"Lukija ja Lukijatar"

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

(Se una notte d'inverno un viaggiatore, 1979. Suom. Jorma Kapari. Tammi, 1983)

15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen

Italo Calvinon romaani Jos talviyönä matkamies on kirja, jonka alussa Lukija ottaa käteensä Italo Calvinon romaanin Jos talviyönä matkamies ja alkaa lukea. Varsinainen metamatka on siis tiedossa, ja Calvinon romaani onkin kirja kirjoista, lukemisesta, lukemisen kokemuksesta ja tarinoiden luonteesta.

Kehyskertomuksena on siis sinä-pronomonilla puhuteltavan Lukija-nimisen hahmon pyrkimykset lukea aloittamansa kirja Jos talviyönä matkamies. Kirja kuitenkin yhtäkkiä alkaa toistaa itseään ja samat sivut toistuvat ladontavirheen vuoksi yhä uudestaan ja uudestaan. Ei muuta kuin etsimään korvaavaa kappaletta kirjakaupasta. Hyvityksenä saatu uusi kappale kuitenkin osoittautuu täysin eri kirjaksi kuin vasta aloitettu. Kirja toisensa jälkeen Lukija pyrkii jatkamaan aloittamaansa tarinaa, mutta törmää aina vain uusiin kirjoihin, joista jokainen jää kesken syystä tai toisesta juuri kun se alkaisi osoittautua mielenkiintoiseksi. Matkan aikana Lukija kohtaa tietenkin myös Lukijattaren, jonka kanssa voi hyvinkin etsiä yhteistä tarinaa, useammassakin merkityksessä.

Puolet kirjasta koostuu noista aloitettavista ja keskenjäävistä kirjoista, jotka edustavat useita eri tyylilajeja ja kansallisuuksia. Näihin kuuluu oikeiden kirjallisuusperinteiden lisäksi myös kuvitteellisen kimmerialaisen kirjallisuuden helmi, jonka yliopiston professori Lukijalle kääntää lennosta. Tyylilajeilla leikitellään, ja luetut tarinat jollain tavalla aina nivoutuvat yhteen Lukijan oman tarinan vaiheiden kanssa. Hauskin ja terävin piikki on yliopiston kirjallisuuden laitoksella, kun feministisen koulukunnan tutkijat ovat päättäneet ottaa tulkittavakseen vain romaanin alun ja heivanneet lopun menemään, sillä pelkästään alussa on jo riittävästi työsarkaa patriarkaalisten rakenteiden purkamisessa.

Kirjassa lukeminen ei ole pelkkä elämäntapa, vaan koko elämä. Fiktio ja fakta sekoittuvat Lukijan sukeltaessa syvemmälle alkavien ja keskenjäävien tarinoiden maailmaan, jotka peilaavat kokemusta todellisuudesta:

Mutta kuinka voi määritellä tarkan hetken jolloin jokin tarina alkaa? Kaikki on jo alkanut aikaisemmin, jokaisen romaanin ensimmäisen sivun ensimmäinen rivi viittaa johonkin joka on jo tapahtunut kirjan ulkopuolella. Tai todellinen tarina on se joka alkaa kymmenen tai sata sivua myöhemmin ja kaikki se mikä edeltää on vain prologia. Ihmislajin yksilöiden elämä muodostaa jatkuvan juonen, jossa jokaisen yrityksen eristää koetun pätkä jolla on merkitys erillään muusta - esimerkiksi kahden ihmisen tapaaminen joka muodostuu ratkaisevaksi kummallekin - on otettava huomioon että kumpikin kuljettaa mukanaan kudosta jonka muodostavat teot, ilmapiirit, toiset ihmiset ja että kohtaamisesta seuraa muita tarinoita jotka erottautuvat heidän yhteisestä tarinastaan.
(s. 163)

Minun on pakko myöntää, etten suuremmin pitänyt Jos talviyönä matkamies -romaanista. Se oli teoriassa hienompi kuin minulle henkilökohtaisesti käytännössä. Ymmärrän sen tyylillisen ja rakenteellisen omalaatuisuuden, mutta olen ehkä sen verran huono pääsemään kirjassa vauhtiin ja sinuiksi hahmojen kanssa, että jatkuvasti uudestaan alkavat tarinat eri tyylilajeissa enimmäkseen ärsyttivät. Lukijan omaa tarinaa seurasin mielenkiinnolla, mutta se on vain puolet tarinasta. Jos kirjasta puolet ärsyttää eikä kiinnosta, tuntuu koko lukukokemus melko raskaalta. Mutta se on vain minun mielipiteeni, enkä ole Calvinon arvostusta ja ammattitaitoa sinänsä kritisoimassa.

Kirjassa harrastetaan totta kai lukemista, siksi haasteen kohta 15 täyttyy. Muita sopivia kohtia voisivat olla 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 13. Kirja "kertoo sinusta", 23. Käännöskirja, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

"She smelled like trees"

William Faulkner: The Sound and the Fury

(1929. Critical Edition. W. W. Norton & Company. 1994)

6. Kirjassa on monta kertojaa

It is a tale

told by an idiot, full of sound and fury.

Signifying nothing.

Se kertomus on,

hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa -

tarkoitusta vailla.

(William Shakespeare: Macbeth, viides näytös, viides kohtaus. Suom. Yrjö Jylhä)

William Faulknerin romaani The Sound and the Fury (1929, suom. Ääni ja vimma, 1965) on kuitenkin tarkoitusta täynnä. Se kertoo palasittain tarinan Mississippin osavaltiossa elävästä Compsonin perheestä. Compsonit ovat perinteikäs, rikas etelävaltioiden suku, jolla on ollut suuret tilukset ja paljon orjia. Romaanin tapahtumahetkellä suvun asema on kuitenkin heikentynyt, orjuus kielletty, maat myyty ja henkilökohtaiset tragediat uhkaavat painaa suvun nimen unholaan.

Romaani on jaettu neljään osaan, jotka kertovat periaatteessa palasia samasta tarinasta, mutta hyvin erilaisista näkökulmista eri ajanjaksoina. Kertojina toimivat Compsonin perheen lapset. Ensimmäinen osa on kerrottu perheen vaikeasti kehitysvammaisen Benjy-pojan näkökulmasta. Benjy nimettiin syntyessään setänsä mukaan Mauryksi, mutta älyllisen jälkeenjääneisyyden tullessa kiistämättömäksi hänet ristittiin uudelleen Benjyksi. Benjy ei kykene itsereflektioon, ja hänen kerrontansa koostuukin vain välittömistä aistihavainnoista ja siitä, millaisia muistikuvia nuo havainnot hänen vajavaiseen mieleensä nostattavat. Toisen osan kertoja on Quentin, Harvardiin opiskelemaan päässyt, mutta mielenterveydeltään rakoileva nuori mies päivää ennen itsemurhaansa. Kolmannessa osassa ääneen pääsee Jason, joka on mieleltään vakaampi, mutta moraaliltaan arveluttavampi kuin veljensä. Hänelle vain rahalla on merkitystä. Neljännen ja viimeisen osan kertojana on kaikkitietävä kolmas persoona, joka keskittyy pitkälti perheen palvelijattareen, Dilseyyn, joka on todistanut perheen tapahtumia monen sukupolven ajan.

Mutta mikä tuo palasista muodostuva tarina on? Yritän parhaani kuvata tarinaa siten, että se tekisi oikeutta teoksen erikoiselle rakenteelle. Sillä hienointa mielestäni The Sound and the Fury'ssa oli se, miten tarina oikein kerrottiin. Kaikkien kertojien pakkomielteenä jollain tavalla on perheen sisar, Caddy. Vaikka Caddy ei itse saa omaa kertojanääntä, on hän tavallaan romaanin tärkein hahmo. Kehitysvammaiselle Benjylle Caddy on ainoa, joka rakastaa tätä ja toivoo hänen parastaan. Muulle perheelle Benjy on häpeällinen tahra, joka tulisi sulkea jonnekin piiloon. Benjy assosioi hajanaiset muistonsa tuoksuihin, ja Caddy tuoksuu hänen mielestään puilta. Tämä liittyy varhaiseen lapsuusmuistoon, jossa puuhun kiivennyt Caddy kurkkii taloon sisälle isoäidin hautajaisten aikaan. Caddyn alusvaatteet ovat likaantuneet, mikä tuo oman synkän symbolisminsa tarinalle.

Älyllinen mutta neuroottinen Quentin taas tahtoo suojella Caddya ja kehittää itselleen pakkomielteen tämän seksuaalisesta puhtaudesta. Caddy nimittäin on saanut aviottoman lapsen ja hänet tästä syystä karkotetaan kotoa. Quentin mieluummin valehtelee isälleen syyllistyneensä insestiin sisarensa kanssa, jotta heidät molemmat tuomittaisiin ikuiseen kadotukseen, kuin antaisi Caddyn kunnian tahriintua yksinään. Isä ei usko Quentinia, ja hyvä niin, sillä perheen tulevaisuus makaa Quentinin harteilla. Jopa niinkin painavana, että osa perheen maista - Benjyyn rauhoittavasti vaikuttava laidunmaa - myydään, jotta Quentin voidaan lähettää opiskelemaan huippuyliopistoon. Kaikki tämä osoittautuu liiaksi kestää herkälle Quentinille, ja hän hukuttautuu Missisippi-jokeen.

Jason on moraaliton opportunisti, joka on vuosikaudet kavaltanut Caddyn aviottomalle tyttärelleen lähettämiä rahoja ja pitänyt perhettään pelon vallassa tyrannisella johdollaan. Vihassaan Caddyn tytärtä (ja Caddyn muistoa) kohtaan hän on kuitenkin sokea ja aliarvioi tytön nokkeluuden. Neljännessä, selkeämmässä osassa paha saa palkkansa, ainakin osittain, mutta jälkimaku on silti karvas.

The Sound and the Furyn kirjoitusaikaan lähes tuntematon Faulkner voitti myöhemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kuva: Wikipedia

Kenties mielenkiintoisin, ja ainakin eniten keskustelua herättänyt osio romaanista on ensimmäinen. Benjyn poukkoilevaa kerrontaa, joka ei kommentoi tapahtumia, vain toistaa ne mielessään ilman syy-seuraus- tai aikasuhteita, on ensi alkuun hyvin hankala seurata. Kerronta ei etene järjestyksessä, vaan yksi mielleyhtymä tuo mieleen jonkin toisen vuosikymmenten takaa varhaislapsuudesta. Alun perin Faulkner halusi, että jokainen Benjyn kertomuksen aikataso olisi painettu erivärisellä musteella lukijan avuksi, mutta sen aikainen painotekniikka esti sen. Kompromissina jokainen hyppäys ajassa on merkitty kursiivilla, mutta lukija saa silti olla tarkkana, sillä hyppäyksiä on paljon ja moneen suuntaan. Jokin tuossa etäisessä kerronnassa kosketti minua; kuinka kuvata asioita, joita kertoja ei ymmärrä, kuten pimeyttä makuuhuoneessa hetkeä ennen nukahtamista:

The room went black, except the door. Then the door went black. Caddy said, "Hush, Maury" putting her hand on me. So I stayed hushed. We could hear us. We could hear the dark. -- Father went to the door and looked at us again. Then the dark came back, and he stood black in the door, and then the door turned black again. Caddy held me and I could hear us all, and the darkness, and something I could smell. And then I could see the windows, where the trees were buzzing. Then the dark began to go in smooth, bright shapes, like it always does, even when Caddy says that I have been asleep.
(s. 48)

Teksti on tiheää ja paikoin vaikeaselkoista, mutta toisen osan Quentin ei juuri ole helpompi kertoja. Mielestäni hän oli jopa vaikeampi seurattava, sillä vaikka hän on periaatteessa selkeämpi ja kykenee ymmärtämään näkemänsä, hänen mielenterveytensä rakoilee eikä hän ole luotettava kertoja. Luvun loppupuolella hänen mielensä lähtee pitkälle vaellusretkelle ilman välimerkkejä tai tunnistettavia lauserakenteita, joka viimeistään pudottaa lukijan kärryiltä. Kolmannen osan Jason tuntuukin huojentavalta kertojalta: tätähän jopa ymmärtää! Mutta vaikeus tuleekin samastumisessa iljettävään persoonaan

The Sound and the Fury on täynnä surua. Luopumisen ja ymmärtämättömyyden surua. Benjy-parka ei ymmärrä sitä, että Caddy on hylännyt tämän, tai että miksi ennen niin rauhallisella laitumella pelataan nykyään golfia. Tilalla on vain pohjaton menetyksen tunne. Quentinin kohtaloksi koituvat liialliset odotukset ja epäterve suhtautuminen oman siskonsa kuviteltuun kunniaan. Jason taas menettää kaiken oman julmuutensa seurauksena. Caddy, tuo äänettömäksi jätetty mutta silti romaanin eräs hienoimmin luoduista hahmoista, joutuu jättämään perheensä häpeän leimaamana. Teoksen loppuun Faulkner liitti myöhempiin painoksiin Compsonin suvun historian, joka selvittää selkosanaisemmin, mitä kullekin hahmolle oikein kävi. Perheen tummaihoisesta palvelijasta sanotaan vain, "they endured", he kestivät ja selvisivät. Harva pystyy siihen.

Vaikka The Sound and the Fury tuntui vaikealta, huomaan palaavani usein miettimään sen hahmoja ja teemoja jälkeen päin. Se on yksi syy, miksi tämän blogitekstin kirjoittaminen kesti niin kauan. Omituinen rakenne jäi vaivaamaan, mutta tuota tarinaa ei olisi mitenkään muuten voinut kertoa. Faulkner itse sanoi yrittäneensä kirjoittaa saman tarinan neljään kertaan, mutta mielestäni tarinan vahvuus on nimenomaan siinä, millaisen vaikutelman ne yhdessä saavat aikaan.

Kirja sopii lukuhaasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina, 30. Kirjan nimessä on tunne, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

"yes and his heart was going like mad and yes I said yes I will Yes"

James Joyce: Ulysses

(1922. Penguin, 2000)

43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

Tässä se on. The big one. Leikkimielisen sanonnan mukaan paras kirja, jota kukaan ei ole lukenut. Tämä irlantilaisen James Joycen pääteos vuodelta 1922 on ollut jo useita vuosia kirjahyllyssäni koskemattomana sen jälkeen kun sen Akateemisen alesta ostin. Edes Alastalon salissa ei herättänyt vastaavanlaista rimakauhua. Tämä haasteen myötä sain viimein tartuttua härkää sarvista kesäloman aloittajaisiksi. Se olikin täydellinen kesälomakirja, sillä aloitin Ulysseksen (Ulysseen?) kesälomani ensimmäisenä päivänä ja sain sen loppuun viimeisenä. Muuta siinä ei kyllä kyennyt lukemaan, eli saa nähdä kaatuiko Helmet-haasteen sataprosenttinen onnistuminen tähän.

Ulysses on käännetty suomeksi kahteenkin otteeseen. Vuonna 1964 asialla oli Pentti Saarikoski, joka käänsi romaanin nimen suomalaisille tutumpaan muotoon Odysseus, ja vuonna 2012 näki päivänvalon Leevi Lehdon tarkoilla alaviitteillä varustettu käännös. Kumpaankaan en ole kursorista silmäystä pidemmälle tutustunut, mutta minusta tuntui yhtä kaikki siltä, että luen teoksen mieluummin alkuperäisellä englannin kielellä. Vaikeaksi tiedetyn teoksen ongelmakohdat eivät luultavasti olisi sen helpompia suomeksi käännettyinäkään.

Mistä siis Ulysses-romaanissa on kyse? Romaanissa seurataan yhden päivän (16. kesäkuuta 1904) ajan tapahtumia Dublinissa kolmen päähenkilön näkökulmasta: juutalaisen mainosalan miehen Leopold Bloomin, lääketieteen opiskelija Stephen Dedaluksen sekä Leopoldin vaimon, laulajatar Molly Bloomin. Näkökulma ja aika ovat siis rajattuja, mutta juuri mikään muu ei sitten yli 900-sivuisessa järkäleessä olekaan. Kuten nimestä voi päätellä, romaanilla on yhteys myös antiikin Kreikkaan ja Odysseuksen harharetkiin. Leopold Bloom on 1900-luvun Odysseus, joka kulkee päivän aikana ympäri Dublinia kuten kreikkalainen vastineensa seilasi kymmenen vuoden ajan pitkin Kreikan saaristoa. Stephen on kuin Odysseuksen poika Telemakhos, ja Molly on tietenkin Odysseuksen kotona odottava vaimo, Penelope. Jokaisella luvulla on vastaparinsa Homeroksen eepoksessa, ja erilaisia viittauksia Odysseiaan on luultavasti enemmän kuin kukaan jaksaa laskea. Mutta siinä missä Odysseia on sankarillinen eepos, on Ulysses ennen kaikkea arkipäiväinen.
 
Ensimmäiset kolme lukua seurataan nuorta runoilijanalkua ja lääketieteen opiskelija Stephen Dedalusta. Stephen on joillekin lukijoille tuttu Joycen ensimmäisen romaanin, omaelämäkerrallisen Taiteilijan omakuvan nuoruuden vuosilta päähenkilönä. Stephen herää, suorittaa aamutoimet, keskustelee vastenmielisen kämppiksensä kanssa ("Telemakhos"), käy aamupäivällä opettamassa koulussa ("Nestor") ja kuljeskelee pitkin rantaa pohdiskellen filosofiaa ("Proteus"). Stephenin ajatukset kulkevat turbovaihteella, ja syvälliset mietteet ovat verrattain hankalia seurata lukijallekin. Hänen dialogiaan muiden hahmojen kanssa seuratessaan käy selväksi, että näin on tarkoituskin, ja että hän on monesti hyvin ulkopuolinen. Lausahdukset kuten "That is god... a shout in the street" eivät varmasti katolisessa ja ahdasmielisessä Irlannissa ainakaan auta hänen ulkopuolisuuden tunnettaan.

Kartta käteen ja Bloomia seuraamaan. Kuva: http://bigthink.com/strange-maps/518-mapping-bloomsday

Suurin osa romaanista seurataan Leopold Bloomin kulkua. Hänkin herää, suorittaa aamutoimet ("Kalypso"), käy tuttavansa hautajaisissa ("Haades"), vierailee kylpylässä ("Lootuksensyöjät"), yrittää saada mainoksen painettua lehteen ("Aiolos"), käy ihailemassa patsaita kirjastossa, jossa myös Stephen on väittelemässä oppineiden kanssa Shakespearesta ("Skylla ja Kharybdis"), syö lounasta ("Laistrygonit"), jää kuuntelemaan kapakassa Stephenin isän laulua ("Seireenit"), ajautuu väittelyyn juutalaisvihamielisen ja kiihkonationalistisen urpon kanssa ("Kyklooppi"), jää tuijottamaan nuorta alusvaatteitaan hänelle vilauttelevaa neitoa rannalla samalla masturboiden ("Nausikaa"), viettää iltaa synnytyssairaalan viereisessä pubissa Stephenin ja muiden lääkisopiskelijoiden kanssa ("Helioksen karja"), seuraa juopunutta Stepheniä punaisten lyhtyjen alueelle ("Kirke"), kunnes lopulta saattaa kolhuja saaneen Stephenin kotiinsa selviämään ("Ithaka"). Kirjan vihoviimeisessä luvussa viimein Molly Bloom saa pitkän monologin, jossa hän käy läpi aiempia ihmissuhteitaan, seksuaalisuutta ja Bloomin kosintaa ("Penelope"). Mollylle annettu teoksen viimeinen sana, isolla alkukirjaimella kirjoitettu Yes, päättää teoksen elämän ja rakkauden päättäväiseen hyväksyntään.

Bloom on jotenkin vähän rassukka. Hän tietää, että hänen vaimollaan on suhde toiseen mieheen, mutta hän yrittää koko romaanin ajan vältellä edes aiheen ajattelemista. Avioliitto Mollyn kanssa on kuihtunut etäiseksi kumppanuudeksi toisen lapsen kuoltua, eikä hän ole kymmeneen vuoteen kyennyt makuukammarissa muuhun kuin aamiaisen tuomiseen vuoteeseen. Lohtua hän hakee anonyymistä kirjeenvaihtosuhteesta ja (niin ainakin annetaan olettaa) ajoittaisesta prostituoitujen palveluiden käyttämisestä. Hänellä on taipumuksia masentuneisuuteen ja masokismiin, sekä fyysiseen että henkiseen hänen kiduttaessa itseään omilla kuvitelmillaan vajavaisuudestaan. Bloom on kuitenkin äärimmäisen empaattinen. Hän kykenee asettumaan niin ramman kerjäläisen kuin synnyttävän äidin asemaan, ja miettii, millaista olisi kokea mitä hekin kokevat. Varsinkin naisen asema ja kokemus naisena olemisesta miehisessä maailmassa kiinnostaa häntä valtavasti. Häntä ahdistavat nuorten humalaisten miesten seksistiset puheet ja ravintolassa kohtaamansa öykkäri, joka on sokea muiden mielipiteille. Muut miehet pitävät Bloomia heikkona ja naismaisena, eivätkä juuri vaivaudu menemään edes hänen selkänsä taakse hänelle nauraessaan.

James Joycen patsas Dublinissa.

Aina kun puhutaan Joycesta, tunnutaan puhuvan tajunnanvirtatekniikasta. Tämä on ehkä hieman harhaanjohtavaakin, sillä ainakin nykylukijalle varsinaista suodattamatonta tajunnanvirtaa Ulysses-romaanissa on jopa yllättävän vähän. Suurin vaikeus on tyylin ja rekisterin vaihdoksissa. Paitsi että jokainen luku vastaa osaa Odysseiasta, jokaisella luvulla on myös oma tyylinsä ja kerronnallinen tekniikkansa. 900-sivuisen romaanin aikana parodioidaan melko lailla kaikki mahdolliset englannin kielen tyylilajit. Yksi luku on kuin sentimentaalista romantiikkaa, toinen on karnevalistinen ja hallusinaatioita täynnä oleva näytelmä, eräs taas muodostuu 309 kysymyksestä ja vastauksesta. Yhdessä luvussa jokainen kappale edustaa eri tyyliä lakitekstistä ritariromantiikkaan ja irlantilaiseen mytologiaan . Ruokaa käsittelevän "Laistrygonit"-luvun lauseet pätkivät kuin nälkäisen ihmisen ajatus, kun taas musiikkia koskeva "Seireenit"-luku alkaa sekaisella kollaasilla sanoja ja lauseenpätkiä, jotka tulevat toistumaan varsinaisessa luvussa, ikään kuin orkesteri virittämässä soittimia ennen konsertin alkua (!) "Helioksen karja" -luvussa teksti käy tyylillisesti läpi koko englanninkielisen kirjallisuuden historian latinasta käännetyistä teksteistä muinais-, keski- ja nykyenglannin kautta mukaelmiin tunnetuista 1600-1900 -lukujen englantilaisten kirjailijoiden tyyleistä. Onnea matkaan kääntäjälle. Lukijalla on siis lievästi todeten melkoinen urakka pysyä perässä. En häpeä tunnustaa selailleeni erinäisiä Joyceen keskittyviä sivustoja apua saadakseni, sillä muuten en olisi todellakaan pysynyt perässä. En siltikään aina pysynyt.

Ulysses on siis teknisesti virtuoosimainen taidonnäyte. Mutta mitä se on sen alla? Se on tutkielma siitä, millaista on tuntea ihminen läpikotaisin. Pääsemme tuntemaan Leopold Bloomin tarkemmin kuin yhdenkään toisen kirjallisuuden hahmon. Jonkun mielestä jopa liiankin tarkoin kaikkine vajavaisuuksineen. Kirjassa kuvataan jokainen ihmisen ruumiintoiminto, mikä korostaa meidän kaikkien olevan lopulta lihaa, verta ja epämiellyttäviä hajuja. Harvoin pääsemme oikeassa elämässäkään tuntemaan ketään näin tarkoin. Tämä saa meidät myös itsetietoisiksi. Haluammeko todella kenenkään toisen tuntevan meitä kaikkine vikoinemme? Tunnemmeko itse edes itseämme? Sillä Bloom ainakin on erinomaisen sokea monille puolille itsestään, mikä tulee ilmi Mollyn tarkkanäköisestä monologista. Bloom ei tajua, kuinka paljon hänen kyvyttömyytensä päästää Mollya lähelle, henkisesti ja fyysisesti, satuttaa tätä.

Joycen Dublin on mikrokosmos, joka pitää sisällään koko maailman. Sen kaduilla tapaamme henkilöhahmoissa arkkityyppejä omasta elämästämme, myös itsemme: We walk through ourselves, meeting robbers, ghosts, giants, old men, young men, wives, widows, brothers-in-love. But always meeting ourselves. (s. 273) Ja tuo kohtaaminen itsemme kanssa on se, mikä jopa voi pelottaa. Ulysses on myös elämän ylistys. Kirjan kuvaaman yhden päivän aikana käydään läpi ihmiselämä syntymästä kuolemaan. Tärkeää onkin, mitä niiden välissä on. Tuttavansa hautajaisissa Bloom on surkeissa tunnelmissa muistellessaan itsemurhan tehnyttä isäänsä ja lapsena kuollutta poikaansa. Nuoruus on iäksi kadonnut, eikä tieto pettävästä vaimostakaan varsinaisesti lohduta. Kaikesta huolimatta hän on silti optimisti, joka päättää elää "warm fullblooded life", vaikka se tekisikin hänet naurunalaiseksi. Hänen mielestään vain yksi asia on todella elämässä tärkeää:

- But it's no use, says he. Force, hatred, history, all that. That's not life for men and women, insult and hatred. And everybody knows that it's the very opposite of that that is really life.
- What? says Alf.
- Love, says Bloom. I mean the opposite of hatred.
(s. 432) 

Ensimmäinen tutustumiseni Joycen pääteokseen on nyt siis takana, ja vaikka se oli kivinen taival, olen silti tyytyväinen tähän kokemukseen. Joitain suuria teemoja huomasin, mutta vielä enemmän jäi varmasti huomaamatta. Ilman mitään selittävää teosta tai jonkinasteista tutustumista Homeroksen Odysseiaan en lähtisi tähän leikkiin. En myöskään suosittele tätä ensitutustumiseksi Joyceen, siihen soveltuu novellikokoelma Dublinilaisia paljon paremmin. Ihan heti ei tee mieli tarttua tähän uudestaan, mutta oli siinä sen verran paljon pureksittavaa, että uskon palaavani Leopold Bloomin jalanjälkiin jonain päivänä. Suosikkilukujani olivat helpommin ymmärrettävät "Kalypso", "Nausikaa", "Laistrygonit", "Haades" ja lopun upea, vapaasti virtaava "Penelope"-monologi. Myös loppupuolen pitkä, hallusinatorinen "Kirke"-näytelmä puhutteli, ja siitä tuli jollain tavalla mieleen Pink Floydin The Wall -levyn ja elokuvan oikeudenkäyntikohtaus. Näin mielessäni haudasta nousevan Stephenin äidin Gerald Scarfen kuvittamana. "Seireeneistä", "Proteuksesta" ja "Helioksen karjasta" taas en oikein osaa sanoa yhtään mitään, sillä niissä olin enimmäkseen pihalla kuin lumiukko.

Kirja sopii lukuhaasteen kohtiin 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 19. Yhdenpäivänromaani, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta ja 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.