Liu Cixin: Synkkä metsä

Liu Cixin: Synkkä metsä

黑暗森林, 2008. Suom. Rauno Sainio. Aula & Co, 2019

Strategiani ei liity viralliseen puolustusohjelmaan millään tavoin

Kolmen kappaleen probleemassa alkanut tarina jatkuu. Vihamielisen Trisolaris-sivilisaation laivasto lähestyy maata, ja vaikka kohtaaminen tapahtuu vasta neljänsadan vuoden päästä, trisolarislaisten teknologinen etumatka on niin suuri, että valmistautuminen on aloitettava välittömästi. Valmistautumista hankaloittavat trisolarislaisten etujoukkoina lähettämät nanomittakaavan koneet, Sofonit, jotka ovat häirinnällään käytännössä katsoen seisauttaneet maan teknologisen ja tieteellisen kehityksen sekä pitävät silmällä kaikkea kommunikaatiota. Ainoa tapa punoa juonia trisolarislaisia vastaan on olla kertomatta niistä kellekään. 

Tätä suunnitelmaa varten ihmiskunta valitsee joukostaan neljä henkilöä, joiden tehtävä on suunnitella strategia trisolarislaisten kohtaamista varten, mutta pitää se omana tietonaan niin kauan kunnes se voidaan panna täytäntöön ilman, että trisolarislaiset ehtivät siihen reagoida. Jokaisen tällaisen "Seinänkohtaajan" täytyy johtaa tarkoituksella harhaan ja naamioida suunnitelmansa hämäykseksi. Heille myönnetään käytännössä rajaton budjetti suunnitelman toteuttamiseen. Jokaiselle Seinänkohtaajalle on myös Seinänmurtajansa, jotka yrittävät saada salatut suunnitelmat selville, sillä osa ihmisistä edelleen tekee yhteistyötä Trisolariksen kanssa, ja on heidän etujensa mukaista, että ihmiskunta häviää kohtaamisen.

Seinänkohtaajat ovat merkittäviä poliittisia johtajia ja tiedemiehiä, yhtä lukuunottamatta. Hän on teoksen päähenkilö, Luo Ji. Luo Ji on älykäs, mutta kunnianhimoton ja hiukan alisuoriutuva tutkija, joka ei oikein itsekään ymmärrä, miksi hänet on tehtävään valittu. Jostain syystä trisolarislaiset pitävät Luo Jitä kaikkien vakavimpana uhkana ja pyrkivät murhaamaan hänet. Luo Ji hyödyntää hänelle myönnetyt rajattomat resurssit lähinnä mukavasti elämiseen, eikä hän paljon piittaa lähestyvästä katastrofista. Ei ennen pientä painostusta. Lopulta hän vihdoin ymmärtää, mitä hänen nuoruudessaan käymänsä keskustelu opettajansa (edellisestä osasta tutun) Ye Wenjien kanssa todella tarkoitti.

Toisena merkittävänä juonilinjana kulkee avaruusjoukkoihin liittyvän Zhang Beihain tarina. Kun vastassa on ylivoimainen vihollinen, on tappiomieliala hyvin realistinen uhka asevoimille. Zhang Beihai pyrkii omilla hämäräperäisillä keinoillaan takaamaan ihmiskunnan selviämisen lopulta koittavassa tuomiopäivän taistelussa. Tämänkin suunnitelman on väistämättä oltava pitkäjänteinen, ja sen on otettava huomioon monta toisistaan riippuvaista askelmaa matkalla päätepisteeseen. Myös sen on välttämättä pysyttävä salassa. 

Tiedon, tiedon puuteen ja tiedon pimittämisen teemat toistuvat läpi kirjan. Salaisia suunnitelmia on niin paljon, että on pohdittava, mihin pohjata päätökset, jos muiden osapuolten aikeet eivät ole tiedossa. Vastaus: odota aina pahinta ja reagoi sen mukaisesti. Kirjan sävy on enimmäkseen kyyninen ihan pieniä toivon pirskahduksia lukuunottamatta. 

Koska Synkän metsän aikaperspektiivi on vielä huomattavasti pidempi kuin Kolmen kappaleen probleeman, Liu Cixin pääsee maalailemaan tulevaisuuden visioitaan, jotka ovatkin kiinnostavia. Tekniset kehitysaskeleet, joita kirjassa kuvataan, tuntuvat luontevilta, samoin ihmisten suhtautuminen niihin. Tulevaisuuden kuvailusta ja yleisesti avaruusoopperamaisemmasta meiningistä huolimatta fokus on tällä kertaa myös enemmän hahmoissa, mikä on erittäin tervetullutta edelliseen osaan verrattuna. Liu Cixin esittää tässä kirjassa myös mielenkiintoisen ajatuksen Fermin paradoksista: Miksi, vaikka maailmankaikkeus on niin käsittämättömän suuri, että elämän muodostumisen myös maapallon ulkopuolella luulisi olevan suhteellisen todennäköistä, emme ole kohdanneet sitä? Jään odottamaan seuraavassa osassa pidempää pohdiskelua aiheesta.

Synkkä metsä jatkoi hyvin alkanutta trilogiaa vielä minulle mieluisampana kunnon avaruusscifinä. Tänä syksynä on ilmestynyt suomeksi trilogian päätösosa, jonka tulen lukemaan ensi tilassa.

Lähikaupan nainen ja Sirkka – Naisia odotusten ulkopuolelta

Olen viime aikoina lukenut kaksi uutuuskirjaa, jotka alkoivat selkeästi keskustella keskenään mielessäni. Sayaka Muratan Lähikaupan nainen ja Anni Saastamoisen Sirkka ovat molemmat olleet kovasti pinnalla lehtijuttujen ja saamiensa palkintojen vuoksi. Vaikka niiden naiskuvaukset ovat erilaisia ja kerronan sävy hyvinkin erilainen, kertovat ne mielestäni jollain tavalla samanlaista tarinaa normien ulkopuolella elämisestä. Vaikka elämme yhä suvaitsevaisempia aikoja, ovat alitajuiset karsinat, joihin ihmisiä mielessämme lokeroimme, edelleen vankkoja, ja odotamme ihmisten käyttäytyvän näiden ennalta määrättyjen sääntöjen mukaisesti. Jos joku ei joko tietoisesti tai tiedostamatta sovi noihin raameihin, häntä pidetään vähintään kummallisena, jos ei suorastaan hylkiönä.

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

コンビニ人間, 2016. Suom. Raisa Porrasmaa. Gummerus, 2020

Kuvittele pelaavasi peliä. Peliä, jonka säännöt muut pelaajat ymmärtävät vaistomaisesti, mutta sinulla ei ole niistä aavistustakaan. Joudut kontekstin perusteella arvailemaan ja luomaan muistisääntöjä siitä, miten tietyissä tilanteissa tulee toimia, jotta käyttäytyisi sääntöjen mukaisesti. Mitään perusteita niiden tueksi et ymmärrä, mutta toimit niin kuitenkin, koska niin ilmeisesti kuuluu tehdä. Kun pelitilanteet muuttuvat, muut pelajaat sopeutuvat ja sinä jäät hämmentyneenä kentän laidalle ihmettelemään, mitä ihmettä tapahtui. Ja nyt kuvittele, että tuo peli on elämäsi.

Sayaka Muratan Lähikaupan naista tunnutaan monesti mainostettavan hauskana kirjana. Minusta se oli pikemminkin ahdistava. Keiko Furukura on kolmikymppinen nainen, joka on käytännössä koko aikuisikänsä ollut töissä osa-aikaisena myyjänä lähikaupassa, konbinissa. Monet nuoret naiset Japanissa aloittelevat työuraansa samankaltaisissa työpaikoissa esimerkiksi opiskelujen ohessa, mutta sitä pidetään vain välivaiheena ennen varsinaista työuraa ja perheen perustamista. Keiko on kuitenkin jäänyt liikkeeseen töihin, sillä se on se ekologinen lokero, johon Keiko on parhaiten sopeutunut. Analogia lajin sopeutumisesta tiettyyn ympäristöön toistuu kirjassa.

Keikon läheiset eivät ymmärrä Keikon elämää, jollaista he pitävät vain väliaikaisena vaiheena, josta hänen olisi jo korkea aika siirtyä eteenpäin. Keiko taas ei ymmärrä, mitä pahaa on siinä, että on löytänyt oman paikkansa, jonka säännöt hän ymmärtää ja joiden noudattamisesta hän nauttii. Elämä konbinin ulkopuolella on hänelle käsittämätöntä kaaosta, jossa ihmiset saavat ylennyksiä, menevät naimisiin ja hankkivat lapsia. Lasten hankkimisen hän ymmärtää biologiselta näkökannalta, mutta tunneside jälkeläisiin vaikuttaa käsittämättömältä.

Konbiniin tulee töihin Shiraha-niminen nuori mies, joka nopeasti osoittautuu työtä vältteleväksi ja kaikkia yhteiskunnan vaatimuksia halveksuvaksi tyypiksi. Shirahan suhtautuminen naisiin on erityisen vastenmielinen. Hänen työuransa ei kestä kauaa, sillä hän ei edes teeskentele olevansa kiinnostunut työnteosta, vaan haluaisi vain makoilla kotonaan niin sanotusti tutkan alapuolella. Keiko, halussaan tehdä uteliaille ystävilleen mieliksi, ehdottaa Shirahalle naimisiinmenoa, jotta molemmat saisivat olla rauhassa muiden kyselyiltä. Järkyttävää kyllä, tämä järjestely olisi monelle mieluisampi kuin sen hyväksyminen, että Keiko ja Shiraha eläisivät niin kuin haluaisivat.

Lähikaupan nainen ei mielestäni ole niinkään kertomus naisesta, joka ei sopeudu yhteiskunnan odotuksiin, vaan henkilöstä, joka ei koe kuuluvansa edes samaan lajiin muiden ihmisten kanssa. Keikon kohtaamat odotukset ja Shirahan katkera erakkous tuntuvat ahdistavilta, eikä kirjan huumori ole oikein sellaista, jolle tohtisi nauraa. Nautin kirjasta, mutta en osannut lukea sitä sellaisena komediana, kuin monet sitä ovat lukeneet.

Anni Saastamoinen: Sirkka

Kosmos, 2019

Sirkka taas on aivan toista maata, ja sen sävy on selkeästi humoristinen. Sirkkakin on ehkä noin kolmissakymmenissä oleva nainen, jonka elämä koostuu samanlaisina toistuvista rutiineista, jotka tuovat elämään järjestystä. Sirkalla on ollut miesystävä, josta hän on eronnut nolostuttuaan treffeiltä myöhästymisestä. Tämä kertoo paljon Sirkan prioriteeteista elämässä. Sirkalle on tärkeää täsmällisyys, tehokkuus, asiallisuus ja asioiden tietynlainen tylsyys. Ehkä räväkin asia Sirkan elämässä on oluttölkin juominen viherkasveja kastellessa.

Sirkka on tyytyväinen omiin rutiineihinsa. Kaikki poikkeamat rutiineista ja turvallisesta arjesta ovat epämiellyttäviä. Mikään erakko Sirkka ei kuitenkaan ole. Taiteilijaäiti ja paras ystävä Natalia ovat tärkeitä hahmoja Sirkan elämässä, jotka rauhallisesti mutta painostamatta houkuttelevat Sirkkaa kokeilemaan jotain uutta. Sirkka yrittääkin rohkaistua tekemään muutakin kuin mihin on tottunut, mistä romaani saa hiukan eteenpäin sysäävää voimaa. Vaikka treffailu ja uudet seikkailut – järkevyyden rajoissa – kiinnostavatkin, ei hän ehkä kuitenkaan ole valmis poistumaan omalta mukavuusalueeltaan.

Pointti onkin juuri siinä. Miksi pitäisikään? Jos on tyytyväinen elämäänsä, olipa se sitten toisten mielestä epäsovinnaista, tylsää tai hyödytöntä, mitä se kellekään kuuluu. "Sirkka" on omien sanojensa mukaan sivuosaroolien nimi, ei koskaan päähenkilön. Mutta eivät kaikki edes halua olla päähenkilöitä. Anonyymiys ja omat, turvalliset kiinnostuksenkohteet ja niihin uppoutuminen riittävät meistä monelle. Vaikka Sirkkaa kummeksutaan, ei siinä ole samanlaista vihamielistä ja ahdistavaa sävyä kuin Lähikaupan naisessa kuvataan. Siinä missä Keikon outous selkeästi pelottaa muita, Sirkan outous ehkä vähän vain hymähdyttää lähipiiriä.

Ja se tekee Sirkasta niin lämpimän ja ihastuttavan kirjan. On ihan ok olla neuroottinen sinkku, jonka rakkaimpia harrastuksia on kielioppivirheiden korjailu kauppojen ilmoitustauluilta. Elämä ei ole kilpailu, jossa voittaa haalimalla rahaa, vaikutusvaltaa, kokemuksia tai täyttämällä kulttuurin sanelemia odotuksia. Se samanlainen "tylsyys", joka Sirkan elämää määrittää, määrittää tavallaan myös Sirkkaa kirjana. Tämä ei ole haukku; Sirkan tarkoitus on olla kuvaus ihmisestä, ei niinkään kirja, jossa tapahtuisi mitenkään valtavasti asioita. Enkä sellaista kaipaakaan. Niin Sirkka kuin Sirkka ovat hyviä juuri sellaisinaan.

"Mikroskoopin lasilevyllä"

H. G. Wells: Maailmojen sota

(The War of the Worlds, 1898. Suom. Matti Kannosto. Tammi, 2005)

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Tuhatkahdeksansataaluvun loppuvuosina ei kukaan olisi voinut uskoa, että tätä meidän maailmaamme pitivät tarkasti ja hellittämättä silmällä ihmistä suuremmat ja silti yhtä kuolevaiset älyt, että samaan aikaan kun ihmiset hyörivät omien askareittensa parissa heitä tarkkailtiin ja tutkittiin kenties yhtä yksityiskohtaisesti kuin mikroskoopin käyttelijä saattaa tarkastella vesipisarassa parveilevia ja lisääntyviä lyhytikäisiä olentoja. Pallonsa pinnalla äärettömän itsetyytyväisinä pikku asioitaan hoitavat ihmiset pitivät aineellisen maailman valtaansa itsestään selvänä. Samoin tekevät ehkä likoeläimet mikroskoopin lasilevyllä.

Näillä sanoilla alkaa tieteiskirjallisuuden edelläkävijän, H. G. Wellsin eräs pääteoksista, Maailmojen sota. Wells oli ranskalaisen Jules Vernen ohella tärkeimpiä tulevaisuuden visiönäärejä kirjallisuudessa, ja jotain samaa heissä kenties onkin. Molempien teokset ovat seikkailun ja mielikuvituksen juhlaa. Tosin minun kapealla otannalla lukemistani teoksista siinä missä Verne oli kiinnostunut keksinnöistä ja tutkimusmatkoista, tuntuu Wells olleen kiinnostuneempi yhteiskunnasta ja ihmisestä.

Tapahtumapaikkana ja -aikana on siis 1800-luvun lopun Lontoo, jonka lähiseudulle eräänä päivänä tömähtää taivaalta jonkinlainen valtava lieriö, jonka sisältä kuuluu epämääräisiä ääniä. Aluksi ilmiö ei kiinnosta juuri ketään, mutta kun sieltä purkautuu esille Mars-planeetalta peräisin olevia olentoja sädetykkeineen, asia alkaa kiinnostaa - no, itse asiassa ei vieläkään juuri ketään. Tieto leviää hitaasti, ihmiset jatkavat normaalia elämäänsä ja väheksyvät maaseudulla tapahtuvia kummallisuuksia ja epäilevät niiden todenperäisyyttä. Tästä voisi vetää yhtymäkohtia nykyajan kriiseihin ja siihen, kuinka helposti ne jätetään huomiotta siihen asti, kunnes ne koskevat meitä henkilökohtaisesti.

Kertojana toimiva nimetön filosofi on ensimmäisten joukossa todistamassa marsilaisten tuhovoimaa, ja vähitellen tieto ja tiedon myötä paniikki leviävät väestöön. Maan voimakkaampi vetovoima hidastaa olioiden liikkumista, mutta niiden mukanaan tuomat kolmijalkaiset panssariajoneuvot mahdollistavat nopean mobilisaation. Armeija yrittää parhaansa, mutta Maxim-konekiväärit hädin tuskin naarmuttavat kolmijalkatankkeja. Lisää lieriöitä laskeutuu maahan, ja vastarinta osoittautuu hyödyttämäksi. Olennot jättävät jälkeensä pelkkää tuhoa. Yhteydet ulkomaailmaan katkeavat, mutta oletus on, että hyökkäys on maailmanlaajuinen. "Me ollaan pojat hävitty tää peli", toteaisi Kummelista tuttu jääkiekkovalmentaja.

Muuta ei siis voi kuin yrittää selvitä. Kertoja joutuu todistamaan ihmisten kaappauksia ja laajamittaista tuhoa, joka raunoittaa Lontoonkin pahoin. Raunoissa piileskellessään hän lyöttäytyy toisen pakolaisen kanssa yhteen, mutta huomaa, että helvetti todella on toiset ihmiset. Typerä, järkensä menettänyt kumppani haaskaa muonavaroja, itkeskelee ja huutelee järjettömiä ja on vähällä paljastaa sijainnin marsilaisille. Päähenkilö ei juuri tunne myötätuntoa kanssaihmistä kohtaan, eikä taistelussa tunneta sankaruutta. Selviytymisvietti ja paineensietokyky punnitaan, eikä kaikkien psyyke sitä kestä. Kaksikymmentä vuotta teoksen kirjoittamisen jälkeen britit saivat oikeasti kokea laajamittaisen, modernin sodan seuraukset ensimmäisessä maailmansodassa.

Mutta miksi marsilaiset hyökkäävät? Sekin käydään läpi, eikä motiivina ei ole mieletön tuhoamisvimma. Tilan puute, hupenevat luonnonvarat ja tunne oikeudesta vähemmän kehittyneen kansan alueisiin - alkaako kuulostaa tutulta? Esimerkkejä erilaisista "marsilaisista" meidän maailmassamme voi keksiä aina hunneista konkistadoreihin ja natsi-Saksan vaatimuksiin elintilasta arjalaisille kansoille. Jotkut varmaan pitävät Välimeren yli Eurooppaan saapuvia pakolaisia omanlaisina marsilaisinaan, jotka tulevat tuhoamaan eurooppalaisen kulttuurin. Tavallaan onkin hienoa, etteivät marsilaiset Maailmojen sodassa jää pelkiksi tuhoamiskoneiksi, vaan niillä on omat syynsä tehdä, mitä tekevät, vaikka syitä ei voisi hyväksyäkään. Se tekee niistä, paradoksaalista kyllä, inhimillisempiä, vaikka omaa näkökulmaa ne eivät romaanissa saakaan. Nykyperspektiivistä Maailmojen sodassa on siis todella paljon yhteiskunnallista kritiikkiä, sekä teräviä ja kiistanalaisia huomioita.

Maailmojen sota löytyi Oulun kaupunginkirjastosta henkilökunnan suosittelemien kirjojen hyllystä, siksipä tämä täyttää minun haasteessani kohdan 50. Muita sopivia kohtia olisivat esimerkiksi 23. Käännöskirja, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään, 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

"I am quite enough in love"

Jane Austen: Emma

(1815. One World Classics, 2007)

38. Kirjassa mennään naimisiin

En luultavasti spoilaa ketään, jos totean että kohtaan 38, "kirjassa mennään naimisiin", sopisi mikä hyvänsä Jane Austenin romaaneista. Alusta asti on lukijalle selvää, että totta kai kirjan sankaritar päätyy lopussa naimisiin rakkautensa kohteen kanssa, vaikka tämä ei sitä alussa itse tietäisikään. Loppuratkaisun takia Austenia ei kannatakaan lukea. Virginia Woolf on sanonut, että kaikista suurista kirjailijoista Jane Austenia on kaikkein vaikein saada kiinni suuruudesta ("to catch in the act of greatness", kuten hän englanniksi sanoo). Yksi suuruuden määritelmä voisi olla se, että Austenin romaaneissa mikään ei tapahdu sattumalta eikä kukaan hahmoista käyttäydy epäuskottavasti. Austen on tarkkanäköinen psykologinen realisti, joka kirjoittaa romanttisia tarinoita.

Tämän romaanin sankaritar on Emma Woodhouse, kaunis, älykäs, rikas ja hurmaava nuori nainen, jolla on hyvin vähän ongelmia elämässään. Ärsyttävä tapaus, siis. Emma on tyytyväinen itseensä saatettuaan omasta mielestään onnistuneesti yhteen kotiopettajattarensa neiti Taylorin ja herra Westonin, joiden avioliittoa hän nyt pääsee ihailemaan. Tästä innostuneena Emma alkaa parittaa siipiensä suojaan ottamaansa Harriet-neitiä kirkkoherra Eltonille, koska, no, he nyt vain vaikuttavat olevan luotuja toisilleen. Harriet on kuitenkin avioton lapsi, eikä siis missään nimessä voi naida arvostettua kirkkoherra Eltonia, kuten Emman läheinen perheystävä herra Knightley tiukasti muistuttaa. Herra Knightley on ainoa, joka uskaltaa kritisoida omasta mielestään erehtymätöntä Emmaa. Varoittelut eivät Emmaa estä, ja Harriet ottaa tietenkin viisaan ja kokeneen Emman neuvosta vaarin ikävin seurauksin. Lopulta Emma ajaa myös itsensä hankaluuksiin tekemällä äkkinäisiä johtopäätöksiä, kun seudulle saapuvat viehättävä neiti Jane Fairfax ja herra Westonin poika edellisestä avioliitosta, Frank Churchill. Emman ja Frank Churchillin välillä on selkeää flirttiä, mutta Emmalle tuo flirtin laatu ei ole kovin selvää:

Emma continued to entertain no doubt of her being in love. Her ideas only varied as to the how much. At first, she thought it was a good deal; and afterwards, but little. -- He is undoubtedly very much in love —every thing denotes it—very much in love indeed!—and when he comes again, if his affection continue, I must be on my guard not to encourage it.—It would be most inexcusable to do otherwise, as my own mind is quite made up.
(s. 202)

Eli aikamoista henkilödraamaa on luvassa, eikä rakkaus näyttele siinä suurinta osaa. Austen luo draamansa näennäisen hienovaraisista aineksista, jotka pyörittävät henkilögallerian elämää: luokkarajat, etiketti, raha-asiat, omaneduntavoittelu, sekä tietenkin myös rakkaus. Rakkaus ei tosin ole päämotivaatio avioliittoon. Oman yhteiskunnallisen statuksen parantaminen ja yksinkertaisesti naisen taloudellisen selviämisen turvaaminen ovat usein tärkeämpiä syitä, kuten esimerkiksi nousukkaalla rouva Eltonilla tai entisellä kotiopettajatar neiti Taylorilla. Emma onkin harvinainen tapaus siinä, että hän on taloudellisesti riippumaton, eikä siis kaipaa avioliittoa taloutensa turvaamiseksi. Emmalle itselleen siis vain rakkaus ja kumppanuus voivat toimia yllykkeenä avioliittoon. Mutta hän sanoutuu irti tällaisista suunnitelmista ja keskittyy kepeään "match-makingiin" muiden suhteen.

Vaikka Emmaa pidetään eräänä Austenin parhaista teoksista, se on minulle ollut ehkä vaikein luettava. Tämä oli toinen kerta kun luin kirjan, ja edelleen päähenkilön sietämättömyys teki kirjasta vaikeaa nieltävää. Keventäviä valonpilkahduksia on harvassa - lähinnä harmiton höppänä herra Woodhouse, Emman isä, joka varoittelee kylmän ilman vaaroista ja unelmoi laihasta vellistä illalliseksi.

Pahin Emmaan liittyvä rikkomus koskee kirjan säälittävintä hahmoa, vanhapiika neiti Batesia. Neiti Bates on köyhä, ruma, naimaton, typerä, tylsä, mutta hyväntahtoinen - siis kaikkea sitä, mitä Emma ei ole. Kaikki tiedostavat neiti Batesin epäonnisen kohtalon elämässä, joten eivät kritisoi tätä jos hän onkin joskus pitkästyttävä loputtomine jaaritteluineen, jotka eivät johda mihinkään. Paitsi Emma. Austen on empaattinen ja lämmin kirjoittaja, mutta myös piikikäs välillä julmuuteen asti. Julmuus ei kuitenkaan kohdistu viattomiin, hyväntahtoisiin tai edes typeriin henkilöhahmoihin. Typeryyttäkin pahempi synti on moraalittomuus ja sokeus toisten tunteita kohtaan. Näistä jälkimmäiseen kirjan päähenkilö Emma syyllistyy jatkuvasti. Miten siis saada lukijan sympatiat hänen puolelleen odottamaan välttämätöntä nöyrtymistä?

Lopulta tietenkin ylpeys johtaa lankeemukseen ja synninpäästöön, jokainen kirjan tapahtuma ja jokainen repliikki voi johtaa vain yhteen lopputulokseen. Matkalla tähän itsetietoisuuteen lukijaa on viety kiusaantumiseen asti kohtaamaan päähenkilön vajavaisuudet toisten huomioon ottamisessa. Ansaitseeko Emma itse löytää rakkauden kaiken sen jälkeen, mitä on tehnyt muille omahyväisyydessään? Austen jättää ainakin minut epäilemään. Joidenkin mielestä romanttisena kirjailijana pidetty Austen on minun mielestäni toisinaan jopa raadollinen ihmissuhteiden kuvauksessaan. Ja sitä kautta pelottavan realistinen.

Jos joskus jossain tulevassa Helmet-lukuhaasteessa on kohta "kirjan päähenkilö on epämiellyttävä", voisin suositella tätä kirjaa siihen kohtaan. Tässä haasteessa se sopii kohdan 38 lisäksi kohtiin 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

"Se oli kaunis kertomus. Ehkä jokaisella piti olla omansa."

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

(Tammi, 2014)

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Jussi Valtonen on psykologi ja muusikko, joskin ihan rehellisesti sanoen hänen nimensä tuli minulle tutuksi vasta tämän Finlandia-palkinnon voittaneen romaanin myötä. Olin kuitenkin tietämättäni kuullut hänen soittoaan Kuha.-yhtyeessä, joten hieman kautta rantojen päätin valita He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin haasteen kohtaan 11.

Kirja alkaa 1990-luvun puolestavälistä. Yhdysvaltalainen neurobiologian tutkija Joe tapaa konferenssivierailulla Italiassa suomalaisen Alinan, he rakastuvat ja ryhtyvät suhteeseen. Rakkaus saa Joen hylkäämään tarjotun työpaikan huippuyliopistossa ja muuttamaan Alinan luokse Helsinkiin, jossa Joe joutuu yliopistolla uskottelemaan itselleen pystyvänsä tekemään korkealaatuista tutkimustyötä resurssipulasta ja huonosta työympäristöstä huolimatta. Sopeutuminen on kuitenkin vaikeaa, eikä Alinan ole helppo ymmärtää urakeskeisen Joen turhautumista. Samuel-pojan syntymä kiristää välejä entisestään, ja pariskunnan väliin rakentuu näkymätön muuri, joka lopulta johtaa Joen paluumuuttoon Yhdysvaltoihin.

Siirrymme tarinan nykyhetkeen parikymmentä vuotta myöhemmin. Joella on Baltimoressa uusi vaimo ja kaksi teini-ikäistä tytärtä, työpaikka maan arvostetuimpiin kuuluvana tutkijana ja kaikki päällisin puolin hyvin. Hänen tutkimuksensa näköaivokuoren parissa on tuonut hänelle mainetta ja kunniaa. Eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa murtaudutaan ja kotiovelta löytyy eläimen raato. Joe käyttää tutkimuksissaan koe-eläimiä, mutta tarkoin harkiten ja turhaa kärsimystä välttäen, toisin kuin monet muut tutkijat, joiden artikkeleita Joe joutuu kommentoimaan. Tämäkö on murron ja vandalismin syy? Tutkinnan myötä selviää, että Suomeen jäänellä Samuel-pojalla on yhteyksiä eläinaktivistipiireihin. Samaan aikaan Joen vanhimman tyttären Rebeccan käsilaukusta löytyy epämääräisiä psyykelääkkeitä ja prototyyppivaiheessa oleva täysin uudenlainen mobiililaite iAm, joka anturein yhdistämällä pystyy heijastamaan kuvaa, videota ja muuta dataa suoraan näköaivokuoreen. Mistä tyttö on saanut lääkkeet ja miten ne vaikuttavat? Ja miten tuo laite todella toimii?

En lähde teoksen juonta avaamaan sen enempää, sillä He eivät tiedä mitä he tekevät on kuin paraskin jännäri, jonka tahtoo ahmia yhdeltä istumalta. Reilun viidensadan sivun ajan lukijaa viedään yllätyksellisillä juonenkäänteillä ja sydänlihasta rasittavilla konflikteilla kuin sanonnasta tuttua pässiä narussa. Sanottakoon vain, että näkökulmia on monia, ja toisten sellaisille sokeutuu hyvin helposti. Mutta se ei ole se, mikä minuun teki vaikutuksen tässä teoksessa. He eivät tiedä mitä tekevät on trillerin vaatteisiin pukeutunut idearomaani, 'novel of ideas', ja dystopiakuvaus, jota jotkut ovat jo verranneet George Orwellin Vuonna 1984:ään ja Aldous Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan. Näistä jälkimmäinen on ehkä lähempi verrokki, mutta Valtosen teoksella on oma äänensä ja sanomansa sanottavana.

Eräänä vahvana teemana teoksessa on tieteen asema yhteiskunnassa, mikä koskettaa tätä päivää liiankin läheltä. Tuntuu, että nykyään jokaisen mielipide on yhtä tärkeä, perustuipa se empiiriseen tietoon tai perustelemattomaan ennakkoluuloon. Tieteellisten tutkimusten julkaisu on bisnestä, ja roska myy. Asiantuntijan lausunto on yhtä arvokas kuin kadunmiehen, ja kaiken maailman dosentit hyppivät poliitikoiden nenille todetessaan asioita, jotka sotivat heidän agendaansa vastaan. Evoluutio on vain teoria ja maa voi aivan hyvin olla litteä, koska se saattaa sellaiselta jostakusta tuntua. Samoin on romaanin eläinkokeista käytävässä keskustelussa:

Keskustelu soljui eteenpäin kaukana hänen ulkopuolellaan ihmisten kesken, jotka olivat kiinnostuneita ulkoa opetelluista numeroista ja jollakin nettisivulla julkaistuista tilastoista, nasevista iskulauseista ja ylevistä periaatteista, filosofien nimistä, keskustelusta jossa sai käyttää etukäteen omien kesken harjoiteltuja näppäriä rinnastuksia ja jossa jokainen sai kertoa mitä mieltä oli kaikesta ja jossa jokainen näkökulma oli arvokas.
Jokaisella oli mielipide.
Tärkeintä oli keskustella.
Keskustelu itsessään oli tärkeää. Se auttoi rakentamaan siltoja.
(s. 338)

Ja kaiken lisäksi tiedettäkin on monenlaista, eri tahojen rahoittamaa ja eri lähtökohdista, eri tuloksia odottaen tehtyä. Mikä arvo on siis vertaisarvioidulla tutkimuksella, jos jokaisen mielipide on totuus siinä missä muutkin? Karmiva ajatus. Myös Joe vastustaa tätä ja on katkera, kun hänet niputetaan samaan joukkoon huuhaatutkijoiden kanssa.

Mikseivät ne kiusanneet niitä, jotka tekivät kokeensa päin helvettiä? Käyneet niiden kimppuun, jotka antoivat koirille tuskallisia sähköiskuja mutta sotkivat koeasetelmansa niin että tuloksista ei voinut päätellä mitään? Tai niiden, jotka pakottivat rotat uimaan itsensä liukasseinäisessä altaassa hitaasti kuoliaaksi, jotta saisivat uuden rinnakkaisvalmisteen lääkkeille, joita oli jo ennestään myynnissä kymmeniä? Niiden, jotka uhrasivat eläimensä turhaan? --
Se hänen teki mieli huutaa työhuoneensa sotkijoille: jos jokin oli eläimiä kohtaan väärin, eikö saatana se?
(s. 97)

Toinen vaikuttava juonne kirjassa oli sosiaalisen median kehitys ja miten se vaikuttaa meihin. Uusi iAm-laite on saanut ihmiset pakahtumaan odotuksesta, sillä se yhdistyy suoraan aivokuoreen ilman kiusallisia ulkoisia käyttöliittymiä. Kaikki maailman musiikki, uutiset, mainokset, urheilutapahtumat, videot, porno ja juorut suoraan aivoihin käyttäjän itse koettaviksi! Kehittyneet algoritmit osaavat tuoda käyttäjälle juuri sitä sisältöä ja mainoksia, jotka tätä kiinnostavat ennen kuin käyttäjä itse edes tiedostaa niitä kaipaavansa. Vaikka Joen kollegat yliopistolla puolustelevat laitetta ja kuinka se helpottaa tieteellisten julkaisujen perässä pysymistä, käy nopeasti ilmi että liskonaivomme haluavat vain nopeaa tyydytystä ja viihtymistä. Aivot kyllästetään viihteellä, ja dopamiinipäissään keskittyminen mihinkään kovin pitkäksi aikaa osoittautuu mahdottomaksi. Kun miettii itsekin niitä määriä, mitä viettää puhelinta selaten vailla sen kummempaa tarkoitusta, ei Valtosen visioima iAm-laite kuulosta niin kaukaiselta.

He eivät tiedä mitä tekevät oli tunnetasolla eräs voimakkaimpia lukukokemuksiani tänä vuonna. Se tuntui tavoittaneen jotain hyvin oleellista tästä aikakaudesta, enkä ihan heti keksi sille vertaista suomalaisesta kirjallisuudesta. Lisäksi juoneltaan se oli ehdottomasti tämän vuoden vetävimpiä. Kohdan 11 lisäksi se voisi sopia kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 24. Kirjassa selvitetään rikos ja 48. Kirja aiheesta josta tiedät hyvin vähän.