Elmer Diktonius: Runoja

Elmer Diktonius: Runoja

(Suom. Vilho Kajava. Otava, 1969)

Kuinka voin nukkua kun sieluni tanssii?

2. Kotimainen runokirja

Kolmekymmentä vuotta ennen Pentti Saarikoskea ja Eeva-Liisa Mannerta Suomessa kirjoitettiin jo modernistista runoutta. Suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa, joka tuntuu olevan oma saarekkeensa niin ajallisesti kuin tyyliensä suhteen, modernismi tuli Suomeen huomattavan paljon suomenkielistä runoutta aikasemmin. Edith Södergran oli suorastaan edellä aikaansa, ja miltei hänen vanavedessään kirjoitti Elmer Diktonius. Kumpaakaan en tosin ole muutama yksittäistä runoa lukuun ottamatta lukenut ennen tätä. Diktoniuksesta en oikein muista paljoa kuullenikaan ennen kuin muutama vuosi sitten, mikä suorastaan nolottaa nyt.

Diktonius siis vaikutti 1920-1940 -luvuilla osana suomenruotsalaista modernistista tyylisuuntaa. Modernistit hylkäsivät perinteiset runomitat ja klassisen estetiikan. Runon ei tarvinnut noudattaa mitään tiettyä kaavaa, eikä sen tarvinnut olla totutulla tavalla kaunis. Mitattomuus ei kuitenkaan Diktoniuksella tarkoita rytmittömyyttä, sillä sitä löytyy runsain mitoin. Samoin kaunettua, joskin se esiintyy paikoin odottamattomissa muodoissa. Muusikon koulutuksen saaneella Diktoniuksella oli selkeästi oiva korva kielen soinnille ja rytmille, mikä tulee esille myös Vilho Kajavan suomennoksissa. Esteettisesti minua ovat aina viehättäneet ristiriidat runon muodon ja sisällön välillä: kuinka kauniilla kielellä voidaan sanoa rujoja tai kammottavia asioita. Diktonius ei ole kuitenkaan kuvainraastaja pahimmasta päästä, vaan pohjimmiltaan romantikko.

Romantiikka näkyy Diktoniuksella runsaissa luontokuvauksissa. Rakkausrunoja tässä kokoelmassa ei suoranaisesti juuri ole. Toki sääilmiöiden kuvaus vertauskuvana ihmisen sisällä vaikuttaville tunteille on romantiikkaa parhaimmillaan. Varsinkin myrskyt ja vuodenajat ovat läsnä useissa runoissa, ja niihin Diktonius valaa pauhua ja hehkua.

Raju tuuli yli vetten!
Metsä kohisee,
tunturilla toraillaan -
herrantähden sanovat sävyisät

Vanha puu ryskyttää sammalpeitteistä kalloa - 
nuori puu 
lyö norjanvirkeästi tahtia.
Myrskypääsky
Kirkuu vastatuuleen
riemulauluaan.
(s. 38, runosta "Raju aamu")

Useissa runoissa kuuluu myös politiikka, usein melko vasemmistolaisesta näkökulmasta. Vallankumousta, usein enemmän henkistä sellaista, vaaditaan. Huoli maailman tilasta, sodanlietsonnasta ja köyhien kohtalosta puhuttelee yhä ajankohtaisena.

Mitä hyödyttääkään sana
maailman hulluuden aikaan,
kun saappaantöminä lyö tahdin
ja ilma höyryää verta
(s. 69, runosta "Vähäiset sanamme")

Kolmas toistuva elementti, joka ainakin tässä suomennosvalikoimassa tulee vahvasti esille, on lyhyet runomuotokuvat ja kunnianosoitukset taiteilijoista. Edith Södergran, Johann Sebastian Bach, Eino Leino ja Frans Eemil Sillanpää saavat muotokuvansa runon muodossa, ja niistä tunnistaa kohteensa kauniisti ja osuvasti kuvattuna.

Diktoniuksen runot yllättivät erittäin positiivisesti. Pidin kovasti siitä, että tässä kokoelmassa oli painettu vierekkäin suomennos ja alkuperäinen ruotsinkielinen runo, jolloin vähän paremmin pystyi arvioimaan Diktoniuksen kielenkäyttöä. Luen suhteellisen vähän runoja, mutta Diktoniuksen runot saivat minut ihmettelemään, miksen lue niitä enemmänkin.

Haasteen kohdista täyttyvät ainakin nämä:
2. Kotimainen runokirja
9. Kirjan kansi on yksivärinen
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
23. Kirjassa on mukana meri
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Elisa Kaldvee: Fiin tyttäret - Exsiccata

Elisa Kaldvee: Fiin tyttäret - Exsiccata

(Marketiimi, 2017)

Avaimet tuntemattomille vesille, noituuteen

37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Nyt mentiin Helmet-haasteen avulla ns. syvään päähän. Kirjaston tietokannasta hakusanaksi vaimoni etunimi, listan ensimmäinen paikalla ollut kirja hyllystä mukaan ja lainaustiskille. Mitään muuta en kirjasta tiennyt. Kirjailijan nimi, teoksen nimi, kustantaja, etukansi, takakansi, mikään niistä ei sanonut yhtikäs mitään. Nyt lähdettäisiin tutkimusmatkalle.

Jossain nimeämättömässä paikassa, joka on meidän maailmassamme mutta ei aivan, seisoo Villa Tiglio, kartano tai linna, jonka tilukset ulottuvat silmänkantamattomiin. Aikakausi on määrittelemätön, mutta se voisi olla 1900-luvun alkua. Talossa asuu perhe, isä, äiti ja kolme lasta. Lapsista vanhin, poika nimeltä Willi lähetetään pois jonkin rikkomuksen tehtyään. Tarinan kertoja, kirjan alussa viisivuotias tyttö Picabo ihmettelee asiaa, mutta ei jää sitä pohtimaan sen syvemmin. Picabo ja hänen pikkusiskonsa Stella tutkivat mielellään pihan kasveja ja ötököitä ja janoavat lisää tietoa niistä. Isä ja äiti perustavat kirjastohuoneen, jonne alkaa kerääntyä yksi kerrallaan kauniita luonnontieteellisiä teoksia.

Picabo saa kummia kohtauksia, joissa maailma mustenee ja hänen peilikuvansa katoaa. Kohtaukset liittyvät jotenkin perintökalleutena suvussa kulkevaan medaljonkiin. Erään tällaisen kohtauksen jälkeen muu perhe on kauhuissaan ja äiti ja Stella-sisko lähtevät kaupunkiin. Matkalla tapahtuu jokin onnettomuus, jonka seurauksena sekä äiti että pikkusisko kuolevat. Picabo jää kahden isänsä kanssa, joka synkistyy, katkeroituu ja tytärtään suojellakseen sulkee tämän talon sisälle ankaran poistumiskiellon saattelemana. Tulevina vuosina talossa käyvät Picaboa tapaamassa niin naapurin mehiläishoitaja kuin myöhemmin palkattu yksityisopettaja, joka on avioliiton kautta sukua Picabon äidille. Selviää, että Picabon suvun naisilla on medaljongin myötä kyky nähdä asioita, mutta siihen liittyy myös kirous kaikkia miehiä kohtaan, jotka saavat tämän erikoistaidon tietoonsa. Picabon tullessa teini-ikäiseksi taloon palkattu puutarhuri Isaac pistää Picabon elämän sekaisin useammalla kuin yhdellä tavalla.

Isaac nappaa minua ranteesta kiinni, vilkuilee mosaiikkikoruani levottomasti ja ohjaa minut istumaan suihkulähteen altaan reunalle. Hän kietoo käsivartensa ympärilleni, kuin suojellakseen kenties, estääkseen minua tipahtamasta vesialtaaseen. Pidän hänen käsiensä suojasta, turvasta jossa olen hänen vartalonsa lähellä.
(s. 291)

Tämä on se, mitä käsitin kirjan juonesta. Sukukirous ja lumottu medaljonki, linnaan lukittu lahjakas tyttö, komea työmies aateliskartanon mailla teinitytön haaveita täyttämässä... Sinänsä kirjan elementit ovat tuttua kauraa. Tuntuu siltä, että Kaldveella on ollut mielessään tarinan aihio, jonka hän haluaisi saada kerrottua. Tuntuu vain siltä, että hän ei ole aivan tiennyt, miten tarinansa kertoisi muille. Fiin tyttäret - Exsiccata on trilogian ensimmäinen osa. Valitettavasti se on muodoton, hahmoton ja vailla tarttumapintaa. Kirjan alussa proosa pomppii tilanteesta toiseen. Voi toki olla, että sillä kuvataan viisivuotiaan tytön rajattua näkökulmaa ja keskittymiskykyä, jolloin annan Kaldveelle aplodit rohkeasta tyylikeinosta à la William Faulkner. Valitettavasti tekstin muut huolimattomuudet antavat sen vaikutelman, että töksähtelevyys ei ole tarkoituksellista.

Tapahtumia ei pohjusteta, eikä kirjan rakenne anna vinkkiä siitä, mihin suuntaan tarina olisi kehittymässä. Näkökulma vaihtelee, taustoja avataan vähän sattumanvaraisissa paikoissa, ja joitain asioita toistetaan syistä, joita en aivan ymmärrä. Lukijana kaipaisin hieman kättä pidempää, jotain apuvälinettä, jolla päästä tarinaan ja maailmaan mukaan. Päällimmäisenä kaikesta jää mieleen hämmennys: mitä tässä tapahtuu, ketä nämä ihmiset ovat ja miksi minun pitäisi tapahtumista välittää? Takakansi ei juuri anna apua. Siinä mainitaan neljä erisnimeä, jotka itse kirjassa tulevat vastaan ensimmäisen kerran sen puolessa välissä. Tarina on voinut olla selkeä Kaldveelle, mutta selkeä se ei ole lukijalle oikein kirjan lukemisenkaan jälkeen.

Teoksen kaunokirjallisista puutteista huolimatta suurin ärsytyksen aihe oli kuitenkin täysin sietämätön kirjoitusvirheiden määrä. Valehtelematta joka aukeamalle on jäänyt jokin lyöntivirhe, joista suurin osa on vain kiusallisia hutipainalluksia (käynnös -> köynnös), mutta kun ne toistuvasti esiintyvät samoissa sanoissa ja varsinkin kirjan hahmojen nimissä, huomio alkaa kiinnittyä pelkästään niihin. Eikö kukaan ole oikolukenut tätä kirjaa? En tiedä, millainen kustantamo Marketiimi on, mutta jälkieditointiin siellä ei ainakaan panosteta. En tahtoisi olla liian kriittinen ilmeisesti pientä kustantamoa ja aloittelevaa kirjailijaa kohtaan, mutta tällainen amatöörimäisyys ja huolimattomuus aliarvioi lukijaa.

Toivottavasti romanttisen fantasian ystävät viehättyvät tarinasta ja jatkavat lukemista kaksi seuraavaakin osaa. Minä en niin aio tehdä. Jos ei lukuhaasteen loppu häämöttäisi niin lähellä, olisi tämäkin osa jäänyt kesken.

Helmet-haasteen kohdista täyttyvät seuraavat:
1. Kirjassa muutetaan
3. Kirja aloittaa sarjan
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maailmaan tai maahan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

Heikki Turunen: Simpauttaja

Heikki Turunen: Simpauttaja

(1973. WSOY, 2010)

Sitä kun ei kaikki ällyy

43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Pieni maalaiskylä Pohjois-Karjalassa, 1970-luvun alkua. Imppaa ei paljon peltotyöt nappaa. Äkkipikainen isä ajaa pojan kotoa, niin kuin on ajanut ilmeisesti jo pari vanhempaakin veljeä, kun ei kerran työt kiinnostaneet. Sodassa vammautuneen ja katkeroituneen isän suusta ei juuri kaunista tai edes suoraa sanaa kuule. Imppa päättää lähteä Helsinkiin, kuten monet muutkin maaseudun nuoret, onneaan etsimään. Impan pikkuveli Otto jää auttamaan isää. Otollakaan ei tosin mene ihan hyvin, vaan iltaisin hän pakenee omia ajatuksiaan ja harhojaan järvenrantaan, jossa hän veistelee puusta naishahmoja seurakseen.

Kun kerran kotiin ei ole asiaa ja rahaa pitäisi jostain saada Helsinkiin lähtöä varten, Imppa lähtee naapuritaloihin töitä kyselemään. Salaojitushommat alkavat Pirtamossa, kylän rikkaimman talon mailla. Impan työpariksi päätyy salaperäinen Simpauttaja, mies joka tulee mistä tulee ja menee minne menee, eikä kukaan oikeastaan sen enempää hänestä tiedäkään. Huhut kylillä kertovat, että Simpauttaja olisi vanha linnakundi ja taparikollinen, mutta yhtä hyvin hän voisi olla olento vieraalta planeetalta, niin oman tiensä kulkija Simpauttaja on. Kierosilmäinen velmuilija puhuu kenet hyvänsä ympäri, eikä koskaan voi olla varma, mikä osa tarinoista on totta ja mikä ei.

Simpauttaja iskee silmänsä Juuliin, naimisissa olevaan naiseen, joka on jäänyt mukavaan, joskin etäiseen ja epätyydyttävään avioliittoon Kuunon kanssa. Simpauttaja sytyttää Juulissa tunteita, jotka hän on jo kauan aikaa sitten tukahduttanut. Simpauttajan ja Juulin suhde ei jää salaisuudeksi oikeastaan kellekään muulle kuin aviomies Kuunolle, ja pikkukylällä huhut kiertävät nopeammin kuin uskoisikaan. Imppa seuraa Simpauttajan toimia vierestä osin ihaillen, osin hämmentyneenä.

Tyhjenevän maaseudun nuorten miesten päivät täyttää viina, paskanjauhanta ja tansseissa hämmingin aiheuttaminen. Nykyään noita nuoria miehiä kutsuttaisiin syrjäytymisvaarassa oleviksi ja jo sen kynnyksen ylittäneiksi. Opinnot ja työt, niillä keillä sellaisia on, ovat jääneet päihteiden astuttua mukaan kuvaan. Naisia ei romaanissa juuri kuvata, ja usein heidät typistetään juoruileviksi akoiksi. Kun Simpauttajan teerenpeli kunniallisen miehen selän takana alkaa paljastua, pikkukylän tylsistynyt ja turhautunut väki janoaa syntipukin verta.

Vaikka Imppa periaatteessa onkin kirjan päähenkilö, kirjan sivuilta yli pursuava hahmo on Simpauttaja. Suurempi kuin elämä itse ja yhtä mysteerinen, Simpauttaja on jotain enemmän kuin mies, pienen kylän Eedeniin luikerteleva käärme. Tosin tämä paratiisi on autioituva ja ankea maaseutu, ja tämä Saatana kaiken repivä ja uuteen uskoon muovaava luonnonvoima:

Ne on kato pikkujuttuja. Mie oon kaiken yläpuolella. Mie tien kato mitä mie halluun. Mie oon just semmonen mies jota ei pidä kenenkään tavan kuolevaisen nähä, olis nääs näille näppynaamoille paree. Ootko Imppa nähny kun luonnon voimat jyskää? Hurrikaanit kaataa kyliä mutta mees esittään lasku saatana! Entä kuumaverinen etelän hevonen. Lautaset kiiltää ja helevetin isot kaviot myllää maan tomua. Se on kuin jokin korkeempi olento, se saapi ryykästä paskan vaikka paviljonkiin mutta paappa siihen kyntöjuhta. Meetvurstia meetvurstia vaa. Ai saatana kun mie oon vappaa mies.
(s. 300-301)

Maatalouden modernisoituminen, kaupungistuminen, ikärakenteiden muutos ja uudet työtehtävät mullistavat koko Suomen ja muuttavat maaseudun elämän täysin. Yhtä suuri ja repivä on Simpauttajan aiheuttama muutos yksittäisten henkilöiden elämässä. Mikään ei pidättele Simpauttaja-myrskyä, ja vaikka se tuhoaa ihmisten elämiä, se tekee niin heidän omaksi parhaakseen. Ainakin jonkin logiikan mukaan. Simpauttajan hahmo jää miltei ylimaalliseksi arvoitukseksi, jonka poistuttua ihmetellään, mitä oikein tapahtui.

Turunen käyttää Pohjois-Karjalan murretta paitsi henkilöidensä vuorosanoissa, myös kuvaillessa ympäröivää luontoa ja maaseudun toimintaa. Tapahtumapaikka ja ihmisten tapa puhua ja käyttäytyä on niin merkittävä osa romaanin tunnelmaa, ettei niitä yleiskielellä oikein voisikaan kuvailla. Suuri osa henkilöistä on epämiellyttäviä ja tapahtumat epäreiluja, mutta teksti on väkevää ja vaikuttavaa. Huumoriakin tekstissä on, mutta se on melko katkeraa ja mustaa, sellaista, jolle ei ole tarkoituskaan nauraa ääneen. Simpauttaja on suurten muutosten romaani, eivätkä muutokset ole kivuttomia. Mitä enemmän pohdin romaania näin sen lukemisen jälkeen, sitä enemmän alan sitä arvostaa.

Helmet-haasteesta kirja täyttää seuraavat kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Kari Enqvist: Olemisen porteilla

Kari Enqvist: Olemisen porteilla

(WSOY, 1998)

Maailma nähdä hiekanjyväsessä

45. Palkittu tietokirja

Kari Enqvist on Esko Valtaojan ohella yksi Suomen valtion virallisia tiedemiehiä, joilta aina kysytään mielipidettä asiaan kuin asiaan, liittyipä se heidän erikoisosaamiseensa tai ei. En tarkoita tätä haukkuna, sillä sekä Valtaoja että Enqvist ovat poikkeuksellisen laaja-alaisesti sivistyneitä tieteentekijöitä, jotka ovat kiinnostuneita ihmisestä ja maailmankaikkeudesta myös omien alojensa näkökulmien ulkopuolelta. Valtaojalta olen lukenut lähes kaikki hänen kansantajuiset tiedeteoksensa, mutta Enqvistiin tutustuminen on jäänyt vain kolumnien tasolle. Kirjakaupan alesta nappasin käteeni hänen kirjansa Olemisen porteilla, joka käsittelee maailmankaikkeuden rakenteen ja ihmisen tietoisuuden kysymystä kvanttimekaanisesta näkökulmasta. Miten ne muodostuvat? Ovatko ne jotain enemmän kuin osiensa summa? Kirjallaan Enqvist voitti Tieto-Finlandian vuonna 1998.

Kirja on tosiaan jo kaksikymmentä vuotta vanha, mikä voi tieteessä toisinaan olla melkoinen harppaus. Kirjan iän näkee ehkä tietyissä painotuksissa siinä, kelle ja millaisia argumentteja vastaan se on kirjoitettu. Enqvist käy suorastaan taistoon niitä tutkijoita vastaan, jotka väittävät, ettei kokemaamme maailmaa voida palauttaa sen pienimpiin osasiin, vaan sillä on jokin niistä kumpuava mutta niitä suurempi merkitys.

Kvanttifysiikan visaiset tulkintaongelmat ovat vuosikymmenten kuluessa synnyttäneet oppineiden kommenttien, filosofisten pohdiskelujen ja pidäkkeettömien spekulaatioiden vyöryn. Kuten tulemme näkemään, viimeaikaisen fysiikan tutkimuksen ansiosta eräät keskeiset paradoksit ovat nyt selkiytymässä. Seitsemänkymmentä vuotta filosofointia voidaan sivuuttaa, kun viimein ymmärrämme miksi ihmisen mittakaavassa kvanttimaailman epämääräisyys katoaa ja miten arkipäiväinen, klassista fysiikkaa totteleva maailma kasvaa esiin kvanttimaailmasta. Tutkimuksen valkokeila kohdistuu paljastavana myös tietoisuuden kiisteltyyn rooliin.
(s.21)

Kvanttifysiikka on vaikea käsittää. Sillä ei tunnu olevan mitään tekemistä omien aistiemme kautta havainnoitavan maailman kanssa. Aineen pienimmät hiukkaset, protonit, neutronit ja elektronit, jotka yhdessä muodostavat atomit ja sitä kautta kaiken, mitä voimme koskea, haistaa ja maistaa, eivät olekaan yksiselitteisesti jossain ajassa ja paikassa sijaitsevia asioita. Niillä on sekä hiukkasten että aallon piirteitä, mutta niiden olemus romahtaa jommaksikummaksi riippuen niiden havaitsemisesta. Ja mitä tarkemmin niiden sijainti pystytään mittaamaan, sitä epätarkemmaksi käyvät mittaukset niiden nopeudesta. Ja päinvastoin. Päähän sattuu. Perinteisen, newtonilaisen fysiikan käsitteet eivät päde kvanttitasolla.

Tästä huolimatta Enqvist onnistuu selittämään ainakin suhteellisen ymmärrettävästi myös maallikolle, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Enqvistin mukaan perinteisen fysiikan ja kvanttifysiikan yhteensopimattomuus ei johdu siitä, että jompikumpi olisi väärässä. Se johtuu siitä, että ne mittaavat samaa asiaa eri tarkkuudella. Perinteinen fysiikka on ikään kuin pyöristetty likiarvo kvanttifysiikan ilmiöistä, samaan tapaan kuin pitkällä valotusajalla otettu valokuva ruuhkaisesta moottoritiestä antaa vain kuvan pitkistä valojonoista yksittäisten autojen sijaan. Kaiken kokemamme voi palauttaa hiukkasten liikkeistä johtuvaksi. Ne liikkeet ovat vain niin käsittämättömän monimutkaisia ja niiden keskinäiset vaikutussuhteet niin sotkuisia, että niiden täydellinen mittaaminen on fantastisen vaikeaa. Mutta se ei tietenkään ole syy lopettaa niiden tutkimista. Lisääntynyt tieto ei poista elämän mysteeriä tai ihmettä, vaan pikemminkin lisää sitä.

Helmet-haasteesta Olemisen porteilla täyttää seuraavat kohdat:
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
23. Kirjassa on mukana meri
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
45. Palkittu tietokirja

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari

(Harry Potter and the Goblet of Fire, 2000. Suom. Jaana Kapari. Tammi, 2001)

Karkotaseet!

16. Kirjassa luetaan kirjaa

Harry Potterin kesäloma keskeytyy miellyttävissä merkeissä, sillä velhomaailman suosituimman urheilulajin, huispauksen, maailmanmestaruuskisat pelataan Englannissa, ja Harryn ystävän Ronin perheellä on liput otteluun. Koko konkkaronkka lähtee tapahtumaan, ja ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Ottelu saa tosin ikävän jälkimaun, sillä pahan velho Voldemortin tukijat, Kuolonsyöjät, ilmoittavat paluustaan loitsimalla taivaalle valtavan pääkallon. Kauhua herättänyt symboli on velhoille kuin kulkueen kärjessä hulmuavat hakaristiliput.

Harryn kouluvuosi Tylypahkassa on myös poikkeuksellinen. Koko vuotta tulee värittämään historiallinen kolmivelhoturnaus, jossa parhaat oppilaat kolmesta velhokoulusta kisailevat keskenään maineesta ja kunniasta. Voittajalle on luvassa mittava rahapalkinto, ja kilpailijat ovat jostain käsittämättömästä opetussuunnitelman oikusta vapautetut lukuvuoden loppukokeista. Osallistujien määrä on rajattu kolmeen, ja vain täysi-ikäiset oppilaat voivat osallistua. Hämmästys onkin suuri, kun valinnan tekevä maaginen liekehtivä pikari sylkäisee kidastaan neljännenkin kilpailijan nimen - Harryn. Turnaus tulee olemaan vaaroja täynnä, joten herää epäilys, onko kyseessä sabotaasi Harryn pään menoksi. Edellisessä osassa Harryn kummisedäksi paljastunut, sittenkin hyvien joukoissa oleva Sirius Musta toppuuttelee Harrya pitämään varansa.

Kun muiden velhokoulujen, ranskalaisen Beauxbatonsin ja epämääräisen pohjois/itäeurooppalais/venäläisen Durmstrangin oppilaat saapuvat Tylypahkan maille, tulijat herättävät huomiota erikoisilla tavoillaan ja ulkonäöllään. Durmstrangin koululla on perinteisesti ollut vahvat siteet pimeyden velhoihin. Mukana saapuu myös huispauksen tämän hetken kuumin nimi, Viktor Krum, jota Ron ihailee yli kaiken. Hermione suhtautuu tulijoihin tyynemmin, vaikka saakin uuden ihailijan heidän joukostaan. Jottei tässä kaikessa olisi vielä tarpeeksi päänvaivaa Harrylle, Ronille ja Hermionelle, on oppilailla vielä ohjelmassa tanssiaiset joulun alla. Erityisesti nyt jo 14-vuotiaita oppilaita kiinnostaa se, ketä pyytäisi tanssipariksi.

"Hermione, kenen kanssa sinä menet tanssiaisiin?" Ron kysyi.
Hän heitti saman kysymyksen vähän väliä siinä toivossa, että yllättäisi Hermionen vastaamaan vahingossa. Mutta Hermione kurtisti kulmiaan ja sanoi: "Minä en kerro sinulle, sinä vain pilkkaisit minua."
"Sinä vitsailet, Weasley", Malfoy sanoi heidän takanaan. "Et suinkaan väitä, että joku pyysi tuon tanssiaisiin? Kuraverisen höröhampaan?"
(s. 427)

Kun pääsin edellisessä blogipostauksessani kehumaan Harry Potter -sarjan kolmatta osaa tiiviydestä ja tasapainoisuudesta, heti putkeen lukemassani neljännessä osassa joudun antamaan pyyhkeitä vastaavien asioiden puutteesta. Harry Potter ja liekehtivä pikari on yli 700 sivua pitkä, ja se olisi hyötynyt rankemalla kädellä tehdystä editoinnista. Alussa käytetään parisataa sivua ennen kuin päästään edes Tylypahkaan, joka on Rowlingin tapahtumapaikoista kuitenkin se tärkein ja parhaiten luotu. Kolmivelhoturnauksen haasteiden kanssa pähkäillään ja seilaillaan ees ja taas. Juonessa on jo paljon aikuisempia sävyjä, kun Rowling selvittää Voldemortin seuraajien taustoja ja tekoja tarkemmin. Ne syventävät tarinaa, toki, mutta Liekehtivässä pikarissa Rowling syyllistyy turhan usein siihen, että yksi hahmoista selittää Harrylle, mitä on tapahtunut tai tapahtumassa. Tuntuu että taustoja ja motiiveja olisi voinut avata lukijalle hienovaraisemminkin.

Liekehtivässä pikarissa on toki paljon hyvää. Harryn, Ronin ja Hermionen teini-iän epävarmuudet ja orastava kiinnostus vastakkaista sukupuolta kohtaan on kuvattu herkästi ja hauskasti. Hermionessa herää vahva yhteiskunnallinen omatunto, mikä aspekti jostain syystä jätettiin elokuvista kokonaan pois. Rowlingin luomaan maailmaan tulee syvyyttä ja poliittisia viittauksia niin 1930-luvulle kuin nykypäiväänkin. Uudet hahmot, joihin tutustutaan esimerkiksi Weasleyn perheessä, sekä vanhojen hahmojen kuten Nevillen taustan syventäminen luovat uusia kontrasteja. Päällimmäisenä tunteena on kuitenkin se, että muistelin Liekehtivää pikaria paremmaksi.

Helmet-haasteen kohdista täyttyvät seuraavat:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
16. Kirjassa luetaan kirjaa
29. Kirjassa on lohikäärme
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999. Suom. Jaana Kapari. Tammi, 2000)

Naurretavus!

48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

On yleisesti tunnettu tosiasia, että parasta flunssalukemista ovat Harry Potter -kirjat. Tosin tämän kirjan aloitin akuutissa kirjapulassa jo ennen flunssan varsinaista iskemistä, mutta aika kului oikein rattoisasti tämän parissa peiton alla pärskiessä. Luin Potterit ensimmäistä kertaa myöhäisheränneen kypsässä 19 vuoden iässä, ja nautin valtavasti, kunhan ensin pääsin yli muutaman ensimmäisen kirjan alkujen lapsellisuudesta. Vielä tässäkin, kirjasarjan kolmannessa osassa, alun sävy on varsin erilainen kuin muun kirjan ja muistuttaa enemmän jotain Roald Dahlin lastenkirjaa. Mutta kun päästään Tylypahkaan, sävy muuttuukin synkemmäksi kuin se aiemmissa kirjoissa on ollut. Azkabanin vanki on tasapainoisesti rakennettu, tyylikäs nuorten aikuisten fantasiaseikkailu.

Lyhyesti tiivistettynä - jos joku sellaista kaipaa - Harry on orvoksi jäänyt englantilainen esiteini, joka asuessaan sadistisen sijaisperheensä luona saa kuulla olevansa taikavoimia omaava velho. Velhojen koulutus Britanniassa on keskittynyt Tylypahkan oppilaitokseen, jossa Harry on tietämättään jo legenda. Hän on tiettävästi ainut tappavasta loitsusta selviytynyt, mutta sama loitsu ei säästänyt hänen vanhempiaan. Harryn isän ja äidin kuolema osaltaan auttoi kukistamaan pahan velho Voldemortin. Voldemort ei kuitenkaan ilmeisesti ole suostunut pysymään haudassaan, sillä merkkejä pahuuden paluusta on alkanut ilmetä enenevissä määrin ympäri velhomaailmaa.

Azkabanin pelätystä velhovankilasta on karannut sen tarkimmin vartioitu asukki, Sirius Musta. Musta pidätettiin 12 vuotta aiemmin jästien (ihmisten, joilla ei ole taikavoimia) murhista. Traumaattisempi syy oli kuitenkin se, että Sirius oli paljastanut Voldemortille Harryn vanhempien olinpaikan ja oli osasyyllinen heidän kuolemaansa. Koko velhomaailman halveksima petturi pantiin lukkojen taakse ilman oikeudenkäyntiä. Mustan karattua ihmiset velhoministeriä myöten ovat yhtäkkiä hyvin kiinnostuneita Harryn hyvinvoinnista. Mustalla on jotain hampaankolossa Harrya vastaan. Koko kuviossa on jotain hyvin kummaa, eikä Harrylle tahdota paljastaa asioiden todellista luonnetta. Kouluun on tullut myös uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, Remus Lupin, jonka väsynyt ja nuhjuinen ulkomuoto nostattaa kysyviä katseita, vaikka hänen opetuksensa onkin pätevää. Harryn uskolliset ystävät Ron ja Hermione alkavat selvitellä mysteerejä Harryn tukena.

Harry on poika, jonka harteille on sälytetty aivan liian suuria taakkoja aivan liian varhain. Harry on synnynnäisesti äärimmäisen lahjakas velho, jonka onnistuminen asiassa kuin asiassa ärsyttää helposti muita oppilaita - ja välillä lukijaakin. Harrya kohtaan suunnatut, miltei myyttisen mittakaavan odotukset ovat myös aivan mahdottomat, ja varsinkin kirjasarjan myöhemmissä osissa Harryn tuskailu niiden kanssa on oikeutettua. Harry ei kuitenkaan olisi mitään ilman aisaparejaan Ronia ja Hermionea. Koko kirjasarjan muutamaankin kertaan lukeneena mielipiteeni sarjan osista vaihtelevat. Yksi pysyvä tekijä, josta olen pitänyt aina tasaisesti, on nimenomaan Harryn, Ronin ja Hermionen hahmot ja ryhmädynamiikka. Hahmot ovat aitoja, lämpimiä, eivät täydellisiä mutta inhimillisiä. He tukevat toisiaan ja pitävät toistensa jalat maassa. Heidän ystävyytensä on raudanlujaa, mutta siihen kuuluu kinastelua ja riitoja, niin kuin läheisissä suhteissa yleensäkin. Ronin humorismi ja tietynlainen hälläväliä-asenne ovat oiva vastine Hermionen lukutoukkamaiselle pedanttisuudelle. Kuitenkin molempia yhdistää valtava välittäminen toisista ja kuoren alla vellova epävarmuus, joka on tuttua niin monelle, joka on koskaan ollut teini.

"Tällä kertaa sinä et joudu tekemään kaikkea yksin. Minä autan."
"Ihanaa!"
Hermione heittäytyi halaamaan Ronia ja murtui tyystin. Ron näytti melko kauhistuneelta ja taputti Hermionea kömpelösti päälaelle. Lopulta Hermione irtautui.
(s. 306)

Toinen asia, joka säilyttää viehätyksensä, on velhokoulun ympäristö. Siinä on riittävästi tuttuja elementtejä niin englantilaisesta public school -maailmasta kuin muista fantasiakirjoista ja kansanperinteistä, mutta yhdistettynä omaperäiseksi ja ihastuttavaksi keitokseksi. Jopa huispaus, jonka pelikuvauksia varsinkin ensimmäisissä kirjoissa on uuvuttavuuksiin asti, on täysin looginen velhomaailman vastine perienglantilaisille koulujalkapallolle ja -rugbylle. Tylypahkan mahdoton arkkitehtuuri, puhuvat taulut, aaveet ja monenmoiset taikaolennot luovat tunnelmaa ja antavat mukavia välikevennyksiä. Sen minkä Rowling ehkä häviää prosaistina ja kielellisenä tyylittelijänä, hän voittaa tarinankertojana ja humoristina.

Azkabanin vanki oli jopa parempi kirja kuin muistelin, mutta ei sekään ihan moitteetton ole. Alku ja loppu jästien maailmassa tuntuu ikävältä ja irralliselta, sekä huomattavan paljon muuta kirjaa lapsellisemmalta. Dursleyt ovat karikatyyrejä, eivät oikeita ihmisiä. Välillä sama ongelma uhkaa kirjasarjan pahiksia, eritoten Luihuisen tuvan oppilaita, mutta siinäkin Rowling paranee kirjojen edetessä. Caps lockin kyllä saisi Rowlingin näppiksestä ottaa pois. Tästä huolimatta Azkabanin vanki on nautittavan tasapainoinen, tiivis kokonaisuus, joka selviää uskottavasti juonen mahdollisista loogisista sudenkuopista.

Helmet-haasteen kohdista kirja täyttää seuraavat:
4. Kirjan nimessä on jokin paikka
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
16. Kirjassa luetaan kirjaa
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
40. Kirjassa on lemmikkieläin
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

(I Am Half-Sick of Shadows, 2011. Suom. Maija Heikinheimo. Bazar, 2016)

En koskaan unohda Hawkhoverin linnaa

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

De Lucen perheen rahaongelmat ovat ajautuneet siihen pisteeseen asti, että Buckshaw'n kartanolle on löydettävä muutakin käyttöä. Kun elokuvaohjaaja Val Lampman ottaa yhteyttä kartanon vuokraamisesta kuvauksia varten, de Lucet hyväksyvät tarjouksen ilomielin. Ainakin osa heistä. Perheen vanhemmat tyttäret ovat innoissaan filmimaailman tähdistä heidän tykönään, mutta Flavia suhtautuu asiaan huomattavasti tyynemmin. Kuvauksien on määrä alkaa joulun alla, mutta sitä ennen näyttelijät lupaavat esittää hyväntekeväisyysnäytöksenä osia Romeosta ja Juliasta.

Esitysiltana äkillinen lumimyrsky sulkee kartanon muun maailman ulkopuolelle. Aplodien vaiennuttua yleisö jää kartanoon yöksi odottamaan lumimyräkän laantumista. Yön hiljaisuudessa jo iäkäs naispääosanesittäjä Phyllis Wyvern löytyy kuolleena huoneestaan. Edesmeno ei ole lähimainkaan luonnollinen. Nainen on puettu menestyneimmän elokuvansa rooliasuun. Kyseistä elokuvaa nainen on myös katsellut juuri ennen kuolemaansa. Nyt vain elokuvaprojektorin loppuun asti pyörinyt kela läpättää hiljaisessa huoneessa. Paikalle saapuu ensimmäisenä - tietenkin - Flavia de Luce. Flavia pyytää uskottunsa Doggerin tutkinnan ensiaskeliin, mistä seuraa lyhyt mutta selkäpiitä mukavasti kutkuttava sananvaihto.

"Mitä nyt, Dogger?"
"Luulisi että mustelmia olisi enemmän", hän sanoi
"Ei niitä aina tule, mutta tässä tapauksessa ilman muuta odottaisi että niitä olisi enemmän."
--
"Sinä olet tehnyt tätä ennenkin, etkö olekin?" minä kysyin odottamatta.
"Olenhan minä, Flavia-neiti", Dogger sanoi. "Monia kertoja."
(s. 157 - 158)

Lumen peittoon hautautunut englantilaiskartano on täydellinen miljöö perinteiselle murhamysteerille. Lunta on kuin Flavian äidille kohtalokkaaksi koituneessa Tiibetissä konsanaan. Hyytävä ympäristö tuo kirjaan enemmän kuin hitusen goottiromantiikkaa, mikä passaa vallan mainiosti. Tiet ovat tukossa, ovet lukossa, ja miltei kuka vain kuvausryhmästä voisi olla murhaaja. Filminauha kohtalon käsissä on klassinen suljetun tilan mysteeri, mikä tekee siitä erään vahvimmista ainakin tähän asti lukemistani Flavia-dekkareista. Kun tapahtumapaikkoja on vain yksi, vältytään edellisiä osia vaivaavalta poukkoilulta. Juoni on keskitetympi ja se etenee kuin idän pikajuna.

Maija Heikinheimon suomennos on jälleen erinomainen. Varsinkin täytyy kehua kirjasarjan nimien suomennoksia! Ne ovat jopa alkuperäisiä parempia, vaikka niistä jokainen taitaa olla sitaatti enemmän tai vähemmän kanonisoidusta runosta. Luultavasti tähän kirjaan päättyy Flavia-maratonini ainakin tämän vuoden osalta, ja on mukava lopettaa se kirjaan, josta jää hyvä maku suuhun.

Helmet-haasteen kohtia:

11. Kirjassa käy hyvin

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

33. Selviytymistarina

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

(A Red Herring without Mustard, 2011. Suom. Maija Heikinheimo. Bazar, 2015)

Sinä veit minun vauvani, turha väittää vastaan

11. Kirjassa käy hyvin

Bishop's Laceyssa on markkinahumua. 11-vuotias kemistimme Flavia de Luce käy kuuntelemassa mustalaiseukko Fenellan ennustusta, ja epähuomiossa sytyttää naisen teltan tuleen. Hups. Hyvitykseksi Flavia tarjoaa Fenellalle Buckshaw'n kartanon tiluksia yöpymispaikaksi. Flavia saa kuulla Fenellalta, että hänen isänsä on aikoinaan ajanut Fenellan ja hänen miehensä pois kartanon mailta ja epäsuorasti vaikuttanut Fenellan miehen kuolemaan. Fenella ja Flavia parkkeeraavat vankkurit, mutta seuraavana yönä Fenella löytyy vankkureistaan henkitoreissaan pahoinpideltynä.

Verta! Joka puolella oli verta. Sitä oli roiskunut liedelle ja ikkunaverhoille. Verta oli lampunvarjostimella - ja minun käsissäni.
Katosta tippui jotain kasvoilleni. Kavahdin taaksepäin, koska minua inhotti ja ehkä vähän pelottikin.
(s. 68)

Eikä tässä vielä kaikki, vaan Flavia nappaa Brookien, paikallisen tyhjäntoimittajan, kartanosta hiippailemasta. Miten Brookie pääsi sisään, kun kaikki ovet olivat lukossa? Mitä miekkosella oli mielessään? Myöhemmin Flavia löytää Brookien uudestaan, tosin tällä kertaa pihalla olevan Poseidon-patsaan atraimen nokkaan nostettuna hummerihaarukka nenän kautta aivoihin työnnettynä. Pieneksi maalaiskyläksi Bishop's Laceyssa sattuu hämmentävän paljon murhia parin kuukauden sisään. Flavia alkaa tutkia tapausta, johon liittyy niin antiikkiesineitä, muinaisia uskonlahkoja, kadonneita vauvoja ja mustalaisennakkoluuloja.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on tähän mennessä lukemistani Flavia-dekkareista se, josta olen pitänyt vähiten. Sitä vaivaa sama ongelma kuin edellistä osaa, Kuolema ei ole lasten leikkiä. Eri juonikuvioita on useammankin kirjan materiaaliksi asti, ja tapahtumat poukkoilevat paikasta toiseen välillä hieman päämäärättömästi. Tämän kirjan myötä myös epäuskottavuus tuli ensimmäistä kertaa ongelmaksi. Luonnollisesti peppipitkätossumainen päähenkilö Flavia koettelee uskottavuuden rajoja muutenkin, mutta sen tavallaan hyväksyy jo kirjaa lukiessa. Samalla tavalla kuin Tolkienia lukiessa on hyväksyttävä, ettei velhoja ja lohikäärmeitä ole muualla kuin kirjan maailmassa. Mutta silloin kun kirjan sisäinen logiikka ontuu, hahmot käyttäytyvät tapojensa vastaisesti ilman syytä ja juonenkäänteet ilmestyvät deus ex machinan lailla, silloin epäuskottavuus ylittää ärsytyskynnyksen.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Flavian kuolleen Harriet-äidin taustoista saadaan tietää enemmän, ja de Lucen perhedynamiikka saa valaistusta. Dogger on oma, yleensä stoalaisen tyyni ja toisinaan kauhunsa avuttomaksi lamauttama itsensä. Ne eivät kuitenkaan ihan riitä pelastamaan kirjaa sen loogisilta ja rakenteellisilta ongelmilta.

Lopulta kirjassa käy hyvin, rikos ratkeaa ja elämä palautuu suurin piirtein oikeisiin uomiinsa. Siksipä siis Helmet-haasteen kohta 11 täyttyy. Muita kohtia:
16. Kirjassa luetaan kirjaa
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Ilmar Taska: Pobeda 1946

(Pobeda 1946, 2016. Suom. Jouko Vanhanen. WSOY, 2017)

Pobeda-setä!

8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Toinen maailmansota on päättynyt ja varovainen rauha laskeutunut Tallinnaan. Neuvostoliitto on liittänyt Baltian maat uusiksi raja-alueikseen, ja salainen poliisi valvoo tuoreen neuvostokansan uskollisuutta. Isä, äiti ja poika, kaikki nimettömiksi jääviä, yrittävät olla herättämättä liikaa huomiota. Virallisten papereiden mukaan perheen isä on kadonnut. Viron itsenäisyyttä ajavan kansalliskomitean kannattajiin kuulunut isä piileskelee kammarissa, suljettujen verhojen takana. Poika ihmettelee, miksei haamuksi entisestään kuihtunut isä tule koskaan ulos leikkimään, ja miksi äitikin on aina niin kireä, aina pahalla tuulella. Harmaaseen arkeen syttyy valon pilkahdus, kun pihaan kaartaa Neuvostoliiton autoteollisuuden kruununjalokivi, vuosimallin 1946 Pobeda. Hymyilevä ja kiltti kuski alkaa jututtaa pihalla leikkivää poikaa ja saavuttaa tämän luottamuksen. Pian kuitenkin toinen auto kaartaa pihaan ja isä katoaa auton perälle tuntemattomien miesten taluttamana.

Pobeda-mies alkaa käydä tapailemassa pojan äitiä lupaillen uutisia miehestä. Miestään kauan piilotellut ja tunteitaan turruttanut äiti sortuu salaiseen poliisiin kuuluvan hurmaavan miehen lepertelyihin. Poika ihastuu Pobeda-setään ikihyviksi, ja tätä luottamusta mies käyttää hyväksi savustaessaan äidistä tietoja miehensä vallankumouksellisesta toiminnasta. Ilmiantoja vaaditaan. Poika ei ymmärrä, miksi äiti pelkää Pobeda-setää. Pojan herkästi muovautuvassa mielessä lastenlorut sekoittuvat kommunistipropagandaan. Unelmissa siintää uutuuttaankiiltävä Pobeda-auto.

Äidin sisar Johanna on kuuluisa laulaja, joka on nähnyt ja kokenut kaiken - ainakin oopperatalon lavalla, jos ei todellisessa maailmassa. Johannan rakastettu, brittiläinen Alan on jäänyt rautaesiripun toiselle puolelle, ja kontakti tuohon toiseen maailmaan tuntuu kadotetun ainiaaksi. Alan on BBC:n uutistenlukija, eli hyvinkin epäilyttävää ainesta. Johannan ja Alanin oopperamaailman termeihin verhotut rakkauskirjeet tulkitaan salakoodiksi, jonka turvin länsivallat muka suunnittelisivat maihinnousua. Poika päätyy Johannan luokse turvaan. Johannalla ei ole kuitenkaan aavistustakaan siitä, kuinka 6-vuotiasta poikaa käsitellään.

Perheen tarinan anonyymius koskettaa. Nimettömyys korostaa sitä, että kyseessä voisi olla mikä perhe hyvänsä neuvosto-Virossa. Neuvostoliiton salaisen poliisin häikäilemätön toiminta yltää kaikkialle, ja jokaisella perheellä on siitä jokin kokemus. Vainoharhaisuus ja pelko menolipusta Siperiaan saavat ihmiset epäluuloiseksi toisiaan kohtaan. Ihmisiä katoaa jälkiä jättämättä ja jäljelle jää vain katkera hiljaisuus. Mitä merkitystä on yhden ihmisen hengellä kokonaisen kansakunnan turvallisuuden rinnalla? Kireässä ilmapiirissä niin äiti kuin poika kaipaavat hellyyttä, jota ottavat vastaan sieltä, mistä sitä saavat.

Ilmar Taskan esikoisromaani on muisto maailmasta, jonka toivoisi olevan kaukaisempaa todellisuutta kuin se on. Taskaa ei varsinaisesti voi hienovaraisuudesta syyttää, kun hän vetää yhteen salaisen poliisin urkinnan ja sen, kuinka halvalla yksityisyytemme myymme nykyään vapaaehtoisesti:

Hänen mielikuvituksensa lensi tahtomattaan taas tulevaisuuteen. Siellä lasten kasvot heijastuivat pienistä ja suurista kuvaruuduista, joita he kantoivat mukanaan tai jioden edessä he istuivat. He kohottivat ne silmiensä eteen ja painoivat vasten korviaan. He uskoivat noille valaistuille kuvaruuduille pienet ja suuret salaisuutensa. Hän puolestaan istui Keskuksessa puhtaassa ja avarassa ilmastoidussa huoneessaan laajan kuvaruudun takana ja näki ja kuuli kaiken. Seurasi heitä kaikkialle.
(s. 303-304)

Hieman kömpelöstä tulevaisuudenvisiosta huolimatta Taskalla on vahva pointti. Yksityisyys voi olla suurempi valuutta kuin mitä annamme sille arvoa. Taska on kuitenkin ehkä sittenkin lopulta romantikko ennemmin kuin pessimisti. Terrorin ja urkinnan yli kantaa epätoivoisissakin tilanteissa rakkaus, vaikka sitä sävyttää alituinen epävarmuus tulevasta. Vaikka teos ei pääty yksiselitteisen onnellisesti, ei se jätä lukijaa täyteen synkkyyteenkään.

Helmet-lukuhaasteesta sopivia kohtia Pobeda 1946:lle ovat:
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

(Into, 2018)

Aurinko putoaa taivaalta, ajatteli Lemminki järkyttyneenä

 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja

Risto Isomäki on muissa kirjoissaan spekuloinut tulevaisuuden visioita. Nyt hän spekuloi menneisyyden hetkiä, kaukaa kivikaudelta ristiretkiaikaan. Aikaa, jolloin Suomi ei ollut vielä Suomi. Juuri luettuani Juha Hurmeen Niemen hämmennyin hieman kirjastossa Viiden meren kansan takakanteen tutustuessani. Ei kai Isomäki ole lähtenyt kalastelemaan samoille vesille? Ei sentään, sillä Viiden meren kansa on puhtaasti fiktiota, vaikka se pohjaakin historian ja arkeologian uusimpiin tutkimustuloksiin käsittelemiltään aikakausilta.

Viiden meren kansa on jaettu kahdeksaan täysin erilliseen tarinaan, jotka toimivat itsenäisinä novelleina. Ne etenevät kronologisessa järjestyksessä: ensin tutustutaan vetäytyvän jääkauden alta paljastuvan Suomen ensimmäisiin asuttajiin, hylkeenpyytäjäheimoihin lounais-Suomessa ja Pohjanmaan rannikolla. Seuraavat tarinat vievät Volganmutkaan suomalaisugrilaisten kansojen syntyseuduille, sekä roomalaistenkin tuntemien skyyttien kohtaamisiin kyseisten heimojen kanssa. Pieni koukkaus tehdään etelänaapurimme nykyisten rajojen sisälle, Saarenmaalle, jonne pudonnut meteoriitti olisi voinut inspiroida Kalevalankin runonlaulajia. Paitsi Kalevalan sankarit, myös myyttinen kansallisantisankari Lalli saa oman tulkintansa Isomäen käsittelyssä. Saarenmaalle teos myös päättyy, täysin järjettömältä kuulostavaan ristiretkeen keskelle talvea. Lopussa Isomäki omistaa pitkän epilogin lähteidensä selventämiselle ja ratkaisujensa perusteluille.

Osa tarinoista oli mieleenjäävempiä kuin toiset. Neljä tarinaa jäi ehkä parhaiten mieleen. Pohjois-Pohjanmaalle Kierikin hylkeenpyytäjien kyläyhteisöön sijoittuva tarina oli koskettava, ja se oivallisesti toi esille muinaisen lähes teollisen ja vauraan yhteiskunnan, joka pyyhkiytyi lähes jäljettömiin. Skyyttien raivokas soturiprinsessa, joka johtaa huvennutta joukkoaan liian kaukana pohjoisessa, vihamielisellä seudulla, oli hahmo, josta olisin lukenut vaikka kokonaisen romaanin. Myös kovin tutun kuuloisten Lemmingin ja Sepon matka Saarenmaalle ottamaan selvää "auringon poikasesta", lohikäärmeestä, joka laskeutui eteläiselle saarelle, piti otteessaan:

Hän oli yhä puolittain nukuksissa eikä lämpö tuntunut millään tavalla kummalliselta. Auringon kuuluikin lämmittää maailmaa aamun tullen. Mutta sitten auringon paiste muuttui liian kuumaksi. Vähintään yhtä kuumaksi kuin keskipäivällä, vaikka oli vasta aamuyö.
Ja sitten Lemminki ymmärsi myös, että aurinko oli nousemassa aivan väärästä suunnasta ja oli hetkessä täysin hereillä. Hän nosti katseensa ylös ja näki, että keskellä taivasta hehkui häikäisevän kirkas ja kuuma, monta kertaa normaalia suurempi auringon kehrä.
(s. 97)

Kertomus Riiasta lähteenestä ristiretkestä jään yli Saarenmaalle hämmentää epäuskottavuudellaan - ja nyt tarkoitan nimenomaan todellisuuden absurdiutta, en Isomäen tarinankerrontaa. Lähteä tuhansilla miehillä keskellä talvea tarpomaan jään yli valtaamaan kaukaisen soturikansan linnoituksia ja syöksemään suuri pakanoiden faarao vallasta. Niin. Ei taidettu tiedustelulle antaa paljon painoarvoa, vai olivatkohan nekin fake news jo silloin. Tarina sinänsä ja sen kuvaukset marssista jään yli hyytävät lukijankin.

Pidin Viiden meren kansasta paljon sitä lukiessani, ja ahmaisin kirjan muutamassa päivässä. Näin jälkikäteen kirjaa sulateltuani kuitenkin tuntuu siltä, että yksittäiset novellit jäävät vähän keveiksi. Monessa tarinassa ja hahmossa olisi potentiaalia pidempienkin tarinoiden aiheeksi. Historian uudelleenkuvittelu ja myyttisten hahmojen tuominen ikään kuin osaksi historiaa on aina vähän riskialtista, mutta Isomäki selviää kohtalaisesti. Suomalais-ugrilaisen muinaisuskon karsikkopuineen ja oksille ripustetuine karhunkalloineen Isomäki tuo erittäin eläväksi ja vahvat mielikuvat jäävät soimaan päähän.

Viiden meren kansalla kuitaan Helmet-lukuhaasteen kohdan 49, "vuonna 2018 julkaistu kirja". Muita kohtia:
1. Kirjassa muutetaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
23. Kirjassa on mukana meri
33. Selviytymistarina