"Deep caves paved with kitchen linoleum"

Alice Munro: Lives of Girls and Women

(1971. The Women's Press, 1978)

41. Kirjan kannessa on eläin

Alice Munro nostettiin modernin novellin mestariksi palkitsemalla hänet Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2013. Tämän kanadalaisen kirjailijan nimi on pitkään ollut minulle tuttu, ja olen kuullut kehuja Munron novelleista jo vuosia, mutta vasta nyt tutustuin hänen tuotantoonsa ensimmäisen kerran. Lives of Girls and Women on eräs Munron varhaisteoksia, ja hänelle poikkeavasti se usein luokitellaan romaaniksi. Mutta onko se romaani?

Jokainen kirjan luku toimii itsenäisenä tarinana, jolla on oma draamankaarensa. Kuitenkin päähenkilö ja tapahtumapaikka ovat koko ajan samat, tarinat etenevät kronologisessa järjestyksessä ja päähenkilö kehittyy kirjan edetessä. Joskus tällaisista teoksista nähdään käytettävän termiä "novellisykli" (short story cycle), mutta mikä sitten erottaa novellisyklin episodimaisesta romaanista? Ovatko Don Quijote tai vastikään lukemani Vanikan palat romaaneja vai novellisyklejä? Mene ja tiedä.

Kirjassa seurataan Del-nimistä kanadalaista tyttöä pienessä, Ontarion provinssissa sijaitsevassa kylässä toisen maailmansodan aikana ja jälkeen. Maaseudulla asuvan perheen elinkeinona on hopeakettujen kasvatus, mutta perheen äitiä ei maaseutuelämä viehätä. Kaikki on niin likaista ja sivistymätöntä. Vaikka hän omasta mielestään on heikkojen ja sorrettujen puolella, hyväntekeväisyys taitaa koskea vain niitä, joiden kanssa hänen ei tarvitse olla henkilökohtaisesti tekemisissä:

She was on the side of poor people everywhere, on the side of Negroes and Jews and Chinese and women, but she couldn't bear drunkenness, no, and she could not bear sexual looseness, dirty language, haphazard lives, contented ignorance; and so she had to exclude the Flats Road people from the really oppressed and deprived people, the real poor whom she still loved.
(s. 7)

Osan vuodesta äiti lapsineen asuu läheisessä Jubileen pikkukaupungissa, jossa äiti myy tietosanakirjasarjoja ovelta ovelle lasten nolostukseksi. Del tarkkailee lähipiiriään ja ympäristöään, ja monessa tarinassa keskitytään Delin erikoisiin läheisiin. Milloin mistäkin innostuva ja yhtä nopeasti innostuksen kohdetta vaihtava Benny-setä löytää itselleen vaimon lehti-ilmoituksen avulla, mutta totuus on vähemmän hohdokas kuin kuvitelmat. Craig-setä kirjoittaa pakkomielteisesti perheen ja Jubileen kaupungin historiaa. Monisatasivuiseen käsikirjoitukseen on tallennettu jokainen perhetapahtuma, luonnonilmiö ja talojen rakennus- ja purkuvuodet. Sedän kuoltua pitkäpiimäinen käsikirjoitus jää Delin viimeisteltäväksi.

Osa tarinoista koskee enemmän Deliä itseään, ja niissä nähdään tytön tietoisuuden ja älykkyyden kasvu unohtamatta teini-iän haasteita. Delin äiti on ottanut kotiinsa asumaan Fern-nimisen naisen, jonka miesystävä alkaa osoittaa Deliä kohtaan sopimatonta huomiota. Koulun opettajattaren joka vuosi järjestämät operetit saavat osallistuvat lapset näyttämötaiteen pauloihin ja aiemmin tarkkaan toisiaan välttelevien tyttöjen ja poikien välillä herää aivan uudenlaisia tunteita. Delin varttuessa pojat alkavat kiinnostaa enemmänkin, ja ensimmäiset seksuaaliset kokeilut kiehtovat, ensin kuivan älyllisen Jerryn, sitten uskovaisen mutta rohkean maalaispoika French Garnetin kanssa.

Huomaan, että Munron novelleista on vaikea kirjoittaa niin, että tekisin niille oikeutta. Novelleissa ei tapahdu mitään erikoista sinänsä, mutta jokainen silti tempaa mukaansa. Arkipäivän pienistä havainnoista on saatu luotua jotain, joka koskettaa yleismaailmallisesti. Tarinoiden toiminta, draama ja huumori ovat hienovaraisia, mutta juuri siksi niin kiehtovia. Jokaisessa tarinassa on jokin tietty huippukohta, jokin paljastus, joka muuttaa päähenkilön suhtautumisen täysin. Tilanteiden rakentelu tähän huippukohtaan on taidokasta, miltei huomaamatonta. Tarinaa aloittaessa ei voinut tietää, mihin se johtaisi, mutta loppuun päästyä kaikella tuntui olevan merkityksensä.

Alice Munro on tähän mennessä eräs tämän haasteen mieluisimpia uusia tuttavuuksia, ja tulen varmasti lukemaan lisää hänen novellejaan. Nobel-palkinto meni oikeaan osoitteeseen. Lives of Girls and Women sopii tämän eläinkansikohdan lisäksi myös kohtiin 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina.

"Suspended between radiance and darkness"

Carson McCullers: The Heart Is a Lonely Hunter

(1940. Penguin Books, 1977)

30. Kirjan nimessä on tunne

Carson McCullers syntyi Georgian osavaltiossa Yhdysvalloissa vuonna 1917. Hänen pääteoksinaan pidetään hänen varhaisia romaanejaan ja pienoisromaanejaan The Heart Is a Lonely Hunter (1940, suom. Yksinäinen sydän), Reflections in a Golden Eye (1941, Heijastuksia kultaisessa silmässä), The Member of the Wedding (1946) ja Ballad of the Sad Cafe (1951, Surullisen kahvilan balladi). Sairaudet ja alkoholismi vaivasivat ja hidastivat 50-vuotiaana kuolleen McCullersin uraa, mutta pienehkö tuotanto on sitäkin tiiviimpää tavaraa. Kirjallisuudentutkijat sijoittavat McCullersin osaksi 1930- ja 1940-luvuilla vaikuttaneita "Southern Gothic" -kirjailijoita, jotka käsittelivät ulkopuolisuuden teemoja usein groteskien, fyysisesti poikkeavien hahmojen avulla. McCullersin toistuvia aiheita ovat yksinäisyys, kykenemättömyys luoda yhteys muihin ihmisiin ja rakkauden mahdottomuus.  'Hilpeä' ei ole adjektiivi, jolla ensimmäisenä McCullersia kuvailisin.

The Heart Is a Lonely Hunter sijoittuu McCullersin kotikulmille, Georgian osavaltioon, 1930-luvun loppuun. Rotuerottelu on vielä hyvinkin voimissaan syvässä etelässä. Samat oikeudet eivät päde kaikille, mutta tämä ei rajoitu pelkästään ihonväriin. Köyhän pikkukaupungin talous uinuu, eikä köyhien elinoloissa ole hurraamista niin valkoisilla kuin mustillakaan. Naapuruston keskuksena toimii kahvila, jonka asiakkaista jokainen on yksin, kukin omalla tavallaan. Kahvilan omistaja Biff vaimoineen pyörittää bisnestä vuorokauden ympäri, vaikkei aina asiakkaita olisikaan. Työ täyttää päivät, jottei etääntynyttä puolisoa tarvitsisi kohdata enempää kuin on tarpeen. Naapurin esiteini-ikäinen, hieman poikamainen tyttö Mick haaveilee musiikista, jota muut eivät kuule; alkoholisti Jake Blount raivoaa, koska vain hän yksin kokee ymmärtävänsä totuuden maailmasta; tummaihoinen tohtori Copeland, joka työskentelee väsymättä köyhien, kouluttamattomien mustien parissa välittämättä omasta tuberkuloosistaan. Kaikkia heitä yhdistää yksi mies, arvoituksellinen kuuromykkä herra Singer. Singer on ainoa, jolle he voivat uskoutua omista ongelmistaan, vaikka hän ei pysty vastaamaan heille mitään - tai juuri siitä syystä.

Singer on asunut pitkään toisen kuuromykän, sairaalloisen lihavan kreikkalaisen Antonapoulosin kanssa. Antonapoulos, jonka vihjataan olevan henkisesti vajavainen, on kuitenkin lähetetty mielisairaalaan ja Singer on jäänyt yksin. On epäselvää, miksi Singer kokee vastenmielisen ja typerän Antonapoulosin olevan hänelle läheinen, mutta tunteet nyt joskus vain ovat epäselviä. Singer odottaa lomapäiviä kuin kuuta nousevaa päästäkseen tapaamaan ystäväänsä mielisairaalassa. Siinä missä kaikki muut vuodattavat toiveensa ja pelkonsa Singerin kuuroille korville, samoin tekee Singer Antonapoulosille, joka ei kykene ymmärtämään saati vastaamaan Singerin ajatuksiin.

Henkilöhahmot tarpovat yksin omien päidensä sisällä, ja vain herra Singerin hiljainen läsnäolo tuo minkäänlaista lohtua. Nuori Mick tasapainoilee lapsuuden ja aikuisuuden rajalla. Hänessä on herännyt pohjaton jano musiikkiin. Mick unelmoi sinfonian säveltämisestä, mutta perheellä ei ole varaa pianoon. Hän säveltää kuitenkin päänsä sisällä ja yrittää muistella esikuvansa Beethovenin kolmannen sinfonian rakennetta, kirjaten sitä muistinsa varassa ylös omaan vihkoonsa. Tässä vihkossa on myös muita Mickin "sisäisen huoneen" asioita, joihin kuuluu myös orastava seksuaalisuus. Toteuttaakseen unelmansa Mick hankkii itselleen osa-aikatyön, joka pian kuitenkin vie kaiken hänen aikansa, eikä sisäiseen huoneeseen enää ole pääsyä.

Mahdottomat unelmat ajavat muutkin umpikujiin. Rotusorron aiheuttama epäluulo ja katkeruus mustien ja valkoisten välillä tiivistyy Copelandissa, joka toivoisi mustien voivan nousta sorrosta älyn ja tiedon voimalla. Copeland joutuu kuitenkin kohtaamaan valkoisten virkavallan edustajien mielivallan, jonka edessä hän on voimaton. Kerrasta toiseen hän joutuu pettymään myös omiinsa ja huomaamaan, kuinka hänen toverinsa ja sukulaisensa alistuvat osaansa, sokeaan uskoon, tai mikä kaikkein pahinta, haluavat olla kuin valkoisetkin:

'Many a day when I be ploughing or working,' Grandpapa said slowly, 'I done thought and reasoned about the time Jesus going to descend again to this earth. 'Cause I done always wanted it so much it seem to me like it will be while I am living. I done studied about it many a time. And this here the way I done planned it. I reason I will get to stand before Jesus with all my childrens and grandchildrens and great grandchildrens and kinfolks and friends and I say to Him, "Jesus Christ, us is all sad coloured peoples." And then he will place His holy hand upon our heads and straightaway us will be white as cotton.'
(s. 130-131)

Copelandin epätoivoa rotujen välisestä epätasapainosta peilaavat Jake Blountin ajatukset siitä, kuinka Yhdysvaltain kulttuuri säännönmukaisesti sortaa köyhiä ja huono-osaisia rikkaimman prosentin eduksi. Blount on Marxinsa lukenut, ja joutuu todistamaan töissä ollessaan hallitsevan luokan piittaamattomuuden työtä suorittavan luokan oloista. Maa on jakautunut kahtia rodun, mutta myös sosioekonomisen aseman rajaamana, peruuttamattomasti. Lopulta väistämätön tapahtuu ja Blountin patoutunut luokkaviha purkautuu väkivaltaisesti. Nämä tökkäykset amerikkalaisen unelman puhkaisemiseksi tuntuvat nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä turhankin tutuilta.

McCullers tasapainottelee erilaisten hahmojen välillä sujuvasti, peilaten ja vertaillen erilaisia kohtaloita peruuttamattomien muutosten kourissa. Toive löytää edes jonkinlainen kontakti muihin, rikkoa yksinäisyyden muuri, on meissä vahvana, vaikka tuo toive osoittautuisikin mahdottomaksi. The Heart Is a Lonely Hunter on synkkä, mutta jollain tavalla katkeransuloinen. Pienetkin valonpilkahdukset tuntuvat pimeässä kirkkaammilta. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.

"Kuva on paremmin muistissani kuin silmien edessä"

Hannu Väisänen: Vanikan palat

(Otava, 2004)

27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

Kuvataiteilija Hannu Väisäsen omaelämäkerrallinen esikoisromaani Vanikan palat sijoittuu 1950-luvun Oulun kasarmialueelle. Piakkoin kolmanneksen elämästäni Oulussa asuneena alan hiljalleen tuntea tämän kaupungin jo kodikseni, vaikka kainuulaisuus tuskin koskaan kokonaan katoaakaan. Siksi valitsin tämän kirjan kohtaan 27, "Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja". Kohdan 27 lisäksi sopisi loistavasti myös kohtaan 11, "Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja". Harva on Suomessa menestynyt niin hyvin kahdella eri taiteenalalla kuin Väisänen. Useita kuvataiteen palkintoja pitkällä urallaan saavuttanut Väisänen pokkasi heti toisella romaanillaan Finlandia-palkinnon. Mutta se siitä, nyt esikoisromaanin kimppuun.

Vanikan palojen rakenne on episodimainen. Jokainen luku on oma lyhyt katsauksensa Väisäsen alter egon, Anteron, lapsuuteen. Oman kohtauksensa saavat niin jännittävät radionkuunteluhetket, kohtaamiset koulun muiden lasten kanssa, Oulussa vierailevat nuoret englantilasupseerit komeissa univormuissaan, kuin henkeäsalpaavan taidokas jäätanssiesitys. Kaikki alkaa kuitenkin kaatuneesta maitopääläristä. Kotiapulaisen sanat, "laita lapsi asialle ja tee itse perässä", jättävät Anteroon sellaisen nolostuksen ja hämmennyksen punan, joka ainakin tälle lukijalle sävyttää koko lopputeosta. Onko lasten ja aikuisten välillä aina ymmärtämättömyyden kuilu? Anteron äiti on kuollut ja isä jäänyt yksin lasten kanssa, vaikka monia äitipuoliehdokkaita tuokin kotiin. Kuten niin monessa muussakin perheessä, Anteronkin kotona alkoholi näyttelee suurta osaa. Lapset joutuvat säännöllisesti hakemaan isänsä kotiin upseerikerholta, josta hänet usein löydetään ympäripäissään biljardipöydältä runoja lausumasta. Kotonakin on arvaamatonta, kun pienimmästäkin ärsykkeestä saattaa alkaa tuppivyö paukkua pakaroilla.

Anterolla on herkät aistit ympäristöä havainnoidessaan. Hajut, maut, värit ja tuntemukset jättävät vahvoja muistijälkiä ja sekoittuvat keskenään. Väisänen kuvaa tätä synestesiaa taiteilijan kosketuksella. Taiteellisesti lahjakas Antero saa erilaisista aistivaikutelmista sytykkeen pohdiskella kauneuden olemusta:

Mikä on kaunista? Kuu voi olla kaunis, joskus elokuussa kun se täyteläisenä, maataviistävänä kelluu kasarmin yllä kuin saksalainen ilmalaiva. Joidenkin ihmisten kasvoja pidetään kauniina, vaikka useimmiten niiden hutera, ohikiitävä kauneus johtuu niitä tukevien helmien tai, miehen ollessa kyseessä, pystykaulukseen applikoitujen husaarikoristeiden loisteesta. Kenties jotkut tapahtumat ovat kauniita. Varmasti on kaunista kuljeskella rakastetun käsipuolessa kesäyössä Hupisaaren polkuja, kohota niille pienille kaarisilloille, pysähtyä sillan laella, tekeytyä kuvaksi. Mutta se on kaunista vain koska matkii jotain viikon iskelmää joka pian unohdetaan. Kasvot rumenevat, kaarisillalla seisoo uusi, haalistuva pariskunta.
(s. 289)

Anteron on vaikea luottaa ihmisiin. Äitiä ei ole ja lapset joutuvat huolehtimaan enemmän isästään kuin päinvastoin. Alati vaihtuvat äitipuolikokelaat eivät juuri saa kontaktia Anteroon. Opettaja huomaa Anteron erityislahjakkuuden ja istuu mallina tälle, mutta muotokuvan luoma suhde pojan ja opettajan välillä murenee, kun opettaja esittelee kuvan muillekin, kritisoi sitä ja innostaa kaikkia muitakin maalaamaan muotokuvia. Kaikkein pahimpina esiintyvät muut lapset, jotka kuvataan sydämettömiksi, sadistisiksi julmureiksi. Kirjaimellisesti päähän potkittu Antero löytää erikoisen hengenheimolaisen toisesta kiusatusta, köyhän perheen pojasta, mutta tätäkin Antero lähinnä ihmettelee etäältä, eikä todellista kaveruutta pääse muodostumaan.

Vanikan palat oli minulle sarja runollisen kauniisti kirjoitettuja tuokiokuvia erityislahjakkaan ja väärinymmärretyn lapsen elämästä. Episodimaisesta rakenteesta tuli mieleen toinen pohjoinen kasvutarina lähivuosilta, Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Tosin siinä missä Populäärimusiikkia sisälsi fantasian aineksia, Vanikan palat luottaa realismiin. Väisäsen kielikuvat ovat herkullisia. Täytynee palata joskus toiste Väisäsen muitten romaanien pariin. Loogisesti seuraavana olisi palkittu Toiset kengät. Mutta se ei ehkä ehdi tämän vuoden lukuhaasteeseen.

"Hammas on hammas"

Miika Nousiainen: Juurihoito

(Otava, 2016)

4. Kirja lisää hyvinvointiasi

Hammaslääkärikäynnillä Pekka kokee elämänsä yllätyksen. Hoitavalla hammaslääkärillä on sama harvinainen sukunimi ja kasvonpiirteissäkin on jotain hämmentävän tuttua. Uskomatonta mutta totta, Pekalla on veli, josta hän ei tiennyt mitään. Pekan äidin mukaan hänen isänsä häipyi muka kauppareissulle lähtiessään, eikä hänestä ole sen koommin kuultu. Hammaslääkäri Esko peittelee järkytystään paljastuksesta, mutta sisällä kiehuu: vitosten puuttuminen on perinnöllinen poikkeama, eivätkä hammaskartat valehtele. Esko on adoptoitu, eikä hänellä ole tietoa biologisista vanhemmistaan tai mahdollisista sisaruksista. Sukulaispoikahan se tuolissa makaa juurikanavat auki.

Hipsterihtävä copywriter Pekka on eronnut vaimostaan ja näkee lapsiaan vain viikonloppuisin, mikä sekin on ex-vaimon mielestä liikaa. Pekan puhelimen muistissa vaimo on nimellä "Ihmishirviö", mikä kertonee riittävästi suhteen päättymisen tunnelmista. Esko on kuusissakymmenissä ja elää vain hammaslääketieteelle. Liikoja riemunaiheita ei ole ja miksi pitäisikään olla. Kunhan nyt ei suuremmin masenna ja arki pyörii niin mitäpä sitä muuta tarvitsisi. Päivät kuluvat töissä ja illat, no ne nyt kuluvat miten kuluvat. Pitkän suostuttelun jälkeen Esko myöntyy tutustumaan veljeensä, ja Esko ja Pekka päättävät lähteä metsästämään vihjeitä siitä, kuka heidän isänsä oikein on ja miksi hän on heidät hylännyt. Hammasjuurten hoito vaihtuu sukujuurten esiin kaiveluksi, ja matka vie veljekset Ruotsin lähiöistä Thaimaan valkeille hiekkarannoille ja Australian takamaille alati kasvavan sisarusparven kanssa.

Nousiainen on kirjailijanuransa ohella tehnyt paljon näkyvämpää työtä television paneeliohjelmien luottohumoristina. Hyvistä ja huonoista uutisista tuttu hymynkare kuuluu mielestäni Juurihoidon kerronnassakin. Myös romaanissaan Nousiainen kommentoi ajankohtaisia asioita, kuten maahanmuuttoa, huumorin keinoin. Eskon ja Pekan sisko Sari asuu Södertäljen pahamaineisessa Ronna-lähiössä, josta Nousiainen saa aiheen revitellä hieman suomalaisen politiikan kustannuksella:

Helsingin valtuustossa perussuomalaiset käyttävät Ronnaa esimerkkinä paikasta, jossa kaikki on mennyt päin persettä maahanmuuttajien takia. Ja siihen joku vihreistä sanoo, että omissa lähiöissä on panostettava siirtolaisten integraatioon segregaation välttämiseksi. Kokoomus sanoo, että ihan sama kunhan sinne pääsee autolla. Ja demarit haluaa kaavoittaa sinne Prisman eikä Lidliä. Ja vihreät kannattaa ehdotusta kun Lidl tuo mehunsa epäekologisesti kaukaa. Kokoomukselle on sama kunhan ne mehut saa viedä autolla mahdollisimman kauas ilman holhousta. Ja perussuomalaiset vaativat lisää väkeä verovirtastoon töihin, koska paikka on täynnä maahanmuuttajia, jotka ovat tulleet tänne maksamaan meidän verot.
(s. 112)

Jotkin Nousiaisen irtoheitot ovat turhan kiinni ajassa, kuten huomio siitä, kuinka "Spede" ei 70-luvulla ollut haukkumasana. Eipä se taida sitä olla enää nykyäänkään. Pääosin huumori on kuitenkin yleisemmällä tasolla ja on sävyltään melko lempeää, ymmärtäväistä ja enemmän kuin aavistuksen poliittisesti vasemmalla. Pisteliäimmät piikit säästetään konservatiiveille ja rasisteille.

Pelkkää vitsinvääntöä Juurihoito ei onneksi ole, vaan teoksessa on syvempääkin sisältöä. Mihin tahansa isäänsä etsivät sisarukset päätyvätkin, aina he kohtaavat suvaitsemattomuutta ja hyväksikäyttöä. Aina jokin ihmisryhmä sortaa toista milloin milläkin perusteella. Jossain sorrettuja ovat maahanmuuttajat, jossain seksiturismin uhrit, toisaalla taas alkuperäisasukkaat. Pekka peilaa omia isyyden ja vastuuden ongelmiaan katoamistempun tehneen isänsä motiiveihin. Sisko Sari yrittää parhaansa mukaan liimata kasaan lapsuudessa särjetyn itsetunnon palasia uusperheessään. Suvun ja perheen merkitys on vahvin niille, jotka eivät sitä ole saaneet kokea.  Kovin synkkiin tunnelmiin Juurihoito ei raskaimmillaankaan vaivu, vaan sävy on silloinkin lähinnä hämmästelevä.

Juurihoito oli oikeastaan juuri sitä mitä odotinkin - hauska, kevyt ja aavistuksen pisteliäs. Laitoin sen haasteen kohtaan "kirja lisää hyvinvointiasi", sillä hampaiden kunnossapidon tärkeys tulee kirjassa selkeästi esille. Ikää pidentävää nauruakin kirja tuotti useamassakin kohtaa. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 26. Sukutarina.

"I wanted to live deep and suck out all the marrow of life"

Henry David Thoreau: Walden

(1854. Kokoelmasta The Library of Classic American Literature, Courage Books, 2000)

5. Kirjassa liikutaan luonnossa

Nyt, kun hitaasti eläminen ja downshiftaaminen on muodikasta, on syytä palata tuon aatteen juurille. Yhdysvaltalaisen kirjailijan Henry David Thoreaun pääteoksena pidetty Walden (julkaistu Suomessa nimellä Walden: Elämää metsässä) julkaistiin vuonna 1854. Teoksen amerikkalainen riippumattomuuden unelma vetoaa varmasti yhä moneen.

Thoreau muutti pariksi vuodeksi asumaan hyvän ystävänsä, runoilijan ja esseistin Ralph Waldo Emersonin maille, Massachusettsin osavaltiossa sijaitsevan Walden-järven rannalle pieneen, karuun mökkiin. Siellä hän pyrki elämään täysin omavaraisena, osana ympäröivää luontoa. Niukkuus ja yksinkertaisuus olivat hänen ohjenuorinaan kahden vuoden, kahden kuukauden ja kahden päivän ajan, jotka Thoreau mökissään vietti papuja viljellen, ajopuita keräten, elämää miettien ja luontoa tarkkaillen. Kokemuksistaan hän kirjoitti kirjan, jossa hän tiivistää Waldenilla viettämänsä ajan yhteen vuoteen samalla filosofista ajatteluaan lukijalle selvittäen. Tämän tiivistää hienosti Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvastakin tuttu lainaus:

I went to the woods because I wished to live deliberately, to front only the essential facts of life, and see if I could not learn what it had to teach, and not, when I came to die, discover that I had not lived. 

Kun elämän riisuu vain sen olennaisimpiin osiin, näkee sen arvon kirkkaampana. Ajatus siitä, että kuolinvuoteellaan huomaisi, ettei koskaan olisi todella elänyt, on kauhistuttava. Siispä etsimään sitä, mikä elämässä on tärkeää. Mutta mitä se on? Eräs Thoreaun filosofian kantavia ajatuksia on oman tien löytäminen, riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat. Mikään valtiovalta, yleinen mielipide tai ylhäältä saneltu säännöstö ei saa määritellä sitä, miten elämäsi elät. Thoreau halusi elää niin voimallisesti kuin mahdollista, kaiken elämän koreuden ja karuuden väkevästi kokien. Nimenomaan kokemus ja tietoisuus kaikesta tekemisestä on tärkeää, olipa se sitten kuinka vähäpätöistä hyvänsä, sillä se voi nostaa ihmisen ylevämpään olemassaoloon. Jokaisen ihmisen tulisi elää yksinkertaisesti, sopusoinnussa luonnon kanssa itseään toteuttaen. Thoreau mainitsee teoksen aikana usein intialaisen Bhagavad Gita -teoksen ja itämaisen filosofian ylipäänsä henkilökohtaisena innoittajanaan. Zen-filosofit ja nykypäivän mindfulness-ajattelijat löytänevät siis Thoreausta hengenheimolaisen.

Tästä päästään toiseen Thoreaun mielestä olennaiseen elämän osaan: lukemiseen. Thoreau kehottaa lukemaan klassikoita - mielellään alkuperäiskielillä, muinaiskreikaksi ja latinaksi - kevyen kertakäyttökirjallisuuden sijaan. Hän harmittelee sitä, kuinka suurimmalle osalle ihmisistä arvokasta lukemista edustaa vain Raamattu, ja kuinka kaikki hömppäviihde vain turruttaa ja tylsistyttää heidän aivonsa. Tähän voin jollain tavalla samastua. Pyrin itsekin pitämään aivot päässäni klassikoita lukemalla, joskin minun lukulistallani olevat klassikot ovat vähän uudempaa laatua, eivätkä muinaiskreikaksi. Ja luen ja katson myös hömppää.

Thoreau pärjäisi hienosti myös "historian tyylikkäin parta" -kisassa. Kuva: Wikipedia

Vaikka Thoreau tahtoo keskittyä arkisiin yksityiskohtiin, hän ei tee työstä itseisarvoa luterilaisessa mielessä. Enemmänkin hänen mielestään niukkaan elämään kannattaa pyrkiä siksi, että se vaatii vain vähän työtä, jolloin aikaa jää kaikenlaiselle pohdiskelulle. Vain yltäkylläisyydessä elävät joutuvat ahertamaan elintasonsa ylläpitämiseksi. Mökinmurjussa asustava pärjää vähemmälläkin. Täytyy toki muistaa, että Walden-järven mökki ei ollut missään erämaassa, vaan Thoreaun perheen kotitalo oli muutaman kilometrin päässä ja läheltä kulki maantie ja junarata. Eli niukkuutta fanittavalla Thoreaulla oli metsänkin keskellä aina turvaverkko ympärillään, jos asiat jostain syystä menisivät päin mäntyä. Tai siis, no tiedättehän.

Nykylukijalle Thoreau on vaikeahko lähestyttävä. Rönsyilevä ja runollinen kirjoitustyyli pitkine metaforineen voi väsyttää, mutta parhaimmillaan proosa on upeaa. Eniten Waldenissa hämmentää tyylien sekoittuminen. Abstraktiin pohdiskeluun yhdistyy luonnon tarkkailu ja kuvaukset viljelystä, kalastuksesta ja järven mittaamisesta. Minulle Walden oli ehkä enemmänkin kirjallinen kuriositeetti ja tutustumisretki amerikkalaisen kirjallisuusperinteen klassikkoon. Thoreaun romanttinen transendentalismi, sielun ylevöittäminen kohti korkeampaa tietoisuutta, on kaunis ajatus, jota kyyninen maailma tarvitsee. Mutta siinä on myös jotain häiritsevää, eliittiin kuuluvan ihmisen köyhyyslarppausta, jolle olen hieman allerginen.

Helmet-haasteessa Walden täyttää kohdan 5, mutta se voisi täyttää myös kohdat 4. Kirja lisää hyvinvointiasi, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 25. Kirja jossa kukaan ei kuole, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

"Olin ihmeissäni miksihän kirjaimet alkoivat a:sta kun c:llä nuotit alkoivat"

Aarni Krohn: On meidät vihurit valinneet

(Librum, 1983)

47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Tästä blogitekstistä tulee hieman tavallista lyhyempi, sillä kirjoitin pari viikkoa sitten samaa aihetta käsittelevästä kirjasta pidemmän tekstin. Toivo Kuulasta kiinnostuneita suosittelen siis lukemaan aiemman kirjoitukseni Juhani Koiviston vuonna 2008 julkaistusta teoksesta Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä.

Vuonna 1983, kun Toivo Kuulan syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta, julkaistiin Aarni Krohnin kirjoittama On meidät vihurit valinneet. Alaotsikkona sillä on "Suomen Toivo Kuula kirjeidensä valossa". Kuula oli ahkera kirjeiden kirjoittaja, mistä käyvät esimerkkinä hänen tulevalle vaimolleen Alma Silventoiselle kirjoittamat, parhaimmillaan yli satasivuiset kirjeet ulkomailla vietetetyiltä opiskeluajoiltaan. Ne ovat oivaa materiaalia elämäkertureille, joten lähtökohta Krohnilla on hyvä.

Hyviä puolia teoksessa ovat pitkät lainaukset Kuulan kirjeistä, kuten alaotsikkokin lupaa. Osittain samoja lainauksia on tuossa myöhemmin julkaistussa elämäkerrassakin, mutta paljon on julkaistu vain tässä. Lisäksi lopussa on 1980-luvun suomalaisen klassisen musiikin vaikuttajien näkemyksiä ja mielipiteitä Kuulasta ja hänen musiikistaan, mikä oli koko teoksen mielenkiintoisinta antia. Käsittääkseni kansallisromantiikka ei silloin ollut kovinkaan suuressa suosiossa, ja monet pitivätkin Kuulaa hieman vanhanaikaisena säveltäjänä. Valitettavasti muuten en oikein ymmärtänyt koko teoksen pointtia. Olisikohan kirjoittajalle tullut kiire satavuotisjuhlan deadlinen lähestyessä? Krohn käsittelee sekalaisessa järjestyksessä pintapuolisesti Kuulan elämänvaiheita, ja vaikka hän korostaakin perustavansa kaiken Kuulan kirjeenvaihtoon, hän ei ole siinä johdonmukainen. Välillä kirjeitä referoidaan mainitsematta tarkkaa lähdettä, välillä taas annetaan sivutolkulla suoria lainauksia ilman kommentaaria tai tulkintaa. Spekulointi Kuulan viimeisestä illasta ja syyllisistä ampumistapaukseen on toki mielenkiintoista, mutta melko turhaa ilman luotettavia lähteitä. Krohn haluaa myös pariinkin otteeseen korostaa läheisyyttään Kuulan ja myös Eino Leinon kanssa, koska he ovat kaikki heinäkuussa syntyneitä - asia, jota tuskin koskaan opin ymmärtämään.

On vihurit meidät valinneet on siis valitettavan luonnosmainen ja hätäillen valmisteltu teos, jota ei oikein elämäkerraksi voi sanoa. Juhani Koiviston perusteellinen elämäkerta oli oikein hyvä, ja ainakin viittausten perusteella ensimmäinen Kuulasta kirjoitettu elämäkerta, Tuomi Elmgren-Heinosen vuonna 1938 julkaistu Toivo Kuula: Elämäkerta on sekin enemmän lukemisen arvoinen kuin tämä. Helmet-lukuhaasteessa kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (kohta 47), jotka voisivat olla jotain näistä: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 36. Elämäkerta tai muistelmateos.