"Aivan uusi naismieli"

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä

(WSOY 1981)

35. Kirjan nimessä on erisnimi

Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoisromaani Sonja O. kävi täällä vuodelta 1981 herätti kohua ilmestyessään. Rajuja seksikohtauksia, mielenterveytensä kanssa kamppaileva nuori nainen päähenkilönä ja pirstaleinen kerronnallinen rakenne olivat yhdistelmä, joka varmasti hämmensi ja aiheutti pahennusta. Pakko myöntää, että jostain syystä en ollut tietoinen kirjasta ennen kuin vasta muutama vuosi sitten. Olinkohan sitten nukkunut juuri ne lukion tai yläasteen äidinkielen tunnit, joilla siitä oli puhetta? Yleensä kyllä niillä tunneilla olin valppaana. Olen tänä vuonna lukenut paljon enemmän muutenkin suomalaista kirjallisuutta kuin yleensä, joten hyvä oli paikata tämäkin aukko sivistyksessä nyt.

Sonja O. on karjalaisten evakkojen lapsi, stadin friidu Kalliosta. Paksua karjalaa ja välillä venäjää puhuvat vanhemmat ovat paitsi kirjaimellisesti, myös henkisesti eri sukupolvea kuin nuori Sonja. Pakolaisuuden tuoma suru pulpahtelee pintaan aika ajoin muisteluilloissa, joissa synkän tunnelman vallitessa hiljaa selaillaan vanhoja valokuvia. Mutta surun pohjavirta on läsnä muulloinkin. Äiti on komentelevainen, säästäväinen nuukuuteen asti ja ainakin Sonjan mielestä täysin lukossa tunteidensa kanssa. Isälle taas viina maistuu ja Kallion kapakat ovat tuttuja. Viinaan vie isän perhetausta äpärälapsena, ja epäonnekas isän etsintä aiheuttaa vain enemmän katkeruutta.

Sonjalla on terävä kieli ja pää täynnä ajatuksia, joskus niin paljon etteivät ne mahdu siellä kunnolla kääntymään. Älykäs nuori nainen sattuu myös olemaan hyvin kaunis, tanssijanvartaloinen punapää, jota miehet (ja naiset) eivät voi olla huomaamatta. Sonja saa huomiota ja seksuaaliset kokemukset tulevat osaksi hänen elämäänsä hyvin nuoresta alkaen, aina likaisista porttikongeista ja junien lattioista tanssisaliin harjoitusten jälkeen ja sieltä poikamiesbokseihin ja perheellisten miesten sänkyihin. Miehiä riittää, ja Sonja kuvaa heitä ja heidän halujaan viiltävällä tarkkuudella, romantisoimatta. Miehille Sonja on objekti, ja joskus Sonjakin haluaa olla sitä; tulla otetuksi rajusti vessan lattialla. Mutta se, mikä lähes kaikilta teoksen miehiltä jää huomaamatta on se, että Sonja on myös subjekti omine haluineen, fantasioineen, toiveineen, pelkoineen. Siitä miehet saavat aimo annoksen kritiikkiä. Ainoa mies, joka saa Sonjan varauksettoman rakkauden, on Downin syndroomaa sairastava veli Leo. Kenestäkään toisesta miehestä Sonja ei puhu vastaavalla hellyydellä:

Leo rakastaa minua niin kuin prinssi rakastaa kettua, se rakastaa minua vaikka se on peräisin toiselta tähdeltä, se asuu vihreän metsän keskellä valkoiseksi maalatulla laitostähdellä, nelikerroksisella kivitähdellä se asuu, planeetalla joka on täynnä samalla tavoin kuolaavia ja ynäjäviä ja horjahtelevia prinssejä kuin se mutta vain yksi niistä on Leo nimeltään -- ja vain Leolle minä olen täysin kesy ja vain Leo ja minä tiedämme sen suuren salaisuuden: minä olen ikuisesti Leon oma.
(s. 162-163)

Sonjan kerronta on pirstaleista. Aikajana hämärtyy kirjan aikana, kun Sonjan elämän miehiä ja suhteita esitellään. Kerronnan rikkoontuneisuus heijastelee Sonjan mielentilaa, joka poukkoilee ja repii eri suuntiin. Persoona hajoaa yhtä moneksi kuin Sonjan seksikumppanit, joista Sonja toivoisi voivansa muodostaa yhden ihannekumppanin. Välillä Sonja kirjautuu mielisairaalaan rauhoittumaan, mutta sairaalan ulkopuolinen maailma tulee sinnekin toisen potilaan ja aiemman lesbokokeilun Siskon muodossa.

Seksiä kirjassa on paljon, mutta se ei ole aina iloista ja tyydyttävää. Usein se on melko väkivaltaista viettien ja patoutumien purkamista. Sonjan rikkinäinen itsetunto kaipaa korjausta, ja seksi on ainakin hyvä laastari. Mutta en panisi liikaa painoarvoa tulkinnalle seksistä Sonjan terapiana tai läheisyydenkaipuuna. Osa Sonjan seksikokemuksista on ihan rehellisesti Sonjan halujen täyttämistä. Sonjan hahmo haastaa taidokkaasti perinteiset sukupuoliroolit, ja Sonja haluaakin itse olla täysi uudenlainen ihmismieli, uudenlainen nainen, maskuulinin ja feminiinin hylkäävä neutri. Kauranen kuvaa mielestäni hyvin mieskirjailijoiden (ja mieslukijoiden) vajavaista käsitystä naisten seksuaalisuudesta. Itsekin jouduin kohtaamaan omat ennakkoluuloni siitä, mistä naiset voivat kirjoittaa tai haaveilla, mikä oli varsin terve kokemus. Seksuaalisuuden kirjo on paljon moninaisempi kuin saatan kuvitella, ja Sonja O. kävi täällä lisää tähän kirjoon arvokkaan tulkinnan.

Haasteen kohdan 35 lisäksi kirja sopii kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 42. Esikoisteos, 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

"And this was the story"

V. S. Naipaul: Half a Life

(Picador, 2001)

33. Kirja kertoo Intiasta

V. S. Naipaulia voisi kliseisesti luonnehtia maailmankansalaiseksi. Intialaiseen sukuun Trinidadissa syntynyt ja Isossa-Britanniassa opiskellut Nobel-palkittu kirjailija on kirjoittanut paljon entisen Britti-imperiumin alueista ja kolonialismin vaikutuksista muun muassa vuonna 1979 julkaistussa mainiossa A Bend in the River -romaanissaan (suom. Joki tekee mutkan). Half a Life (suom. Elämän kuva) on Naipaulin uudempaa tuotantoa vuodelta 2001, ja toinen häneltä lukemani kirja.

Kirja kertoo intialaisen Willie Somerset Chandranin elämänvaiheista. Brittihallinnon alaiseen Intiaan syntyneen pojan isä on yläluokkainen virkamies, joka jäätyään kiinni huolimattomuudesta ja väärinkäytöksistä työssään on aikoinaan tehnyt vaitiololupauksen. Willien äiti on kastiton nainen, jonka kanssa isä meni naimisiin vain pilkatakseen perhettään ja heidän luokkatietoisuuttaan. Elämän lähtökohdat ovat siis epätavalliset. Kaiken huippuna on Willien erikoinen toinen nimi, jonka hän on saanut englantilaisen kirjailija W. Somerset Maughamin mukaan:

Willie Chandran asked his father one day, "Why is my middle name Somerset? The boys at school have just found out, and they are mocking me.'
His father said without joy, 'You were named after a great English writer. I am sure you have seen his books about the house.'
'But I haven't read them. Did you admire him so much?'
'I am not sure. Listen, and make up your own mind.'

Tuntuu kuin lukija olisi koko Willien tarinan ajan samassa asemassa kuin isäänsä kuunteleva Willie: "Kuuntele ja päätä itse". Naipaul ei paljon almuja heittele lukijan samastumisen helpottamiseksi. Ensin päästään kuulemaan Willien isän tarinaa, jossa hän etenee elämässään kuin tahtomattaan päätyen lopulta asemaan, jota hän ei hallitse eikä ymmärrä. Willien isän suhtautuminen alimmasta sosiaalisesta luokasta lähteneeseen vaimoonsa on suorastaan epämiellyttävää, eikä suhtautuminen tuosta suhteesta syntyneeseen puoli-kastittomaan Willie-poikaan ole sen lämpimämpi. Kertoja ikään kuin jättää jokaisen hahmon hieman etäiseksi ja vieraaksi jopa omalle itselleen, jolloin yhteyksien luominen muihin ihmisiin osoittautuu äärimmäisen vaikeaksi.

Willie saa tilaisuuden päästä Englantiin opiskelemaan, missä hän huomaa ensiksikin, ettei tiedä sen paremmin kotimaastaan kuin Euroopastakaan mitään. Kouluopinnot ovat ikään kuin liittyneet johonkin toiseen maailmaan ja jonkun toisen elämään, eikä niillä ole mitään yhtymäkohtaa häneen. Tästä seuraa se oivallus, että hän voi luoda itsensä uudelleen. Koulussa lahjakkaaksi kirjoittajaksi paljastunut Willie alkaa kirjoittaa elokuvien kohtauksiin perustuvia tarinoita Hemingwayta jäljitellen. Plagioinnin rajalla kulkevalla tyylillään hän kuitenkin saa jonkin verran tunnettuutta. Haparoivat ihmissuhteiden alut kaverien tyttöystävien kanssa (yhtä lainattuja kuin Willien kirjailijanuran tyyli) vaihtuvat vakavampaan ihmissuhteeseen, kun portugalilaistaustainen afrikkalaistyttö ottaa häneen yhteyttä. Opinnot jäävät, ja yhteinen elämä odottaa Afrikassa, jonne Willie päätyy sen kummemmin vaihtoehtoja tai edes omia halujaan miettimättä.

Williestä on hankala pitää. Hän on hahmo, joka ei ota kantaa mihinkään eikä ota vastuuta mistään. Koko hänen elämänsä ja identiteettinsä on lainattua, otsikon mukaista "puolielämää". Johtuuko se häpeästä intialaisia sukujuuria ja perhehistoriaa kohtaan? Vai haluttomuudesta kohdata oma itsensä? Naipaul kirjoittaa selkeästi, varautuneesti, miltei tunteettomasti hahmoistaan. Half a Life on selkeästi tiiviimpi kuin aiemmin mainitsemani Joki tekee mutkan, niin aihepiirin kuin kerrontatyylin puolesta. Samat kolonialismin ja rikkinäisen identiteetin teemat kuitenkin olivat tuttuja, mutta nyt ehkä hienovaraisemmalla tavalla. En kuitenkaan pitänyt kirjasta yhtä paljon, ja varsinkin Afrikkaan sijoittuva osio tuntui vaivalloiselta tarpomiselta. Mielenkiintoisinta oli alun kuvaukset Willien isästä ja Willien nuoruudesta Intiassa ja opiskeluaika Englannissa, siksipä valitsin kirjan haasteen kohtaan 33. Kirja kertoo Intiasta. Muita sopivia kohtia voisi olla 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 25. Sukutarina, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

"Herätä näin toisten nukkuessa"

F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut, eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta

(1931. Kootut teokset 5. Otava, 1988)

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Nobel-palkinnot ovat taas ajankohtaisia, joten mikäpäs syksyyn sopisikaan paremmin kuin Suomen toistaiseksi ainoa kirjallisuuden nobelisti F. E. Sillanpää. Ruotsin akatemian mukaan Sillanpään Nobel-palkinto vuonna 1939 myönnettiin hänen "syvällisestä ymmärtämyksestään maansa maalaisväestöä kohtaan ja siitä ihastuttavan taiteellisesta tavasta, jolla hän kuvasi heidän elämäntapaansa ja heidän luontosuhdettaan". Nobelin kirjallisuuspalkinto herätää aina keskustelua. Oliko Sillanpään palkinto ansaittu? Lainasin kirjastosta kaksi Sillanpään merkkiteosta samoissa kansissa, romaanit Nuorena nukkunut (julkaistu myös nimellä Silja) ja Ihmiset suviyössä. Tässä blogitekstissä käsittelen niistä ensimmäistä, jonka nimi alaotsikoineen, Nuorena nukkunut, eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta todistaa suomen kielen äänteiden kauneudesta.

Nuorena nukkunut on jaettu kahteen osaan ja esipuheeseen. Lyhyessä esipuheessa esitellään päähenkilö Silja ja todetaan hänen kuolleen nuorena, mihin toki teoksen nimikin osaltaan viittaa. Spoilerivaroitus ei liene tarpeellinen. Sen jälkeen ensimmäisessä osassa käsitellään Siljan vanhempien tarinaa ja toisessa Siljan itsensä. Lyhyeen romaaniin on siten saatu mahdutettua suvun tarina kahden sukupolven ajalta.

Siljan isä Kustaa on varakkaan Salmeluksen perheen poika, joka rakastuu piikatyttö Hilmaan. Salmeluksen vanhan isännän kuoltua Kustaa tohtii tuoda rakastettunsa saman katon alle, mistä perheen äiti povailee epäonnea. Sitä onkin luvassa, sillä huolimattoman taloudenpidon vuoksi Kustaa haaskaa pikkuhiljaa talon varat. Tyhmä tai paha hän ei ole, pikemminkin liian hyväntahtoinen. Kun Hilman veli raiskaa talonpojan tyttären, tarjoutuu Kustaa maksamaan sovintorahat tämän puolesta. Köyhtyvää perhettä vaivaavat lisäksi kulkutaudit, jotka vievät yksi kerrallaan lapset ja lopulta äidin, jolloin Kustaa jää kahden nuorimman tyttärensä Siljan kanssa.

Varsinainen Siljan tarina on jotenkin utuisempi, ikään kuin kameran objektiivi ei olisi aivan tarkentunut. Silja siirtyy talosta toiseen piikatyttönä, tapaa poikia, ja joutuu sisällissodan tiimellykseen. Kaikki tämä ikään kuin puoliunessa, kunnes kesäyön huumaava rakkaus herättää hänet, ainakin hetkeksi:

Kuinka ihanaa olikaan näin herätä, herätä elämään ja kaikkiin kukintoihin, mitä elämä antaa, herätä näin toisten nukkuessa, kun on koko siihenastisen elämänsä jollakin tavoin nukkunut - valvoessaankin.
(s. 182)

Paljon kehuttu Siljan rooli jää jollain tavalla toissijaiseksi. Romaanin ensimmäinen, Siljan vanhempia kuvaava puolisko tuntuu huomattavasti vahvemmalta. Silja itse on kuin sivuroolissa omassa elämässään, eikä tunnu olevan täysin tietoinen itsestään ja teoistaan. Ymmärrän, että tällaista vaikutusta Sillanpää varmaankin hakeekin, mutta siitä seuraa se ongelma, että lukija on hankala asettua päähenkilön asemaan. Mutta kuten sanoin, kirjan alkupuoli oli vahvaa kuvausta, ja loppupuolellakin muutamat aistikkaat kuvaukset olivat hienoja. Sinänsä tekstin ensimmäisessä kappaleessa mainitut perustelut Nobel-palkinnon myöntämisestä osuvat kyllä enimmäkseen kohdalleen.

Seuraavassa blogitekstissäni käsittelen toista samoissa kansissa ollutta pienoisromaania, Ihmisiä suviyössä. Tämä kirja, kuten aika pitkälti seuraavakin, sopii kohdan yksi lisäksi lukuhaasteen kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 38. Kirjassa mennään naimisiin ja 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

"Deep caves paved with kitchen linoleum"

Alice Munro: Lives of Girls and Women

(1971. The Women's Press, 1978)

41. Kirjan kannessa on eläin

Alice Munro nostettiin modernin novellin mestariksi palkitsemalla hänet Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2013. Tämän kanadalaisen kirjailijan nimi on pitkään ollut minulle tuttu, ja olen kuullut kehuja Munron novelleista jo vuosia, mutta vasta nyt tutustuin hänen tuotantoonsa ensimmäisen kerran. Lives of Girls and Women on eräs Munron varhaisteoksia, ja hänelle poikkeavasti se usein luokitellaan romaaniksi. Mutta onko se romaani?

Jokainen kirjan luku toimii itsenäisenä tarinana, jolla on oma draamankaarensa. Kuitenkin päähenkilö ja tapahtumapaikka ovat koko ajan samat, tarinat etenevät kronologisessa järjestyksessä ja päähenkilö kehittyy kirjan edetessä. Joskus tällaisista teoksista nähdään käytettävän termiä "novellisykli" (short story cycle), mutta mikä sitten erottaa novellisyklin episodimaisesta romaanista? Ovatko Don Quijote tai vastikään lukemani Vanikan palat romaaneja vai novellisyklejä? Mene ja tiedä.

Kirjassa seurataan Del-nimistä kanadalaista tyttöä pienessä, Ontarion provinssissa sijaitsevassa kylässä toisen maailmansodan aikana ja jälkeen. Maaseudulla asuvan perheen elinkeinona on hopeakettujen kasvatus, mutta perheen äitiä ei maaseutuelämä viehätä. Kaikki on niin likaista ja sivistymätöntä. Vaikka hän omasta mielestään on heikkojen ja sorrettujen puolella, hyväntekeväisyys taitaa koskea vain niitä, joiden kanssa hänen ei tarvitse olla henkilökohtaisesti tekemisissä:

She was on the side of poor people everywhere, on the side of Negroes and Jews and Chinese and women, but she couldn't bear drunkenness, no, and she could not bear sexual looseness, dirty language, haphazard lives, contented ignorance; and so she had to exclude the Flats Road people from the really oppressed and deprived people, the real poor whom she still loved.
(s. 7)

Osan vuodesta äiti lapsineen asuu läheisessä Jubileen pikkukaupungissa, jossa äiti myy tietosanakirjasarjoja ovelta ovelle lasten nolostukseksi. Del tarkkailee lähipiiriään ja ympäristöään, ja monessa tarinassa keskitytään Delin erikoisiin läheisiin. Milloin mistäkin innostuva ja yhtä nopeasti innostuksen kohdetta vaihtava Benny-setä löytää itselleen vaimon lehti-ilmoituksen avulla, mutta totuus on vähemmän hohdokas kuin kuvitelmat. Craig-setä kirjoittaa pakkomielteisesti perheen ja Jubileen kaupungin historiaa. Monisatasivuiseen käsikirjoitukseen on tallennettu jokainen perhetapahtuma, luonnonilmiö ja talojen rakennus- ja purkuvuodet. Sedän kuoltua pitkäpiimäinen käsikirjoitus jää Delin viimeisteltäväksi.

Osa tarinoista koskee enemmän Deliä itseään, ja niissä nähdään tytön tietoisuuden ja älykkyyden kasvu unohtamatta teini-iän haasteita. Delin äiti on ottanut kotiinsa asumaan Fern-nimisen naisen, jonka miesystävä alkaa osoittaa Deliä kohtaan sopimatonta huomiota. Koulun opettajattaren joka vuosi järjestämät operetit saavat osallistuvat lapset näyttämötaiteen pauloihin ja aiemmin tarkkaan toisiaan välttelevien tyttöjen ja poikien välillä herää aivan uudenlaisia tunteita. Delin varttuessa pojat alkavat kiinnostaa enemmänkin, ja ensimmäiset seksuaaliset kokeilut kiehtovat, ensin kuivan älyllisen Jerryn, sitten uskovaisen mutta rohkean maalaispoika French Garnetin kanssa.

Huomaan, että Munron novelleista on vaikea kirjoittaa niin, että tekisin niille oikeutta. Novelleissa ei tapahdu mitään erikoista sinänsä, mutta jokainen silti tempaa mukaansa. Arkipäivän pienistä havainnoista on saatu luotua jotain, joka koskettaa yleismaailmallisesti. Tarinoiden toiminta, draama ja huumori ovat hienovaraisia, mutta juuri siksi niin kiehtovia. Jokaisessa tarinassa on jokin tietty huippukohta, jokin paljastus, joka muuttaa päähenkilön suhtautumisen täysin. Tilanteiden rakentelu tähän huippukohtaan on taidokasta, miltei huomaamatonta. Tarinaa aloittaessa ei voinut tietää, mihin se johtaisi, mutta loppuun päästyä kaikella tuntui olevan merkityksensä.

Alice Munro on tähän mennessä eräs tämän haasteen mieluisimpia uusia tuttavuuksia, ja tulen varmasti lukemaan lisää hänen novellejaan. Nobel-palkinto meni oikeaan osoitteeseen. Lives of Girls and Women sopii tämän eläinkansikohdan lisäksi myös kohtiin 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina.

"Kuva on paremmin muistissani kuin silmien edessä"

Hannu Väisänen: Vanikan palat

(Otava, 2004)

27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

Kuvataiteilija Hannu Väisäsen omaelämäkerrallinen esikoisromaani Vanikan palat sijoittuu 1950-luvun Oulun kasarmialueelle. Piakkoin kolmanneksen elämästäni Oulussa asuneena alan hiljalleen tuntea tämän kaupungin jo kodikseni, vaikka kainuulaisuus tuskin koskaan kokonaan katoaakaan. Siksi valitsin tämän kirjan kohtaan 27, "Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja". Kohdan 27 lisäksi sopisi loistavasti myös kohtaan 11, "Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja". Harva on Suomessa menestynyt niin hyvin kahdella eri taiteenalalla kuin Väisänen. Useita kuvataiteen palkintoja pitkällä urallaan saavuttanut Väisänen pokkasi heti toisella romaanillaan Finlandia-palkinnon. Mutta se siitä, nyt esikoisromaanin kimppuun.

Vanikan palojen rakenne on episodimainen. Jokainen luku on oma lyhyt katsauksensa Väisäsen alter egon, Anteron, lapsuuteen. Oman kohtauksensa saavat niin jännittävät radionkuunteluhetket, kohtaamiset koulun muiden lasten kanssa, Oulussa vierailevat nuoret englantilasupseerit komeissa univormuissaan, kuin henkeäsalpaavan taidokas jäätanssiesitys. Kaikki alkaa kuitenkin kaatuneesta maitopääläristä. Kotiapulaisen sanat, "laita lapsi asialle ja tee itse perässä", jättävät Anteroon sellaisen nolostuksen ja hämmennyksen punan, joka ainakin tälle lukijalle sävyttää koko lopputeosta. Onko lasten ja aikuisten välillä aina ymmärtämättömyyden kuilu? Anteron äiti on kuollut ja isä jäänyt yksin lasten kanssa, vaikka monia äitipuoliehdokkaita tuokin kotiin. Kuten niin monessa muussakin perheessä, Anteronkin kotona alkoholi näyttelee suurta osaa. Lapset joutuvat säännöllisesti hakemaan isänsä kotiin upseerikerholta, josta hänet usein löydetään ympäripäissään biljardipöydältä runoja lausumasta. Kotonakin on arvaamatonta, kun pienimmästäkin ärsykkeestä saattaa alkaa tuppivyö paukkua pakaroilla.

Anterolla on herkät aistit ympäristöä havainnoidessaan. Hajut, maut, värit ja tuntemukset jättävät vahvoja muistijälkiä ja sekoittuvat keskenään. Väisänen kuvaa tätä synestesiaa taiteilijan kosketuksella. Taiteellisesti lahjakas Antero saa erilaisista aistivaikutelmista sytykkeen pohdiskella kauneuden olemusta:

Mikä on kaunista? Kuu voi olla kaunis, joskus elokuussa kun se täyteläisenä, maataviistävänä kelluu kasarmin yllä kuin saksalainen ilmalaiva. Joidenkin ihmisten kasvoja pidetään kauniina, vaikka useimmiten niiden hutera, ohikiitävä kauneus johtuu niitä tukevien helmien tai, miehen ollessa kyseessä, pystykaulukseen applikoitujen husaarikoristeiden loisteesta. Kenties jotkut tapahtumat ovat kauniita. Varmasti on kaunista kuljeskella rakastetun käsipuolessa kesäyössä Hupisaaren polkuja, kohota niille pienille kaarisilloille, pysähtyä sillan laella, tekeytyä kuvaksi. Mutta se on kaunista vain koska matkii jotain viikon iskelmää joka pian unohdetaan. Kasvot rumenevat, kaarisillalla seisoo uusi, haalistuva pariskunta.
(s. 289)

Anteron on vaikea luottaa ihmisiin. Äitiä ei ole ja lapset joutuvat huolehtimaan enemmän isästään kuin päinvastoin. Alati vaihtuvat äitipuolikokelaat eivät juuri saa kontaktia Anteroon. Opettaja huomaa Anteron erityislahjakkuuden ja istuu mallina tälle, mutta muotokuvan luoma suhde pojan ja opettajan välillä murenee, kun opettaja esittelee kuvan muillekin, kritisoi sitä ja innostaa kaikkia muitakin maalaamaan muotokuvia. Kaikkein pahimpina esiintyvät muut lapset, jotka kuvataan sydämettömiksi, sadistisiksi julmureiksi. Kirjaimellisesti päähän potkittu Antero löytää erikoisen hengenheimolaisen toisesta kiusatusta, köyhän perheen pojasta, mutta tätäkin Antero lähinnä ihmettelee etäältä, eikä todellista kaveruutta pääse muodostumaan.

Vanikan palat oli minulle sarja runollisen kauniisti kirjoitettuja tuokiokuvia erityislahjakkaan ja väärinymmärretyn lapsen elämästä. Episodimaisesta rakenteesta tuli mieleen toinen pohjoinen kasvutarina lähivuosilta, Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Tosin siinä missä Populäärimusiikkia sisälsi fantasian aineksia, Vanikan palat luottaa realismiin. Väisäsen kielikuvat ovat herkullisia. Täytynee palata joskus toiste Väisäsen muitten romaanien pariin. Loogisesti seuraavana olisi palkittu Toiset kengät. Mutta se ei ehkä ehdi tämän vuoden lukuhaasteeseen.

"Olen vihannut sanoja ja rakastanut sanoja ja toivon, että olen käyttänyt niitä oikein"

Markus Zusak: Kirjavaras 

(The Book Thief, 2005. Suom. Pirkko Biström, Otava, 2008)

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Ainoa merkki sodasta oli tomupilvi, joka vaelsi idästä länteen. Se katsoi ikkunoista sisään koettaen löytää tien sinne, ja kun se samalla sakeni ja levisi, se muutti ihmisvirran haamuiksi. Kadulla ei ollut enää ihmisiä. He olivat laukkua kantavia huhuja.
(s. 391)

Markus Zusakin Kirjavaras on kahminut palkintoja ulkomailla ja päätynyt elokuvaksikin, joten ainesta olisi useampaankin Helmet-lukuhaasteen kohtaan. Päätin valita sen kuitenkin edustamaan oseanialaisia kirjailijoita. Australialaisen Zusakin sukutausta on Saksassa ja Itävallassa, ja näistä ensinmainittuun Kirjavaraskin sijoittuu. Tarkalleen ottaen toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan, eli sota-aihe jatkuu edellisestä haasteeseen lukemastani kirjasta.

Kirjan päähenkilö, Liesel, on tarinan alussa 9-vuotias tyttö, jonka äiti joutuu jättämään kasvattiperheen huostaan. Matkalla kasvattiperheen luokse tytön sairas veli kuolee. Veljen hautajaisissa Liesel nappaa maasta nuoren haudankaivajapojan pudottaman kirjan, ensimmäisenä monista kirjavarkauksistaan. Uudessa kodissa kasvattiäiti Rosa huutaa ja haukkuu ja kaikki näyttää muutenkin kamalalta. Yöllä Liesel herää toistuvasti painajaisiin kuolleesta veljestään. Kasvatti-isä Hans yrittää lohduttaa tyttöä, ja löydettyään Lieselin nappaaman kirjan hän opettaa tytön lukemaan. Tämä pieni teko kääntää Lieselin suhtautumisen uuteen elämäänsä. Rosan haukutkin osoittautuvat väärinymmärretyiksi hellyydenosoituksiksi. Kirjavarkaus ei jää viimeiseksi. Tyttö varttuu, historia kulkee kulkuaan läpi toisen maailmansodan ja kaiken siihen liittyvien kauheuksien. Kasvatti-isä Hans joutuu lunastamaan vuosia sitten tekemänsä lupauksen ja ottamaan perheen kellariin asumaan natseja pakoilevan juutalaisnuorukaisen. Hänen kanssaan Liesel solmii erikoislaatuisen ystävyyden kirjojen ja sanojen yhteensitovalla voimalla. Suuremman yhteenkuuluvuuden Liesel saavuttaa kyläyhteisönsä kanssa, kun pommitukset alkavat ja Liesel rauhoittaa pommisuojassa kyyhöttäviä ihmisiä lukemalla ääneen.

Ainakin kaksikymmentä minuuttia hän tarjoili kirjan tarinaa. Hänen äänensä rauhoitti nuorimmat lapset, ja kaikki muut näkivät mielessään viheltäjän juoksemassa rikospaikalta. Liesel ei. Kirjavaras näki vain sanojen mekaniikan - niiden paperiin juuttuneet ruumiit alas lyötyinä, jotta hän voisi kulkea niitä pitkin.
(s. 390)

Kirjat toimivat Lieselille paitsi keinoina lähestyä muita ihmisiä (Hansin öiset oppitunnit, koulukaveri Rudyn ystävyys ja rikoskumppanuus omena- ja myöhemmin kirjavarkaissa), myös oman persoonansa rakennuspalikoina. Hänen itseymmärryksensä karttuu uusia kirjoja varastaessa ja lukiessa. Kielestä tulee hänen työkalunsa maailman hahmottamiseen.

Sama viehätys kieleen kuuluu Zusakin kerronnassa. Zusakin kieli on kaunista ja aistikuvailut vahvoja. Sanojen voima, joka on tarinan tärkeä teema, tuntuu tekstissäkin. Saksankielisillä lauseenparsilla herkutellaan jopa uuvuttavuuteen asti, ja perustuupa yksi merkittävä juonikuvio pelkästään saksankieliselle onnentoivotukselle: Hals- und Beinbruch! Tuntuu, että tuon kohdan ainoa funktio on se, että niska- ja jalkamurtumaa toivottava kummallinen sanonta toteutuisi tarinassa.

Sota-aika, hylätty pieni tyttö päähenkilönä ja kellarissa piilotteleva juutalainen ovat melkoinen resepti melodraamalle, mutta onneksi sen kärkeä tulee alusta asti hieman tasoittamaan kertojahahmona toimiva Kuolema. Idea on herkullinen, ja Terry Pratchettia lukeneena melkein odotin Kuoleman puhuvan isoilla kirjaimilla. Ei sentään. Zusakin kertoja-Kuolema puhuttelee lukijaa tuttavallisesti, tuntee myötätuntoa noutamiaan sieluja kohtaan ja heittelee narratiivin väleihin kaikkitietäviä, selittäviä kommentteja. En ole oikein varma, mitä mieltä niistä olisin. Ne ovat kuin ne hetket Woody Allenin elokuvissa, kun päähenkilö kääntyy puhumaan kameralle selittääkseen asioita, jotka eivät muuten elokuvasta valkene. Samanlaista postmodernia kerrontatapaa on kertojan tapa paljastaa tulevat tapahtumat etukäteen. En ole niidenkään toimivuudesta varma. Maybe it's just me.

Kirjan aihe tuo varmasti tarkoituksella mieleen Anne Frankin ja Nuoren tytön päiväkirjan. Zusakilla nuori, kirjallisesti lahjakas tyttö tosin onkin kätkijä, ei kätketty. Kirjat, vaikka toinen niistä onkin faktaa ja toinen fiktiota, kuitenkin varmasti sopivat hyvin yhteen lähekkäin luettaviksi ja vertailtaviksi.