Liu Cixin: Synkkä metsä

Liu Cixin: Synkkä metsä

黑暗森林, 2008. Suom. Rauno Sainio. Aula & Co, 2019

Strategiani ei liity viralliseen puolustusohjelmaan millään tavoin

Kolmen kappaleen probleemassa alkanut tarina jatkuu. Vihamielisen Trisolaris-sivilisaation laivasto lähestyy maata, ja vaikka kohtaaminen tapahtuu vasta neljänsadan vuoden päästä, trisolarislaisten teknologinen etumatka on niin suuri, että valmistautuminen on aloitettava välittömästi. Valmistautumista hankaloittavat trisolarislaisten etujoukkoina lähettämät nanomittakaavan koneet, Sofonit, jotka ovat häirinnällään käytännössä katsoen seisauttaneet maan teknologisen ja tieteellisen kehityksen sekä pitävät silmällä kaikkea kommunikaatiota. Ainoa tapa punoa juonia trisolarislaisia vastaan on olla kertomatta niistä kellekään. 

Tätä suunnitelmaa varten ihmiskunta valitsee joukostaan neljä henkilöä, joiden tehtävä on suunnitella strategia trisolarislaisten kohtaamista varten, mutta pitää se omana tietonaan niin kauan kunnes se voidaan panna täytäntöön ilman, että trisolarislaiset ehtivät siihen reagoida. Jokaisen tällaisen "Seinänkohtaajan" täytyy johtaa tarkoituksella harhaan ja naamioida suunnitelmansa hämäykseksi. Heille myönnetään käytännössä rajaton budjetti suunnitelman toteuttamiseen. Jokaiselle Seinänkohtaajalle on myös Seinänmurtajansa, jotka yrittävät saada salatut suunnitelmat selville, sillä osa ihmisistä edelleen tekee yhteistyötä Trisolariksen kanssa, ja on heidän etujensa mukaista, että ihmiskunta häviää kohtaamisen.

Seinänkohtaajat ovat merkittäviä poliittisia johtajia ja tiedemiehiä, yhtä lukuunottamatta. Hän on teoksen päähenkilö, Luo Ji. Luo Ji on älykäs, mutta kunnianhimoton ja hiukan alisuoriutuva tutkija, joka ei oikein itsekään ymmärrä, miksi hänet on tehtävään valittu. Jostain syystä trisolarislaiset pitävät Luo Jitä kaikkien vakavimpana uhkana ja pyrkivät murhaamaan hänet. Luo Ji hyödyntää hänelle myönnetyt rajattomat resurssit lähinnä mukavasti elämiseen, eikä hän paljon piittaa lähestyvästä katastrofista. Ei ennen pientä painostusta. Lopulta hän vihdoin ymmärtää, mitä hänen nuoruudessaan käymänsä keskustelu opettajansa (edellisestä osasta tutun) Ye Wenjien kanssa todella tarkoitti.

Toisena merkittävänä juonilinjana kulkee avaruusjoukkoihin liittyvän Zhang Beihain tarina. Kun vastassa on ylivoimainen vihollinen, on tappiomieliala hyvin realistinen uhka asevoimille. Zhang Beihai pyrkii omilla hämäräperäisillä keinoillaan takaamaan ihmiskunnan selviämisen lopulta koittavassa tuomiopäivän taistelussa. Tämänkin suunnitelman on väistämättä oltava pitkäjänteinen, ja sen on otettava huomioon monta toisistaan riippuvaista askelmaa matkalla päätepisteeseen. Myös sen on välttämättä pysyttävä salassa. 

Tiedon, tiedon puuteen ja tiedon pimittämisen teemat toistuvat läpi kirjan. Salaisia suunnitelmia on niin paljon, että on pohdittava, mihin pohjata päätökset, jos muiden osapuolten aikeet eivät ole tiedossa. Vastaus: odota aina pahinta ja reagoi sen mukaisesti. Kirjan sävy on enimmäkseen kyyninen ihan pieniä toivon pirskahduksia lukuunottamatta. 

Koska Synkän metsän aikaperspektiivi on vielä huomattavasti pidempi kuin Kolmen kappaleen probleeman, Liu Cixin pääsee maalailemaan tulevaisuuden visioitaan, jotka ovatkin kiinnostavia. Tekniset kehitysaskeleet, joita kirjassa kuvataan, tuntuvat luontevilta, samoin ihmisten suhtautuminen niihin. Tulevaisuuden kuvailusta ja yleisesti avaruusoopperamaisemmasta meiningistä huolimatta fokus on tällä kertaa myös enemmän hahmoissa, mikä on erittäin tervetullutta edelliseen osaan verrattuna. Liu Cixin esittää tässä kirjassa myös mielenkiintoisen ajatuksen Fermin paradoksista: Miksi, vaikka maailmankaikkeus on niin käsittämättömän suuri, että elämän muodostumisen myös maapallon ulkopuolella luulisi olevan suhteellisen todennäköistä, emme ole kohdanneet sitä? Jään odottamaan seuraavassa osassa pidempää pohdiskelua aiheesta.

Synkkä metsä jatkoi hyvin alkanutta trilogiaa vielä minulle mieluisampana kunnon avaruusscifinä. Tänä syksynä on ilmestynyt suomeksi trilogian päätösosa, jonka tulen lukemaan ensi tilassa.

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

(三体, 2006. Suom. Rauno Sainio. Aula & Co, 2018)

Ja ihmiskunnan iltarusko

20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria

1960-luvun lopun kulttuurivallankumous koetteli Kiinaa. Puhemies Maon aikomuksena oli poistaa kiinalaisesta yhteiskunnasta kaikki kapitalismiin ja perinteisiin kiinalaisiin arvoihin viittaava. Kiinalaisissa yliopistoissa suoritettiin laajamittaisia, verisiä puhdistuksia, kun epä-maolainen aines hävitettiin. Kommunistisen puolueen propagandan sokaisema nuoriso muodosti keskenään kilpailevia punakaarteja, jotka aiheuttivat hävitystä niin kaupungeissa kuin maaseudullakin.

Fysiikan professori Ye Zhetai seisoo punakaartilaisten edessä syytettynä epäisänmaallisesta toiminnasta. Ye Zhetain tytär on ilmiantanut isänsä, ja mieleltään järkkynyt vaimo hurraa yleisössä ja vaatii miehensä verta. Ye Zhetai pahoinpidellään hengiltä. Teloitukseksi muuttunutta kuulustelua joutuu todistamaan Yen toinen tytär, Ye Wenjie, lupaava nuori tutkija itsekin. Isänsä vuoksi myös Ye Wenjien otsaan lyödään petturin leima ja nuori nainen passitetaan työleirille maaseudulle.

Työleiriltä Ye Wenjie on vähällä joutua kaltereiden taakse lopuksi ikäänsä jäätyään kiinni länsimaisen tiedekirjallisuuden lukemisesta. Viime hetkellä hänet kuitenkin värvätään salaperäiseen Punaisen rannikon tukikohtaan. Oletuksena on, että pesti on elinikäinen, eikä tukikohdasta poistuta kuin lauta-arkussa. Tukikohdan hallitsevin piirre on valtava satelliittilautanen, jolla kuunnellaan avaruudesta tulevia signaaleja. Ye Wenjie pääsee hyödyntämään tieteellistä taustaansa ja uppoutuu työhönsä. Ulkopuolella olevalla maailmalla ei ole enää merkitystä. Hänen perheensä ja ihanteensa pettäneellä, järjettömyyteen suistuneella ihmiskunnalla ei ole hänelle enää mitään arvoa. Kun satelliittilautanen vastaanottaa avaruudesta signaalin, joka voi tietää ihmiskunnan potentiaalista tuhoa, Ye Wenjien oma kanta seuraavista toimenpiteistä ei jätä epäilyksiä.

Nykypäivän Kiinassa huippuluokan tieteentekijöitä on laonnut itsemurhien aaltona. Kaikki kvanttitason fysiikan mittaukset heittävät volttia, ja vaikuttaa siltä, että maailmankaikkeus on kaikkien merkkien mukaan sattumanvarainen sekasotku, jossa mitkään teoriat eivät päde. Tieteen arvo on siis romahtanut. Viinaa ja sikareita rakastava rikostutkija Shi Qiang yrittää selvittää kuolleiden tieteilijöiden taustoja ja niiden mahdollisia yhteyksiä. Avukseen hän värvää nanomateriaalien parissa uransa tehneen tutkijan Wang Miaon. Jotakin outoa on tekeillä, sillä tapauksia käsittelevissä kokouksissa on paikalla niin hallitusten kuin armeijan edustajia ympäri maailmaa, ja puheissa vilahtelee taajaan sana "sota". Jotenkin tähän kaikkeen liittyy virtuaalitodellisuuspeli Three Body, jossa pelaajan tehtävänä on selvitä planeetalla, jonka ilmasto muuttuu näennäisen satunnaisesti riippuen siitä mikä kolmesta taivaankappaleesta on sitä lähinnä.

Kului toiset kymmenen vuorokautta. Lumisade jatkui, mutta nyt lumihiutaleista oli tullut ohuenohuita ja kuulaita. Pyramidin edustalla palavien soihtujen himmeässä valossa ne näyttivät hienon vaaleansinisiltä, melkein kuin ilmassa tanssivilta kiilleliuskoilta.
"Nämä hiutaleet ovat kiinteytynyttä happea ja typpeä. Ilmakehä on häviämässä härmistymisen seurauksena, eli lämpötila tuolla ylhäällä on laskenut lähelle absoluuttista nollapistettä."
(s. 126) 

Kolmen kappaleen probleema yhdistää näennäisen erilaisista elementeistä toimivan scifi-tarinan. Kiinan kulttuurivallankumous luo teokselle taustan, joka tuntuu virkistävän poikkeavalta genressään. Tajusin myös, kuinka vähän tiedän Kiinasta ja sen historiasta, vaikka Maon hallintokausi ei niin kovin kaukana menneisyydessä olekaan. Ihmiskunnan järkijättöisyys propagandan ja dogmien edessä tuodaan esille tavalla, jonka toivoisi olevan parodiaa eikä kirjoitettua historiaa. Kirjan nimeen otettu teoreettisen fysiikan ongelma kolmen toisiaan kiertävän kappaleen radoista on mielenkiintoinen juonielementti, joka selviää hieman eriskummallisemmistakin käänteistä mielestäni hyvin.

Kaikki kirjan elementit ovat mielenkiintoisia itsessään. Kulttuurivallankumous ja Ye Wenjien kasvu siksi ihmiseksi, joka hänestä tulee; tutkijoiden itsemurhien tutkinta ja haastattelut toinen toistaan erikoisempien henkilöiden kanssa; tiedevihamielisyys ja mihin se johtaa, mikä koskettaa tänä feikkiuutisten ja vaihtoehtoisten faktojen aikakautena; salaperäinen Three Body -simulaatio, joka kuvaa totaalisen vierasta ympäristöä uskottavasti ja jonka salat paljastuvat vähitellen. Kun kaikki juonenlangat yhdistyvät, niistä punoutuu herkullinen kuvio, joskin ihan loppua kohden tahti ehkä vähän hyytyy juonen päätyessä lähemmäs scifi-genren tuttuja latuja. 

Osassa hahmoista on tiettyä etäisyyttä, josta en ole varma, onko se kirjailijan valinta, tahatonta, vai onko kyse vain kulttuurieroista, jonka syvempiä nyansseja en hahmota. Teos ei ole kovin ihmiskeskeinen, vaan sen pääpaino on juonen esittelemässä skenaariossa. Lähimpänä päähenkilön roolia oleva Wang Miaokin tuntuu paikoin hieman poissaolevalta. Toki Wang Miao on ymmärrettävästi pihalla kaikesta, mutta hän tuntuu hyväksyvän uskomattomalta tuntuvat käänteet oudon tyynesti. Henkilöitä myös kuolee ja murhataan suhteellisen surutta. Toisaalta pelissä on monta osapuolta, joista jokainen kokee elämän ja kuoleman kysymyksissä olevansa ainoa oikeassa oleva, joten ehkä tietty kylmyys ihmishenkien suhteen sopii kuvaan.

Kolmen kappaleen probleema on ensimmäinen osa Muistoja planeetta maasta -trilogiaa. Jään mielenkiinnolla odottamaan Aula & Co. -kustantamolta seuraavia osia! Kirja täyttää Helmet-lukuhaasteesta seuraavat kohdat:

16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi

Ernest Cline: Ready Player One

Ernest Cline: Ready Player One

(2011. Arrow Books, 2012)

Thanks for playing my game

44. Kirja liittyy johonkin peliin

Lähitulevaisuuden Yhdysvalloissa todellisuus on käynyt niin ankeaksi, ettei kukaan vietä siellä aikaa. OASIS on uusi todellisuus. Virtuaaliyhteisön ja massiivisen nettimoninpelin yhdistelmä OASIS on paikka, jossa valtaosa amerikkalaisista viettää suurimman osan elämästään. Monet käyttävät sitä pelaamiseen ja oman avatarinsa kehittämiseen, mutta vielä suurempi joukko ihmisiä käyttää sitä arkisten askareiden hoitoon, koulunkäyntiin, seurusteluun ja kaupantekoon. Ilmastonmuutoksen, korruption ja väkivallan rappeuttama maa on retuperällä, kun taas virtuaalimaailmassa ovat päivät kuin unta vain.

Köyhistä nörteistä miljardöörinörteiksi nousseiden James Hallidayn ja Ogden Morrowin luoma pelimaailma on heittämällä maailman arvokkaimman firman lippulaivatuote. Kun Halliday kuolee, hän jättää perinnökseen firmansa täyden omistajuuden. Ainoana ehtona on vain läpäistä Hallidayn OASISiin kätkemät tehtävät. OASIS tekisi omistajastaan maailman rikkaimman ihmisen, joten palkinnolle riittää ottajia. Kryptisten, 80-luvun pop-kulttuuriin liittyvien vihjeiden täyttämä tehtävä vain osoittautuu liian vaikeaksi, ja perintö jää viideksi vuodeksi lunastamatta. Edes Hallidayn ja Morrow'n kilpailijan, maailmanherruutta havittelevan IOI:n kätyrit eivät pääse puusta pitkälle. IOI:n tavoitteena on kaupallistaa tähän asti ilmaisena pysynyt OASIS ja tehdä rajattomasta erämaasta mainostajien kauppapaikka ja kahlein rajattu, pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan suunniteltu huvipuistolaite hyvin maksaville idiooteille.

Tilanne muuttuu äkillisesti, kun köyhistä oloista nouseva pelaaja Wade Watts, nimimerkki Parzival, löytää ratkaisun ensimmäiseen haasteeseen ja nousee sekä virtuaali- että todellisen maailman superjulkkikseksi. Parzival on omistanut elämänsä pelin salaisuuden selvittämiseksi. Hän ei ole yksin, sillä tässä "pääsiäismunajahdissa" on mukana tuhansia muitakin seikkailijoita, joista nimimerkit Aech ja Art3mis tulevat hänelle erityisen läheisiksi. Aech ja Art3mis ovat alussa Parzivalin esikuvia, asemansa yhteisössä jo saavuttaneita huippupelaajia, mutta kunnioitus muuttuu molemminpuoliseksi, kun Parzival osoittautuu ylivertaiseksi pelaajaksi ja pop-kulttuurin tuntijaksi. Kunnioituksen lisäksi myös muut tunteet heräävät nuorten pelaajien yhdessäolon vaikutuksena:

Regardless of what I'd been telling myself, I knew she was the real reason I'd gone through with this lunatic plan. What the hell was wrong with me? There was a good chance I might never escape from this place. I felt buried under an avalanche of self-doubt. Had my dual obsession with the egg and Art3mis finally driven me completely insane? Why would I take such an idiotic risk to win over someone I'd never actually met? Someone who appeared to have no interest in ever talking to me again?
(s. 282)

OASIS on taianomainen paikka, toinen todellisuus, jossa mikä tahansa on mahdollista. Alkuun pääsee käytänössä ilmaiseksi, vain visiirit ja kosketushansikkaat on hankittava. Rajaton määrä erilaisia maailmoita tutkittavaksi, pelejä pelattavaksi ja suhteita luotavaksi. Toki maailmankaikkeuden kokoisessa virtuaalimaailmankaikkeudessa liikkuminen asettaa omat haasteensa, ja teleportaatio on maksullista. OASIS on kuin unelma täydellisestä internetistä - rajaton, anonyymi, kaikille yhtäläinen ja avoin kenttä toteuttaa unelmiaan. Tuntuu kuin meidän aikamme internet olisi kadottamassa tuon ihanteen ja että sen kulta-aika olisi jo ohi.

Ernest Cline kunnioittaa kirjallaan internetin ihanteita, mutta sitäkin enemmän Ready Player One on oodi 1980-luvun amerikkalaiselle (ja ihan vähän japanilaiselle) pop-kulttuurille ja nörttiydelle. Halliday on kätkenyt maailmaansa lukemattoman määrän viittauksia kyseisen vuosikymmenen muotiin, elokuviin, musiikkiin, peleihin ja sarjakuviin, ja näitä Cline esittelee hellyyttävällä nostalgisella innolla. Innostus tarttuu, vaikka itse olen muutaman vuoden liian nuori ollakseni elänyt noita Clinen kultaisia vuosia. Sen verran nörtti olen, että vaikka monet viittaukset menivät yli hilseen, monet myös tunnistin ja hykertelin sisäisesti. Varsinkin loppupuolen Rush-yhtyeen 2112-albumiin pohjautuva tehtävä sai aikaan tuliset ilmakitarasoolot.

Muutamat asiat kuitenkin hieman rikkoivat kirjan illuusion. Kun katsoo nykyisten pelien tekijäluetteloita, tuntuu uskomattomalta, että yksi henkilö olisi koodannut noin valtavan piilotehtävän pelin sisälle, saati sitten kokonaisen rajattomasti muokattavan virtuaalitodellisuuden. Lisäksi eikö IOI:n olisi helpompaa ollut palkata koodareiden ja teollisuusvakoojien armeija selvittämään pelin lähdekoodi ja sitä kautta säännöt tehtävän selvittämiseen kuin palkata pelaajien armeijaa kokeilemaan yrityksen ja erehdyksen kautta? Useat kiusalliset oikolukuvirheet (mikä elokuva on Revenge of the Jedi?) pistivät myös nörtin silmään, mutta ne on voitu korjata myöhempiin painoksiin.

Ready Player One on ehdottoman viihdyttävä, ahmintaan houkutteleva kirja muutamasta pitkäveteisemmästä hetkestä huolimatta. Se tuo mieleen lämpimiä muistoja omasta teini-iästä: tietokonepeleistä, irc-kanavilla ja foorumeilla vietetyistä tunneista keskustellen ihmisten kanssa, jotka asuivat satojen kilometrien päässä, mutta tuntuivat läheisemmiltä kuin omat luokkakaverit. Se laulaa ylistystä 1980-luvun amerikkalaiselle pop-kulttuurille ilmeisen kirkasotsaisesti. Nykyajan ikuisesti menneisyyttä kierrättävään pop-kulttuuriin Clinen nostalgia sopii mainiosti, mutta jää nähtäväksi, kuinka kestävää sen viihdyttävyys on.

Muita Helmet-haasteen sopivia kohtia:

1. Kirjassa muutetaan

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

11. Kirjassa käy hyvin

16. Kirjassa luetaan kirjaa

22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

33. Selviytymistarina

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Stephen King: The Dark Tower III - The Waste Lands

Stephen King: The Dark Tower III - The Waste Lands

(1991. Plume, 2003)

I will show you fear in a handful of dust

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Rolandin matka kohti Mustaa tornia jatkuu Stephen Kingin kirjasarjan kolmannessa osassa, The Waste Lands. Nyt Rolandin mukana on myös edellisessä osassa matkaan lyöttäytyneet Eddie ja Susannah. Jos Susannah-nimi hämmentää, The Drawing of the Three -romaanin skitsofreeninen Odetta/Detta käyttää tästä kirjasta eteenpäin toista nimeään, ja onkin ikään kuin yhdistelmä noita kahta persoonaa. Toiseen Eddie-poloinen rakastui, ja toinen yritti tappaa sekä hänet että Rolandin. Mutta mitäpä sitä menneitä kaivelemaan, seikkailu jatkukoon.

Jonkinlaisena kantavana teemana tai toistuvana viittauksena romaanissa on vuonna 1922 julkaistu T. S. Eliotin runo "Autio maa", josta kirja on saanut nimensäkin. Eliotin modernistinen merkkiteos pitää sisällään useita kuolemattomia rivejä ihmisen ahdistuksesta osana merkityksetöntä nyky-yhteiskuntaa. Jotain samaa on myös Kingin kuvaamassa maailmassa. Kaupungit ovat rapistuneet raunioiksi, joissa harvalukuiset jengit suorittavat omia, käsittämättömiä verisiä rituaalejaan, eikä ihmishengellä ole mitään arvoa. Maa on autioitunut, hedelmätön, "ahdistus kourallisessa tomua". Millään ei ole merkitystä, eikä ketään huvita kohta enää mikään.

Roland on satojen vuosien ajan ollut ainoa revolverimies hajoavassa ja alati oudommaksi muuttuvassa maailmassa. Aika etenee epäsäännöllisin sykäyksin, ja eri todellisuudet tuntuvat vuotavan toisiinsa ikään kuin niiden rajat eivät olisi enää selkeitä. Roland on jäänne muinaisesta, yksinkertaisemmasta ajasta, vaikka tokkopa sekään kovin yksinkertainen oli. Roland alkaa kouluttaa Eddiestä ja Susannahista kollegoita osaksi hänen seuruettaan, ka-tetiä. Kingin terminologiassa ka on kohtalo, jonka tielle ei heikko ihminen kykene asettumaan. Kan yhteen tuoma joukko taas on ka-tet. Tämän uuden ka-tetinsä jäsenille Roland opettaa ikiaikaisen revolverimiesten mantran, joka kalskahataa kovin uskonnollis-myyttiseltä:

I do not aim with my hand; he who aims with his hand has forgotten the face of his father.
I aim with my eye.

I do not shoot with my hand; he who shoots with his hand has forgotten the face of his father.
I shoot with my mind.

I do not kill with my gun; he who kills with his gun has forgotten the face of his father.
I kill with my heart.

Roland ei ole unohtanut sanonnanmukaisia isänsä kasvoja, mutta moni muu asia on häviämässä hänen mielestään. Suurimpana aukkona on poika nimeltä Jake. Ensimmäisessä Musta torni -kirjassa Jake oli autiomaasta löytynyt, kertaalleen kuollut poika, jonka Roland joutui uhraamaan saavuttaakseen mustiinpukeutuneen miehen. Kirjasarjan toisessa osassa Roland esti Jaken kuoleman vuoden 1977 New Yorkissa, mikä sekoitti aikajanan ja Rolandin mielen pahemman kerran. Jakella itsellään ei mene sen paremmin. Osa hänestä tietää hänen olevan rikkaan televisiopampun poika New Yorkissa, käyvän yksityiskoulua ja harrastavan keilailua. Toinen osa tietää hänen jääneen auton alle, kuolleen ja eläneen hetken aikaa aivan toisessa maailmassa matkaten ja kamppaillen mutantteja vastaan jonkinlaisen villin lännen pyssysankarin seurassa kuollakseen sitten uudestaan. Hänen mieltään vaivaa selittämättömästi myös kuva junasta nimeltä Blaine.

Ensimmäinen puolisko The Waste Lands -romaanista käytetään tämän ristiriidan sovittamiseen, mikä onnistuu vain tuomalla Jake pysyvästi Rolandin maailmaan. Siinä sivussa taistellaan jättiläismäistä kyborgikarhua vastaan sekä vieraillaan demonin riivaamassa talossa, joka haiskahtaa enemmän kuin vähän IT-romaanista ja elokuvasta tutulta Neibolt Streetin talolta. Seikkailua ja kauhuelementtejä on annosteltu reilulla kädellä.

Jälkimmäinen puolisko kirjasta keskittyy Rolandin post-apokalyptiseen maailmaan syventymiseen. Joukkion määränpäänä on Lud, ränsistynyt suurkaupunki, joka toisessa todellisuudessa voisi olla New York. Matkalla sinne Rolandin joukkio saa vinkin Ludissa sijaitsevasta yksiraiteisesta junasta, joka voisi viedä heidät yli saastuneen autiomaan. Itse Ludin kaupunki, joka toimii dramaattisen takaa-ajon näyttämönä, on valitettavasti aika nopeasti juostu läpi, eikä siitä jää sen suurempaa kerrottavaa jälkipolville. Blaine-juna, josta kehitellään teoksen kliimaksia, on sinänsä onnistunut, mutta kirja jää pahasti kesken. Voin vain kuvitella lukijoiden turhautumisen aikoinaan, kun on pitänyt jäädä odottelemaan ratkaisua seuraavaan kirjaan. Onneksi nykyään sarjan lukeminen on armollisempaa, kun kaikki osat ovat saatavilla.

Mustan tornin kolmas osa sopii kohdan 36 lisäksi myös seuraaviin kohtiin:

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Stephen King: The Dark Tower II - The Drawing of the Three

Stephen King: The Dark Tower II - The Drawing of the Three

(1987. Viking, 2003)

The thunder of his own guns filled him with stupid wonder

5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolloin synnyit

Revolverimies Rolandin tarina jatkuu täsmälleen siitä, mihin se edellisessä kirjassa päättyi. Saatuaan mustiinpukeutuneen miehen kiinni ja palaveerattuaan tämän kanssa Roland vaipuu horrokseen, jonka aikana vuosisadat tuntuvat vierähtäneet eteenpäin. Maailma on muuttunut, eikä aikaan voi enää luottaa. Roland löytää itsensä hajonneiden luiden keskeltä, meren rannalta. Onko mustiinpukeutunut mies, Walter O'Dim kuollut vai vain tehnyt katoamistempun? En luultavasti juuri spoilaa kirjaa lukemattomia, jos totean jälkimmäisen vaihtoehdon pitävän paikkansa. Edellisen kirjan lopussa Walter nosti Rolandille korttipakastaan kolme tämän kohtaloa ennustavaa korttia: vangin, varjojen rouvan ja kuoleman. Mutta ei Rolandin kuolemaa, Walter tähdentää.

Ranta kuhisee jättiläismäisten hummereiden kaltaisia otuksia, jotka ihmismäisesti äännehtien naksuttelevat valtavia saksiaan. Otukset eivät ole suinkaan vaarattomia, minkä liian lähelle uskaltautunut Roland saa maksaa kahdella sormella ja puolikkaalla varpaalla. Hummerihirviöiden suorittaman pika-amputaation aiheuttamat haavat tulehtuvat, eikä lääkettä ole näköpiirissä. Kuumeinen Roland lähtee hortoilemaan pitkin loputonta rantaa, kunnes törmää ilman tukea rantahietikolla seisovaan oveen, jossa lukee yksi sana: "Vanki". Tätä ne kortit tiesivät.

Oven takaa paljastuu toisin silmin koettu toinen maailma. Vuoden 1987 New Yorkiin matkalla olevassa lentokoneessa istuu Eddie Dean, nuori narkomaani, jolla on Bahaman-tuliaisinaan paidan sisällä piilossa muutakin kuin pelkkää deodoranttia. Kun Roland astuu ovesta, hän päätyy Eddien pään sisälle, mistä aiheutuu molemmille osapuolille ymmärrettävää hämmennystä. Kokaiinin salakuljetukseen sekaantunut Eddie saa Rolandilta apua turvatarkastuksen läpäisyyn ja myöhemmin rikollispomojen kohtaamiseen. Vastapalveluksena Roland vaatii antibiootteja myrkytykseensä, sillä aika alkaa olla jo kortilla. Roland huomaa Eddiessä yllättävää nokkeluutta ja kyvykkyyttä. Olisiko tässä jopa ainesta toiseksi revolverimieheksi Rolandin rinnalle?

Roland ja Eddie matkaavat Rolandin maailmassa yhdessä toiselle ovelle, jonka takaa pitäisi paljastua "Varjojen rouva", kuten kortin perusteella odottaa saattaa. Tämä kyseinen rouva on Odetta Holmes, hyvin toimeentuleva nuori, tummaihoinen nainen, jonka molemmat jalat on amputoitu polven yläpuolelta. Sama nainen on myös Detta Walker, pahasisuinen myymälävaras, sabotööri ja miesten manipuloija. Skitsofreniasta kärsivän Odettan/Dettan kohtalo kietoutuu Rolandin ja Eddien kohtaloon, mutta Detta-osapuoli on asiasta eri mieltä. Dettan vahvasti murteellinen puhetyyli huokuu uhkaa ja vastarintaa. Sekä Roland että Eddie joutuvat hengenvaaraan ennen kuin pääsevät kolmannelle ovelle, jossa epäilemättä lukee "Kuolema".

"So let's go, whitebread! Detta doan want to be d'one keeping you." Her lids and her voice dropped a little; her eyes peeked at him slyly from their corners. "Dis goan be a day you 'member, whitebread", those sly eyes promised. "Dis goan be a day you 'member for a long, long time. Sho."
(s. 269)

Rolandin ympärille siis alkaa muodostua varsinainen saattue, kuten kaikkien hyvien seikkailutarinoiden tyyliin kuuluu. Erikoisen ja aika kankean ensimmäisen osan jälkeen alkaa lukijastakin tuntua siltä, että nyt lähtee seikkailu käyntiin. Tyyli on maanläheisempää, muista kirjoista tuttua Kingiä. Pitkät ja polveilevat lauseet sopivat The Gunslingerin autiomaassa haahuiluun, mutta nyt kun tunnelma tiivistyy ja kello käy, Kingin lauseet lyhenevät ja sanasto yksinkertaistuu kuin kuvatakseen tuota tiivistymistä.

Kirjan jako kolmen ovien takaa löytyvän henkilön tarinoihin rytmittää kirjaa mukavasti, mutta sillä on myös varjopuolensa. Jokainen osa ei ole yhtä vahva. Ensimmäinen, Eddie Deanin tarina alamaailman huumekuriirina on selkeästi vahvimmin vedoin piirretty ja on koko Kingin tuotannon parhaimmistoa. Toinen osa, Odettan/Dettan tarina, kärsii epäuskottavasta skitsofrenian käsittelystä, joka valitettavasti vesittää draamankaaren huippukohtaa. Kolmanteen osaan säästellään väistämätöntä yllätyskäännettä, jonka vaikutus ehkä ei ole niin suuri kuin sen toivoisi olevan.

Se, mistä pidin kirjasta tällä lukukerralla, on seikkailun tuntu, johon olennaisesti liittyy Rolandin ympärille muodostuva joukko. Rolandin hahmon täydellinen umpinaisuus saa virkistäviä kontrasteja suulaasta Eddiestä ja sivistyneestä/karkeasta Odetta/Dettasta. King tuo hienosti hahmojen väliset erot esille heidän puhetyyleissään. Eddie on katujen kasvatti, Odetta hienostoneiti ja Detta taas slummien ja plantaasien ääni. Välillä hahmojen kehitys on hieman yhtäkkistä, mutta se ei juurikaan haittaa. Rolandin pakkomielle Mustaan torniin tarttuu häntä ympäröiviinkin hahmoihin. Mutta se, mikä Drawing of the Threessä on hienoa, että nyt keskitytään nimenomaan noihin hahmoihin ja heidän taustoihinsa abstraktin Mustan tornin sijaan.

The Drawing of the Three on oikeastaan ensimmäinen osa Musta torni -sarjaa, joka todella pistää tarinan käyntiin. Nyt päästään suoraan toimintaan, sekä pohjustetaan Rolandin ympärille kerääntyvää joukkiota tulevia kirjoja varten. Kirjan paras osa sijoittuu vuoteen 1987, joten valitsin sen haasteen kohtaan 5, "kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit". Muita sopivia kohtia voisivat olla samat kuin oikeastaan kaikissa muissakin sarjan kirjoissa, eli:

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Stephen King: The Dark Tower I - The Gunslinger

Stephen King: The Dark Tower I - The Gunslinger

(1982. Plume, 2003)

The man in black fled across the desert and the gunslinger followed.

3. Kirja aloittaa sarjan

Ylläolevilla sanoilla alkaa Stephen Kingin seitsenosainen magnum opus, Musta torni, eli alkukielellä The Dark Tower -sarja. Kuten J. R. R. Tolkienin päähän vain putkahti eräänä päivänä Hobitti-teoksen alkulause, myös Stephen Kingin fantasiaeepos lähti yhdestä paperiarkille kirjoitetusta lauseesta Kingin opiskeluaikoina vuonna 1970. Keitä ovat mustapukuinen mies ja revolverimies? Mikä autiomaa? Mikä on ajojahdin syy? Näihin kysymyksiin vastaamiseen King käytti yli kolmekymmentä vuotta ja seitsemän romaania, joista ensimmäinen, The Gunslinger, julkaistiin vuonna 1982.

Oma historiani Mustan tornin kanssa alkoi ollessani 19-vuotias (merkittävä luku romaanisarjassa, muuten) ja suorittaessani siviilipalvelusta kirjastossa. Kirjasarjan viimeinen osa oli juuri ilmestymässä suomeksi, ja veljeni suosituksesta päätin poimia aiemmat osat kirjaston hyllystä. Sarja tempaisi mukaansa, ja vaikuttavan lukukokemuksen jälkeen haalin kirjat pikkuhiljaa myös omaan hyllyyni englanninkielisinä painoksina. Nyt, yksitoista vuotta myöhemmin, päätin palata tuohon maailmaan ja hahmoihin. Olisiko tarina yhtä vetoava? Kuulostaisivatko teokset erilaisilta alkukielellä luettuna? Odotin Mustan tornin uudelleenlukua innolla, johon oli sekoittunut melko tuju annos pelkoa.

The Gunslinger -romaani esittelee sarjan päähenkilö Roland Deschainin, joka jahtaa edellä mainittua mustapukuista miestä loputtomalta tuntuvan autiomaan halki kuin Clint Eastwood konsanaan. Roland on gunslinger, revolverimies, jonkinlainen ritarin, lainvalvojan ja villin lännen lainsuojattoman sekoitus, joka on viimeinen jäänne muinoin sortuneesta Gileadin valtakunnasta. Sen jälkeen maailma on muuttunut, the world has moved on, kuten kirjasarjassa usein toistetaan. Maa on sodan ja hävityksen autioittama. Roland oli aikoinaan nuorin revolverinsa saanut (eli ikään kuin ritariksi lyöty) revolverimies, mihin häntä auttoi enemmän oveluus kuin raaka voima. Mustapukuinen mies taas on mahtava velho, Walter, joka on jollain tavalla Rolandin ja myyttisen mustan tornin välissä.

Maailma on vieras, mutta siinä on jotain oudolla tavalla tuttua: Rolandin esi-isä on eräänlainen kuningas Arthur omine velhoineen, kapakassa hoilataan Hey Judea, ja autiomaan keskellä on rapistunut metroasema. Kingin tuotannossa oleellista on se, että kaikki liittyy aina kaikkeen. On olemassa useita eri todellisuuksia, rinnakkaisia maailmoita, jotka vuotavat toisiinsa. Musta torni on maailmankaikkeuden rakennetta ylläpitävä voima; paikka, jossa kaikki kohtaa, ja joka kannattelee maailmoita yhteen sitovia säteitä. Tuo torni on vaarassa, sillä jokin pahuuden voima pyrkii sortamaan sen ja suistamaan maailmankaikkeudet kaaokseen, ja Walterilla on jotain tekemistä asian kanssa.

Yet suppose further. Suppose that all worlds, all universes, met in a single nexus, a single pylon, a Tower. And within it, a stairway, perhaps rising to the Godhead itself. Would you dare climb to the top, gunslinger? (s. 223) 

Roland kohtaa tällä ensimmäisellä etapillaan kohti mustaa tornia epäluuloisen tuppukylän, säteilyn aikaansaamia mutantteja, sekä naispuolisen demonin, joka Rolandin on selätettävä (useammalla tavalla kuin yhdellä). Tärkein kohtaaminen on kuitenkin hylätyllä väliasemalla esiteini-ikäisen pojan, Jake Chambersin, kanssa. Jake on päätynyt Rolandin maailmaan meidän todellisuutemme vuoden 1977 New Yorkista. Viimeinen asia, jonka Jake muistaa, on jääminen auton alle jonkin tumma-asuisen miehen tönäisemänä. Roland haistaa palaneen käryä ja ottaa pojan siipiensä suojaan. Mutta Rolandin on tehtävä uhrauksia matkalla yhä kauemmas pakenevaa tavoitettaan kohti.

Kingillä on usein tapana yhdistellä pop-kulttuuria ja korkeakulttuuria kirjoissaan. Tämä tulee hyvin esille Mustassa tornissa, jonka taustalta voi bongata Sergio Leonen Dollari-trilogian, Tolkienin Keski-Maan, kovaksikeitettyjä dekkareita ja ritariromantiikkaa. Tärkeimäpänä, koko sarjaa ylläpitävänä innoittajana on englantilaisen runoilijan Robert Browningin eeppinen runo, Childe Roland to the Dark Tower Came (1855), jonka sana 'childe' ei suinkaan tarkoita lasta, vaan nuorta ritaria, joka ei ole vielä päässyt koettelemaan voimiaan. Myöhemmissä osissa viittausten määrä kasvaa entisestään.

The Gunslinger julkaistiin alunperin useassa osassa lehdissä, ja sen valitettavasti huomaa. Episodit ovat melko irrallisia, eivätkä kaikki ole lähimainkaan yhtä vahvoja. Rolandin nuoruudesta kertova episodi ja tunneliseikkailu Jaken kanssa olivat selkeästi vahvimpia. Huomattavin poikkeama muuhun Kingin tuotantoon teoksessa on sen kirjoitustyyli. Kingin teosten kanssa on yleensä tottunut leppoisaan, jutustelevaan tyyliin, joka ei juuri vaikeilla sanoilla tai runollisilla vertauksilla henkseleitään paukuttele. The Gunslingerissä asiat ovat oikeastaan päinvastoin, minkä King esipuheessaan tunnustaakin nuoren kirjailijan helmasynniksi. Joillain kirjailijoilla useampisanainen, kuvaileva ja runollinen tyyli toimii erinomaisesti, mutta King on omimmillaan maanläheisemmässä kerronnassa. Se on tosin pakko myöntää, että loputon, rutikuiva autiomaa on todella käsinkosketeltavasti kuvailtu.

The Gunslinger oli nostalginen paluu mielenkiintoiseen kirjasarjaan, mutta se oli myös varsin erilainen kuin muistelin: vaikeampi, epätasaisempi ja raadollisempi. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa kohti seuraavaa osaa, vuonna 1987 julkaistua romaania The Drawing of the Three, jonka muistelen paljon vetävämmäksi. Sarjan aloittaja -kohdan lisäksi The Gunslinger voisi täyttää myös haasteen seuraavat kohdat:

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

"50 miljoonan vuoden päästä"

Vernor Vinge: Aikaloukku

(Marooned in Realtime, 1986. Suom. Einari Aaltonen. Like, 2008)

28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

Aikaloukku jatkaa Rauhansodassa aloitettua tarinaa. Tai ei suoranaisesti jatka, sillä tapahtumien välissä on vuosimiljoonia. Edellisessä kirjassa esitellyt salaperäiset voimakenttäkuplat paljastuvat yllättäen tavaksi matkata ajassa - niiden sisälle ei mikään voima vaikuta, minkä lisäksi myös aika pysähtyy niiden sisällä. Kuplan sisällä olevat ihmiset eivät vanhene sekuntiakaan, vaikka ulkopuolella olisi kulunut kuinka kauan aikaa hyvänsä. Ihmiskunta lähti kohti tähtiä, sillä valovuosienkaan matkat eivät enää tuntuneet subjektiivisesti missään. Osa uteliaammista jäi maapallolla kupliin pidemmiksi ajoiksi selvittääkseen, mitä maailmalle oikein tapahtuisi tulevaisuudessa, satojen ja tuhansien vuosien päästä. Rauhaajien kukistuttua teknologinen kehitys pääsi jatkamaan kulkuaan yhä kiihtyvään tahtiin, minkä ansiosta ihmisten eliniästäkin tuli käytännössä rajaton. Kupliin sulkeuduttiin sadoiksi vuosiksi, kunnes eräät kuplasta palanneet huomasivat järkytyksekseen kaikkien ihmisten kadonneen maapallolta jossain 2200-luvun paikkeilla. Vain kuplien sisällä olleet olivat jäljellä. Mitä oli tapahtunut? Pandemia, avaruusolioiden hyökkäys, vai tekoälyn ja teknologian kehittyminen singulariteettiin, minkä seurauksena ihminen kehittyi seuraavalle evoluution asteelle?

Ihmiskunta on siis kutistunut vain muutamaan sataan henkeen, mukaan luettuna aiemmasta osasta tutut riitapukarit, Rauhanlaitos, jotka suljettiin kuplaan jäähylle. Pitkälle kehittyneiden korkeateknologisten yhteisö on koonnut eri aikakausina kupliin sulkeutuneet ja sieltä vuosituhansien saatossa vapautuneet ihmiset yhdeksi yhteisöksi, mutta ihmislajin tulevaisuus näyttää kehnolta niin vähällä populaatiolla. Kirjan tapahtumat alkavat ihmiskunnan rippeiden valmistautumisesta Rauhanlaitoksen sulkeneen kuplan avautumiseen. Ennen viimeistä muutaman tuhannen vuoden sulkeutumista kuplan sisälle yhteisön tietokoneet hakkeroidaan ja yksi korkeateknologisisten johtohahmoista, Marta Korolev, jää kuplan ulkopuolelle. Yksin, kymmeniksi vuosiksi ainoana ihmisenä maapallolla vailla toivoa pelastumisesta. Kyseessä on siis murha julminta laatua, ja sitä selvittämään päätyy yhteisön ainoa poliisi, Wil Brierson. Kellä olisi motiivi sabotoida harvalukuisen ihmiskunnan pyrkimykset lajin tulevaisuuden säilyttämiseen? Nähtävästi aika monellakin.

Juonen alustus vaatii vähän pohjatietoa edellisestä kirjasta, mutta muuten Aikaloukku on lähes täysin itsenäinen romaani. Samoja hahmoja on käytännössä vain yksi, vuosituhansiksi avaruutta tutkimaan lähenyt edellisen osan Della Lu, ja hänkin on muuttunut miltei tunnistamattomaksi. Pidin Aikaloukusta huomattavasti enemmän kuin Rauhansodasta. Dekkarimainen murhamysteeri toimii viihdyttävänä kehikkona pohdiskelulle maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuudesta, mutta kehikoksi se jääkin tarinan ytimen ollessa toisaalla. Vingen vahvuus on selkeästi enemmän pohdiskelijana ja tulevaisuuden teoreetikkona. Vuosimiljoonien aikaperspektiivillä päästään tutkimaan niin mannerlaattojen liikkeiden vaikutusta ekologiaan ja evoluution kehitystä ilman ihmislajin vaikutusta. Käytännössä saavutetun kuolemattomuuden avulla ihminen voi elää reaaliajassa tuhansia vuosia ja kuplien avulla rajattomasti. Millainen ihminen on vaikkapa yhdeksän tuhannen vuoden elämän jälkeen? Mitä jos elämää jatkaisi kuplien avulla universumin lämpökuolemaan saakka? Hyytäviä ajatuksia.

Yhtä hyytävä on myös vuosikymmeniksi reaaliaikaan yksin selviämään jääneen Martan kohtalo. Martan jälkeensä jättämä päiväkirja on kirjan oivaltavinta antia kerronnallisesti. Päiväkirjassa Marta tallentaa tulevaisuuden maapallon ekosysteemin toimintaa, ja se on kuin tieteellisen raportin ja matkapäiväkirjan yhdistelmä. Marta joutuu kohtaamaan ihmisen perustavanlaatuiset haasteet ilman teknologista apua:

"Tällaistako ihmisillä oli ennen kunnon terveydenhoitoa? Toteutumattomia unelmia, kasaan romahtaneita haaveita. Heidän täytyi olla todella sisukkaita, kun ajattelee, mitä kaikkea he silti saivat aikaan."

(s. 233)

Vernor Vinge on teknikko ja pohdiskelija, joka sattuu kirjoittamaan viihdepainotteista scifiä. Täytyypä pitää silmät auki muita miehen kirjoja ajatellen. Aikaloukku sopii kohdan 28 lisäksi esimerkiksi kohtiin 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, 24. Kirjassa selvitetään rikos, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt tai 39. Ikääntymisestä kertova kirja.

"Tämä ei ole lelu"

Vernor Vinge: Rauhansota

(The Peace War, 1984. Suom. Einari Aaltonen. Like, 2007)

14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella

Kuten edellisessä blogitekstissäni kerroin, tässä tulee muutaman kirjan scifi-suora. Tällä kertaa vuorossa on yhdysvaltalaisen matemaatikon ja tietojenkäsittelytieteiden professorin Vernor Vingen teospari, Rauhansota ja Aikaloukku. Aikaloukkua käsittelevä teksti on luvassa ihan lähipäivinä, tässä tekstissä keskityn Rauhansotaan.

Maailma ilman sotaa. Saavuttamaton unelma on saavutettu. Tosin tämä unelma on ostettu kovalla hinnalla. Rauhanlaitos sai tukahdutettua mahdollisesti katastrofaaliseksi yltymässä olevat suursodat sulkemalla tukikohtia, armeijoita ja kokonaisia kaupunkeja läpipääsemättömien voimakenttien sisään. Voimakenttien muodostamat "kuplat" sulkevat kohteen täydellisesti kymmeniksi vuosiksi, eikä sisään tai ulos pääse vaikuttamaan minkäänlainen voima. Valitettavasti kupliin sulkemisen seurauksena syttyneen lyhyen sodan jälkimainingissa leviävät tappavat kulkutaudit pyyhkäisevät koko maapallon yli tappaen miljoonia ja miljoonia ihmisiä. Jäljelle jääneet ihmiskunnan rippeet ovat taantuneet feodaaliyhteiskunniksi, joiden teknologista kehitystä Rauhaajien yhteisö pitää tiukassa lieassa.

Vastarinta luonnollisesti elää. Pientehtailijoiksi kutsutut vastarintataistelijat kehittävät salassa teknologiaa ja pyrkivät syrjäyttämään Rauhanlaitoksen vallastaan. Vastarintaan kuuluu myös kuplateknologian kehittänyt tiedemies, Paul Naismith. Hän värvää avukseen katujen kasvattaman nuoren Will-pojan, jonka matemaattiset kyvyt Naismith haluaisi valjastaa omaan käyttöönsä. Viidenkymmenen vuoden suhteellisen hiljaiselon jälkeen eräs kuplista avautuu, ja sen sisälleen sulkemat salaisuudet paljastuessaan muuttavat koko ihmiskunnan tulevaisuuden.

Rauhansota keskittyy enimmäkseen kuvaamaan Rauhanlaitosta vastustavien pientehtailijoiden kapinan kasvua ja sissisodankäyntiä. Rauhanlaitos on hyvistä tarkoitusperistään huolimatta korruptoitunut diktatuuri, jota vastaan on taisteltava. Valta on turmellut ihmiskunnan hyväntekijät. Vastarintatarinan kuvasto on tuttua scifi-kauraa parhaimmillaan: salaisia tukikohtia, aivojen kanssa synteesin tekeviä tietokoneita, keinoälyjä, sekä tietenkin tarinan keskiössä olevat voimakenttäkuplat, jotka pääsevät suurempaan rooliin romaanin jatko-osassa Aikaloukku.

Seikkailua riittää, ja kirja on selkeästi juonivetoinen rymistely, jossa henkilöhahmot ovat toissijaisia tekniikan ja sen kehityksen pohdiskelun rinnalla. Eivät hahmot nyt kamalimmasta päästä ole, ehkä hiukan kliseisiä vain. Mutta pidän Vingessä siitä tausta-ajatuksesta, että kaikki voisi olla mahdollista ja perusteltua, vaikka ilmiöiden mahdollistamaa teknologiaa ei vielä olisikaan olemassa. Varsinkin aivojen kanssa yhteyden luovat koneet ja tietoiset tekoälyt kiihottavat ainakin tämän lukijan mielikuvitusta. Koneiden kanssa synteesin luonut henkilö tarvitsee kuitenkin kylmän laskentatehon lisäksi myös inhimillistä harkintaa:

Kaikkitietävyydestä ei ollut paljon apua muiden käymässä keskustelussa. Toisessa ääripäässä hän "tiesi" miljoona pientä tosiasiaa, jotka yhdessä muodostivat heidän tilanteensa ja toisessa hän puolestaan tunsi matemaattiset teoriat, jotka vaikuttivat noihin tosiasioihin. Mutta ääripäiden välisellä alueella, jossa tiedon arvioiminen tapahtui, hän tunsi olevansa heikoilla.
(s. 252)

Viihdyin kirjan parissa, tosin huomasin jossain vaiheessa lukeneeni aivot turhan rennolla vaihteella, sillä jouduin ajoittain palaamaan taaksepäin ja tarkistamaan, kuka kukin oikein oli ja mitä olikaan nyt tapahtumassa. Jatko-osa Aikaloukku piti otteessaan tehokkaammin, ja siitä lisää seuraavassa blogitekstissä. Törmäsin kirjastossa ensin nimenomaan Aikaloukkuun, jonka takakannen kuvauksen perusteella lainasin. Takakannessa mainittiin sen olevan jatko-osa tälle kirjalle, joten luin sen ensin, eli voisi sanoa tämänkin tulleen valituksi takakannen perusteella. Lisäksi se voisi sopia haasteen kohtiin 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 23. Käännöskirja tai 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

"Baby is three"

Theodore Sturgeon: More Than Human

(1953. Millennium, 2000)

29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia

Tämä ja seuraavat pari blogitekstiäni tulevat käsittelemään scifiä. Scifillä genrenä on vähän kehno maine. Sitä on alusta asti usein pidetty halpana seikkailuviihteenä, jossa salskeat sankarit pelastavat maailman (ja avuttoman kaunottaren) suuruudenhullujen avaruushirviöiden lonkeroista. Tätä mielikuvaa vastaan on myös taisteltu yhtä kauan kuin kyseinen genre on ollut olemassa. Yhdysvaltalaisen Theodore Sturgeonin vuonna 1953 julkaistu More Than Human on yksi noista vastarintataistelijoista. Ensinnäkin Sturgeon sijoittaa teoksensa maapallolle, nykyhetkeen ja nykyisen kaltaiseen maailmantilaan. Avaruusoliot eivät hyökkää, teknologia ei riistäydy hallinnasta eikä edes ekosysteemi romahda. Mikä siitä sitten tekee tieteisfiktiota? Se, miten se käsittelee ihmisenä olemista. Eikö kaikki fiktio sitten käsittele? Ei ihan tällä tavalla.

More Than Humanin perusajatus on se, että tietyllä kyvyllä siunatut ihmiset voivat yhdistää mielensä, "blesh", ja muodostaa yhdessä uudenlaisen ihmislajin edustajan, joka toimii saumattomassa yhteistyössä. Mielten yhdistymisen lisäksi uuden yhteisöihmisen komponenteilla on myös muita yliluonnollisia kykyjä. Yhdeltä henkilöltä tähän yhteiseen organismiin tulee kyky hypnotisoida muita ja lukea ajatuksia, toiselta kyky oppia mitä vain, kolmannelta teleportaatiokyky ja neljänneltä kyky liikuttaa esineitä ajatuksen voimalla. Yksin nämä ihmiset eivät ole mitään; he ovat orpoja, vammaisia, köyhiä, syrjittyjä, eivätkä he pysty valjastamaan taitoaan käyttöön. Heitä pelätään, syrjitään ja heille tehdään väkivaltaa nimenomaan tuon erikoiskyvyn takia. Toisten ihmisten päähän ajatuksia asettamaan kykenevä Lone on henkisesti jälkeenjäänyt nuori mies, jonka tajunta on hyvin rajattu ja elämä kurjaa:

The idiot lived in a black and gray world, punctuated by the white lightning of hunger and the flickering of fear. His clothes were old and many-windowed. Here peeped a shinbone, sharp as a cold chisel, and there in the torn coat were ribs like the fingers of a fist. He was tall and flat. His eyes were calm and his face was dead.

Lone päätyy monen mutkan kautta maatilalle, jossa lapseton vanha pariskunta ottaa tämän siipiensä suojaan. Vanhuksien avulla Lone oppii yhteisön ja myötätunnon tärkeyden. Ne ovat maailmassa niin harvassa esiintyvä luonnonvara. Lone oppii pitkän uurastuksen jälkeen kommunikoimaan puheen avulla, mutta helppoa elo ei ole ennen kuin hän sattumalta löytää muut, joilla on samanlainen kyky yhdistyä kuin hänellä. Kun ryhmä on koossa ja yhdistyminen tapahtunut, joutuu uusi ryhmämieli kohtaamaan moraaliset ongelmat. Kuinka selkeästi ylivoimainen uusi yhteisöihmislaji enää voisi tulla toimeen vanhan kunnon vajavaisen homo sapiensin kanssa? Mutta uuden ihmisen viesti on selvä: yksin emme tule selviämään, vain yhteisössä on voimaa.

Sturgeonin romaani pohjautuu novelliin "Baby Is Three", jonka ympärille hän kirjoitti alku- ja loppuosan. Tietynlaisen palapelimaisuuden romaanista huomaa. Se esittelee idean, pohdiskelee sen eri puolia, mutta tarina ei romaanissa mielestäni ole kummoinen. Kirjassa oli hienoja kielellisiä hetkiä, kuten yllä lainattu aloituslause, ja se herätti ajatuksia tulevaisuudesta ja ihmiskunnan kehityksestä. Mutta ei se ehkä tämän vuoden suosikkikirjakseni tai Sturgeon suosikkikirjailijakseni noussut. Mielenkiintoinen tuttavuus kuitenkin, ja persoonallinen lajinsa edustaja.

Koska päähenkilöt osaavat kaikkea jännää, kuten teleportaatiota ja ajatustenlukua, valitsin kirjan haasteen kohtaan 29, "Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia". Muita sopivia kohtia voisivat olla 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö tai 31. Fantasiakirja.

"Mikroskoopin lasilevyllä"

H. G. Wells: Maailmojen sota

(The War of the Worlds, 1898. Suom. Matti Kannosto. Tammi, 2005)

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Tuhatkahdeksansataaluvun loppuvuosina ei kukaan olisi voinut uskoa, että tätä meidän maailmaamme pitivät tarkasti ja hellittämättä silmällä ihmistä suuremmat ja silti yhtä kuolevaiset älyt, että samaan aikaan kun ihmiset hyörivät omien askareittensa parissa heitä tarkkailtiin ja tutkittiin kenties yhtä yksityiskohtaisesti kuin mikroskoopin käyttelijä saattaa tarkastella vesipisarassa parveilevia ja lisääntyviä lyhytikäisiä olentoja. Pallonsa pinnalla äärettömän itsetyytyväisinä pikku asioitaan hoitavat ihmiset pitivät aineellisen maailman valtaansa itsestään selvänä. Samoin tekevät ehkä likoeläimet mikroskoopin lasilevyllä.

Näillä sanoilla alkaa tieteiskirjallisuuden edelläkävijän, H. G. Wellsin eräs pääteoksista, Maailmojen sota. Wells oli ranskalaisen Jules Vernen ohella tärkeimpiä tulevaisuuden visiönäärejä kirjallisuudessa, ja jotain samaa heissä kenties onkin. Molempien teokset ovat seikkailun ja mielikuvituksen juhlaa. Tosin minun kapealla otannalla lukemistani teoksista siinä missä Verne oli kiinnostunut keksinnöistä ja tutkimusmatkoista, tuntuu Wells olleen kiinnostuneempi yhteiskunnasta ja ihmisestä.

Tapahtumapaikkana ja -aikana on siis 1800-luvun lopun Lontoo, jonka lähiseudulle eräänä päivänä tömähtää taivaalta jonkinlainen valtava lieriö, jonka sisältä kuuluu epämääräisiä ääniä. Aluksi ilmiö ei kiinnosta juuri ketään, mutta kun sieltä purkautuu esille Mars-planeetalta peräisin olevia olentoja sädetykkeineen, asia alkaa kiinnostaa - no, itse asiassa ei vieläkään juuri ketään. Tieto leviää hitaasti, ihmiset jatkavat normaalia elämäänsä ja väheksyvät maaseudulla tapahtuvia kummallisuuksia ja epäilevät niiden todenperäisyyttä. Tästä voisi vetää yhtymäkohtia nykyajan kriiseihin ja siihen, kuinka helposti ne jätetään huomiotta siihen asti, kunnes ne koskevat meitä henkilökohtaisesti.

Kertojana toimiva nimetön filosofi on ensimmäisten joukossa todistamassa marsilaisten tuhovoimaa, ja vähitellen tieto ja tiedon myötä paniikki leviävät väestöön. Maan voimakkaampi vetovoima hidastaa olioiden liikkumista, mutta niiden mukanaan tuomat kolmijalkaiset panssariajoneuvot mahdollistavat nopean mobilisaation. Armeija yrittää parhaansa, mutta Maxim-konekiväärit hädin tuskin naarmuttavat kolmijalkatankkeja. Lisää lieriöitä laskeutuu maahan, ja vastarinta osoittautuu hyödyttämäksi. Olennot jättävät jälkeensä pelkkää tuhoa. Yhteydet ulkomaailmaan katkeavat, mutta oletus on, että hyökkäys on maailmanlaajuinen. "Me ollaan pojat hävitty tää peli", toteaisi Kummelista tuttu jääkiekkovalmentaja.

Muuta ei siis voi kuin yrittää selvitä. Kertoja joutuu todistamaan ihmisten kaappauksia ja laajamittaista tuhoa, joka raunoittaa Lontoonkin pahoin. Raunoissa piileskellessään hän lyöttäytyy toisen pakolaisen kanssa yhteen, mutta huomaa, että helvetti todella on toiset ihmiset. Typerä, järkensä menettänyt kumppani haaskaa muonavaroja, itkeskelee ja huutelee järjettömiä ja on vähällä paljastaa sijainnin marsilaisille. Päähenkilö ei juuri tunne myötätuntoa kanssaihmistä kohtaan, eikä taistelussa tunneta sankaruutta. Selviytymisvietti ja paineensietokyky punnitaan, eikä kaikkien psyyke sitä kestä. Kaksikymmentä vuotta teoksen kirjoittamisen jälkeen britit saivat oikeasti kokea laajamittaisen, modernin sodan seuraukset ensimmäisessä maailmansodassa.

Mutta miksi marsilaiset hyökkäävät? Sekin käydään läpi, eikä motiivina ei ole mieletön tuhoamisvimma. Tilan puute, hupenevat luonnonvarat ja tunne oikeudesta vähemmän kehittyneen kansan alueisiin - alkaako kuulostaa tutulta? Esimerkkejä erilaisista "marsilaisista" meidän maailmassamme voi keksiä aina hunneista konkistadoreihin ja natsi-Saksan vaatimuksiin elintilasta arjalaisille kansoille. Jotkut varmaan pitävät Välimeren yli Eurooppaan saapuvia pakolaisia omanlaisina marsilaisinaan, jotka tulevat tuhoamaan eurooppalaisen kulttuurin. Tavallaan onkin hienoa, etteivät marsilaiset Maailmojen sodassa jää pelkiksi tuhoamiskoneiksi, vaan niillä on omat syynsä tehdä, mitä tekevät, vaikka syitä ei voisi hyväksyäkään. Se tekee niistä, paradoksaalista kyllä, inhimillisempiä, vaikka omaa näkökulmaa ne eivät romaanissa saakaan. Nykyperspektiivistä Maailmojen sodassa on siis todella paljon yhteiskunnallista kritiikkiä, sekä teräviä ja kiistanalaisia huomioita.

Maailmojen sota löytyi Oulun kaupunginkirjastosta henkilökunnan suosittelemien kirjojen hyllystä, siksipä tämä täyttää minun haasteessani kohdan 50. Muita sopivia kohtia olisivat esimerkiksi 23. Käännöskirja, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään, 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

"Nähtävästi olen niin kutsuttu epäluotettava kertoja"

Iain Banks: Siirtymä

(Transition, 2009. Suom. Sari Karhulahti. Gummerus, 2013)

37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

Siirtymä on toinen lukemani Banks tälle vuodelle ja yksi niistä muutamasta suomennetusta ei-scifi-teoksesta. Scifi on toki laaja käsite, ja vaikka tässä ei matkailla avaruudessa, perustuu juoni silti rinnakkaisten maailmankaikkeuksien teoriaan ja ajatukseen niiden välillä liikkumisesta, eli "siirtymisestä". Ihan arkipäivässä ei siis liikuta, vaikka kirja julkaistiinkin Iain Banks -nimellä (scifi-teoksille varatun Iain M. Banks -nimen sijaan).

Tämä maailma ei ole ainoa mahdollinen. On myös lukemattomia muita, jotka ovat enemmän tai vähemmän erilaisia kuin tämä. Jossain maailmassa erot ovat ainoastaan kosmeettisia, toisessa taas koko planeetan ilmasto ja kasvusto voi olla tyystin toisenlainen jonkin muinaisuudessa tapahtuneen muutoksen takia. Jossain todellisuudessa mongolit valloittivat Euroopan, jossain taas kristityt terroristit pitävät maailmaa kauhun vallassa. Eri todellisuuksien välillä operoi Liittouma-niminen organisaatio. Vain tietyn geneettisen poikkeuman omaavat henkilöt voivat "siirtyä" todellisuuksien välillä ja hekin vain septus-nimisen aineen avulla. Parhaat siirtyjät Liittouma kouluttaa agenteikseen. Liittouman agentit vaikuttavat tapahtumien kulkuun eri maailmoissa estämällä mahdollisia katastrofeja ja tukemalla valittuja tahoja. Agenttien vaikutuskeinoja on monenlaisia: Sairaskohtauksen teeskentely, jotta lääkäri ei pääsekään ajoissa työpaikalleen, jossa pian räjähtäisi pommi. Kidnappaus. Murha. Mutta ovatko Liittouman tarkoitusperät ainoastaan hyveelliset?

Siirtymässä seurataan Banksille tyypillisesti useaa eri hahmoa: Liittouman huippuagenttia ja salamurhaaja Temudjin Oh'ta; mielisairaalaan suljettua nimetöntä potilasta; Liittouman dikatorista johtohahmoa madame d'Ortolania; Liittoumasta eronnutta vastarintataistelija Mulverhillia; pintaliitäjä-pörssimeklari Adrian Cubbishia, joka tietämättään tulee värvätyksi Liittouman palvelukseen; kiduttajaa, joka tunnetaan nimellä Filosofi. Banksille tyypillisesti aikajanat eivät kulje lineaarisesti ja kertojasta toiseen hypitään tiheällä tahdilla. Arvoituksia asetetaan, tunnelmaa tihennetään, kunnes lopulta kaikki langat yhtyvät loppuhuipennuksessa. Osa tosin ehkä hiukan kömpelösti.

Siirtymän esipuheen mukaan kirja sijoittuu aikaan kahden mullistavan historiallisen tapahtuman välissä, Berliinin muurin murtumisen ja World Trade Centerin terrori-iskun: Edellinen ajankohta symboloi ihmiskuntaa melkein neljä vuosikymmentä varjostaneen maailmanlaajuisen ydintuhon uhan väistymistä ja päätti siten typeryyden aikakauden. Jälkimmäinen aloitti uuden. (s. 12) Hieman yllättäen tästä alussa mainitusta kuvauksesta ei tehdä niin isoa pointtia kuin voisi olettaa. Nuo mainitut tapahtumat jäävät vain viitteiksi, eikä ajankuva näy teoksessa kovin vahvasti ja siihen liittyvät kannanotot jäävät hämärän peittoon rivien väliin. Olen ehkä tottunut Banksilla siihen, että kaikella on merkityksensä, varsinkin jos se tarjoaa tilaisuuden päästä puhumaan politiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaa.

Lontoon Cityn pankkimaailma on yksi Siirtymän tapahtumapaikoista.

Kaikki hahmot ovat myös poikkeuksellisen karikatyyrimaisia Banksiksi. Ehkäpä vahvimmaksi nousee mielestäni pörssimeklari Cubbish. Huumekauppiaasta ultrarikkaaksi keinottelijaksi etenevästä hahmosta on tehty niin yliampuva, että se on suorastaan herkullinen. Banks pääsee revittelemään taas inhoaan rajoittamatonta kapitalismia vastaan. Mutta tuohon inhoon sekoittuu myös tietynlaista riemua siitä, kuinka moraalittoman hahmon Cubbishista saakaan luotua. Cubbish on "the one you love to hate", hahmo, joka on mahtava koska sitä ei voi olla vihaamatta.

Siirtymä oli viihdyttävä ja melko helppo lukukokemus monista kertojista ja rinnakkaisista todellisuuksista huolimatta. "Dekkarimainen" voisi olla sana, jolla kuvata sitä, hyvässä ja pahassa. Paljon oli seksiä ja väkivaltaa, jopa kyllästymiseen saakka. Pidin Siirtymästä jokseenkin, mutta se ei ollut mikään mullistava kokemus ja koskettava mestariteos kuten Aseiden käyttö tai Crow Roadin käsikirjoitus, eikä henkeäsalpaava mielikuvituksen taidonnäyte kuten Excession tai Surface Detail. Jonkinlainen kunnianhimoinen välityö, joka ei aivan lunasta kaikkia odotuksia.

Kirja sopii haasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö ja 23. Käännöskirja.

"One is respected and judged only as a human being. It is an appalling experience."

Ursula K. Le Guin: The Left Hand of Darkness

(1969. Orbit, 2014)

17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Syy siihen, miksi rakastan hyvää scifiä, tiivistyy kysymykseen "mitä jos?". Yleensä scifi-kirjailijat tuntuvat käsittävän kysymyksen koskevan teknologiaa: Mitä jos valoa nopeampi matkustus olisi mahdollista? Mitä jos koneet kehittäisivät itselleen tietoisuuden? Lähes yhtä usein kysymys koskee poikkeavia luonnonoloja: Mitä jos jäätiköt sulaisivat tai maa aavikoituisi? Hieman harvinaisempi kysymys, johon amerikkalainen Ursula K. Le Guin on erikoistunut, koskee ihmisenä olemisen kokemusta. Kuten kaikki humanistit tietävät, siihen vastaaminen on äärimmäisen vaikeaa, ellei miltei mahdotonta. Le Guinin The Left Hand of Darknessissa (julkaistu suomeksi nimellä Pimeyden vasen käsi) esittämä kysymys on eräs ihmisyyden suurimpia: Mitä jos sukupuolemme ei olisi pysyvä?

Le Guin muotoilee tarinansa antropologiseksi tutkimusraportiksi vieraalta planeetalta. Ympäri galaksin levittäytynyt kollektiivi Ekumen lähettää edustajansa, Genly Ain, jääkautiselle Gethen-planeetalle, jonka toivotaan liittyvän osaksi tähteinvälistä ihmiskuntaa. Heti ensimmäisessä luvussa Genly kuitenkin toteaa kirjoittavansa raportin kertomuksen muotoon, lisäten siihen kansantaruja, Gethen-planeetan historiaa ja muiden päiväkirjamerkintöjä. Tämä kerronnallinen silmänkääntötemppu oli varmasti scifissä edellä aikaansa kirjan julkaisuvuonna 1969. Se tuo teokseen moniäänisyyttä ja aivan uusia kerroksia.

Genly toimii lähettiläänä Karhiden valtakunnassa, joka on vastikään joutunut kiistoihin raja-asioista naapurivaltio Orgoreynin kanssa. Rajakahakan lisäksi naapurivaltioiden välejä hiertää Genlyn edustama Ekumen, jonka väliintulo ennen eristäytyneelle Gethenille muuttaisi koko planeetan täysin. Pian Genly joutuu pelinappulaksi kilpailevien vallanpitäjien omassa pelissä. Hän joutuu pakenemaan Karhidesta vain tullakseen vangituksi naapurivaltio Orgoreynissä. Sieltä hänet pakomatkalle jäätikön poikki auttaa erikoinen matkakumppani, maanpakoon tuomittu entinen pääministeri Estraven, joka jakaa Genlyn kohtalon poliittisen juonittelun uhrina. Luottamus on vaikea saavuttaa, sillä kumpikin tuntuu toiselle täysin käsittämättömältä ymmärtää. Molemmat kuitenkin edustavat jotain itseään suurempaa, joka ylittää valtioiden ja kansojen rajat:

How does one hate a country, or love one? Tibe talks about it; I lack the trick of it. I know people, I know towns, farms, hills and rivers and rocks, I know how the sun at sunset in autumn falls on the side of a certain ploughland in the hills; but what is the sense of giving a boundary to all that, of giving it a name and ceasing to love where the name ceases to apply? What is love of one's country; is it hate of one's uncountry? (s.  172)

Hyvään scifiin ja fantasiaan liittyy aina kartta. Kuva: Milan Dubnicky, www.ursulakleguin.com

Genlyn ja Estravenin suhde kuvastaa suurempaa teemaa; kahtiajaosta nousevaa yhtenäisyyttä, eroista sulautuvaa samankaltaisuutta. Gethenillä tunnetun myytin mukaan "valo on pimeyden vasen käsi", eikä toista voi olla olemassa ilman toista. Dualismi on Le Guinin teoksissa usein toistuva teema, mutta harvassa yhtä voimallisesti kuin The Left Hand of Darknessissa. Eniten tämä teema näkyy teoksen tavassa käsitellä sukupuolta, joka on edelleen ainutlaatuinen.

Getheniläisillä ei ole syntymässä määrättyä sukupuolta, vaan jokainen henkilö suunnilleen kerran kuukaudessa tulee kemmeriin, jonka seurauksena hän aktivoituu seksuaalisesti ja muuttuu joko maskuliiniseksi tai feminiiniseksi palautuen muutaman päivän kuluttua ennalleen sukupuolettomaksi, somer-tilaan. Jokainen on mahdollinen isä, jokainen on mahdollinen äiti, eikä sukupuoleen liittyvää epätasa-arvoa tai hyväksikäyttöä tunneta. Mutta muuttaako sukupuolen puute ihmisen perusluonnetta? Genlyn on vaikea sopeutua sukupuolettomuuteen, ja hän on jatkuvasti tietoinen itsestään ja erikoisuudestaan getheniläisten silmissä. Hänhän on heille jatkuvasti "kiimassa", jatkuvasti vain mies, vailla mahdollisuutta koskaan olla mitään muuta.

Yksisukupuolisuus tunnetaan käsitteenä Gethenillä, mutta sitä pidetään perversiona. Tätä perversiota käytetään hyödyksi ennustusrituaalissa, joka pyrkii kanavoimaan kaiken seksuaalisuuteen ja turhautumiseen liittyvän energian yhdistäväksi, näynomaiseksi välähdykseksi, joka voi vastata mihin tahansa kysymykseen. Oraakkeleille itselleen ennustamisen suurin merkitys on tehdä selväksi se, kuinka turhaa on tietää vastaus väärään kysymykseen. Vain epävarmuus on tärkeää, sillä ilman epävarmuutta ei ole uskoa. Vastaus kysymykseen, liittyykö Gethen lopulta osaksi Ekumenia, on selvä. Mutta mitä liittyminen todella tarkoittaa, on kaikkea muuta kuin selvä. Päätänsä nostava nationalismi ja eturistiriidat nostattavat lojaalisuuden ja petturuuden käsitteet aivan toisella tavalla pintaan.

The Left Hand of Darkness tai Pimeyden vasen käsi on kirja, jonka soisi muidenkin kuin scifin ystävien lukevan. Se on sivumäärältään lyhyt mutta sisällöltään valtava, eikä blogimuoto tee oikeutta sen teemoille. Se on tiivistä, kaunista tekstiä, jännittävä seikkailu yli jäätiköiden ja aarreaitallinen pohdittavaa. Ehdoton suositus.

Kirja sopii myös kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

"Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin"

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 

(Teos, 2012)

42. Esikoisteos

Myös tämän opin isältäni, mutta nyt uskon, että olisin oppinut sen yhtä lailla ilman häntä.
Voin valita oman alkuni.
Ehkä valitsen oman loppuni.
Alku oli se päivä, jolloin isä vei minut paikkaan, jota ei ollut.

(s. 10)

Helmet-lukuhaaste vuodelle 2017 alkoi haasteen kohdalla 42, esikoisteos. Jos ihan tarkkoja ollaan, ehdin aloittaa kirjan jo viime vuoden puolella, mutta älkäämme takertuko siihen. Teemestarin kirja on Emmi Itärannan vuonna 2012 julkaistu esikoisteos, jota Itäranta kirjoitti yhtä aikaa suomeksi ja englanniksi opiskellessaan Kentin yliopistossa. Teos julkaistiin englanniksi nimellä Memory of Water vuonna 2014.

Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuden Suomeen, joskin hyvin erinäköiseen kuin mihin olemme nykyhetkessä tottuneet. Napajäätiköt ovat sulaneet ilmastokatastrofin seurauksena ja makeasta vedestä on tullut tarkkaan säännösteltyä. Makean veden huventuessa on syttynyt suursota, joka on entisestään pahentanut ilmasto-oloja ja tehnyt pohjoisten napa-alueiden vesistöt ja rannikot elinkelvottomiksi. Kartat ovat muuttaneet muotoaan ja historia on pyyhkiytynyt unohduksiin. Aikaa ennen katastrofia ei juuri tunneta. Sen ja tapahtumahetken välissä on pimeäksi vuosisadaksi kutsuttu aikakausi, jolloin suuri osa sitä edeltävästä tiedosta on tuhoutunut ja unohtunut.

Vallassa on jonkinlainen sotilasvaltio, joka haiskahtaa kovasti Kiinalta. Sen epämääräisesti aasialainen kulttuuri on levinnyt entisen Euroopankin alueelle. Tähän kulttuuriin kuuluvat semiuskonnolliset teeseremoniat, joiden ylläpitäjät, teemestarit ovat yhteiskunnan arvostettuja jäseniä, joille on annettu erivapauksia veden käytön suhteen. Seremonia on kuin maallinen jumalanpalvelus, zenmäinen hiljentyminen ja pieni häivähdys ylellisyyttä maailmassa, jossa suurimpia aarteita ovat hyväkuntoiset muoviastiat. Teemestarin ammatti kulkee suvussa isältä pojalle siihen kuuluvine ammattisalaisuuksineen. Kirjan päähenkilö, Sonia, on teemestarin tytär ja seuraava teemestari. Hän löytää vanhalta kaatopaikalta muinaisia esineitä, jotka paljastuvat menneestä maailmasta kertovaa tietoa sisältäviksi äänitallenteiksi. Ensin tietenkään kummallisten kapistusten merkitys ei aukea, mutta päähenkilön teknisesti suuntautuneempi ystävä Sanja selvittää yrityksen ja erehdyksen kautta, mitä mystiset kiekot ovat. Yleisesti hyväksytty totuus saastuneista maista ei ehkä pidäkään paikkaansa.

Kirja ei pyri peittelemään ekologista ideologiaansa, ja miksi pitäisikään. Ilmastonmuutoksen syitä ei lähdetä ruotimaan, vaan huomio kiinnittyy muutoksiin politiikassa (pinnallisemmin) ja kulttuurissa (vahvemmin). Juuri tästä pidän scifissä: otetaan jokin tieteeseen tai teknologiaan liittyvä ajatus, ja katsotaan mitä seurauksia sillä on ja viedään tuo ajatuskulku mahdollisimman pitkälle. Lähimpina vertailukohtina Itärannan teoksesta tulee välittömästi mieleen Frank Herbertin Dyyni ja Ursula K. Le Guinin teokset. Seura ainakin on siis mairittelevaa, vaikka aivan edellämainittujen kirjailijoiden luokkaan Itäranta ei ainakaan esikoisteoksellaan vielä yllä. Olisin ehkä kaivannut ilmastonmuutoksen kulttuurisia ja poliittisia vaikutuksia luotaavan ajatuskulun menevän vielä pidemmälle. Miksi nimenomaan teeseremonia on saanut erikoisstatuksensa maailmassa, jossa vedestä on pula? Millaista elämä on tuon maailman suurkaupungeissa tai muissa kulttuureissa? Mikä on vallassa olevan sotilasvaltion laajuus ja ideologia hallinnon taustalla? Toisaalta, kirjan päähenkilö on nuori nainen pienessä kylässä. Ehkäpä rajattu näkökulma on tarkoituksellinen.

Kerronnallisesti tarina ei ollut maailman omaperäisin, mutta ei siinä sinänsä vikaakaan ollut. Tarinan huipentavaa matkaa kielletyille seuduille suunnitellaan pitkään ja hartaasti, jolloin itse suunnittelu ja päähenkilöiden suhde nouseekin huippukohdaksi matkan sijaan. Jokin toinen kirjailija olisi voinut kohdistaa huipun jonnekin muualle, mutta silloin tarinakin olisi eri. Olin myös aistivinani pientä eroottista jännitettä kirjan päähenkilön ja hänen ystävänsä välillä. Olipa se kirjailijan tarkoitus tai ei, tämä kiehtovan hienovarainen suhteen rakentelu toi muuten ehkä aavistuksen ohuisiin hahmoihin lihaa luiden ympärille. Kirjan kieli on oikein miellyttävää: kaunista ja runollista, mutta kerrontaa tukevaa eikä liikaa itseensä huomiota kiinnittävää. Vesi ja veteen liittyvät metaforat ovat toistuva johtoaihe, ja ne kulkevat kerronnan pohjalla kuin suoni kallioiden sisässä. Pidin siitä, miten monia nykyhetken asioita ja esineitä kuvattiin ikään kuin niiden käyttötarkoitusta ei ymmärrettäisi, mikä loi tyylikkäästi tulevaisuuden ajankuvaa. Tutut paikannimet uudessa ympäristössä stimuloivat mielikuvitusta, ja ulkomaiselle lukijalle tuonevat mielenkiintoista vieraantumisen tunnetta. En ole aivan varma mitä mieltä olen kirjan englanninkielisestä nimestä ja sen viittauksesta homepatian vaikuttaviin voimiin ja miten ne liittyvät mihinkään. Ehkä jätän sen sen kummemmin analysoimatta, voi olla parempi niin. 

Lupaava esikoisteos. Pitänee ottaa Itärannan seuraava kirja, Kudottujen kujien kaupunki joskus lukulistalle.