Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli
(Bröderna Lejonhjärta, 1973. Suom. Kaarina Helakisa. WSOY, 2002)
Minne sinä menet, sinne tulen minäkin
24. Surullinen kirja
Leijonan perheen veljekset Kalle ja Joonatan asustavat pienessä kaupunkiasunnossa. Vanhempi veli Joonatan menestyy koulussa ja on kaikkien rakastama rohkea seikkaileva pellavapää. Kalle, jota Joonatan leikkisästi nimittää Korpuksi, on taas pienikokoinen, arka ja vakavasti sairas. Korppu on kuullut vanhempiensa puhuvan sairautensa vakavuudesta ja joutuu käsittelemään omaa, liian varhain lähestyvää kuolemaansa. Joonatan kertoo veljelleen, että he tapaavat vielä kuoleman jälkeen Nangijalassa, "leiritulten ja satujen" maailmassa. Siellä sairaudet paranevat ja veljekset saavat viettää ikuista kesäpäivää yhdessä uiden, ratsastaen ja seikkaillen.
Korppu ihannoi isoveljeään yli kaiken, ja kohtaaminen tuonpuoleisessa olisi toiveiden täyttymys. Korppu itse on vähän raasu, pelokas ja epävarma, mutta kovin sympaattinen ja veljään kohtaan tuntemassaan rakkaudessa rajaton. Jonain päivänä Korppu toivoo olevansa yhtä urhea kuin veljensä. Suru koittaa perheeseen kuitenkin vielä odotettuakin aiemmin, kun asuntoon syttyy tulipalo. Joonatan koppaa pikkuveljensä syliinsä ja hyppää ikkunasta paloa paetakseen. Korppu selviää hengissä, mutta Joonatan suojaa vartalollaan Korppua pudotukselta ja menehtyy. Lehdet nimeävät Joonatanin Leijonamieleksi, 1100-luvun englantilaisen kuninkaan mukaan. Kuolemansairas Korppu odottaa omaa kohtaloaan ja lohduttaa äitiään sanoilla, "Älä itke äiti! Nangijalassa tavataan!"
Väistämätön koittaa, ja Korppu menehtyy sairauteensa herätäkseen Joonatanin ennustamasta Nangijalan maailmasta. Aluksi Nangijala vaikuttaa taivaalliselta tyyssijalta, mutta pian alkaa selvitä, ettei kaikki olekaan auvoa vain. Nangijalaa uhkaa vihollinen:
- Mikä se vihollinen oikein on? minä kysyin
- Sen nimi on Tengil, Joonatan sanoi, ja hän lausui sen sillä lailla, että nimi kuulosti inhottavalta ja vaaralliselta.
- Missä se Tengil on? minä kysyin
Silloin Joonatan kertoi minulle Karmanjakasta, maasta joka oli Ikivuorten vuoristossa Ikivirtojen virran takana ja jota hallitsi Tengil, käärmeen häijy.
Minua pelotti entistäkin enemmän, mutta en halunnut näyttää sitä.
- Miksei hän voi pysyä siellä Ikivirroilla? minä sanoin - Mitä varten hänen pitää tulla Nangijalaa tuhoamaan?
- Sanos muuta, Joonatan sanoi. - Se tietää paljon, joka tuohon vastauksen tietää. En minä tiedä mitä varten Tengil haluaa tuhota kaiken. Niin vain on. Hän ei anna laaksolaisten elää niin kuin he haluavat. Ja hän tarvitsee orjia.
(s. 52 - 53)
Maisemat vaihtuvat ja uusia nimiä ryöpsähtelee sivuille. Aluksi realistiselta ja urbaanilta kuulostanut tarina siirtyy hetki hetkeltä lähemmäs C. S. Lewisin ja J. R. R. Tolkienin kaltaisten kirjailijoiden eeppisiä fantasiamaailmoja. Tengilin armeijat uhkaavat, ja puolustajien joukossa liikkuu kavaltaja. Alkaa seikkailu, jossa Joonatanilla ja Korpulla on avainrooli.
Nopeasti lukija unohtaa että pojat ovat koskaan eläneetkään meidän maailmassamme, joka tuntuu kaukaiselta ja ankealta Nangijalan eloisuuteen ja värikkyyteen verrattuna. Kuolema meidän maailmassamme vaikuttaa ihanalta pakokeinolta kurjuudesta, mikä tekee teoksesta todella vaikean lähestyä. Miten suhtautua kuolemaan ja itsensä uhraamiseen toivottuna vapautuksena kärsimyksistä? Ensimmäinen reaktioni oli torjuva: kuinka tällaista voi kirjoittaa lastenkirjaan? Eikö se ole vastuutonta kuoleman ihannointia? Kuolema tuntuu luovuttamiselta, pelkuruudelta. Toisaalta lopulta on ymmärrettävä luopua, ja väistämättömän hyväksymistä Nangijalan fantasiamaailma helpottaa. Kerran kipu vielä hellittää ja suru haihtuu. Ehkä kaikkein suurinta rohkeutta onkin kohdata se pystypäin, mitä ei voi jättää kohtaamatta. En ole täysin varma, mitä mieltä olen itsekään. Jostain syystä sisäinen kapinoitsijani nostaa päätään Veljeni, Leijonamieltä lukiessa ja huutaa syvyyksistä Dylan Thomasin sanoin, "do not go gentle into that good night / rage, rage against the dying of the light!" Älkää luovuttako!
Astrid Lindgrenin lastenkirjaklassikko Veljeni, Leijonamieli on aihepiiriltään erittäin raskas, mutta se kääntää kamalan aiheen vauhdikkaaksi seikkailuksi fantasiamaailmassa, jossa hyvä ja paha käyvät kamppailuaan. Lapsen kuolema saa erikoisen käsittelyn, sillä kirja kertoo siitä kuolevan lapsen sekä kuolleen lapsen sisaruksen näkökulmasta. Korpun ja Joonatanin vanhempia hädin tuskin mainitaan koko kirjassa, ja lasten vanhempien suru jää sanomattomaksi kysymykseksi tarinan ulkopuolelle. Veljeni, Leijonamielessä on kuitenkin kaiken sen moraalisen vaikeuden lisäksi paljon kauneutta ja lohtua, ja jopa muutamia hauskojakin hetkiä. Fantasiakirjana se on varsin oivallinen, joskin toki hiukan naiivi, mutta sen taustalla olevat teemat taas ovat kaikkea muuta kuin naiiveja, joten se hyväksyttäköön. Surullinen kirja ehdottomasti on, kenties eräs surullisimpia lukemiani, joten se täyttää Helmet-haasteen kohdan 24. Se voisi täyttää monta muutakin kohtaa, ainakin seuraavat:
1. Kirjassa muutetaan
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
Leijonan perheen veljekset Kalle ja Joonatan asustavat pienessä kaupunkiasunnossa. Vanhempi veli Joonatan menestyy koulussa ja on kaikkien rakastama rohkea seikkaileva pellavapää. Kalle, jota Joonatan leikkisästi nimittää Korpuksi, on taas pienikokoinen, arka ja vakavasti sairas. Korppu on kuullut vanhempiensa puhuvan sairautensa vakavuudesta ja joutuu käsittelemään omaa, liian varhain lähestyvää kuolemaansa. Joonatan kertoo veljelleen, että he tapaavat vielä kuoleman jälkeen Nangijalassa, "leiritulten ja satujen" maailmassa. Siellä sairaudet paranevat ja veljekset saavat viettää ikuista kesäpäivää yhdessä uiden, ratsastaen ja seikkaillen.
Korppu ihannoi isoveljeään yli kaiken, ja kohtaaminen tuonpuoleisessa olisi toiveiden täyttymys. Korppu itse on vähän raasu, pelokas ja epävarma, mutta kovin sympaattinen ja veljään kohtaan tuntemassaan rakkaudessa rajaton. Jonain päivänä Korppu toivoo olevansa yhtä urhea kuin veljensä. Suru koittaa perheeseen kuitenkin vielä odotettuakin aiemmin, kun asuntoon syttyy tulipalo. Joonatan koppaa pikkuveljensä syliinsä ja hyppää ikkunasta paloa paetakseen. Korppu selviää hengissä, mutta Joonatan suojaa vartalollaan Korppua pudotukselta ja menehtyy. Lehdet nimeävät Joonatanin Leijonamieleksi, 1100-luvun englantilaisen kuninkaan mukaan. Kuolemansairas Korppu odottaa omaa kohtaloaan ja lohduttaa äitiään sanoilla, "Älä itke äiti! Nangijalassa tavataan!"
Väistämätön koittaa, ja Korppu menehtyy sairauteensa herätäkseen Joonatanin ennustamasta Nangijalan maailmasta. Aluksi Nangijala vaikuttaa taivaalliselta tyyssijalta, mutta pian alkaa selvitä, ettei kaikki olekaan auvoa vain. Nangijalaa uhkaa vihollinen:
- Mikä se vihollinen oikein on? minä kysyin
- Sen nimi on Tengil, Joonatan sanoi, ja hän lausui sen sillä lailla, että nimi kuulosti inhottavalta ja vaaralliselta.
- Missä se Tengil on? minä kysyin
Silloin Joonatan kertoi minulle Karmanjakasta, maasta joka oli Ikivuorten vuoristossa Ikivirtojen virran takana ja jota hallitsi Tengil, käärmeen häijy.
Minua pelotti entistäkin enemmän, mutta en halunnut näyttää sitä.
- Miksei hän voi pysyä siellä Ikivirroilla? minä sanoin - Mitä varten hänen pitää tulla Nangijalaa tuhoamaan?
- Sanos muuta, Joonatan sanoi. - Se tietää paljon, joka tuohon vastauksen tietää. En minä tiedä mitä varten Tengil haluaa tuhota kaiken. Niin vain on. Hän ei anna laaksolaisten elää niin kuin he haluavat. Ja hän tarvitsee orjia.
(s. 52 - 53)
Maisemat vaihtuvat ja uusia nimiä ryöpsähtelee sivuille. Aluksi realistiselta ja urbaanilta kuulostanut tarina siirtyy hetki hetkeltä lähemmäs C. S. Lewisin ja J. R. R. Tolkienin kaltaisten kirjailijoiden eeppisiä fantasiamaailmoja. Tengilin armeijat uhkaavat, ja puolustajien joukossa liikkuu kavaltaja. Alkaa seikkailu, jossa Joonatanilla ja Korpulla on avainrooli.
Nopeasti lukija unohtaa että pojat ovat koskaan eläneetkään meidän maailmassamme, joka tuntuu kaukaiselta ja ankealta Nangijalan eloisuuteen ja värikkyyteen verrattuna. Kuolema meidän maailmassamme vaikuttaa ihanalta pakokeinolta kurjuudesta, mikä tekee teoksesta todella vaikean lähestyä. Miten suhtautua kuolemaan ja itsensä uhraamiseen toivottuna vapautuksena kärsimyksistä? Ensimmäinen reaktioni oli torjuva: kuinka tällaista voi kirjoittaa lastenkirjaan? Eikö se ole vastuutonta kuoleman ihannointia? Kuolema tuntuu luovuttamiselta, pelkuruudelta. Toisaalta lopulta on ymmärrettävä luopua, ja väistämättömän hyväksymistä Nangijalan fantasiamaailma helpottaa. Kerran kipu vielä hellittää ja suru haihtuu. Ehkä kaikkein suurinta rohkeutta onkin kohdata se pystypäin, mitä ei voi jättää kohtaamatta. En ole täysin varma, mitä mieltä olen itsekään. Jostain syystä sisäinen kapinoitsijani nostaa päätään Veljeni, Leijonamieltä lukiessa ja huutaa syvyyksistä Dylan Thomasin sanoin, "do not go gentle into that good night / rage, rage against the dying of the light!" Älkää luovuttako!
Astrid Lindgrenin lastenkirjaklassikko Veljeni, Leijonamieli on aihepiiriltään erittäin raskas, mutta se kääntää kamalan aiheen vauhdikkaaksi seikkailuksi fantasiamaailmassa, jossa hyvä ja paha käyvät kamppailuaan. Lapsen kuolema saa erikoisen käsittelyn, sillä kirja kertoo siitä kuolevan lapsen sekä kuolleen lapsen sisaruksen näkökulmasta. Korpun ja Joonatanin vanhempia hädin tuskin mainitaan koko kirjassa, ja lasten vanhempien suru jää sanomattomaksi kysymykseksi tarinan ulkopuolelle. Veljeni, Leijonamielessä on kuitenkin kaiken sen moraalisen vaikeuden lisäksi paljon kauneutta ja lohtua, ja jopa muutamia hauskojakin hetkiä. Fantasiakirjana se on varsin oivallinen, joskin toki hiukan naiivi, mutta sen taustalla olevat teemat taas ovat kaikkea muuta kuin naiiveja, joten se hyväksyttäköön. Surullinen kirja ehdottomasti on, kenties eräs surullisimpia lukemiani, joten se täyttää Helmet-haasteen kohdan 24. Se voisi täyttää monta muutakin kohtaa, ainakin seuraavat:
1. Kirjassa muutetaan
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
