Heta Pyrhönen, Sanna Nyqvist & Päivi Koivisto (toim.): Keltaiset esseet
(Tammi, 2016)
13. Kirja "kertoo sinusta"
Tammen Keltainen kirjasto -sarja on tunnettu laadukkaan käännöskirjallisuuden julkaisijana jo vuodesta 1954 alkaen. Monet kirjallisuuden nobelistit ovat saaneet ensimmäisen suomennetun julkaisunsa nimenomaan Keltaisessa kirjastossa, ja tuttu värimaailma ja asettelu ovatkin yleensä varma laadun tae. Vuonna 2016 julkaistiin Heta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin ja Päivi Koiviston toimittama kirjoituskokoelma Keltaiset esseet, jossa suomalaiset kirjallisuudentutkijat esittelevät omia, Keltaisessa kirjastossa julkaistuja tutkimuskohteitaan.
Oman esseensä saavat William Faulkner (jolta itsekin luin vastikään romaanin The Sound and the Fury), Italo Calvino (ks. blogitekstini kirjasta Jos talviyönä matkamies), Toni Morrison, Don DeLillo, Kazuo Ishiguro, Jhumpa Lahiri, Peter Høeg, Paul Auster ja Jennifer Egan. Lisäksi mukana on pitkän linjan kääntäjä Helene Bützowin haastattelu. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän palkittuja ja arvostettuja kirjailijoilta, joista ainoastaan Høegsta ja Eganista minulla ei ole kokemusta, mutta näiden esseiden perusteella voisin hyvin tutustua niihinkin. Loput olivat tuttuja ja jos ei hyviksi niin ainakin mielenkiintoisiksi havaittuja.
Olen itsekin opiskellut kirjallisuutta, joten siinä mielessä kirja "kertoo minusta". Varsinkin William Faulkneria, Toni Morrisonia ja Jhumpa Lahiria koskevat esseet palauttivat mielen yliopiston pieniin luokkatiloihin, joissa pienryhmässä opponoimme toistemme esseitä ja kannustimme tarkempaan ja vahvemmin perusteltuun analyysiin. "Kieli on ainoa työväline, mikä meillä humanisteilla on", opettajamme sanoi, "joten sen on oltava laserintarkkaa". Eräällä amerikkalaisen kirjallisuuden kurssilla käsittelimmekin nimenomaan tässäkin kirjassa esiteltyä Morrisonin Sinisimmät silmät -romaania, ja tuli kyllä kova halu lukea kyseinen kirja uudestaan. Oli mukava pitkästä aikaa lukea tarkkanäköistä ja detaljeihin uppoutuvaa kirjallisuudentutkimusta myös sellaisista näkökulmista, joihin en itse ole niin perehtynyt. Kirjaan valitut esseet ovat yleistajuisia ilman mitään tieteellistä jargonia, ja niiden tarkoitus on esitellä tiettyjä puolia käsiteltävistä kirjailijoista sekä moderneja kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia. Palkitun kääntäjän haastattelu tuo pienen pilkahduksen aliarvostetun mutta äärimmäisen tärkeän alan ammattilaisen työhön.
Koska olen tänä vuonna lukenut uuutamankin sekä kooltaan että sisällöltään massiivisen teoksen (Alastalon salissa, Ulysses), jäi parhaiten mieleeni Vesa Kyllösen mainio essee Don DeLillon Alamaailmasta ja suuren, ensyklopedisen romaanin käsitteestä:
Yltäkylläisyyden kulttuurissa kriitikot rakastavat kaikkea suurta. "Suuri eurooppalainen romaani" ja "mestariteos" ovat arvottavia määreitä: teos ei ole vain kanonisoitu arvostelumenestys, vaan myös muotonsa, kerrontatekniikoittensa ja teemojensa puolesta ylivertainen. Käsitteillä on vastineensa Yhdysvalloissa, jossa "suuri amerikkalainen romaani" käsitetään usein vielä kirjaimellisemmin. Se on paitsi suvereeni myös korostetun suuri ja tarkoituksellisen eeppinen - niin sielultaan kuin fyysiseltä kooltaankin. Yksityiskohtien runsaudessa se on vertaansa vailla.
(s. 97)
Noissa järkälemäisissä teoksissa, jotka pyrkivät sisällyttämään koko maailman kansiensa väliin, on jotain samaan aikaan hyvin kiehtovaa ja tavallaan vähän ärsyttävää. Virtuoosimaisuudesta saattaa helposti tulla ylimielinen olo, kuin kirjailija haluaisi osoittaa oman paremmuutensa lukijaan nähden. Olen aikonut lähitulevaisuudessa lukea viime aikoina sangen paljon julkisuudessa olleen Miki Liukkosen O-romaanin, johon käsittääkseni tuollainen ensyklopedisuus pätee oikeinkin hyvin. Samoin loputtoman pitkällä lukulistalla on jossain vaiheessa mainittu DeLillon Alamaailma, sekä hänen hengenheimolainensa Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari. Toisaalta pelkkä ajatus tietotulvan alle joutumisesta ja tuhannen sivun nimien ja käsitteiden luettelun läpikahlaamisessa uuvuttaa jo etukäteen, mutta jokin niissä silti samaan aikaan houkuttelee.
Kirja oli oikein mielenkiintoinen ja hyvä katsaus Keltaisen kirjaston kirjailijoista kirjoitettuun nykytutkimukseen. Se sai myös pohtimaan omaa lukijuuttaan ja sitä, miten kirjallisuutta tulee itse luettua, mitä asioita arvostettua ja mihin kiinnitettyä huomiota. Se voisi sopia haaseen kohdan 13 lisäksi myös kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan ja se liittyy harrastukseen, 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole.
Tammen Keltainen kirjasto -sarja on tunnettu laadukkaan käännöskirjallisuuden julkaisijana jo vuodesta 1954 alkaen. Monet kirjallisuuden nobelistit ovat saaneet ensimmäisen suomennetun julkaisunsa nimenomaan Keltaisessa kirjastossa, ja tuttu värimaailma ja asettelu ovatkin yleensä varma laadun tae. Vuonna 2016 julkaistiin Heta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin ja Päivi Koiviston toimittama kirjoituskokoelma Keltaiset esseet, jossa suomalaiset kirjallisuudentutkijat esittelevät omia, Keltaisessa kirjastossa julkaistuja tutkimuskohteitaan.
Oman esseensä saavat William Faulkner (jolta itsekin luin vastikään romaanin The Sound and the Fury), Italo Calvino (ks. blogitekstini kirjasta Jos talviyönä matkamies), Toni Morrison, Don DeLillo, Kazuo Ishiguro, Jhumpa Lahiri, Peter Høeg, Paul Auster ja Jennifer Egan. Lisäksi mukana on pitkän linjan kääntäjä Helene Bützowin haastattelu. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän palkittuja ja arvostettuja kirjailijoilta, joista ainoastaan Høegsta ja Eganista minulla ei ole kokemusta, mutta näiden esseiden perusteella voisin hyvin tutustua niihinkin. Loput olivat tuttuja ja jos ei hyviksi niin ainakin mielenkiintoisiksi havaittuja.
Olen itsekin opiskellut kirjallisuutta, joten siinä mielessä kirja "kertoo minusta". Varsinkin William Faulkneria, Toni Morrisonia ja Jhumpa Lahiria koskevat esseet palauttivat mielen yliopiston pieniin luokkatiloihin, joissa pienryhmässä opponoimme toistemme esseitä ja kannustimme tarkempaan ja vahvemmin perusteltuun analyysiin. "Kieli on ainoa työväline, mikä meillä humanisteilla on", opettajamme sanoi, "joten sen on oltava laserintarkkaa". Eräällä amerikkalaisen kirjallisuuden kurssilla käsittelimmekin nimenomaan tässäkin kirjassa esiteltyä Morrisonin Sinisimmät silmät -romaania, ja tuli kyllä kova halu lukea kyseinen kirja uudestaan. Oli mukava pitkästä aikaa lukea tarkkanäköistä ja detaljeihin uppoutuvaa kirjallisuudentutkimusta myös sellaisista näkökulmista, joihin en itse ole niin perehtynyt. Kirjaan valitut esseet ovat yleistajuisia ilman mitään tieteellistä jargonia, ja niiden tarkoitus on esitellä tiettyjä puolia käsiteltävistä kirjailijoista sekä moderneja kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia. Palkitun kääntäjän haastattelu tuo pienen pilkahduksen aliarvostetun mutta äärimmäisen tärkeän alan ammattilaisen työhön.
Koska olen tänä vuonna lukenut uuutamankin sekä kooltaan että sisällöltään massiivisen teoksen (Alastalon salissa, Ulysses), jäi parhaiten mieleeni Vesa Kyllösen mainio essee Don DeLillon Alamaailmasta ja suuren, ensyklopedisen romaanin käsitteestä:
Yltäkylläisyyden kulttuurissa kriitikot rakastavat kaikkea suurta. "Suuri eurooppalainen romaani" ja "mestariteos" ovat arvottavia määreitä: teos ei ole vain kanonisoitu arvostelumenestys, vaan myös muotonsa, kerrontatekniikoittensa ja teemojensa puolesta ylivertainen. Käsitteillä on vastineensa Yhdysvalloissa, jossa "suuri amerikkalainen romaani" käsitetään usein vielä kirjaimellisemmin. Se on paitsi suvereeni myös korostetun suuri ja tarkoituksellisen eeppinen - niin sielultaan kuin fyysiseltä kooltaankin. Yksityiskohtien runsaudessa se on vertaansa vailla.
(s. 97)
Noissa järkälemäisissä teoksissa, jotka pyrkivät sisällyttämään koko maailman kansiensa väliin, on jotain samaan aikaan hyvin kiehtovaa ja tavallaan vähän ärsyttävää. Virtuoosimaisuudesta saattaa helposti tulla ylimielinen olo, kuin kirjailija haluaisi osoittaa oman paremmuutensa lukijaan nähden. Olen aikonut lähitulevaisuudessa lukea viime aikoina sangen paljon julkisuudessa olleen Miki Liukkosen O-romaanin, johon käsittääkseni tuollainen ensyklopedisuus pätee oikeinkin hyvin. Samoin loputtoman pitkällä lukulistalla on jossain vaiheessa mainittu DeLillon Alamaailma, sekä hänen hengenheimolainensa Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari. Toisaalta pelkkä ajatus tietotulvan alle joutumisesta ja tuhannen sivun nimien ja käsitteiden luettelun läpikahlaamisessa uuvuttaa jo etukäteen, mutta jokin niissä silti samaan aikaan houkuttelee.
Kirja oli oikein mielenkiintoinen ja hyvä katsaus Keltaisen kirjaston kirjailijoista kirjoitettuun nykytutkimukseen. Se sai myös pohtimaan omaa lukijuuttaan ja sitä, miten kirjallisuutta tulee itse luettua, mitä asioita arvostettua ja mihin kiinnitettyä huomiota. Se voisi sopia haaseen kohdan 13 lisäksi myös kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan ja se liittyy harrastukseen, 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole.
Luin joskus kirjallisuusesseiden kokoelman, joka nousi niin korkealle kirjallisuustieteen sfääreihin ja käytti niin paljon häiritsevää tieteellistä jargonia, että olen suhtautunut varovasti tähänkin kirjaan. Mutta tämä kuulostaakin ihan kiinnostavalta ja tutustuttaisi tunnettuihin kirjailijoihin, useimpia mainitsemistasi en ole lukenut.
VastaaPoistaJotkin kirjallisuustieteen teokset kyllä menevät sen verran syvään päähän, että kylmiä hermoja vaaditaan. :) Muistan jotain kirjallisuusteorian tenttiä tehneeni aika lailla tuurilla, kun en ymmärtänyt, mistä tenttikirjassa oli kyse.
PoistaTuo kuulostaa tosi lohdulliselta :D, en siis ole ainoa...
PoistaSama juttu joissain kielitieteellisissä kirjoissa. Luulisi, että olisi kirjoittajillekin eduksi, että lukijat ymmärtäisivät, mistä he puhuvat :).
Poista