Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
(Мёртвые души, 1842. Suom. Samuli S. Otava, 1977)
Niin, hyvät lukijat, te ette soisi näkevänne paljastettua inhimillistä vajavaisuutta
1. Kirjassa muutetaan
Tsaarinajan Venäjällä, 1800-luvulla, maanomistajat saivat pitää maaorjia. Orjista maksettiin veroa, jonka määrä laskettin epäsäännöllisin väliajoin maaorjien määrän perusteella. Luvut eivät pysyneet tietenkään ajan tasalla talonpoikien syntyessä ja kuollessa. Kirjoihin jäi maaorjia, "sieluja", jotka olivat jo aikaa sitten kuolleet, mutta olivat teknisesti ottaen yhä maanomistajan omaisuutta. Näitä kuolleita sieluja muilta maanomistajilta ostamaan ilmestyy herra Tshitshikow (käytän tässä tekstissä vanhan suomennoksen mukaisia kirjoitusasuja). Kuolleiden sielujen ostoreissulle johdattaessaan Nikolai Gogol pyrkii myös paljastamaan aikalaistensa ja maanmiestensä sisimpien mädännäisyyden.
Tshitshikowin taustoja ei aluksi lukijalle juuri avata. Tämä ilmeisen miellyttävän oloinen keski-ikäinen herrasmies ilmestyy kaupunkiin, asettuu aloilleen ja hurmaa paikalliset silmäätekevät käytöksellään, joka on aina moitteetonta, muttei koskaan paljasta hänestä mitään henkilökohtaista. Tutustuttuaan maanomistajiin Tshitshikow alkaa kierrellä heidän luonaan ostattelemassa heidän kuolleita maaorjien sieluja, ikään kuin hyvää hyvyyttään pois heidän haittoina olemasta. Tästähän seuraisi vain hyvää, sillä näin maanomistajat eivät turhaan maksaisi veroa, eikö niin? Aluksi suunnitelma onnistuukin, vaikka myyjät tunnustavat toimissa olevan jotain hämärää. Pian epäilykset kasvavat ja monet alkavat kyseenalaistaa Tshitshikowin aikeet. Huhumyllyyn kierroksia lisäävät kuiskuttelut siitä, että Tshitshikowilla olisi aikeissa ryöstää kuvernöörin tytär mukaansa.
Tshitshikowin kohtaamat maanomistajat ovat toinen toistaan liioitellumpia karikatyyrejä; vainoharhaisia saitureita, pakonomaisia liioittelijoita, ahmatteja ja hienostelijoita. Kuolleiden maaorjien ostaminen on myös absurdi ja liioiteltu juoni, mutta sen avulla Gogol luo kuvan alemassa asemassa olevia ihmisiä hyväksikäyttävästä ihmisluokasta. Tshitshikow on huijari ja korruptoitunut helppoheikki, jolle sielujen osto on vain yksi keinottelu monien joukossa. Todelliset kuolleet sielut asustavat Tshitshikowin ja kumppaneiden sisällä. Kertojan suhtautuminen päähenkilöönsä ei ole kuitenkaan täysin vihamielinen, vaan jää epämääräiseksi. Jokin, ehkä toivo parannuksesta, saa lukijan Tshitshikowin puolelle, sillä häntä ei koskaan kuvata varsinaisesti pahana, ainoastaan moraalisesti heikkona.
Gogol kuvaa kohteitaan sivallellen niistä kerroksia pois ja paljastaen, millainen ihminen todella on. Sankaruutta tai ylevyyttä ei hahmoissa ole havaittavissa. Tämä totuudenpuhujan rooli on raskas myös kertojalle, joka ottaa välillä tilanteen haltuun ja puhuttelee lukijaa suoraan. Lukijoille olisi helpompi hyväksyä hyvä sankari, ei vajavaista:
Vaan ei se ole raskasta, ett'ei sankari tyydytä; raskasta on sydämmessä se poistumaton vakuutus, että lukijat olisivat saattaneet olla tyytyväisiä tähän samaan sankariin, juuri samaan Tshitshikow'iin. Ell'ei tekijä olisi katsahtanut syvemmälle hänen sydämeensä, ell'ei olisi liikauttanut sen pohjalla sellaista, mikä pujahtaa ja lymyy pois maailman silmistä, ell'ei hän olisi ilmituonut salaisimpia ajatuksia, joita ei ihminen usko kellenkään toiselle, vaan olisi näyttänyt hänet semmoisena, jommoisena hän näkyi koko kaupungille, Manilow'ille ja muille - silloin olisivat kaikki olleet hyvillään ja pitäneet häntä huvittavana henkenä.
(s. 292)
Alunperin Gogol tarkoitti Kuolleet sielut ensimmäiseksi osaksi trilogiaa, joka Danten Jumalaisen näytelmän innoittamana kuvaisi venäläisen sielun matkaa helvetistä kiirastulen kautta paratiisiin. Kuolleet sielut jäi kuitenkin ainoaksi osaksi, sillä toisen osan Gogol poltti ja kolmatta ei ehtinyt aloittaakaan. Poikkeuksellisen viiltävä sävy hahmojen kuvaamisessa selittyy siis sillä, että lempämpää käsittelyä ja synninpäästöä oli suunniteltu tuleviin osiin.
Luin Kuolleista sieluista vanhan, 1800-luvun lopulta peräisin olevan suomennoksen, joka oli sinänsä mainiota ja paikoin hersyvänhauskaa kieltä, mutta suhteellisen haastavaa luettavaa. Kirja on melko lyhkäinen, eikä juoni sinänsä ole monimutkainen, mutta johtuneeko sitten vanhasta suomennoksesta, että kirja tuntui raskaslukuiselta. Satiiri venäläisestä yhteiskunnasta ja karikatyyrin vedoin piirretyt hahmot huvittivat, mutta kirja ei varsinaisesti vetänyt mukaansa. Eniten ajatuksia herättivät kertojan suorat puuttumiset tarinaan ja siihen, miksi tätä tarinaa kerrotaan. Huomaan näin jälkeenpäin, että olisi pitänyt tehdä tarkemmat muistiinpanot, sillä yksityiskohdat unohtuvat nopeasti, ja tuntuu siltä, että kirjan suola olisi nimenomaan yksityiskohdissa, eri hahmojen käytöksessä ja niiden vertailussa.
Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
Tsaarinajan Venäjällä, 1800-luvulla, maanomistajat saivat pitää maaorjia. Orjista maksettiin veroa, jonka määrä laskettin epäsäännöllisin väliajoin maaorjien määrän perusteella. Luvut eivät pysyneet tietenkään ajan tasalla talonpoikien syntyessä ja kuollessa. Kirjoihin jäi maaorjia, "sieluja", jotka olivat jo aikaa sitten kuolleet, mutta olivat teknisesti ottaen yhä maanomistajan omaisuutta. Näitä kuolleita sieluja muilta maanomistajilta ostamaan ilmestyy herra Tshitshikow (käytän tässä tekstissä vanhan suomennoksen mukaisia kirjoitusasuja). Kuolleiden sielujen ostoreissulle johdattaessaan Nikolai Gogol pyrkii myös paljastamaan aikalaistensa ja maanmiestensä sisimpien mädännäisyyden.
Tshitshikowin taustoja ei aluksi lukijalle juuri avata. Tämä ilmeisen miellyttävän oloinen keski-ikäinen herrasmies ilmestyy kaupunkiin, asettuu aloilleen ja hurmaa paikalliset silmäätekevät käytöksellään, joka on aina moitteetonta, muttei koskaan paljasta hänestä mitään henkilökohtaista. Tutustuttuaan maanomistajiin Tshitshikow alkaa kierrellä heidän luonaan ostattelemassa heidän kuolleita maaorjien sieluja, ikään kuin hyvää hyvyyttään pois heidän haittoina olemasta. Tästähän seuraisi vain hyvää, sillä näin maanomistajat eivät turhaan maksaisi veroa, eikö niin? Aluksi suunnitelma onnistuukin, vaikka myyjät tunnustavat toimissa olevan jotain hämärää. Pian epäilykset kasvavat ja monet alkavat kyseenalaistaa Tshitshikowin aikeet. Huhumyllyyn kierroksia lisäävät kuiskuttelut siitä, että Tshitshikowilla olisi aikeissa ryöstää kuvernöörin tytär mukaansa.
Tshitshikowin kohtaamat maanomistajat ovat toinen toistaan liioitellumpia karikatyyrejä; vainoharhaisia saitureita, pakonomaisia liioittelijoita, ahmatteja ja hienostelijoita. Kuolleiden maaorjien ostaminen on myös absurdi ja liioiteltu juoni, mutta sen avulla Gogol luo kuvan alemassa asemassa olevia ihmisiä hyväksikäyttävästä ihmisluokasta. Tshitshikow on huijari ja korruptoitunut helppoheikki, jolle sielujen osto on vain yksi keinottelu monien joukossa. Todelliset kuolleet sielut asustavat Tshitshikowin ja kumppaneiden sisällä. Kertojan suhtautuminen päähenkilöönsä ei ole kuitenkaan täysin vihamielinen, vaan jää epämääräiseksi. Jokin, ehkä toivo parannuksesta, saa lukijan Tshitshikowin puolelle, sillä häntä ei koskaan kuvata varsinaisesti pahana, ainoastaan moraalisesti heikkona.
Gogol kuvaa kohteitaan sivallellen niistä kerroksia pois ja paljastaen, millainen ihminen todella on. Sankaruutta tai ylevyyttä ei hahmoissa ole havaittavissa. Tämä totuudenpuhujan rooli on raskas myös kertojalle, joka ottaa välillä tilanteen haltuun ja puhuttelee lukijaa suoraan. Lukijoille olisi helpompi hyväksyä hyvä sankari, ei vajavaista:
Vaan ei se ole raskasta, ett'ei sankari tyydytä; raskasta on sydämmessä se poistumaton vakuutus, että lukijat olisivat saattaneet olla tyytyväisiä tähän samaan sankariin, juuri samaan Tshitshikow'iin. Ell'ei tekijä olisi katsahtanut syvemmälle hänen sydämeensä, ell'ei olisi liikauttanut sen pohjalla sellaista, mikä pujahtaa ja lymyy pois maailman silmistä, ell'ei hän olisi ilmituonut salaisimpia ajatuksia, joita ei ihminen usko kellenkään toiselle, vaan olisi näyttänyt hänet semmoisena, jommoisena hän näkyi koko kaupungille, Manilow'ille ja muille - silloin olisivat kaikki olleet hyvillään ja pitäneet häntä huvittavana henkenä.
(s. 292)
Alunperin Gogol tarkoitti Kuolleet sielut ensimmäiseksi osaksi trilogiaa, joka Danten Jumalaisen näytelmän innoittamana kuvaisi venäläisen sielun matkaa helvetistä kiirastulen kautta paratiisiin. Kuolleet sielut jäi kuitenkin ainoaksi osaksi, sillä toisen osan Gogol poltti ja kolmatta ei ehtinyt aloittaakaan. Poikkeuksellisen viiltävä sävy hahmojen kuvaamisessa selittyy siis sillä, että lempämpää käsittelyä ja synninpäästöä oli suunniteltu tuleviin osiin.
Luin Kuolleista sieluista vanhan, 1800-luvun lopulta peräisin olevan suomennoksen, joka oli sinänsä mainiota ja paikoin hersyvänhauskaa kieltä, mutta suhteellisen haastavaa luettavaa. Kirja on melko lyhkäinen, eikä juoni sinänsä ole monimutkainen, mutta johtuneeko sitten vanhasta suomennoksesta, että kirja tuntui raskaslukuiselta. Satiiri venäläisestä yhteiskunnasta ja karikatyyrin vedoin piirretyt hahmot huvittivat, mutta kirja ei varsinaisesti vetänyt mukaansa. Eniten ajatuksia herättivät kertojan suorat puuttumiset tarinaan ja siihen, miksi tätä tarinaa kerrotaan. Huomaan näin jälkeenpäin, että olisi pitänyt tehdä tarkemmat muistiinpanot, sillä yksityiskohdat unohtuvat nopeasti, ja tuntuu siltä, että kirjan suola olisi nimenomaan yksityiskohdissa, eri hahmojen käytöksessä ja niiden vertailussa.
Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti