Agatha Christie: And Then There Were None
(1939. Harper Collins, 2015)
24. Kirjassa selvitetään rikos
Ihan alkuun on pakko sanoa, etten ole mikään dekkarien asiantuntija. Agatha Christiestä, tuosta genren kiistattomasta klassikostakin, tuntemukseni rajoittuu oikeastaan vain David Suchetin tähdittämään Hercule Poirot -tv-sarjaan, josta kyllä sinänsä olen pitänyt. Tämä on kuitenkin kirja, jonka nimestä olen ollut tietoinen lähes niin kauan kuin olen ollut tietoinen siitä, mitä kirjat ovat. Suomessa tämä kirja tunnetaan nykyään nimellä Eikä yksikään pelastunut, mikä on varsin kelpo käännös nykyiselle englanninkielisen painoksen nimelle, mutta varmasti monelle vanhempi suomennos ja sen poliittisesti epäkorrekti nimi on tutumpi: Kymmenen pientä neekeripoikaa. Isossa-Britanniassa teos julkaistiin alunperin vuonna 1939 nimellä Ten Little Niggers, kun taas Yhdysvalloissa se julkaistiin nimellä And Then There Were None juonelle tärkeän lastenlorun viimeisen säkeen mukaan. Jotenkin ironista, että rotutietoisessa Amerikassa rasistiseksi koettu "nigger"-sana vaihdettiin tuosta lorusta vain marginaalisesti vähemmän loukkaavaan "Indian"-sanaan. Mutta kukapa alkuperäiskansasta välittäisi.
Lähtökohtaisesti vastustan sensuuria poliittisen korrektiuden - tai oikeastaan minkään muunkaan nimissä. Paljon on keskusteltu esimerkiksi Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuista, ja sen runsaasta "nigger"-sanan käytöstä afroamerikkalaisia kuvatessaan, ja kuinka kirjaa pitäisi muokata koululukemistoihin. Mutta se sana on osa Yhdysvaltain kulttuurihistoriaa, ja eräs Huckleberry Finnin merkittävimmistä pointeista on juuri se tapa, millä mustiin amerikkalaisiin on suhtauduttu ja kuinka tuo suhtautuminen on edelleen ajankohtainen kielen muuttumisesta huolimatta. Toisaalta ymmärrän sen, että kuka minä olen sanomaan mistä saa loukkaantua ja mistä ei, varsinkaan kun en itse kuulu ihmisryhmään, johon tuolla termillä viitataan. "Nigger" ja suomen kielen "neekeri" koetaan ilman epäilyksen häivääkään loukkaaviksi sanoiksi ja rasistiseksi vallankäytöksi, enkä missään nimessä käyttäisi noita sanoja arkikielessä, kuten ei tulisi mielestäni kenenkään. Mutta en myöskään hyväksy historian uudelleenkirjoittamista ja kaunistelua siinä pelossa, että joku saattaisi loukkaantua. Rajanveto on vaikeaa.
Se kiistanalaisesta nimestä, nyt itse kirjan pariin. Kymmenen eri taustoista kotoisin olevaa henkilöä, kaikki eri-ikäisiä ja eri sukupuolta edustavia, saavat salaperäisen kutsun saarelle nimeltä Soldier Island (kaikki arvannevat, minkä niminen saari alkuperäisessä versiossa on). Kutsujen perusteet ovat yhtä kirjavat kuin henkilöiden taustat. Ainoa todella heitä kaikkia yhdistävä tekijä on, että kaikkien lähipiirissä on kuollut joku epämääräisissä olosuhteissa. Vieraat asettuvat kodiksi saarella sijaitsevaan kartanoon. Jokaisen vieraan huoneen seinällä on loru kymmenestä sotilaspojasta, jotka yksi kerrallaan potkaisevat tyhjää:
Ten little Soldier boys went out to dine; One choked his little self and then there were nine.
Nine little Soldier boys sat up very late; One overslept himself and then there were eight.
Ja niin edelleen, kunnes viimeinenkin sotilaspoika on heittänyt veivinsä. Kaikkien kokoonnuttua olohuoneeseen salaperäinen ääni gramofonista lukee heille lakia: he kaikki tulevat kuolemaan rangaistuksena kuoleman tuottamuksesta toiselle. Yksi kerrallaan vieraat joutuvat murhaajan uhriksi, jokainen lorun ennustamalla tavalla. Aina kun yksi vieras kuolee, katoaa olohuoneen pöydältä posliininen sotilasfiguuri, joita on yhtä monta kuin vieraitakin. Mutta kuka vieraita oikein päästää päiviltään? Sen on oltava yksi heistä.
Asetelma on suorastaan herkullinen, ja Christie ei juuri paljasta korttejaan ennen lopun jälkisanoja. And Then There Were None on klassinen dekkari, jossa muutama asia teki erityisesti vaikutuksen. Ensinnäkin, kuka hyvänsä vieraista voisi olla murhaaja, ja huomasin vaihtavani omaa epäiltyäni useaan otteeseen. Silti veikkaukseni meni pieleen! Loppu on kuitenkin ihan looginen. Lisäksi pidin niistä hetkistä, kun Christie päästi hahmonsa olemaan yksin omien ajatustensa kanssa. Nuo harvassa olevat yksinpuhelut kertoivat hahmoista paljon enemmän kuin suoraan sanottuna kankea dialogi. Ja kai vuorosanoja voisi merkitä jollain muulla tavalla kuin loputtomilla "he said" ja "she said" -sivulauseilla? Ne nimittäin kävivät miltei sietämättömiksi.
Kirja oli nopealukuinen ja viihdyttävä, ja ymmärrän kyllä miksi se on genrensä klassikko. Mutta entä sitten kirjan nimi? Muutos on kirjan sisällön näkökulmasta kuitenkin aika triviaali, joten en näe siinä ongelmaa. Sillä, mikä on tapahtumapaikan tai edes juonelle tärkeän lorun nimi ei tässä tapauksessa ole merkitystä. Vaikka vanhempi suomennos soljuu jotenkin rytmisesti paremmin, ehkä on kuitenkin oikein ottaa uusia painoksia vain Eikä yksikään pelastunut -nimisestä kirjasta. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.
Lähtökohtaisesti vastustan sensuuria poliittisen korrektiuden - tai oikeastaan minkään muunkaan nimissä. Paljon on keskusteltu esimerkiksi Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuista, ja sen runsaasta "nigger"-sanan käytöstä afroamerikkalaisia kuvatessaan, ja kuinka kirjaa pitäisi muokata koululukemistoihin. Mutta se sana on osa Yhdysvaltain kulttuurihistoriaa, ja eräs Huckleberry Finnin merkittävimmistä pointeista on juuri se tapa, millä mustiin amerikkalaisiin on suhtauduttu ja kuinka tuo suhtautuminen on edelleen ajankohtainen kielen muuttumisesta huolimatta. Toisaalta ymmärrän sen, että kuka minä olen sanomaan mistä saa loukkaantua ja mistä ei, varsinkaan kun en itse kuulu ihmisryhmään, johon tuolla termillä viitataan. "Nigger" ja suomen kielen "neekeri" koetaan ilman epäilyksen häivääkään loukkaaviksi sanoiksi ja rasistiseksi vallankäytöksi, enkä missään nimessä käyttäisi noita sanoja arkikielessä, kuten ei tulisi mielestäni kenenkään. Mutta en myöskään hyväksy historian uudelleenkirjoittamista ja kaunistelua siinä pelossa, että joku saattaisi loukkaantua. Rajanveto on vaikeaa.
Se kiistanalaisesta nimestä, nyt itse kirjan pariin. Kymmenen eri taustoista kotoisin olevaa henkilöä, kaikki eri-ikäisiä ja eri sukupuolta edustavia, saavat salaperäisen kutsun saarelle nimeltä Soldier Island (kaikki arvannevat, minkä niminen saari alkuperäisessä versiossa on). Kutsujen perusteet ovat yhtä kirjavat kuin henkilöiden taustat. Ainoa todella heitä kaikkia yhdistävä tekijä on, että kaikkien lähipiirissä on kuollut joku epämääräisissä olosuhteissa. Vieraat asettuvat kodiksi saarella sijaitsevaan kartanoon. Jokaisen vieraan huoneen seinällä on loru kymmenestä sotilaspojasta, jotka yksi kerrallaan potkaisevat tyhjää:
Ten little Soldier boys went out to dine; One choked his little self and then there were nine.
Nine little Soldier boys sat up very late; One overslept himself and then there were eight.
Ja niin edelleen, kunnes viimeinenkin sotilaspoika on heittänyt veivinsä. Kaikkien kokoonnuttua olohuoneeseen salaperäinen ääni gramofonista lukee heille lakia: he kaikki tulevat kuolemaan rangaistuksena kuoleman tuottamuksesta toiselle. Yksi kerrallaan vieraat joutuvat murhaajan uhriksi, jokainen lorun ennustamalla tavalla. Aina kun yksi vieras kuolee, katoaa olohuoneen pöydältä posliininen sotilasfiguuri, joita on yhtä monta kuin vieraitakin. Mutta kuka vieraita oikein päästää päiviltään? Sen on oltava yksi heistä.
Asetelma on suorastaan herkullinen, ja Christie ei juuri paljasta korttejaan ennen lopun jälkisanoja. And Then There Were None on klassinen dekkari, jossa muutama asia teki erityisesti vaikutuksen. Ensinnäkin, kuka hyvänsä vieraista voisi olla murhaaja, ja huomasin vaihtavani omaa epäiltyäni useaan otteeseen. Silti veikkaukseni meni pieleen! Loppu on kuitenkin ihan looginen. Lisäksi pidin niistä hetkistä, kun Christie päästi hahmonsa olemaan yksin omien ajatustensa kanssa. Nuo harvassa olevat yksinpuhelut kertoivat hahmoista paljon enemmän kuin suoraan sanottuna kankea dialogi. Ja kai vuorosanoja voisi merkitä jollain muulla tavalla kuin loputtomilla "he said" ja "she said" -sivulauseilla? Ne nimittäin kävivät miltei sietämättömiksi.
Kirja oli nopealukuinen ja viihdyttävä, ja ymmärrän kyllä miksi se on genrensä klassikko. Mutta entä sitten kirjan nimi? Muutos on kirjan sisällön näkökulmasta kuitenkin aika triviaali, joten en näe siinä ongelmaa. Sillä, mikä on tapahtumapaikan tai edes juonelle tärkeän lorun nimi ei tässä tapauksessa ole merkitystä. Vaikka vanhempi suomennos soljuu jotenkin rytmisesti paremmin, ehkä on kuitenkin oikein ottaa uusia painoksia vain Eikä yksikään pelastunut -nimisestä kirjasta. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti