. Harry ei kuitenkaan olisi mitään ilman aisaparejaan Ronia ja Hermionea. Koko kirjasarjan muutamaankin kertaan lukeneena mielipiteeni sarjan osista vaihtelevat. Yksi pysyvä tekijä, josta olen pitänyt aina tasaisesti, on nimenomaan Harryn, Ronin ja Hermionen hahmot ja ryhmädynamiikka. Hahmot ovat aitoja, lämpimiä, eivät täydellisiä mutta inhimillisiä. He tukevat toisiaan ja pitävät toistensa jalat maassa. Heidän ystävyytensä on raudanlujaa, mutta siihen kuuluu kinastelua ja riitoja, niin kuin läheisissä suhteissa yleensäkin. Ronin humorismi ja tietynlainen hälläväliä-asenne ovat oiva vastine Hermionen lukutoukkamaiselle pedanttisuudelle. Kuitenkin molempia yhdistää valtava välittäminen toisista ja kuoren alla vellova epävarmuus, joka on tuttua niin monelle, joka on koskaan ollut teini.
"Tällä kertaa sinä et joudu tekemään kaikkea yksin. Minä autan."
"Ihanaa!"
Hermione heittäytyi halaamaan Ronia ja murtui tyystin. Ron näytti melko kauhistuneelta ja taputti Hermionea kömpelösti päälaelle. Lopulta Hermione irtautui.
(s. 306)
Toinen asia, joka säilyttää viehätyksensä, on velhokoulun ympäristö. Siinä on riittävästi tuttuja elementtejä niin englantilaisesta public school -maailmasta kuin muista fantasiakirjoista ja kansanperinteistä, mutta yhdistettynä omaperäiseksi ja ihastuttavaksi keitokseksi. Jopa huispaus, jonka pelikuvauksia varsinkin ensimmäisissä kirjoissa on uuvuttavuuksiin asti, on täysin looginen velhomaailman vastine perienglantilaisille koulujalkapallolle ja -rugbylle. Tylypahkan mahdoton arkkitehtuuri, puhuvat taulut, aaveet ja monenmoiset taikaolennot luovat tunnelmaa ja antavat mukavia välikevennyksiä. Sen minkä Rowling ehkä häviää prosaistina ja kielellisenä tyylittelijänä, hän voittaa tarinankertojana ja humoristina.
Azkabanin vanki oli jopa parempi kirja kuin muistelin, mutta ei sekään ihan moitteetton ole. Alku ja loppu jästien maailmassa tuntuu ikävältä ja irralliselta, sekä huomattavan paljon muuta kirjaa lapsellisemmalta. Dursleyt ovat karikatyyrejä, eivät oikeita ihmisiä. Välillä sama ongelma uhkaa kirjasarjan pahiksia, eritoten Luihuisen tuvan oppilaita, mutta siinäkin Rowling paranee kirjojen edetessä. Caps lockin kyllä saisi Rowlingin näppiksestä ottaa pois. Tästä huolimatta Azkabanin vanki on nautittavan tasapainoinen, tiivis kokonaisuus, joka selviää uskottavasti juonen mahdollisista loogisista sudenkuopista.
Helmet-haasteen kohdista kirja täyttää seuraavat:
4. Kirjan nimessä on jokin paikka
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
16. Kirjassa luetaan kirjaa
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
40. Kirjassa on lemmikkieläin
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti