Liu Cixin: Synkkä metsä

Liu Cixin: Synkkä metsä

黑暗森林, 2008. Suom. Rauno Sainio. Aula & Co, 2019

Strategiani ei liity viralliseen puolustusohjelmaan millään tavoin

Kolmen kappaleen probleemassa alkanut tarina jatkuu. Vihamielisen Trisolaris-sivilisaation laivasto lähestyy maata, ja vaikka kohtaaminen tapahtuu vasta neljänsadan vuoden päästä, trisolarislaisten teknologinen etumatka on niin suuri, että valmistautuminen on aloitettava välittömästi. Valmistautumista hankaloittavat trisolarislaisten etujoukkoina lähettämät nanomittakaavan koneet, Sofonit, jotka ovat häirinnällään käytännössä katsoen seisauttaneet maan teknologisen ja tieteellisen kehityksen sekä pitävät silmällä kaikkea kommunikaatiota. Ainoa tapa punoa juonia trisolarislaisia vastaan on olla kertomatta niistä kellekään. 

Tätä suunnitelmaa varten ihmiskunta valitsee joukostaan neljä henkilöä, joiden tehtävä on suunnitella strategia trisolarislaisten kohtaamista varten, mutta pitää se omana tietonaan niin kauan kunnes se voidaan panna täytäntöön ilman, että trisolarislaiset ehtivät siihen reagoida. Jokaisen tällaisen "Seinänkohtaajan" täytyy johtaa tarkoituksella harhaan ja naamioida suunnitelmansa hämäykseksi. Heille myönnetään käytännössä rajaton budjetti suunnitelman toteuttamiseen. Jokaiselle Seinänkohtaajalle on myös Seinänmurtajansa, jotka yrittävät saada salatut suunnitelmat selville, sillä osa ihmisistä edelleen tekee yhteistyötä Trisolariksen kanssa, ja on heidän etujensa mukaista, että ihmiskunta häviää kohtaamisen.

Seinänkohtaajat ovat merkittäviä poliittisia johtajia ja tiedemiehiä, yhtä lukuunottamatta. Hän on teoksen päähenkilö, Luo Ji. Luo Ji on älykäs, mutta kunnianhimoton ja hiukan alisuoriutuva tutkija, joka ei oikein itsekään ymmärrä, miksi hänet on tehtävään valittu. Jostain syystä trisolarislaiset pitävät Luo Jitä kaikkien vakavimpana uhkana ja pyrkivät murhaamaan hänet. Luo Ji hyödyntää hänelle myönnetyt rajattomat resurssit lähinnä mukavasti elämiseen, eikä hän paljon piittaa lähestyvästä katastrofista. Ei ennen pientä painostusta. Lopulta hän vihdoin ymmärtää, mitä hänen nuoruudessaan käymänsä keskustelu opettajansa (edellisestä osasta tutun) Ye Wenjien kanssa todella tarkoitti.

Toisena merkittävänä juonilinjana kulkee avaruusjoukkoihin liittyvän Zhang Beihain tarina. Kun vastassa on ylivoimainen vihollinen, on tappiomieliala hyvin realistinen uhka asevoimille. Zhang Beihai pyrkii omilla hämäräperäisillä keinoillaan takaamaan ihmiskunnan selviämisen lopulta koittavassa tuomiopäivän taistelussa. Tämänkin suunnitelman on väistämättä oltava pitkäjänteinen, ja sen on otettava huomioon monta toisistaan riippuvaista askelmaa matkalla päätepisteeseen. Myös sen on välttämättä pysyttävä salassa. 

Tiedon, tiedon puuteen ja tiedon pimittämisen teemat toistuvat läpi kirjan. Salaisia suunnitelmia on niin paljon, että on pohdittava, mihin pohjata päätökset, jos muiden osapuolten aikeet eivät ole tiedossa. Vastaus: odota aina pahinta ja reagoi sen mukaisesti. Kirjan sävy on enimmäkseen kyyninen ihan pieniä toivon pirskahduksia lukuunottamatta. 

Koska Synkän metsän aikaperspektiivi on vielä huomattavasti pidempi kuin Kolmen kappaleen probleeman, Liu Cixin pääsee maalailemaan tulevaisuuden visioitaan, jotka ovatkin kiinnostavia. Tekniset kehitysaskeleet, joita kirjassa kuvataan, tuntuvat luontevilta, samoin ihmisten suhtautuminen niihin. Tulevaisuuden kuvailusta ja yleisesti avaruusoopperamaisemmasta meiningistä huolimatta fokus on tällä kertaa myös enemmän hahmoissa, mikä on erittäin tervetullutta edelliseen osaan verrattuna. Liu Cixin esittää tässä kirjassa myös mielenkiintoisen ajatuksen Fermin paradoksista: Miksi, vaikka maailmankaikkeus on niin käsittämättömän suuri, että elämän muodostumisen myös maapallon ulkopuolella luulisi olevan suhteellisen todennäköistä, emme ole kohdanneet sitä? Jään odottamaan seuraavassa osassa pidempää pohdiskelua aiheesta.

Synkkä metsä jatkoi hyvin alkanutta trilogiaa vielä minulle mieluisampana kunnon avaruusscifinä. Tänä syksynä on ilmestynyt suomeksi trilogian päätösosa, jonka tulen lukemaan ensi tilassa.

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Kärlekens Antarktis, 2018. Suom. Outi Menna. Tammi, 2019

Taivas oli mustien puunoksien puhkoma, ajattelin että oksat olivat tummia salamoita jotka johtivat toiseen maailmaan ja että minä olin menossa juuri sinne

Pohjoismaisten dekkarien suosio se jatkuu vain. Ruotsalaisen Sara Stridsberginkin kirjassa murhataan ja paloitellaan nuori nainen, mutta siinä missä yleensä dekkarissa ruumis on vain rekvisiitta persoonallisille rikosetsiville ja yllätyskäänteille, Stridsbergillä murhan uhri on kertoja ja päähenkilö, joka kaiken lisäksi kertoo tarinansa, kun kaikki on jo tapahtunut eikä mitään ole enää tehtävissä.

Inni, nuori heroiiniaddikti ja prostituoitu, hyppää miehen kyytiin. Määränpäänä on mustaa vettä valuvien puiden metsä, mädäntyneeltä haiseva järvi ja kuolema. Mies kuristaa naisen ja paloittelee ruumiin. Pään hän heittää jätekuoppaan, loput sulloo matkalaukkuun. Kadonneen Innin kohtaloa puidaan mediassa, vaikka eläessään hän ei herättänyt suurta huomiota. Inni käy läpi elämäänsä ja mahdollisia syitä siihen, miksi hänen loppunsa oli tällainen. Innin muistot kiertyvät auki vähä kerrallaan, mutta aina ne päätyvät metsään, veden ääreen, ja pian koittavaan unohdukseen.

Vedellä on merkittävä osa Innin elämässä muutenkin. Hänen veljensä hukkui virtaavaan jokeen, kun hänen vanhempansa olivat kaukana rannasta ja Innin oli määrä huolehtia veljestään. Kertomuksen aikana selviää, että Innin vanhemmat, vaikka rakastivatkin lapsiaan yli kaiken, eivät ehkä olleet parhaita henkilöitä huolehtimaan lapsistaan. Alkoholilla oli osansa perheen elämässä, ja Inni joutui ottamaan enemmän vastuuta kuin hänen ikäiseltään voi odottaa. Historia kurkottaa sukupolvien yli, ja rakkauden ja syyllisyyden tunteet periytyvät Innille vanhemmiltaan. Kun Inni vajoaa syvemmälle heroiiniaddiktioon, hänkin menettää lapsensa. Ei tosin kuolemalle vaan sosiaaliviranomaisille, ja joutuu toteamaan, että ehkäpä näin on parempi.

Kodittomana ja itseään myyden Innistä tulee huomaamaton objekti, jonka katoamista ei kukaan huomaa tai kaipaa, tai näin ainakin Inni itse kuvittelee. Tosiasiassa hänestä ovat huolissaan niin Raksha-äiti kuin mies, Shane. Mutta koska heillä on omat ongelmansa ja kyvyttömyytensä kommunikoida yhä kauemmas elämästä lipuvan Innin kanssa, ei mitään ole tehtävissä. Kun murhaaja avaa autonsa oven ja kutsuu Innin kyytiin, Inni tarttuu tarjoukseen vaikka hälytyskellot soivat. Jotain tällaista loppua Inni on toivonutkin tarinalleen.

Rakkauden Antarktiksen kieli on lumoavan runollista. Se mässäilee kauheilla väkivallan kuvauksilla, mutta miten kauniilla kielellä! Kieli valuu ja pulppuaa kuin murhapaikan märät puunlehdet ja soinen maa:

Kyllä, maailma oli yhä olemassa. Samoin oli olemassa rivi kaulanikamia, isoja kulmikkaita helmiä joista muodostui selkäranka, joka oli joskus ollut minun ja joka oli nyt katkaistu. Oli olemassa jänteitä, jotka napsahtivat poikki. Oli olemassa minun henkitorveni, jonka läpi ilma kulki edestakaisin, se virtasi hänen keuhkoistaan minun keuhkoihini, sekoitus hiilidioksidia ja kuumuutta ja verennälkää. Ja nämä keuhkot, jotka olivat olleet minun, täyttyivät mustasta verestä.

(s. 13)

Toisin kuin dekkareissa, itse murhatutkintaa ei kuvata oikeastaan millään lailla, ja rivien välistä voi lukea, ettei murhaajaa koskaan löydetä. Kirjan keskiössä on uhri ja uhrin kokemukset, sekä se, miten kammottava teko tv-sarjojen ja dekkareiden arkipäiväistämä murha todellisuudessa on.

Lähikaupan nainen ja Sirkka – Naisia odotusten ulkopuolelta

Olen viime aikoina lukenut kaksi uutuuskirjaa, jotka alkoivat selkeästi keskustella keskenään mielessäni. Sayaka Muratan Lähikaupan nainen ja Anni Saastamoisen Sirkka ovat molemmat olleet kovasti pinnalla lehtijuttujen ja saamiensa palkintojen vuoksi. Vaikka niiden naiskuvaukset ovat erilaisia ja kerronan sävy hyvinkin erilainen, kertovat ne mielestäni jollain tavalla samanlaista tarinaa normien ulkopuolella elämisestä. Vaikka elämme yhä suvaitsevaisempia aikoja, ovat alitajuiset karsinat, joihin ihmisiä mielessämme lokeroimme, edelleen vankkoja, ja odotamme ihmisten käyttäytyvän näiden ennalta määrättyjen sääntöjen mukaisesti. Jos joku ei joko tietoisesti tai tiedostamatta sovi noihin raameihin, häntä pidetään vähintään kummallisena, jos ei suorastaan hylkiönä.

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

コンビニ人間, 2016. Suom. Raisa Porrasmaa. Gummerus, 2020

Kuvittele pelaavasi peliä. Peliä, jonka säännöt muut pelaajat ymmärtävät vaistomaisesti, mutta sinulla ei ole niistä aavistustakaan. Joudut kontekstin perusteella arvailemaan ja luomaan muistisääntöjä siitä, miten tietyissä tilanteissa tulee toimia, jotta käyttäytyisi sääntöjen mukaisesti. Mitään perusteita niiden tueksi et ymmärrä, mutta toimit niin kuitenkin, koska niin ilmeisesti kuuluu tehdä. Kun pelitilanteet muuttuvat, muut pelajaat sopeutuvat ja sinä jäät hämmentyneenä kentän laidalle ihmettelemään, mitä ihmettä tapahtui. Ja nyt kuvittele, että tuo peli on elämäsi.

Sayaka Muratan Lähikaupan naista tunnutaan monesti mainostettavan hauskana kirjana. Minusta se oli pikemminkin ahdistava. Keiko Furukura on kolmikymppinen nainen, joka on käytännössä koko aikuisikänsä ollut töissä osa-aikaisena myyjänä lähikaupassa, konbinissa. Monet nuoret naiset Japanissa aloittelevat työuraansa samankaltaisissa työpaikoissa esimerkiksi opiskelujen ohessa, mutta sitä pidetään vain välivaiheena ennen varsinaista työuraa ja perheen perustamista. Keiko on kuitenkin jäänyt liikkeeseen töihin, sillä se on se ekologinen lokero, johon Keiko on parhaiten sopeutunut. Analogia lajin sopeutumisesta tiettyyn ympäristöön toistuu kirjassa.

Keikon läheiset eivät ymmärrä Keikon elämää, jollaista he pitävät vain väliaikaisena vaiheena, josta hänen olisi jo korkea aika siirtyä eteenpäin. Keiko taas ei ymmärrä, mitä pahaa on siinä, että on löytänyt oman paikkansa, jonka säännöt hän ymmärtää ja joiden noudattamisesta hän nauttii. Elämä konbinin ulkopuolella on hänelle käsittämätöntä kaaosta, jossa ihmiset saavat ylennyksiä, menevät naimisiin ja hankkivat lapsia. Lasten hankkimisen hän ymmärtää biologiselta näkökannalta, mutta tunneside jälkeläisiin vaikuttaa käsittämättömältä.

Konbiniin tulee töihin Shiraha-niminen nuori mies, joka nopeasti osoittautuu työtä vältteleväksi ja kaikkia yhteiskunnan vaatimuksia halveksuvaksi tyypiksi. Shirahan suhtautuminen naisiin on erityisen vastenmielinen. Hänen työuransa ei kestä kauaa, sillä hän ei edes teeskentele olevansa kiinnostunut työnteosta, vaan haluaisi vain makoilla kotonaan niin sanotusti tutkan alapuolella. Keiko, halussaan tehdä uteliaille ystävilleen mieliksi, ehdottaa Shirahalle naimisiinmenoa, jotta molemmat saisivat olla rauhassa muiden kyselyiltä. Järkyttävää kyllä, tämä järjestely olisi monelle mieluisampi kuin sen hyväksyminen, että Keiko ja Shiraha eläisivät niin kuin haluaisivat.

Lähikaupan nainen ei mielestäni ole niinkään kertomus naisesta, joka ei sopeudu yhteiskunnan odotuksiin, vaan henkilöstä, joka ei koe kuuluvansa edes samaan lajiin muiden ihmisten kanssa. Keikon kohtaamat odotukset ja Shirahan katkera erakkous tuntuvat ahdistavilta, eikä kirjan huumori ole oikein sellaista, jolle tohtisi nauraa. Nautin kirjasta, mutta en osannut lukea sitä sellaisena komediana, kuin monet sitä ovat lukeneet.

Anni Saastamoinen: Sirkka

Kosmos, 2019

Sirkka taas on aivan toista maata, ja sen sävy on selkeästi humoristinen. Sirkkakin on ehkä noin kolmissakymmenissä oleva nainen, jonka elämä koostuu samanlaisina toistuvista rutiineista, jotka tuovat elämään järjestystä. Sirkalla on ollut miesystävä, josta hän on eronnut nolostuttuaan treffeiltä myöhästymisestä. Tämä kertoo paljon Sirkan prioriteeteista elämässä. Sirkalle on tärkeää täsmällisyys, tehokkuus, asiallisuus ja asioiden tietynlainen tylsyys. Ehkä räväkin asia Sirkan elämässä on oluttölkin juominen viherkasveja kastellessa.

Sirkka on tyytyväinen omiin rutiineihinsa. Kaikki poikkeamat rutiineista ja turvallisesta arjesta ovat epämiellyttäviä. Mikään erakko Sirkka ei kuitenkaan ole. Taiteilijaäiti ja paras ystävä Natalia ovat tärkeitä hahmoja Sirkan elämässä, jotka rauhallisesti mutta painostamatta houkuttelevat Sirkkaa kokeilemaan jotain uutta. Sirkka yrittääkin rohkaistua tekemään muutakin kuin mihin on tottunut, mistä romaani saa hiukan eteenpäin sysäävää voimaa. Vaikka treffailu ja uudet seikkailut – järkevyyden rajoissa – kiinnostavatkin, ei hän ehkä kuitenkaan ole valmis poistumaan omalta mukavuusalueeltaan.

Pointti onkin juuri siinä. Miksi pitäisikään? Jos on tyytyväinen elämäänsä, olipa se sitten toisten mielestä epäsovinnaista, tylsää tai hyödytöntä, mitä se kellekään kuuluu. "Sirkka" on omien sanojensa mukaan sivuosaroolien nimi, ei koskaan päähenkilön. Mutta eivät kaikki edes halua olla päähenkilöitä. Anonyymiys ja omat, turvalliset kiinnostuksenkohteet ja niihin uppoutuminen riittävät meistä monelle. Vaikka Sirkkaa kummeksutaan, ei siinä ole samanlaista vihamielistä ja ahdistavaa sävyä kuin Lähikaupan naisessa kuvataan. Siinä missä Keikon outous selkeästi pelottaa muita, Sirkan outous ehkä vähän vain hymähdyttää lähipiiriä.

Ja se tekee Sirkasta niin lämpimän ja ihastuttavan kirjan. On ihan ok olla neuroottinen sinkku, jonka rakkaimpia harrastuksia on kielioppivirheiden korjailu kauppojen ilmoitustauluilta. Elämä ei ole kilpailu, jossa voittaa haalimalla rahaa, vaikutusvaltaa, kokemuksia tai täyttämällä kulttuurin sanelemia odotuksia. Se samanlainen "tylsyys", joka Sirkan elämää määrittää, määrittää tavallaan myös Sirkkaa kirjana. Tämä ei ole haukku; Sirkan tarkoitus on olla kuvaus ihmisestä, ei niinkään kirja, jossa tapahtuisi mitenkään valtavasti asioita. Enkä sellaista kaipaakaan. Niin Sirkka kuin Sirkka ovat hyviä juuri sellaisinaan.

William Blake: Jumalaiset näyt: Milton

William Blake: Jumalaiset näyt: Milton

Milton: A Poem in Two Books, 1804–1810. Suom. Petri Hakkarainen. Salakirjat, 2018

I shall not cease from mental fight

William Blake (1757–1827) oli edellä aikaansa ollut englantilainen runoilija ja kuvataiteilija. Hänen varhainen runotuotantonsa ennakoi romantiikan tyylikautta. Kuvataiteilijana hän ei oikein sopinut mihinkään tyylikauteen, ja suosittelen lämpimästi googlaamaan hänen välittömästi tunnistettavia maalauksiaan ja painotöitään. Kuvataiteissa hän kehitti oman painotekniikan, ja runoudessa oman mytologiansa, jota hän laajensi ja syvensi myöhäisen kauden pitkissä, niin kutsutuissa profeetallisissa runoissaan. Elinaikanaan Blake oli käytännössä täysin tuntematon, mutta myöhemmät sukupolvet varsinkin 1900-luvulta lähtien ovat löytäneet Blaken teokset uudestaan. Blake myös näki näkyjä ja keskusteli kuolleiden ja myyttisten hahmojen kanssa, mikä houkuttelee jonkinlaisen mielenterveysdiagnoosin tekemiseen. Menestyneemmän aikalaisrunoilija William Wordsworthin sanoin Blake oli "epäilemättä hullu, mutta hänen hulluutensa on mielenkiintoisempaa kuin lordi Byronin tai Walter Scottin selväjärkisyys" (suomennos omani).

Blaken varhaistuotantoa on suomennettu ihan kiitettävästi, ja sille hänen maineensa suurimmaksi osaksi pohjautuu myös angloamerikkalaisten lukijoiden keskuudessa: Songs of Innocence and Experience sekä The Marriage of Heaven and Hell ovat kiistattomia klassikoita täynnä upeita kielikuvia, hyvän ja pahan symbioottista dualismia ja provosoivaa kuvainraastamista. Eritoten Blake vastusti järjestäytynyttä uskontoa, vaikka usko ja henkisyys sinänsä olivatkin hänelle elinehto. Ajatuksiltaan Blake edelsi niin Freudin teorioita alitajunnasta kuin 1960-luvun vapaan rakkauden ihanteita. Blaken myöhemmät teokset ovat jääneet suurelta yleisöltä lukematta, ja ne ovat herättäneet lähinnä akateemista kiinnostusta. Milton kuuluu tähän kategoriaan. Varsinkin englantilainen lukijakunta tuntee vain esipuheena toimivan "Jerusalem"-osion, jonka pohjalta on sävelletty hyvin kansallismielinen, imperiumia ylistävä virsi – vaikka Blake itse vihasi nationalismia ja kaikenlaista sapelinkalistelua. Loput runosta nojaavat niin vahvasti Blaken itsensä kehittämään mytologiaan, ettei niistä saa juuri mitään irti, ellei ole aika syvällä tuossa mytologiassa.

Miltonin aihetta on melko vaikeaa tiivistää lyhyesti. Se on jonkinlainen ylistys inhimilliselle luovuudelle, joka saa voimansa jumalaisesta inspiraatiosta, "todellisesta" maailmasta meidän maailmamme takana, sekä edeltävien sukupolvien taiteilijoiden luomasta pohjasta. Miltonin nimihahmo on tietenkin John Milton, Kadotetun paratiisin kirjoittaja, jota Blake ihaili. Runon Milton, joka kirjoitusaikaan oli ollut jo toistasataa vuotta mullan alla, laskeutuu tuonpuoleisesta ja menee Blaken jalasta sisään toimiakseen hänen innoittajanaan. Samalla Blake visioi koko maailmankaikkeuden rakennetta ja siinä toimiva voimia, sekä sitoo oman elämänsä sattumukset osaksi kosmista visiota. Runo on täynnä toinen toistaan hämärämpiä nimiä kuin missäkin fantasiaromaanissa: Los, Urizen, Ololon, Oothoon, Beulah, Ulro, Urthona, Luvah... 

Vertaisin Miltonin lukemista ilman mitään selittävää teosta Johanneksen ilmestyksen lukemiseen, paitsi että kaikki käsitteet ja nimet on korvattu Blaken omilla. Silloin kun Blake käyttää kristillisiä nimiä ja käsitteitä, saattavat niiden merkitykset olla täysin päinvastaisia totuttuun. Siksipä Petri Hakkaraisen suomennos ja selitykset, jotka muodostavan kirjan leijonanosan, ovat elintärkeitä – tai näin ainakin toivoisi.

Hakkarainen suomentaa runon sinänsä moitteettomasti. Ongelmat tulevat vastaan selitysosiossa. Hakkarainen on todella, ja tarkoitan todella syvällä Blaken maailmassa. Hänen lähtökohtansa selittää Blaken tekstiä on uskonnollinen, ikään kuin Blaken teokset olisivat totisinta totta ja niitä oikein tulkitsemalla voisi saada selville maailman todellisen olomuodon. Selitysosio on täynnä itseensä käpertyneitä ristiviittauksia, joissa teksin käsitteitä selitetään toisilla tekstin käsitteillä. Hakkarainen myös käyttää Isoja Kirjaimia tekstissään alleviivatakseen Käsitteitä aivan liikaa, minkä hän on oppinut Mestariltaan ja Oppi-Isältään Blakelta. Jos Milton on kuin Johanneksen ilmestyksen lukemista, on Hakkaraisen suomennos kuin Tolkienin Silmarillionin lukemista historiallisena tekstinä. Olisi sinänsä pitänyt jo kustantajasta arvata, että huuruisuusaste tulee olemaan korkea, mutta en ihan näin sakeaa sumua odottanut. Tällaisenaan en oikein tiedä, kelle suomennos on tarkoitettu. Olisin kaivannut kriittisempää, akateemista suhtautumista Blakeen, mutta ymmmärrän toisaalta, että sellaiselle ei taida olla oikein kysyntää. Ne jotka aiheesta ovat kiinnostuneet, voinevat lukea Blakea ja Blake-tutkimusta myös englanniksi.

Primo Levi: Tällainenko on ihminen

Primo Levi: Tällainenko on ihminen

Se questo è un uomo, 1947. Suom. Tapio Hiisivaara. Gummerus, 2019

Vanki numero 174517

Primo Levi (1919–1987) oli italianjuutalainen kemisti ja kirjailija, joka selvisi Auschwitzin keskitysleiriltä. Pian vapautumisensa jälkeen Levi kokosi muistiinpanonsa yhteen ja julkaisi ne kirjana Tällainenko on ihminen, joka on kylmän realistinen Auschwitz-kuvaus ja vaikuttava historiallinen dokumentti asioista, joiden ei pitäisi koskaan tapahtua uudestaan.

Levi pidätettiin 24-vuotiaana keväällä 1944 ja vietiin Auschwitziin. Hän katsoo onnekseen, että hänet vietiin vasta sodan loppuvaiheessa, sillä useampi talvi Puolan kylmyydessä olisi luultavasti tappanut heiveröisen Levin. Uudet keskitysleirivangit selvisivät hengissä keskimäärin kolmesta viiteen kuukautta. Leirillä selviytyminen sitä pidempään vaati poikkeuksellista fyysistä kuntoa, vastustuskykyä taudeille, henkistä kanttia, hyvää tuuria sekä tietynlaista häikäilemättömyyttä. Tätä viimeistä harvemmin keskitysleirejä kuvaavissa kirjoissa tai elokuvissa käsitellään, sillä ymmärrettävistä syistä selviytyjistä halutaan pitää yllä sankarillista kuvaa, eivätkä sankarit alennu varkauksiin, ilmiantoihin tai muuhun omaneduntavoitteluun.

Auschwitzissä jokainen oli kuitenkin Levin mukaan oman onnensa nojassa. Leirillä hyvin nopeasti huomataan, kenellä on mahdollisuuksia selvitä kauheista oloista, ja ketkä leimataan "musulmaaneiksi", valmiiksi krematorioon. Tällaisten kanssa ei kannata oleskella, ettei toivoton tulevaisuus tarttuisi. Levi kirjottaa varastelusta ja antaa ymmärtää itsekin sitä harrastaneensa, sillä hänen mukaansa "jos et kantanut koko omaisuuttasi jatkuvasti mukanasi, sait olla varma, että se varastettaisiin". Moraalisia tuomioita on turha tehdä historian tältä puolelta, ja on virkistävää lukea kuvausta, joka ei tavoittele sankarillisuutta. Esimerkiksi muutama vuosi sitten lukemani puolalaisen ratsuväen upseeri Witold Pileckin tarina vapaaehtoisena soluttautumisesta Auschwitziin oli sankaritarina jos mikä, vaikka en sen vaikuttavuutta tai Pileckin ansioita kiistäkään.

Kirjan sävy on toteava ja kylmä. Keskitysleirielämää ei romantisoida. Levi kuvaa, kuinka alussa saman kylän miehet tapasivat kokoontua aina tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan vaihtamaan kuulumisia, mutta pian porukka jätti tulematta. Kukaan ei halunnut nähdä ensinnäkään joukon hupenevan kerta kerralta, ja toisekseen kukaan ei tahtonut nähdä toisten selviytyjien heikkenevää kuntoa, sillä se oli joka kerta muistutus omankin kunnon heikkenemisestä. Yhteisöllisyyteen ei ollut varaa Auschwitzin kylmyydessä.

Kirjassa on paljon filosofista pohdiskelua ihmisen olemuksesta. Otsikkoonkin nostettu kysymys ihmisyydestä koskee niin leirin vartijoita kuin asukkaitakin. Miten ihminen voi tehdä toisille kuten vartijat tekevät, ja kuinka vanki voi säilyttää ihmisyytensä äärimmäisen kurjuuden keskellä? Jotkut niin vangeista kuin vartijoistakin taas alkoivat suorastaan kukoistaa noissa poikkeusoloissa, jotka kysyivät sellaisia ominaisuuksia, joille ei leirin ulkopuolella ole käyttöä. Miten he taas selvisivät leirin jälkeisessä elämässä, siitä ei kukaan liene tarinoita kirjoittanut.

Toinen mielenkiintoinen kysymys koskee kokemuksen äärimmäisyyttä. Levin mukaan ihminen ei pysty kokemaan äärimmäistä onnea, sillä aina onnelliseksi tultuaan ihminen tottuu siihen tilaan, eikä se enää hetken kuluttua tunnukaan niin auvoiselta. Sama kurjuuden kanssa. Kun on vajonnut tarpeeksi alas, alennuksesta tulee "uusi normaali", jonka kanssa voi oppia elämään ainakin jollain tavalla. Parannukset tuohon alennustilaan muuttavat taas normaaliuden tilaa, ikään kuin nostavat rimaa korkeammas. Auschwitzin talvessa vanki luulee, että vain lämmin takki on hänen ja onnen välissä. Takin saatuaan vanki ajattelee vain täyden vatsan olevan onnen esteenä, ja niin edelleen. Tässäpä ajatuksia meidän sukupolvellemme, joka ei täällä yltäkylläisyyden keskellä pysty miltei kuvittelemaankaan keskitysleirien kaltaisia hirveyksiä.

Kenzaburō Ōe: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä

Kenzaburō Ōe: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä

M/Tと森のフシギの物語, 1986. Suom. Kai Nieminen. Tammi, 1995

Totta vai ei, en tiedä, mutta siitä on kauan ja sekin mikä ei ole totta täytyy todeksi uskoa. Uskotko?

Tämän vuoden epävirallisena lukuhaasteenani on lukea enemmän muuta kuin suomalaista tai angloamerikkalaista kirjallisuutta. Japanilaisen tai ylipäätään aasialaisen kirjallisuuden tuntemukseni on aika kehnoa, joten en oikein tiennyt, mistä aloittaa sillä suunnalla. Lähdin etsimään luettavaa siis menneistä Nobel-voittajista, sillä oletettavasti sieltä löytyy vähintäänkin mielenkiintoisia kirjoja. Kenzaburō Ōe voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1994, ja M/T ja kertomus Metsän ihmeestä on toinen kahdesta suomennetusta Ōen teoksesta. Miksi tuotteliaan ja palkitun kirjailijan teoksia on suomennettu niin vähän, eivätkö oikein ole saaneet täällä lukijoilta vastakaikua?

Nimen hämärä termi "M/T" viittaa Ōen mukaan historiassa toistuviin Matriarkan ja Temppuilijan arkkityyppisiin hahmoihin: vahvoihin äitihahmoihin ja kurittomiin vallankumouksellisiin. Tämä selitetään pitkässä johdannossa ennen varsinaisen kirjan alkua. Kirjassaan Ōe kertoo kotikylänsä historian kuten hän on sen isoäidiltään lapsena kuullut. Tuo historia on täynnä legendoja ja myyttejä, joissa M:n ja T:n hahmot toistuvat. Tarinoiden todenperäisyys on paikoin kysenalaista, mutta kuulijan on ne uskottava silti. Tarina on tosi, vaikka se ei faktuaalisesti pitäisikään paikkaansa. Tämä on mielenkiintoinen ajatus tarinoiden, symbolien ja niiden herättämien tunteiden voimasta.

Ōe kuuntelee isoäidin tarinoita vastentahtoisesti, eikä ymmärrä, miksi isoäiti kertoo niitä juuri hänelle. Vaikka Ōe pyrkii välttelemään tarinoiden kuuntelemista, ne jäävät hänen mieleensä. Taianomaiset tarinat alkavat kylän perustamisesta. Kylän perustavat linnakaupungista karkotetut aatelispojat, jotka lyöttäytyvät yhteen merirosvojen tytärten kanssa. Yhdessä he luovat keskelle vuorien ympäröimää laaksoa idyllin. Perustajajäsenet elävät satumaisen pitkään ja kasvavat jättiläismäisiin mittoihin. Hauska nähdä, kuinka myyttinen kulta-aika ja yli-inhimilliset hahmot toistuvat ympäri maailman kirjallisuutta. Ehkä tällaisisa tarinoissa on jotain universaalia.

Tarinat kertovat kyläläisten nokkeluudesta ja kyvystä pysytellä muusta maailmasta erillään. Ajan kuluessa kylä kasvaa ja maailma ottaa sen väkisinkin kiinni. Tällöin myyttiset tapahtumat alkavat antaa tilaa historialle ja asioille, jotka ovat "todella" tapahtuneet. Historiallisten tapahtumien vyöryessä kylään ei vaikeuksilta tai verenvuodatukseltakaan voida välttyä, mutta oudolla tavalla kylän tapahtumilla tuntuu olevan merkitystä vain kylälle ja sen asukkaille itselleen. Kirjan loppupuolella Ōe vetää kotikylänsä historiasta yhteyden omaan poikaansa, kehitysvammaiseen Hikariin. Historia, myytit, tarut, uskomukset ja perineet elävät sukupolvesta toiseen ja syntyvät uudelleen uusien sukupolvien myötä.

Kirjan tunnelmassa oli parhaimmillaan jotain, joka muistutti Hayao Miyazakin elokuvista. Ehkä jonkinlainen maaginen tunnelma, luonnon ihailu ja vahvat naishahmot aiheuttivat sen. Ōen tyyli kertoa kylänsä tarinaa nojaa lyhyisiin lukuihin ja runsaaseen toistoon. Uskoisin tämän olevan tehokeino, joka kanavoi isoäidin kertomaa suullista perimätietoa, jossa on pakostakin paljon toistoa. Välillä toisto kävi valitettavasti ärsyttämään. Aluksi innostuin kirjasta kovastikin, mutta puolenvälin paikkeilla väsähdin tarinoiden toistoon, enkä ymmärtänyt, mihin ne johtivat. Pidin kuitenkin kirjan lämpimästä sävystä ja tunnelmasta. On hankala sanoa, mikä varsinaisesti on Ōen tyyli, sillä ainakin tässä kirjassa hän tuntui käyttävän ikään kuin lainattua ääntä kirjoittaessaan äitinsä hänelle kertomia tarinoita auki. Lienee turha kuitenkaan toivoa lisää suomennoksia, joissa Ōen tyyli kirkastuisi paremmin.

Siddhartha Mukherjee: Geeni – Intiimi historia

Siddhartha Mukherjee: Geeni – Intiimi historia

The Gene – An Intimate History, 2016. Suom. Natasha Vilokkinen. Vastapaino, 2019

Ihmistä on ihmiskunnan tutkittava

Sanon heti alkuun, että Geeni – Intiimi historia on eräs parhaita lukemiani tietokirjoja, eikä vähiten Natasha Vilokkisen upean suomennoksen vuoksi. Siddhartha Mukherjee selittää geenien toimintaa ja käy läpi geenitutkimuksen historiaa selkeästi, johdonmukaisesti, viihdyttävästi ja koskettavasti. Mukherjee sitoo geenien historian oman sukunsa historiaan ja sen periytyviin mielenterveysongelmiin, sekä historian saatossa tieteen väärintulkintojen uhriksi joutuneiden kohtaloihin. Vilokkinen tekee loistavan työn kääntäessään tämän kaiken sävykkääksi suomeksi – jopa puujalkavitsejä myöten. Mukherjee ja Vilokkinen panevat parastaan kuvauksessa augustinolaismunkki Gregor Mendelin varhaisista kokeista herneillä:

Se, että munkki pyrki ymmärtämään periytymistä houkuttelemalla hiiriä parittelemaan, oli hieman liian uskallettua jopa augustinolaisille. Mendel oli vaihtanut hiiret kasveihin ja siirtänyt kokeet kasvihuoneeseen. Apotti oli antanut siunauksensa. Hiiret olivat liikaa, mutta hernettä hän ei onneksi vetänyt nenäänsä.
(s. 61)

Kirjan etenee aikajärjestyksessä, ja se toimii. Mukherjee etenee yksinkertaisemmista käsitteistä monimutkaisempiin, samalla tavalla kuin tieto geeneistäkin on kasvanut ja kerääntynyt. Tällä Mukherjee pitää huolen siitä, että lukija pysyy koko ajan kärryillä. Kun jokin uusi käsite on ensin määritelty karkealla tasolla, voidaan sitä lähteä myöhemmin tarkentamaan, eikä lukijaa heitetä heti syvään päähän. Esimerkiksi kirjan läpi käsitelty DNA:n vaikutusketju – eli kuinka geenit välittävät RNA:n avulla ohjeita proteiinien muodostamiseksi, kuinka nuo proteiinit rakentavat organismeja, jotka ympäristöstä ärsykkeitä saatuaan vuorostaan säätelevät geenien toimintaa – täydentyy ja laajenee kirjan edetessä.

Kirjasta jäi mieleen muutamia erittäin mielenkiintoisia pointteja. Ensimmäinen on perinnöllisyyden ja periytyvyyden välinen ero. Perinnöllisyys tarkoittaa sitä, kuinka paljon jokin ominaisuus on riippuvainen geeneistä, kun taas periytyvyys tarkoittaa sitä todennäköisyyttä, jolla tuo ominaisuus siirtyy vanhemmilta lapselle. Esimerkiksi älykkyys on noin 70-prosenttisesti perinnöllinen. Kuitenkin se on vain noin 20-prosenttisesti periytyvä, eli todennäköisyys sille, että huippuälykkäiden vanhempien lapset olisivat myös huippuälykkäitä, on noin viidesosan luokkaa. Ääripäät ovat aina harvinaisempia, ja jälkeläiset ovat aina todennäköisemmin lähempänä keskiarvoa.

Toinen mieleen jäänyt pointti liittyy sukupuoli-identiteettiin ja seksuaalisuuteen. Viime aikoina keskustelu sukupuolten moninaisuudesta ja siitä, miten sukupuoli koetaan, on käynyt vahvana, ja hyvä niin, sillä aihe on tärkeä. Biologinen sukupuoli on eri asia kuin sosiaalinen sukupuoli, eikä kumpikaan niistä määrää seksuaalista suuntautumista. Kuitenkin geeneillä on yllättävän suuri merkitys biologisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin välisessä yhteydessä. Suurin osa geneettisesti miespuolisista identifioituu miehiksi. Kokeet, joissa ilman ulkoisia sukuelimiä syntyneet geneettisesti miespuoliset on kasvatettu tyttöinä, ovat lähes poikkeuksetta johtaneet koehenkilön vakaviin itsetunto- ja mielenterveysongelmiin. Tämä ei tietenkään missään nimessä poista sosiaalisten sukupuoli-identiteettien kirjoa, eikä biologinenkaan sukupuoli ole aina yksiselitteinen.

Kolmas ja ehkä tärkein pointti liittyy ihmisrodun määritelmään. Ihmisiä on historian saatossa pyritty luokittelemaan eri rotuihin ja sitä kautta jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen. Luokittelusta taas ei ole pitkä matka sen määrittelyyn, keiden on soveliasta lisääntyä ja täyttää maa, ja keiden taas olisi hyvä kadota maan päältä. Tätä harrastettiin muun muassa Yhdysvalloissa kauan ennen natsi-Saksaa. Tälle ei kuitenkaan ole mitään tieteellistä pohjaa. Ihmislajin sisällä geneettinen vaihtelu on hämmästyttävän vähäistä. Itse asiassa geneettinen vaihtelu yhden ihmispopulaation sisällä on huomattavasti suurempaa, kuin vaihtelu kahden eri populaation välillä. Samoja apinoita tässä siis ollaan kaikki tyynni.

Voin suositella Mukherjeen teosta erittäin lämpimästi, jos perinnöllisyys ja tieteen historia vähänkään kiinnostavat!

Stewart Home: Yö ilman todistajia

Stewart Home: Yö ilman todistajia

Tainted Love, 2005. Suom. Juha Ahokas. Kovasana, 2020

Sanotaan, että heroiini poistaa tuskat ja rakkaus parantaa tunne-elämän vammat

Stewart Homen Yö ilman todistajia kuvaa 1960-luvun svengaavan Lontoon pimeää puolta; huumeita, prostituutiota ja viranomaisten mielivaltaa. Teoksen kehyksenä on päähenkilö Jilly O'Sullivanin jälkeensä jättämät muistiinpanot, jotka tämän adoptoitavaksi annettu poika saa käsiinsä ja järjestelee kirjaksi. Rajujen elämäntapojen takana on toisaalta tyhjyyttä ja toisaalta ylpeyttä kyvystä selvitä monenlaisten niljakkeiden parissa.

Skotlannista Lontooseen 16-vuotiaana muuttanut Jilly pääsee Lontoon alakulttuurien piireihin jo ennen kuin Lontoosta tuli yllättäen maailman muodikkain paikka kuusikymmentäluvulla. Hän toimii yökerhojen klubiemäntänä, eli juottaa varakkaille asiakkaille sampanjaa ja tarjoaa seksuaalisia palveluita, joilla rahoittaa heroiiniharrastustaan. Jilly ui näissä piireissä kuin kala vedessä ja tienaa sievoisia summia, joilla ylläpitää huoliteltua ulkoasua. Työväen luokan skottiteini onnistuu muuntamaan itsensä hienostuneeksi lontoolaiseksi escort-tytöksi. Jilly myös tutustuu moniin aikakauden merkkihenkilöihin, joiden nimiä suorastaan tulvii kirjan sivuilta yli.

Jilly tulee raskaaksi ja hänet painostetaan luovuttamaan vauva adoptoitavaksi. Vuosien varrella Jilly pyrkii ottamaan yhteyttä poikaansa tuloksetta, sillä häntä ei pidetä pojalle soveliaana äitinä. Jillyä yrittävät opastaa kaidalle tielle adoptiotoimiston lisäksi niin kirkko kuin poliisikin, mutta kaikkien instituutioiden ydin tuntuu olevan vielä mädempi kuin Jillyn oman taustan kuvitellaan olevan. Varsinkin Lontoon poliisilaitos esitetään joukkiona korruptoituneita sadisteja, mutta myös muut viranomaiset kuvataan lähtökohtaisesti typerinä ja epärehellisinä.

Jilly lähestulkoon ylpeilee heroiinin käytöllään. Varsinkin "turskien pokaamista", eli seksin myyntiä varakkaille ääliöille heroiinipöllyissä hän fiilistelee useaan otteeseen. Vaikka hän mainitsee yrittäneensä päästä aineiden käytöstä eroon toistuvasti, näitä selviä kausia tai yritystä raitistumiseen ei juuri kuvailla. Huumeiden käyttöä ja "kuuppa sekaisin pilkkimistä" sitäkin enemmän. Kirjan loppupuolella Jilly yrittää löytää rauhaa elämäänsä idän uskonnoista ja mystiikasta. Vaikka Jillyn elämä vaikuttaakin sisällöttömältä, hänessä säilyy tietynlainen neuvokkuus ja selviytymisen taito.

Home kirjoittaa 1960-luvun popkulttuuria uusiksi ja repii monet ikoniset hahmot jalustoiltaan maan tasalle. Kuvaukset John Lennonin seksimieltymyksistä tai siitä, mitä Rollari-kitaristi Brian Jonesille todella tapahtui asettavat rock-legendat epäilyttävään valoon. Kukapa toisaalta tietää, mitä noina huuruisina vuosina todella tapahtui. Meininki on luultavasti ollut sama kuin Woodstockissa: jos todella muistat mitä tapahtui, et ollut paikalla.

Kirjan episodimainen rakenne muistuttaa novellikokoelmaa. Jutut toistavat jonkin verran itseään, mikä toisaalta on tehokeinokin kaiken alkaessa näyttää ja tuntua samalta huumeiden ja seksin harmaassa kierteessä. Homen rajusta tekstistä tulee mieleen saman sukupolven skottikirjailija Irvine Welsh, toki ilman murteellista kieltä.

Kiitokset Kovasana-kustantamolle arvostelukappaleesta!

Neil Peart 1952–2020

Work in progress. Kuva: Rolling Stone

Neil Peart, kanadalaisen Rush-yhtyeen virtuoosimainen rumpali ja sanoittaja, menehtyi aggressiiviseen aivokasvaimeen alkuvuodesta 2020. Peart oli rumpalina tekninen hirmu, joka löi kovaa ja tarkasti, ja joka sovitti osuutensa insinöörin tarkkuudella sellaisiksi, että ne olivat erottamaton osa Geddy Leen ja Alex Lifesonin sävellyksiä. Peart teki konserteissa rumpusooloistaan taidetta, jota saattoivat ihastella muutkin kuin rumpalit. Sanoittajana Peart oli ajoittain hieman paasaava, mutta aina mielenkiintoinen, omaperäinen ja teknisesti moitteeton. Ei kukaan kirjoittanut sellaisista aiheista rock-bändin kontekstissa, uran alun fantasia-aiheista kypsän kauden sosiologiaa, tiedettä, historiaa ja ihmissuhteita käsitteleviin teksteihin. Pikkukaupungin unelmoiva nörtti kirjoitti niin, että tämä pikkukaupungin unelmoiva nörtti koki jonkun ymmärtävän.

Peart oli myös innokas matkailija, ja hän kirjoitti useita kirjoja reissuiltaan ympäri maailmaa, niin etapeiltaan polkupyörän selässä Afrikassa kuin moottoripyöräilystä Pohjois- ja Väli-Amerikassa. Käsittelen tässä blogipostauksessa kolmea Peartin matkakirjaa, joista kaksi olen lukenut tänä vuonna ja yhden muutama vuosi sitten.

Ghost Rider – Travels on the Healing Road

(ECW Press, 2002)

Shadows on the road behind, shadows on the road ahead

Vuosina 1997 ja 1998 Peartia kohtasi tragedia, jollaista ei toivoisi kellekään. Ensin hänen tyttärensä menehtyi auto-onnettomuudessa, ja vuoden sisällä hänen vaimonsa hävisi lyhyen ja katkeran taistelun syövän kanssa. Tosin Peartin mielestä vaimon todellinen kuolinsyy oli särkyneen sydämen aiheuttama "hidas, apaattinen itsemurha". Ura – ja oikeastaan kaikki muukin – tuntui tällaisen koettelemuksen jälkeen toissijaiselta, joten tarinoita musiikista tai soittamisesta tästä kirjasta on turha etsiä. Koko edeltänyt elämä tuntui vieraalta. Miten jatkaa yksinään, kun elämästä on kadonnut ilo, toivo ja merkitys? Peartin ratkaisu oli hypätä moottoripyörän selkään ja lähteä ajamaan. Renkaiden alla kiitävät kilometrit kävivät surutyöstä. Niitä kuitenkin tarvittiin kymmeniä tuhansia, ennen kuin Peart alkoi päästä jonkinlaiseen rauhaan tapahtuneen kanssa.

Without knowing it, I had identified a subtle but important part of the healing process. There would be no peace for me, no life for me, until I learned to forgive life for what it had done to me, forgive others for still being alive, and eventually, forgive myself for being alive.
(s. 55)

Peart käy läpi suruprosessiaan samalla kun kuvailee konkreettista taivaltaan Quebecista Alaskaan, sieltä Kalifornian kautta Meksikoon ja Belizeen, talvehtimaan takaisin Quebeciin ja uudestaan reissun päälle Kanadan ja Yhdysvaltain itäosiin. Mieleen hiipii ajatus siitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa Peart on voidessaan lähteä kuukausiksi reissamaan välittämättä kustannuksista, mutta tätäkin puolta Peart käsittelee kirjassaan. Puolen välin jälkeen kirjan rakenne muuttuu hieman, kun Peart alkaa kirjoittaa kirjeitä parhaalle ystävälleen, joka on joutunut huumausainerikoksista tuomittuna vankilaan – ikään kuin aiemmissa vastoinkäymisissä ei olisi ollut tarpeeksi kestämistä.

Kirja ei kuitenkaan ole niin synkkä kuin voisi kuvitella. Toki Peart käy läpi kaikkia menetykseen liittyviä tunteita itsesyytöksistä ja vihasta kanssaihmisiä kohtaan lähtien, mutta surun hiljalleen hellittäessä Peart alkaa arvostaa taas asioita, joista hänen aiempi minänsä nautti – luonnon kauneutta, läheisten ihmisten rakkautta, kirjallisuutta. Kirjan alkupuoli ja matkat Kanadassa sekä kuvaus talven vietosta Quebecissa olivat kaikkein kiinnostavinta antia ja saivat jo puolivakavissaan harkitsemaan matkaa Kanadaan. Olin puoleen väliin asti sitä mieltä, että Ghost Rider olisi Peartin kirjoista paras, mutta sen jälkeen valtavasti kasvava kirjeiden määrä ja sitä myötä myös toiston määrä vesittivät lukunautintoa.

Traveling Music – The Soundtrack to My Life and Times

(ECW Press, 2004)

All this machinery making modern music can still be open-hearted

Luin Traveling Musicin vuonna 2016, ja se oli ensimmäinen lukemani kirja Peartilta. Jos Ghost Rider oli terapiaa, Traveling Music on elämäkertaa. Siinä seestynyt ja uuden rakkauden löytänyt Peart ajelee tällä kertaa luksusautolla pitkin Yhdysvaltoja, kuuntelee musiikkia ja kirjoittaa siitä, mitä musiikki hänelle merkitsee. Siinä missä Ghost Rider vältteli musiikkia liian läheisenä aiheena, keskittyy Traveling Music nimensä mukaisesti juuri siihen. Peart avaa musiikillista historiaansa, ensivaikuttajia soittoonsa ja ammattimuusikon uran ensiaskelia, jotka lopulta johtavat Rushiin liittymiseen. Kirja on edelleen ensisijaisesti matkakertomus, ja maanteiden, maisemien ja majapaikkojen kuvailu ovat pääosassa. Itselleni kuitenkin kirjan pääanti oli juuri musiikissa. Peartin musiikkimaussa ja vaikuttajissa on paljon tuttua ja ymmärrettävää, kuten The Whon kaltaiset voimatriot ja Buddy Richin kaltaiset rumpulegendat, mutta paljon todella yllättäviäkin valintoja. En esimerkiksi äkkiseltään olisi arvannut Peartin olevan kovan luokan Frank Sinatra -fani, tai että matkamusiikkina olisi myös vaikkapa Linkin Parkia, Madonnaa tai mariachi-musiikkia. Peartin tarve tehdä, vaikuttaa ja vaikuttua, sekä innostus uusista asioista on tarttuvaa. Peartin kallis maku muun muassa autojen suhteen välillä vähän vieraannuttaa, ja miltei kaupalliselta yhteisyöltä tuntuvat jatkuvasti toistuvat maininnat The Macallan -skottiviskin naukkailusta huvittavat.

Peartin soitosta kiinnostuneille tämä on luultavasti suositeltavin Peartin kirjoista. Samanlaista koskettavuutta siinä ei ole kuin Ghost Riderissa, mutta samankaltainen henkilökohtaisuus värittää rumpalin matkamuistelmia, tällä kertaa elämänmyönteisemmissä merkeissä.

Far and Wide – Bring That Horizon to Me!

(ECW Press, 2016)

Learning that we're only immortal for a limited time

Rushin viimeiseksi jäänyt kiertue juhlisti yhtyeen 40 toimintavuotta. Vaikka Rushin ekalla levyllä rumpuja soittaakin John Rutsey, on debyyttilevyn julkaisun kanssa samana vuonna bändiin liittynyt Neil Peart kiistatta se ainoa oikea rumpali. Ilman yhtä tästä kolmikosta – Geddy Lee, Alex Lifeson ja Neil Peart – ei olisi myöskään Rushia. Siksipä oli hiuskarvan varassa, olisiko 40-vuotiskiertue jäänyt toteutumatta, sillä Peartin terveysongelmat ja Rushin fyysisesti äärimmäisen raskaat keikat saivat Peartin miltei jättäytymään pois kelkasta. Hän kuitenkin suostui sillä ehdolla, että kiertue tulisi olemaan yhtyeen viimeinen. Peart taittoi Pohjois-Amerikkaan suuntautuneiden konserttien väliset matkat moottoripyörällä. Näiltä etapeilta kirjoitetuista teksteistä muodostui kirja Far and Wide.

Kuitenkin itse kiertue saa teksteissä vain pienen osan, ja siitä tärkeintä antia on Peartin oma näkemys lopettamisesta sekä suhteesta bändikavereihin, tai "työkavereihin", kuten hän heitä nimittää. Armoton itsekritiikki yhdistettynä pitkiin konsertteihin sekä vaikeisiin ja raskaisiin osuuksiin on huono yhdistelmä, ja Peart halusi välttää kehäraakiksi päätymisen. Rushin loistavassa Losing It -kappaleessa kuvattu Ernest Hemingwayn kohtalo oli juuri se, jonka Peart halusi välttää:

The writer stares with glassy eyes

Defies the empty page

His beard is white, his face is lined

And streaked with tears of rage

Thirty years ago, how the words would flow

With passion and precision

But now his mind is dark and dulled

By sickness and indecision

And he stares out the kitchen door

Where the sun will rise no more

(Losing It, albumilta Signals, 1982)

Osa kirjan teksteistä oli julkaistu Peartin blogissa, mutta kirjaan niitä on lavennettu ja stilisoitu. Ilmeisesti kirjassa on myös paljon kuvia, mikä ei kuuntelemaani äänikirjaan tietenkään välittynyt. Valitettavasti Far and Wide oli lukemistani Peartin kirjoista hajanaisin ja kehnoin, mikä ehkä selittyy tekstien alkuperäisellä julkaisulla blogialustalla. Kertomukset olivat hyvin erillisiä, eikä niissä ollut yhtä vahvaa kantavaa teemaa kuin kahdessa yllä esitellyssä teoksessa. Ne myös toistivat itseään pahiten, mikä vaivaa välillä muitakin Peartin kirjoja. Rush-anekdootit ja lopettamispäätöksen avaaminen nostavat kuitenkin pisteitä.

Päätän tämän blogipostauksen eräisiin suosikkilainauksistani Peartin sanoituksista. Olkoon se meille muistutukseksi. 

And if the music stops
There's only the sound of the rain
All the hope and glory
All the sacrifice in vain
And if love remains
Though everything is lost
We will pay the price
But we will not count the cost
(Bravado, albumilta Roll the Bones, 1991)

Timo Teräsahjo: He ansaitsivatkin kuolla

Timo Teräsahjo: He ansaitsivatkin kuolla

(Kovasana, 2020)

Minulla on sellainen kyky, että osaan pitää kahta vastakkaistakin asiaa totena

He ansaitsivatkin kuolla antaa takakantensa perusteella odottaa pikimustaa komediaa. Kaksi jo iäkästä rouvaa kruisailemassa matkailuautolla pitkin Suomenmaata tappaen arvottomiksi kokemiaan ihmisiä? Okei. Timo Teräsahjon pienoisromaani on kuitenkin psykologinen kissa-ja-hiiri-leikki, jossa jahti on pään sisäpuolella.

Nimettömäksi jäävä kertojahahmo on suunnilleen kuusissakymmenissä oleva nainen, joka sisarensa Anjan kanssa on jäänyt yhteiskunnan ulkopuolelle jo lapsina heidän ottovanhempiensa kuoltua. Sosiaaliviranomaisten unohtamat naiset yrittävät keksiä, millä tulla toimeen elämässä. Kouluja ei ole käyty, ja biologisista vanhemmista on jäljellä vain häiritseviä muistojen sirpaleita ikkunattomasta kellarihuoneesta ja kerrossängystä. Mistään kaupan kassalta on turha hakea töitä, sillä sitä kautta tie vie vain laitoksiin. Elokuvissa nähty prostituutiokohtaus antaa päähenkilölle idean, mutta pieleen mennyt viettely muuttuukin veriseksi murhaksi. Neuvokkaat naiset tyhjentävät murhaamansa maajussin heittiön lompakon. Tästä se ura kuulkaa urkeaa.

Päähenkilö ja Anja pitävät tarkasti huolen, ettei heidän jäljilleen päästä. Kohteikseen he valitsevat ensin vain juopporemmien viinatrokareita, joita kukaan ei jää kaipaamaan, sitten muita yhteiskunnan mätäpaiseiksi katsomiaan: taiteilijanrenttuja ja ketkuja lakimiehiä. Kun murharyöstön kohteeksi – sillä sellaiseksi Anja välttämättä haluaa parivaljakon toimia häpeilemättä kutsua – osuu nuori perhe, tilanne muuttuu häiritsevämmäksi.

Jos teoksen taso jäisi vain naisten suorittamaan epäkelpojen yksilöiden likvidointiin, jäisi sen sisältö aika heppoiseksi. Mutta tasoja on useampia. Päähenkilön käsitys todellisuudesta on vähintäänkin hatara. Hän ei omien sanojensa mukaan osaa ajatella, sillä ajatukset vain liukuvat abstrakteina kuvien sarjoina, jos ollenkaan. Vierekkäisten mökkien ovet vaihtavat paikkaa, ja vajassa ollut häkki löytyykin yhtäkkiä keittiöstä. Vuosikymmenet vierellä kulkenut Anja yhtäkkiä häviää kuvioista sen jälkeen, kun päähenkilö myy alussa perinnöksi saamansa biologisten vanhempiensa kotitalon. Anja ei vastaa vaikka kuinka huutaisi ja petkeleellä huitoisi mökin ulkopuolella. Onko Anja ottanut eron päähenkilöstä? Voiko siskostaan ottaa eron? Mitä täällä tapahtuu?

Teräsahjon teos on nokkela, eri todellisuuden tasoilla leikittelevä kuvaus mielenterveyden häilyvyydestä. Äärimmäisiin väkivallan tekoihin ajatuu nainen, jonka menneisyydessä on jotain, joka pysyy lukkojen takana tälle itselleenkin. Lukija saa siitä vihjeitä, mutta näkökulma on päähenkilön ja siten siis rajattu, eikä se antaudu helpolla tulkinnoille. Jos jotain moitetta antaisin, niin vielä yhden oikolukukierroksen kirja olisi kenties ansainnut. Pienet kielelliset lapsukset ja paikoin hieman hassussa järjestyksessä esitellyt tekstin elementit osuvat silmiin muuten nautittavan kompaktissa ja taidokkaalla tavalla häiritsevässä teoksessa.

Kiitokset Kovasana-kustantamolle arvostelukappaleesta!

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö

(La hija de la española, 2019. Suom. Taina Helkamo. Aula & Co, 2019)

Kohtaloni oli vaieta tahdikkaasti

Fiktiolla on loistava kyky tuoda lähihistoriaa eläväksi, kuten meillä vaikkapa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian tapauksessa, jota lukiessa täytyy oikein muistuttaa itseään, ettei tämä ole historiaa vaan kaunokirjallisuutta. Muinoin historian ja tarinan välille ei juuri tehtyä eroa, ja ovatpa ne edelleen etymologisesti lähellä toisiaan useassa kielessä, vrt. englannin 'history' ja 'story', tai ranskan 'histoire'. Venezuelan poliittinen tilanne on ollut uutisissa paljonkin viime vuosina, mutta aika vähän olen kyseisestä maasta, sen historiasta ja nykytilanteesta tiennyt. Karina Sainz Borgon esikoisteos Caracasissa on vielä yö elävöittää uutisista kuullut kauhut yhden naisen selviytymistarinaksi, joka on fiktiota, vaikkei siltä tunnukaan.

Adelaida elää äitinsä kuoleman jälkeen yksin rapistuvassa ja yhä pelottavammaksi muuttuvassa Venezuelan pääkaupungissa Caracasissa. Puolisotilaalliset joukot, joista osa on hallituksen tukemia ja osa ei, taistelevat kaupungin hallinnasta ja pitävät asukkaita keksimiensä mielivaltaisten, muuttuvien sääntöjen talutushihnassa. Mihinkään aiempiin auktoriteetteihin ei voi enää luottaa korruption vuoksi. Aiemmin kirjallisuusalalla työskennelleen Adelaidan rahat hupenevat, mutta eipä sillä juuri merkitystä ole, sillä paikallinen valuutta on aggressiivisen inflaation myötä muuttunut käyttökelvottomaksi. Äitinsä hautauskuluja selvittelevä Adelaida joutuu käymään suorastaan kafkamaisen absurdeja keskusteluita:

– Kappelin vuokra on sitten viisituhatta uutta bolivaria.
– Siis viisi miljoonaa vanhaa?
– Aivan, hautauskappelin virkailija sanoi korottaen ääntään. – Koska teillä on jo kuolintodistus, tämä tulee edullisemmaksi. Jos tarvitsisitte vielä asiakirjankin, hinta olisi seitsemäntuhatta.
– Siis seitsemän miljoonaa vanhaa bolivaria?
– Aivan.
– Aivan.
– Ostatteko te palvelun vai ette? virkailija puuskahti hieman hermostuneesti.
– Onko minulla muka valinnanvaraa?
– Sen tietänette te.
(s. 16)

Adelaida yrittää selvitä päivästä toiseen hajoavassa maailmassa, jossa mihinkään ei voi enää luottaa eikä missään tunnu olevan järkeä. Hänellä ei ole äidin kuoltua enää mitään syytä jäädä Venezuelaan. Adelaidalla on vielä taskussa euroja, jotka ovat säilyttäneet arvonsa, mutta miten päästä niitä hyödyntämään? Rajoja valvotaan, eikä maasta noin vain lähdetä. Kun Adelaida joutu pakenemaan kotoaan ja päätyy naapurin kuolleen rouvan asuntoon, hänen mielessään syttyy suunnitelma: naapurin suku asuu Espanjassa, eivätkä he ole vuosikymmeniin nähneet tätä eivätkä siis tiedä, miltä hän näyttää. Onnistuisiko Adelaidan vaihtaa mannerta, maata – ja identiteettiä?

Adelaida on menttänyt kaiken, eikä hänellä ole enää muuta tehtävänä kuin selviytyä. Hän on turtunut kaikkeen kokemaansa. Miesystävän ennen kirjan alkua tapahtunut kuolema kuvataan nopeasti, ikään kuin minäkertoja haluaisi unohtaa sen edes tapahtuneen ja päästä eteenpäin. Kuolleen naapurin identiteetin vieminen kuitenkin herättää hänet ainakin jonkin verran pohtimaan tekojensa seurauksia ja moraalista oikeutusta. Caracasissa on vielä yö ei yritäkään olla sankaritarina tai seikkailu, vaan se on kertomus selviytymisestä niillä keinoilla, mitä fiksulla naisella voi olla epätoivoisessa tilanteessa. Sellaisessa tilanteessa moraali menettää merkityksensä.

Takakannessa teosta luonnehditaan "karun kauniiksi", mutta kauniit hetket ovat erittäin harvassa. Takaumat lapsuuteen tuovat muistikuvia ajasta, jolloin asiat olivat paremmin. Menneisyyden kuvaukset makuineen ja tuoksuineen ovat aistirikkaampia kuin kyynelkaasunharmaa nykyhetki, josta kaikki väri ja ilo on kadonnut. Kirja on melko lyhyt, eikä merkittäviä hahmoja päähenkilön lisäksi ole kuin muutama, ja nekin vain käväisevät näyttämöllä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että yhtä lukuunottamatta käytännössä kaikki hahmot ovat naisia. Jopa puolisotilaalliset jengit, jotka terrorisoivat Caracasia, koostuvat vahvoista ja pelottavista naishahmoista.

Kirjaa lukiessa tuntuu kuin lukisi silminnäkijäkuvausta ennemmin kuin fiktiota. En tiedä, millainen on Sainz Borgon omakohtainen kokemus, mutta luultavasti jokaisella venezuelalaisella olisi jokin tarina kerrottavana viime vuosien kaaoksesta ja mitä se on heille maksanut. Moderni, vakaa ja vauras yhteiskunta voi sortua järjettömyyteen ja moraalittomuuteen pelottavan helposti.

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä

(Suom. Jaana Kapari-Jatta. Teos, 2013)

Romaanin "oikeaa sisältöä" ei ole olemassakaan; kaikki on romaanin oikeaa sisältöä

Teos-kustantamo julkaisi vuonna 2013 kokoelman Virginia Woolfin esseitä Jaana Kapari-Jatan suomennoksina. Hienoa! Esseitä julkaistaan ja käsittääkseni luetaankin sen verran vähän, ettei klassikoitakaan ole juuri suomennettu. Woolf totisesti on yksi klassikoista, vaikka onkin kaunokirjailijana arvostetumpi. Moni moderni feministi siteeraa laajaa Oma huone -esseetä uraauurtavana feministisenä tutkielmana, mutta Woolfilla on paljon muutakin mielenkiintoista sanottavaa, ja omintakeinen tyyli sanoa sanottavansa. Kiitäjän kuolema ja muita esseitä on jaettu kahteen osaan, kirjallisuutta käsitteleviin esseisiin ja muihin, jotka tosin nekin usein risteävät aiheiltaan kirjallisuutta.

Modernismi tuli suunnilleen 1910- ja 1920-luvuilla englanninkieliseen kirjallisuteen ja toi muassaan muun muassa kiinnostuksen psykologiaan ja tajunnanvirtatekniikan henkilöhahmon ajatusten kuvaamiseen. Woolf itse on yksi kyseisen tyylisuunnan merkittävimpiä edustajia, mutta miten Woolfin tyyli on kehittynyt? Woolf painii suurten kysymysten parissa. Miten saada kuvattua ihmisen ajatukset, muistot, kokemukset ja kuvitelmat tarinan muodossa? Miten välttää epäuskottavuus ja tarinankertojan pakolliset vippaskonstit (juoni, yllätyskäänteet jne.) niin, että tarina pysyy kuitenkin mielenkiintoisena? Woolf kirjoittaa tarkkanäköisesti muun muassa venäläisen kirjallisuuden silloin moderneista edustajista, Tolstoista, Tšehovista ja Dostojevskista. Näitä nykyään kaapin päällä pölyttyviä suuruuksia Woolf pääsi lukemaan tuoreeltaan englanninkielisinä käännöksinä ja vaikuttui siitä, kuinka erilaisen kuvan inhimillisestä kokemuksesta ne maalaavat viktoriaaniseen kirjallisuuteen verrattuna. Vaikka esimerkiksi Dostojevskin hahmot käyttäytyvät epäuskottavan ylenpalttisesti (ks. postaukseni Karamazovin veljeksistä), jokin heidän psykologiassaan osuu maaliin. Tšehovin tarinat taas alkavat kesken kaiken eivätkä pääty minkäänlaiseen ratkaisuun, mutta silti ne jättävät lukijaan jäljen, kuin olisi kokenut jotain merkittävää.

Woolf arvosti suuresti myös aikalaisiaan Marcel Proustia ja James Joycea, jonka Ulysses-teoksen hienouden hän huomasi jo heti sen ilmestyttyä. Näissä uusissa tuulissa Woolf huomasi fiktion tulevaisuuden inhimillisen kokemuksen kuvaajana: mikään aihe ei ole liian arkipäiväinen tai sopimaton kirjallisuudelle, vaan kaikesta voi kirjoittaa, sillä koko inhimillinen kokemus on taiteeksi saattamisen arvoinen. Woolf tarkkaili omaa ajatuksenjuoksuaan saadakseen selville, miten mielikuvitus ja muisti todella toimivat, ja miten mielikuvat muuttuvat ylös kirjoittaessa. Alla oleva kappale on sen verran hieno kuvaus tietoisuuden luonteesta ja siihen liittyvistä romaanikirjailijan haasteista, että lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:

Tarkkailkaamme hetki tavallista mieltä tavallisena päivänä. Mieli vastaanottaa suunnattomasti vaikutelmia – joutavia, epätodellisia, haihtuvia, merkityksettömiä, mielikuvituksellisia, ohikiitäviä tai teräksen lujuudella syöpyviä. Niitä tulee joka puolelta, loppumattomana lukemattomien atomien suihkuna; ja kun ne putoavat, kun ne asettuvat arkeen, painotus muuttuu entisestä; tärkeä hetki ei osunutkaan tähän vaan tuonne; niin että jos kirjailija olisi vapaa eikä orja, jos hän voisi kirjoittaa mitä tahtoo eikä mitä hänen täytyy, jos hän voisi perustaa työnsä omiin tunteisiinsa eikä yleiseen tapaan, hänen omaksumassaan tyylissä ei olisi juonta, ei komediaa eikä tragediaa, ei rakkaussuhteita eikä katastrofeja eikä kenties ainuttakaan nappia ommeltuna juuri niin kuin Bond Streetin räätälit tahtoisivat sen ommella. Elämä ei ole sarja symmetrisesti aseteltuja opastevaloja; elämä on omaa valoaan hehkuva kehrä, osin läpinäkyvä vaippa, joka ympäröi meitä tietoisuutemme heräämisestä sen sammumiseen. Eikö romaanikirjailijan tehtävä ole välittää tämä vaihteleva, tuntematon ja kahlitsematon henki – miten sekava ja eksyväinen se onkin – sotkematta mukaan vierasta ja ulkopuolista ainesta yhtään enempää kuin on pakko? 

(s. 106)

Nämä Woolfin omaa kirjoittamistaan sivuavat esseet ovat kokoelman parasta antia. Yllä mainitsinkin jo feminismin, ja siitä Woolfilla on myös sanansa sanottavana, vaikkei käsitettä luultavasti vielä tuolla nimellä hänen aikanaan tunnettu. Woolf ihailee Jane Austenia, Brontën sisaruksia ja George Eliotia. Heitä ja oletetettavsti muitakin naiskirjailijoita lukiessa ei voi Woolfin mukaan olla tiedostamatta kirjailjan sukupuolta. Siinä missä Charles Dickens on vain kirjailija, Jane Austen on aina naiskirjailija. Tätä sama ongelmaa George Eliot pyrki välttämään taiteilijanimen valinnallaan, mutta eipä hänenkään todellinen sukupuolensa salaisuutena pysynyt. Woolf on monella tapaa kriittinen naisten erityisasemalle kirjallisuudessa. Se, että kirjailija asemoidaan osaksi tiettyä ryhmää, saa lukijan helposti tulkitsemaan kirjailijan aikeet aina tuota ryhmää puoltaviksi ja sen asemaa tai tekoja selitteleviksi, mikä alkaa helposti ärsyttää vastahakoista lukijaa:

Tästä tulee naisen kirjoittamiseen elementti, joka miehen kirjoittamisesta puuttuu tyystin, jos mies ei satu olemaan työläinen tai musta tai joku muu, joka on jostakin syystä tietoinen epäkelpoisuudestaan. Kirjailijan tarve ajaa omaa asiaansa tai tehdä henkilöhahmostaan oman tyytymättömyytensä tai valituksenaiheittensa puhetorvi ahdistaa lukijaa, tuntuu kuin hänen mielenkiintoaan ohjattaisiinkin äkkiä kahtaalle yhden suunnan sijasta.

(s. 126)

Oletan ylläolevan lainauksen "epäkelpoisuudestaan"-sanalle lainausmerkit. Pelkkä (todellisen tai kuvitellun) alisteisen aseman valittelu ei siis vielä nosta kirjaa taiteen tasolle. Woolfin ihailemia kirjailijoita yhdistää se, että heidän asenteensa ei ole vähemmistön tai uhrin, vaan samalla viivalla kilpailevan taiteilijan. Ehkä jokin yllä kuvatun kaltainen lukijan johdattelu uhriutumiseen oli se, mikä ärsytti hiljattain lukemassani N. K. Jemisinin Broken Earth -trilogiassa.

Woolfin kirjoitustyyli on hyvin tunnistettava. Hän aloittaa usein havainnoilla välittömästä ympäristöstään, minkä kautta hän pikkuhiljaa päätyy analysoimaan aihettaan tarkemmin. Tyyli on jollain tapaa impressionistinen, varsinkin kokoelman jälkipuolen yleisemmissä esseissä. Jälkimmäisen puoliskon esseissä on paljon tekstejä, jotka olisivat kotonaan Woolfin omissa kaunokirjallisissa teoksissaan miltei sellaisinaan. Valitettavasti joukossa on myös esseitä, jotka eivät jaksa pitää mielenkiintoa yllä kirjallisuusesseiden lailla. Ehkä niitä pitäisikin lukea enemmän fiktiona kuin tutkielmina. Toisaalta jälkipuolella muutamassa matkustusaiheisessa esseessä Woolf jopa vähän revittelee huumorilla! Osa esseistä on vastineita lehtikirjoituksiin, mikä ainakin minusta toi esseet hauskasti osaksi laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, vaikka se toinen puoli keskustelusta jääkin tässä kokoelmassa kuulematta.

Nautin Woolfin kirjoituksista ja Kapari-Jatan suomennoksista paikoin kovastikin. En ole tosin ihan vakuuttunut esseiden jaottelusta tässä kokoelmassa. Kirjallisuusesseet ovat kylmästi esseen suomennetun nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä, ja jälkimmäiset esseet taas hyvin löyhästi teemoittain. Usein saman teeman alla on vain pari esseetä, eikä eroa eri teemojen alla aina ole juurikaan havaittavissa. Kirjallisuusesseiden jaottelu alkuperäisen esseekokoelman mukaan tai erillisten esseiden ollessa kyseessä ehkä ilmestymisjärjestyksen mukaan olisi saattanut palvella kokoelmaa paremmin, mutta nämähän ovat aina valintoja ja makuasioita.

Bruce Dickinson: What Does This Button Do? – An Autobiography

Bruce Dickinson: What Does This Button Do? – An Autobiography

(HarperCollins, 2017)

Scream for me!

Bruce Dickinsonin ansioluettelo on hengästyttävää luettavaa. Päätyönsä hevilegenda Iron Maidenin keulilla laulamisen lisäksi Dickinson on miekkaillut Ison-Britannian kansallisella tasolla, toiminut reittilentäjänä, radiotoimittajana, yrittäjänä ja bisnesmaailman motivaatiopuhujana, kirjoittanut pari kirjaa ja elokuvakäsikirjoituksen, sekä lanseerannut oman oluen. Dickinsonin kirjoittaa omaelämäkerrassaan lukuisista kiinnostuksen kohteistaan tarttuvalla innokkuudella, ja varsinkin näin hänen itsensä lukemana äänikirja on herkullista kuunneltavaa. Dickinson rajaa elämäkertansa sisällön vain uraansa ja kiinnostuksen kohteisiinsa: avioliitot, lapset ja suhteet – niin omat kuin muidenkin – jäävät kirjan ulkopuolelle.

Dickinson nostaa kirjassaan esille paljon sellaista, mikä tulee Iron Maidenin uraa seuranneellekin uutena tietona. Dickinsonin lapsuutta ja kotioloja muistellaan värikkäästi, samoin ensimmäisiä musiikillisia elämyksiä ja bändejä. Yliopistossa Dickinson pärjää yllättävän hyvin akateemisesti, vaikka bänditoiminta ja tapahtumien järjestäminen kiinnostavatkin enemmän. Jo yliopistoajoista lähtien Dickinsonista paistaa läpi yrittäjähenkinen asenne ja oman osaamisen markkinointi, mikä varmasti myöhemmällä uralla on tehnyt hänestä kysytyn puhujan liike-elämässä. Palo luoda jotain ravisuttavaa itse oli kuitenkin vahvempi kuin toisten keikkojen järkkäily.

Deep Purplea, Arthur Brownia ja Van der Graaf Generatoria ihaillut laulajanalku kaipasi musiikkiinsa teatraalista otetta ja vankkaa ammattitaitoa. Ensimmäisistä bändeistä ei ollut pysymään Dickinsonin tahdissa. Niitä vaivasi kotikutoisuus ja kunnianhimottomuus, mutta Iron Maiden oli todellakin toista maata. Basisti Steve Harrisin ja manageri Rod Smallwoodin rautaisessa otteessa pyörivä koneisto sai Dickinsonista itselleen paitsi koko brittiheviä määrittäneen äänen, myös tasavertaisen visionäärin, joka nosti bändin legendojen luokkaan. 1980-luvun hektinen levy-kiertue-levy-kiertue -rumba käydään läpi yllättävänkin yksityiskohtaisesti ottaen huomioon, että bändin tahti oli sen verran kova, ettei monelle siitä juuri jäisi muistikuvia. Kaikella sillä haipakalla oli veronsa, ja Maidenista eroaminen sekä soolouran alkuvaiheet saavat lisävalaistusta, jota ainakaan itse en ole nähnyt muualla käsitellyn. On aina mukava, kun muusikoiden elämäkerroissa kerrotaan myös myöhemmistä vaiheista eikä vain alkutaipaleesta. Niin tässäkin, kun Dickinsonin ja Adrian Smithin paluuta bändiin ja uutta nousua kuvataan.

Eräs mielenkiintoisimmista episodeista Dickinsonin soolouralla on keikkareissu Sarajevoon Bosnian sodan aikana. Rokkibändin konsertti sodan runtelemassa kaupungissa on aivot nyrjäyttävä kaksoisvalotus, joka jätti Dickinsoniin elinikäisen jäljen. Kuinka kaksi niin erilaista todellisuutta voi olla yhtä aikaa olemassa? Lapset, joiden leikeissä aplodit ovat alkaneet tarkoittaa aseiden laukauksia, kasvavat maailmassa, jollaisen luuli jo kadonneen Euroopasta toisen maailmansodan jälkeen. Koko tuon absurdin matkan kuvaus on elämäkerran huippukohtia. Toinen merkittävä erillinen episodi on teoksen viimeinen: kurkkusyöpädiagnoosi ja sen rajut hoidot. Vaatii käsittämätöntä tahdonlujuutta ja sietokykyä selvitä sellaisista hoidoista, ja nostan hattua jokaiselle syövän kanssa kamppailevalle! Itsepäiseen tapaansa Dickinson päättää selviytyä sairaudesta ennätysaikataulussa, jotta pääsisi takaisin keikoille. Helppoa se ei kuitenkaan ole.

Ihan kaikki elämäkerrassa ei ole yhtä kiinnostavaa. Merkittävä osa Dickinsonin uraa on lentäminen, jolle ymmärrettävästi uhrataan iso osa kirjasta. Valitettavasti itselle lentotarinat olivat se kaikkein vähiten kiinnostava osa Dickinsonin uraa. Aina kun lentokoneet mainittiin, teki mieli pikakelata seuraavaan lukuun. Tämä on luultavasti vain oma ongelmani, ja lentämisestä ja lentokoneista kiinnostuneet nauttinevat näistäkin luvuista. Jos jotain sain näistä luvuista irti niin sen, että Dickinson suhtautuu tasapuolisesti eri puoliin urastaan. Laulaminen on vain yksi osa sitä.

Dickinson käyttää usein termiä "theatre of the mind" kuvatessaan taiteellisia pyrkimyksiään: luoda kuvia, jotka valtaavat mielen näyttämön. Tämä ohjenuora Dickinsonilla on ollut mielessään myös omaelämäkertaansa kirjoittaessaan. Dickinsonin kirjoitustyyli on lavea ja miltei viktoriaaninen kuvailevissa sanavalinnoissaan. Tämä oli ensimmäinen kuuntelemani äänikirja, jonka lukee kirjailija itse, ja kokemus oli erittäin miellyttävä. Toki Dickinson on myös kokenut puhuja ja esiintyjä, mikä auttaa asiaa. Lainatessaan muiden sanomisia Dickinson ei malta olla imitoimatta heitä pirullisella tarkkuudella. Varsinkin imitaatio Nicko McBrainin "musikaalisesta Touretten syndroomasta" rumpuja soittaessaan sai nauramaan ääneen. Yorkshireläinen manageri Smallwood ja Maidenin klassikkolevyjen tuottaja Martin Birch karateliikkeineen saavat myös osansa nauruista.

Muusikoiden elämäkertoja on tullut vastaan monentasoisia. Nähtävästi parhaat ovat yleensä omaelämäkertoja, joissa muusikko itse on ollut vastuussa kirjoittamisesta haamukirjoittajan sijaan. Näkökulma on tällöin totta kai rajatumpi kuin se olisi ulkopuolisen tutkijan tai toimittajan silmin, mutta ainakin tuloksena on parempi tarina – olettaen, että muusikolla on myös kirjoittamisen lahjoja. Tällöin myös vältytään yhdeltä elämäkertojen helmasynniltä, halvalta keittiöpsykologialta. Dickinson ei jää vatvomaan motiivejaan vaan keskittyy tarinointiin. Se häneltä onnistuu, ja lopputuloksena on erittäin viihdyttävä omaelämäkerta.

Sjón: Valaan suusta

Sjón: Valaan suusta

(Rökkusbýsnir, 2008. Suom. Tuomas Kauko. Like, 2016)

Sinulle, ihminen, annoin jäähyväislahjaksi tämän näkemykseni sinusta

Pyörittelin joskus kirjakaupassa käsissäni islantilaisen Sjónin CoDex 1962 -trilogiaa, mutta kassalle asti en sitä vienyt. Nimen painoin kuitenkin mieleeni. Kun selailin Storytelistä uutta luettavaa, tuttu nimi tuli vastaan, ja päätin testata, millainen tapaus on kyseessä. En tiedä, kuinka edustava otos Valaan suusta on hänen teoksistaan, ja olisikin mukava kuulla kommentteja niiltä, jotka ovat lukeneet häneltä muutakin!

Teos alkaa prologilla, jossa kotiin palaava Lucifer kohtaa Jumalan uuden lemmikin, ihmisen. Ihminen on omahyväinen rääpäle, josta Lucifer heti toteaa, ettei se "koskaan tulisi kylläiseksi, että nuo hampaat eivät koskaan lakkaisi jauhamasta, että kieli ei koskaan väsyisi toisten elävien olentojen veressä kylpemiseen". Ihmisen ahneus ja likaisuus on pohjaton. Lucifer ei suostu kumartamaan tuota otusta, ja tästä syystä hänet karkotetaan taivaasta. Näyttämö on valmis kuvaukselle kaikesta siitä pahasta, mitä ihminen voi toiselle tehdä

Tapahtumapaikka ja -aika on 1630-luvun Islanti. Jónas Pálmason on karkotettu syrjäiselle saaripahaselle vaimonsa Sigríðurin kanssa. Saarella ei juuri muuta tekemistä ole kuin yrittää raapia elantoa kasaan sieltä, mistä saa, ja tarkkailla ympäröivää luontoa. Rantoja samoileva Jónas kertoo linnuille elämäntarinaansa ja karkotuksensa syitä.

Jónas on tietäjä, runoilija ja mystikko, joka janoaa oppia pintaa syvemmältä. Hän on toiminut naistentautien parantajana ja manaajana kulkien ympäri Islantia muita auttaen ja mainetta luoden. Maailma on ihmisten mielissä yhä täynnä magiaa. Kansantarut ja viikinkien perinteet elävät yhä vahvoina kristinuskon rinnalla. Jónaskin tutkii maailmaa tästä viitekehyksestä käsin, ja kerronnan väleihin upotetut kuvaukset eläimistä ja ilmiöistä ovat vasta matkalla kohti nykyaikaista tieteellistä maailmankuvaa. Jónas haluaisi oppia lisää maailman ihmeistä, mutta syrjäinen Islanti on kaukana tieteen keskuksista, ja vailla osaavaa opetusta ja latinan taitoa Jónas on ikuisesti pimeydessä siitä tiedon valosta, jossa hän tahtoisi paistatella. Jónaksen kiinnostuksen kohteet koettelevat ihmisten sovinnaisuuden rajoja, minkä vuoksi häntä aletaan pitää suorastaan noitana. Tuomio on karkotus. Karkotusta ei voi olla vertaamatta prologin Saatanan karkotukseen taivaasta, lankeemukseen valosta pimeyteen. Toivo paremmasta kuitenkin herää, kun Jónas pääsee Kööpenhaminaan anomaan kuninkaalta armahdusta sekä tutustumaan kaupungin tiedemiesten uraauurtavaan työhön. Maailma ei olekaan kaikkialla yhtä takapajuinen, ja on muitakin hänen kaltaisiaan tiedon rakastajia! Toivonkipinä on kuitenkin vain himmeä häilähdys.

Jónas on uteliaisuutensa ohella myös myötätuntoinen ja humaani. Hän joutuu todistamaan ulkomaisten valaanpyytäjien silmitöntä teurastusta, mikä järkyttää hänen uskoaan ihmisiin. Jos näin voi tehdä entisille yhteistyökumppaneille, onko ihmisen petturuudella ja verenhimolla mitään rajaa? Jónaksen ääni on kuumeinen ja ryöppyävä, kun hän luonnonvoimien armoilla kertoo tarinaansa. Nykyhetkessä kerronta poukkoilee, ja Sjónin runsas kolmen pisteen käyttö luo kuvan päähenkilön päässä jurraavasta sisäisestä monologista, jolla järkkynyt Jónas yrittää järjestää maailmaansa kasaan. Menneisyyden muistelot ovat selkeämpiä ja jäsennellympiä.

Jónas Pálmasonin hahmo perustuu löyhästi todellisen henkilön, Jón Guðmundssonin (1574–1658) elämään. En ajatellut sitä teosta lukiessa, mutta toisaalta se toi päähenkilön koettelemukset ehkä jollain tavalla todemmiksi. Joku on todella joutunut kotoaan karkotetuksi ja miltei tapettu sen vuoksi, että hän on rohjennut kyseenalaistaa ja ottaa selvää, olla kiinnostunut sellaisesta, jota muut pitävät kiellettynä tai tarpeettomana tietona. Lukukokemuksena Valaan suusta oli verrattain raskas edellämainitusta kuumeisen poukkoilevasta kertojanäänestä johtuen. Näin jälkikäteen kun mietin ja jäsentelen sen teemoja, kirja tuntuu merkityksellisemmältä kuin sitä lukiessa, jolloin vain tuntui siltä, että yrittää pysyä pinnalla sanojen ryöpytessä ylitse. Nostan hattua suomentaja Tuomas Kaukolle hienosta työstä tämän äänen saavuttamisessa – ja vielä suoraan islannista! Ihanaa että vähän harvinaisemmistakin kielistä käännetään suoraan suomeen, eikä jonkin suuremman kielen kautta.

Collins, Kinnunen, Nabokov, Ranta & Kanninen, Roth, Tokarczuk

Hyvää lukurauhan päivää! Tammikuu lähti lukurintamalla käyntiin aktiivisemmin kuin aikoihin. Osin syynä ovat Storytelin e-kirjat, jotka kulkevat aina mukana. Toinen syy on paluu vanhoihin tapoihin, eli siihen, että aina on useampi kirja kesken yhtä aikaa. Esittelen vielä ainakin tammikuun osalta luetut kirjat koontina. Katsotaan, ehtisinkö jatkossa kirjoittaa jokaisesta kirjasta oman postauksen.

Phil Collins: Omaelämäkerta

(Not Dead Yet: The Autobiography, 2016. Suom. Jere Saarainen. Minerva, 2018)

Phil Collins ei koskaan saanut brittimediassa anteeksi valtavaa menestystään 80-luvulla. Jopa Genesiksen bändikaverit vitsailivat, että tokihan he toivoivat Collinsin menestyvän soolourallaan, mutta ei ihan noin hyvin. Collinsin haukkuminen ja miehelle naureskelu on ollut suorastaan muodikasta aina näihin päiviin saakka, tosin hiljalleen mediakin alkaa päästä Phil Collins -krapulastaan ja nähdä miehen merkittävän uran. Minulle Collins on ensisijaisesti loistava rumpali ja 1970-luvun progen merkkihahmoja. Toisekseen hän on mainio, eläytymiskykyinen laulaja ja karismaattinen esiintyjä, joka on myös säveltänyt muutaman erittäin hienon pop-kappaleen. Sanoittajana Collins on naiivi, mutta elämäkerran perusteella sellaiselta hän vähän vaikuttaa. Collins kertoo elämästään, urastaan ja ihmissuhteistaan paikoin piinaavan rehellisesti ja itseironiaa runsaasti viljellen. Jos jokin asia Collinsin urasta jää päällimmäisenä mieleen, on hänen armoton työtahtinsa, sekä ammattitaitonsa ja innostuksensa musiikkiin. Itseään piiskaavalle työnarkomaanille soisi rauhalliset eläkepäivät, kun kroppa ei enää taida kestää rumpujen soittoa. Toisaalta edellinen eläköitymisyritys päätyi tekemisen puutteessa alkoholismiin, joten ihan liian rauhallista elämää hänelle ei soisi. Sääli, että Genesiksen paluu millään kokoonpanolla tuskin on enää mahdollinen. Erityiskiitos kirjan suomentaja Jere Saaraiselle virheettömästä musiikkiterminologian hallinnasta ja tekstin sävyn hiomisesta juuri oikeanlaiseksi – ihan kuin lukisi Collinsin itsensä tekstiä selvällä suomen kielellä!

Tommi Kinnunen: Lopotti

(WSOY, 2016)

Lopotti jatkaa Neljäntienristeyksestä tuttujen koillismaalaisten hahmojen tarinaa. Nyt näkökulma on aiemman osan sivuhahmojen, Helenan ja Tuomaksen, joiden elämä vie heidät kauas kotipaikkakunnalta suurempiin ympyröihin, mutta ulkopuolisuuden tunne seuraa mukana. Helena lähetetään Helsinkiin sokeainkouluun, mitä tyttö ei koskaan saata antaa anteeksi, vaikka tiedostaakin vanhempana, millaisia ongelmia isällä ja äidillä oli. Tuomaksen homoseksuaalisuus pitää hänet henkisesti erillään muista samanikäisistä osin myös hänen omasta valinnastaan. Vaikka näkökulmia on vähemmän ja aikajana lyhyempi kuin Neljäntienristeyksessä, on lopputulos jostain syystä hajanaisempi. Luvut ovat lyhyitä välähdyksiä, jokainen ikään kuin oma pienoisnovellinsa, mutta romaanin mitassa välähdysten punainen lanka ei oikein tahdo erottua. Se tosin on sanottava, että kuvaukset siitä, kuinka sokea Helena havainnoi maailmaa, oli upeasti kirjoitettu!

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

(Камера Обскура, 1933 / Laughter in the Dark, 1938. Kirjailijan omasta englanninkielisestä käännöksestä suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari. Gummerus, 2012)

Nabokovin Lolita on vaikuttavimpia kirjoja, joita olen lukenut. Jostain syystä mitään muuta häneltä en sitten olekaan lukenut, mutta Naurua pimeässä korjaa nyt tämän puutteen. Naurua pimeässä on Nabokovin varhaiskauden teoksia, vielä alun perin venäjäksi kirjoitettu ennen hänen muuttoaan Yhdysvaltoihin. Nabokov on kuitenkin sen verran kosmopoliitti, ettei Venäjää saati Neuvostoliittoa taideta edes mainita koko kirjan aikana tapahtumien sijoittuessa Berliiniin ja Rivieralle. Albinus, keski-ikäinen ja keskiluokkainen perheellinen mies hullaantuu nuoreen Margotiin elokuvateatterissa ja heittää koko sovinnaisen elämänsä mäkeen tytön vuoksi. Valta-asema on kuitenkin päinvastainen kuin Lolitassa, ja Margot vedättää Albinusta minkä kerkeää. Teoksessa on paljon huumoria, mutta se on piikikästä ja osoittelevaa. Teoksen englannin- ja suomenkielinen nimi kuvastaakin hyvin tunnelmaa: nauru kaikuu pimeässä huoneessa, eikä päähenkilö ymmärrä, kelle tai miksi nauretaan. Albinus ei ole järin älykäs, ja tavallaan hän vastuuttomuudellaan ansaitsee kaiken, minkä saa. Kuitenkin tällainen ihmisen vikojen osoittaminen suurennuslasin alla tuo lukijalle hieman kiusallisen olon, ja jotenkin sitä toivoisi hänen saavan jonkinlaisen synninpäästön. Huumori on kuitenkin armotonta.

Kukka Ranta & Jaana Kanninen: Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta

(S&S, 2019)

En muista, että koulussa olisi juurikaan puhuttu saamelaisista (tai lappalaisista, kuten silloin sanottiin) muuta kuin että he hoitavat poroja, ja että Suomessa puhuttavia saamelaisia kieliä on kolme. Toki silloin tiedettiin myös neljäntuulenhatut, saamenpuvut ja Pulttibois-sketsit. On hämmentävää, kuinka tätä puutteellista kuvaa ei tullut kyseenalaistaneeksi, kun ei tarvinnut kohdata kyseisen ihmisryhmän edustajia. Höristin korviani kuullessani, että saamelaisten karuista kohtaloista julkaistaan kirja, jossa suomalaiset toimittajat haastattelevat kunnioittavasti saamelaisia ja kertovat heidän näkökulmansa. 

Opin paljon saamelaisten kulttuurista ja kohtelusta Suomessa, ja kuinka epäoikeudenmukaista kohtelu yhä on. Asuntolakokemukset 1960-luvulla, jolloin saamelaiset oppivat häpeämään omaa äidinkieltään (vaikka sitä ei lailla kielletty, kuten Ruotsissa ja Norjassa) ovat yllättävän lähellä menneisyydessä, mutta vielä ihan muutama vuosikin sitten Lapissa on nähty etnistä väkivaltaa. Yhä vieläkään Suomen valtio ei ole ratifioinut YK:n alkuperäis- ja heimokansoja koskevaa yleissopimusta, joka takaisi saamelaisten äänen kuulumisen heitä koskevissa päätöksissä. Toisaalta on hienoa nähdä, kuinka viime vuosina saamelaisten näkyvyys mediassa on kasvanut, ja saamenpukua kannetaan yhä enemmän ylpeydellä. 

Opin myös, kuinka vaikeasti määriteltäviä asioita saamelaiskeskusteluun liittyy. Mitä tehdä, jos Suomen laki, saamelaiskäräjät ja YK:n alkuperäiskansojen oikeudet ovat ristiriidassa keskenään? Kenet voidaan määritellä saamelaiseksi? Ainakin kirjassa kuvatut statuksettomat saamelaiset, eli ihmiset, jotka kokevat olevansa saamelaisia, mutta eivät ole saaneet saamelaiskäräjien hyväksyntää, saadaan näyttämään etelän keinottelijoilta, jotka haluavat vain varastaa ns. oikeiden saamelaisten poronhoitomaat. En usko totuuden olevan niin yksioikoinen. Muutenkin kirjan argumentointi on erittäin tunteisiin vetoavaa myös silloin, kun itse kaipaisin viileämpää, faktapohjaisempaa lähestymistä. Ei minua kiinnosta, miltä saamelaisten asioista päättävä byrokraatti näyttää tai millaisessa toimistossa hän istuu, eikä niiden todellakaan pitäisi vaikuttaa mielipiteeseeni hänen päätöksistään. Toisaalta kirja ei peittele näkökulmaansa: jo nimestä lähtien on tiedossa, että nyt halutaan ravistella. Argumentoinnin puutteistaan huolimatta lukemisen arvoinen kirja tärkeästä aiheesta.

Philip Roth: Mieheni oli kommunisti

(I Married a Communist, 1998. Suom. Kristiina Rikman. WSOY, 2002)

Pitkän uran tehnyt Philip Roth kirjoitti mestariteoksensa Amerikkalaisen pastoraalin jo varttuneella iällä. Sen jälkeen julkaistut Mieheni oli kommunisti ja Ihmisen tahra muodostavat löyhästi toisiinsa liittyvän trilogian, joka ruotii amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen lähimenneisyyttä. Pastoraalissakin viitattiin 1950- ja 1960-lukujen kommunistihysteriaan ja senaattori McCarthyn ajamaan ilmiantopolitiikkaan, mutta nyt aiheelle omistetaan koko kirja. Rothin alter ego Nathan Zuckerman pääsee jututtamaan vanhaa äidinkielenopettajaansa, jonka veli, armoitettu radiotähti Ira "Iron Rinn" Ringold joutui aikoinaan mustalle listalle kommunististen ajatusten levittämisestä. Ennakkoluuloni oli, että Ira olisi perättömästi syytetty noitavainon uhri, mutta hänen ideologiansa onkin avoimen kommunistinen, ja loppujen lopuksi lankeemus johtuukin inhimillisistä syistä. Roth kuvaa jälleen hienosti aikakauden hysteriaa ja tietämättömyyttä, mutta myös sitä, miten kommunismin ihanteet saatettiin käsittää Yhdysvalloissa myös rationaalisesti. Vielä nykyäänkin Yhdysvalloissa pelätään sosialismia, vaikka se ymmärretään yhtä heikosti kuin kommunismi aikoinaan.

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat

(Prawiek i inne czasy, 1996. Suom. Tapani Kärkkäinen. Otava, 2007)

Sivistin itseäni tutustumalla toissa vuoden nobelistin Olga Tokarczukin teokseen. Alku ja muut ajat seuraa pienen puolalaisen Alku-nimisen kylän asukkaiden vaiheita 1900-luvun ensimmäisen puolikkaan ajan. Vaihtuviin kertojiin kuuluu niin kyläläisiä kuin elottomia esineitä ja myyttisiä olentoja. Jo kirjan alussa kuvailtu kylän maantiede ja sen rajoja vartioivat arkkienkelit vievät tulkinnan myyttien maailmaan; onko Alku todellinen paikka vai jokin metafyysinen tila? Huomaan, että syvempi ymmärrys katolisista symboleista luultavasti olisi ollut tarpeen. Luin teoksen enemmänkin suorana realistisena proosana, jossa on kaikuja García Márquezin kaltaisesta fantasialla flirttailusta. Tosin siinä missä García Márquez kertoo lukijalle kaiken ja vähän enemmän, jättää Tokarczuk paljon sanomatta ja antaa käyttämänsä kuvaston puhua. En aivan varauksetta innostunut Tokarczukin tyylistä, mikä voi johtua myös siitä, etten jaksanut alkaa tulkita teoksen symboliikkaa. Alku ja muut ajat varmasti hyötyisi toisesta lukukerrasta, mutta olen ehkä viime aikoina lukenut niin paljon monen kertojaäänen pilkkomia tarinoita, että ehkä kaipaan yhtenäisempiä tarinoita vaihteen vuoksi.