Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

(Berlinerpoplene, 2004. Suom. Tarja Teva. Tammi, 2007)

Eiväthän nyt normaalit ihmiset mitään sellaista

27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta 

Neshovin perheen sikatilalla aika on pysähtynyt. Vanhin poika Tor hoitaa tilaa, jonka toiminnasta vanhenevalla Anna-äidillä on edelleen rautainen ote. Aiemmin kaikki päätökset, niin suuret kuin pienetkin, kulkivat äidin valvoan silmän alta. Isä on alistettu haamu, jonka mielipidettä ei kysytä ja jonka toivotaan hyvin suorasanaisesti pysyvän pois tieltä. Trondheimin lähistöllä maaseudulla päivät seuraavat toisiaan muuttumattomassa ketjussa, kunnes eräänä aamuna äiti ei jaksa nousta sängystä. Tor huolestuu, mutta ei saata uskoa, että äidissä olisi mitään vialla ennen kuin sairaalareissu ja saattohoito ovat väistämättömiä tosiasioita.

Kaksi muuta veljestä, Erlend ja Margido, ovat jättäneet tilan ja sen ahdistavan ilmapiirin taakseen. Margido on pysynyt kotikylässä ja ryhtynyt hautausurakoitsijaksi, mutta Erlendillä on uusi elämä Kööpenhaminassa näyteikkunasomistajana. Margido on vannoutunut poikamies, joka väistelee leskirouva-asiakkaidensa lähestymisyrityksiä. Erlend viettää miesystävänsä Krummen kanssa yltäkylläistä elämää, johon kuuluu juhlia, hulppeita lahjoja ja varsin runsasta alkoholinkäyttöä. Menneisyytensä Norjan korvessa Erlend on salannut kaikilta uuden elämänsä tuttavilta. Viesti äidin huonosta kunnosta saa kuitenkin veljekset palaamaan kotitilalle. Myös Torin ainoa tytär, joka on tutustunut paremmin isäänsä vasta aikuisiällä, saapuu tapaamaan kuolevaa isoäitiään. Veljesten ja Torunnin paluu on järkytys kaikille, monestakin syystä.

Lukijalle tulee heti alussa selväksi, että jokin on pielessä Neshovien perheessä. Veljesten isoisän kuolema parikymmentä vuotta aiemmin aiheutti äidissä peruuttamattoman muutoksen, joka varjostaa perheen elämää. Äidistä tuli iloton kontrollifriikki ja kitupiikki. Äidin despoottinen tapa hallita asioita tukahduttaa varsinkin Erlendin, jonka homoseksuaalisuutta perhe ei saata hyväksyä. Vain vanhin poika Tor tuntuu rakastavan äitiään, mutta hän tekee niin sitäkin pyyteettömämmin ja sokeammin. Tor on tottunut siihen, että äiti huolehtii kaikesta ja on aina läsnä. Vaikka oma elämä ei ehkä olekaan mennyt Torin haluamalla tavalla, on se ollut kuitenkin sentään siedettävää. Tor rakastaa sikojaan, vaikka työ onkin raskasta. Kun äitiä ei yhtäkkiä enää olekaan kertomassa, mitä tehdä, astuu tyhjyys elämään.

Porstuassa ei tuoksunut kahvi. Keittiö oli tyhjä ja kylmä, kun hän avasi oven. Siitä huolimatta hän sulki oven nopeasti perässään aivan kuin olisi voinut sulkea vielä pahemman kylmyyden ulos.
Vanhaa puuhellaa ei ollut lämmitetty, osuuskaupan kalenterin alta tiskipöydältä ei kuulunut radion ääniä. Pöytää ei oltu katettu, ei ollut munakuppeja ja teelusikkaa kuten yleensä sunnuntaisin ja isän paikalla pientä taitettua vessapaperin palaa, koska isä sotki aina keltuaista leuassa harottavalle parransängelle. Keittiö oli yhtäkkiä pelkkä huone, oli kuin hän ei olisi koskaan ennen nähnyt sitä, ja liesituulettimen alla oleva lamppu oli ainut valonlähde, pieni kolmionmuotoinen valonkaje, joka oli tarkoitettu lieden levyille, kattiloille, kahvipannuille ja ruuanlaitolle. Hänen sydämensä alkoi hakata kiivaammin.
(s. 72 - 73)

Muut veljetkset eivät ymmärrä Torin sokeaa rakkautta äitiin. Äiti on kohdellut Erlendiä ja varsinkin perheen isää niin kammottavasti, ettei Erlend haluaisi olla missään tekemisissä koko Norjan kanssa. Margido ei ole aivan yhtä jyrkkä, mutta ei hänkään ole vuosiin käynyt tilalla äitiään ja veljeään tapaamassa, vaan elelee omaa elämäänsä erillään menneisyydestään. Jokin kuitenkin vetää magnettin lailla perhettä yhteen vuosikymmenten takaa.

Tämä kaikki kuulostaa kovin synkältä, mutta Ragden teoksen päällimmäisin tunne on inhimillinen lämpö. Kertojan myötätunto on käsinkosketeltavaa, ja lempeä huumori pyöristää terävimpiä reunoja. Veljekset ovat osittain miltei karikatyyrimaisia hahmoja, mutta yksityiskohdat heidän elämästään tuntuvat silti aidoilta, samoin kuvaus rapistuvasta maatilasta, joka elää omaa aikakauttaan erillään muusta maailmasta. Ragden kuvaukset Torin sianhoidosta ja perheen arpien parantumisesta olivat hellyyttävää ja mieltä lämmittävää lukemista joululoman pimeinä iltoina. Ongelmaton ja onnellinen ei loppu varsinaisesti ole, mutta se antaa toivoa, että ehkä haavat sittenkin paranevat. Kirjalla on useita jatko-osia, joihin saattanen tutustua tässä vuoden aikana.

Edellisen vuoden Helmet-haasteesta kirja täyttikohdan 27, tämän vuoden haasteesta esimerkiksi seuraavat:
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Alice Munro: Selected Stories

Alice Munro: Selected Stories

(Vintage Books, 2010)

People would have said they were very happy

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

Alice Munrosta on hiljalleen muodostumassa eräs suosikkinovellisteistani. Munrot tarinat etenevät vaivihkaa, vailla suurta draamaa, arkisesta hetkestä toiseen. Silti ne koukuttavat lukijan ja johdattavat kohti kertojan valaistumisen hetkeä, joka ei välttämättä muuta kenenkään elämää silmänräpäyksessä, mutta onnistuu tavoittamaan jotain aitoa ihmisyydestä. Munro tuo vuosikymmenten takaisen Kanadan kotoisaksi kuin oma takapiha, ja yhtä täydeksi tuntemattomia nurkkia ja kuoppia.

Selected stories -valikoiman novellit on kirjoitettu ja julkaistu eri kokoelmissa vajaan kolmenkymmenen vuoden aikana. On siksi yllättävää, kuinka yhtenäisiä ne ovat tyyliltään, teemoiltaan ja jopa tapahtumapaikoiltaan ja hahmoiltaan. Suunnilleen jokaisen novellin päähenkilönä on kanadalainen, maaseudulla kasvanut nainen, joka kertoo menneisyydessä sattuneesta tapauksesta. Suurin osa tarinoista sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle, aikaan ennen massatuotantoa ja populaarikulttuuria. Usein kertomuksen aiheena on jokin henkisen kasvun hetki, jonka merkittävyys ei välttämättä selviä kuin vasta vuosien päästä. Suunnilleen jokaisen naisen elämässä on ollut surua, muutoksia, käänteentekeviä hetkiä, jotka saavat ajattelemaan asioita toiselta kantilta. Rakkautta, avioliittoja, eroja, muuttoja, mustasukkaisuutta, pettämistä, kuolemia, lapsia, isovanhemmuutta, sairautta, selviytymistä. Salaisuuksia, jotka kaikki tietävät, mutta joista ei puhuta. Sanalla sanoen arkea ja sen suuruutta pienuudessaan.

So my father drives and my brother watches the road for rabbits and I feel my father's life flowing back from our car in the last of the afternoon, darkening and turning strange, like a landscape that has an enchantment on it, making it kindly, ordinary and familiar while you are looking at it, but changing it, once your back is turned, into something you will never know, with all kinds of weathers, and distances you cannot imagine.
(s. 13)

Munro tavoittaa sen, miten muisti toimii. Usein Munron novellit tiivistyvät johonkin yhteen kuvaan tai yksityiskohtaan, johon tapahtuman muistot kytkeytyvät läpikuultavin rihmoin. Dance of the Happy Shadesin pianokonsertti kehitysvammaisten lasten kanssa, Something I've Been Meaning to Tell Youn rotanmyrkkypurkki, The Turkey Seasonin niljakkaat kalkkunansisälmykset, Lichenin roisi valokuva... Ja ne kaikki palauttavat kertojan mieleen koko tarinan niiden takana. Tarinan, joka ei välttämättä aina edes liity suoraan siihen kuvaan, joka sen palauttaa mieleen.

Novellien samankaltaisuus aiheuttaa myös pienen ongelman, nimittäin sen, että tarinat menevät ainakin minun muistissani helposti keskenään sekaisin. Niin samanlainen on Munron kertojien ääni keskenään. Oliko tämä se novelli, jossa mies meni kihloihin yhden naisen kanssa mutta meni naimisiin tämän sisaren kanssa? Oliko se sama, jossa rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa palvellut mies alkoi kirjeenvaihtoon kirjastonhoitajan kanssa? Novellit varmasti palkitsisivat useita lukukertoja, jolloin hienommat nyanssit ja erot pääsisivät oikeuksiinsa.

Tarinat etenevät orgaanisesti kasvaen. Munro ei tunnu käyttävän tapahtumien ennakointia, rakenteen peilaamista tai muita itsestäänselviä ja hyväksihavaittuja tarinankertojien kikkoja. Novellit liikkuvat usein monella eri aikatasolla sekoittaen nykyhetkeä ja menneen muistelua. Varsinkin kokoelman vanhimmissa novelleissa lopussa on jokin teemoja kokoava ja ymmärrystä hakeva kappale, mutta uudempiin novelleihin tultaessa Munro jättää tulkinnan yhä enemmän lukijalle. Ehkä parhaiten mieleen jääneitä novelleja olivat yllä lyhyesti mainittujen lisäksi perheen äidin itsemurhayrityksen ristiriitaisia tulkintoja käsittelevä Progress of Love, kerrasta toiseen nallina kalliolle jäävän Floran tarina Friend of My Youth, ja lapsen läheltä-piti-hukkuminen novellissa Miles City, Montana.

Koska yhdessä novellissa suoraan mainittiin ensimmäinen maailmansota, täytän tällä kirjalla kohdan 30 Helmet-lukuhaasteesta. Muita sopivia kohtia:
1. Kirjassa muutetaan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

(Братья Карамазовы, 1880. Suom. Martti Anhava. Otava, 2014)

Miksi tuommoinen mies elää!

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Kilon painoiset klassikkoromaanit sopivat täydellisesti kesälomalukemiseksi. Viime vuonna vietin kesälomani seuraten Leopold Bloomin jalanjälkiä, ja tänä vuonna päätin ottaa kesälukemiseksi teknisesti kevyemmän, mutta tematiikaltaan ja sisällöltään ihan yhtä raskaan teoksen: Fjodor Dostojevskin (1821 - 1881) viimeiseksi jääneen suurteoksen, Karamazovin veljekset. Sen herättämiä kysymyksiä: Mitä on lähimmäisenrakkaus? Mitä on vapaa tahto? Onko elämän suunta jo syntymässä määrätty?

Fjodor Karamazovilla on kolme poikaa: Dimitri, Ivan ja Aleksei. Fjodorin ensimmäinen vaimo ja Dimitrin äiti oli kaunis varakkaan suvun tytär, jonka Fjodor ryösti matkaansa romantiikan puuskassa. Liitto ei ollut kuitenkaan erityisen lämmin, ja vaimo karkasi toisen miehen matkaan ja lopulta kuoli. Toinen vaimo oli avioton lapsi, aikuisena uskonnollisessa hurmoksessa ja itsetuhoinen. Synnytettyään Ivanin ja Aleksein hänkin kuoli jättäen Fjodorin yksin poikien kanssa. Kummankaan vaimon kuolema ei juuri Fjodoria hetkauttanut ainakaan nähtävästi, ja lapset saivat kasvaa palvelijoiden huomassa. Ivanin ja Aleksein kanssa kasvoi myös Pavel Smerdjakov -niminen poika. Smerdjakov on kylähullun naisen lapsi, joka syntyi Karamazovien puutarhassa. Kylillä puhutaan, että Smerdjakov olisi Fjodorin avioton lapsi, mikä saattaa hyvinkin pitää paikkansa Fjodorin häntäheikin maineen tuntien.

Karamazovien palvelijat kasvattavat Fjodorin poikia kuin ominaan ennen kuin luovuttavat nämä muualle huostaan; Dimitrin Eurooppaan äitinsä serkun luo ja Ivanin ja Aleksein äitinsä kasvattiäidin stipendin turvaamina opintojen pariin. Vartuttuaan Dimitri viettää tapahtumarikasta elämää muun muassa armeijan leivissä, eivätkä naisseikkailutkaan jää hänelle vieraiksi. Ivanista varttuu epäilevä luonnontieteilijä, ateisti ja lahjakas kirjoittaja. Aleksein lahjakkuus ja mielenkiinnon kohteet suuntautuvat teologiaan ja munkin elämään. Smerdjakov jää palvelijoiden huostaan ja opiskelee kokiksi, joskaan hän ei saa ammatista juuri tyydytystä itselleen.

Dimitri on vähä vähältä kuluttanut reissuillaan hänelle kuuluvan perintöosansa. Isä ei ole ollut pojalleen täysin rehellinen varoja antaessaan, ja perinnön yhtäkkinen ehtyminen tulee Dimitrille yllätyksenä. Fjodor-isä on itsekin hummaillut omaisuuttaan menemään juominkeihin ja naisiin, mutta jostain syystä on onnistunut lainaamalla ja kitsastelemalla kasvattamaan itselleen mittavan omaisuuden. Fjodor ei ole valmis luopumaan enää kopeekastakaan poikansa hyväksi. Dimitri palaa kääntämään isänsä pään perinnön suhteen. Kotikaupunkiin palanneet veljekset kohtaavat. Ivanin ironia törmää Aleksein rauhallisen, vilpittömän luottamuksen ja läheisrakkauden, jotka molemmat taas ovat ristiriidassa Dimitrin räiskyvän, yli äyräiden vyöryvän tunteellisuuden kanssa.

Raha ei ole ainoa asia, joka hiertää Fjodorin ja Dimitrin isä-poika-suhdetta. Molemmat ovat myös rakastuneet samaan naiseen. Huomattavasti Fjodoria nuorempi lumoavan kaunis Grušenka on saanut niin vanhuksen kuin nuoren miehen pään pyörälle leikittelyillään. Tämä siis siitä huolimatta, että Dimitri on jo kihloissa erään Katerina Ivanovnan kanssa. Grušenkan maine ei suinkaan ole mairitteleva, ja hänen kevytkenkäisyydestään liikkuu huhuja pitkin kaupunkia. Dimitriä mustasukkaisuus ja inho isäänsä kohtaan koettelee niin kovin, että hän kiihdyksissään tunnustaa olevansa valmis jopa murhaamaan isänsä poistaakseen esteet hänen ja Grušenkan onnen tieltä. Syyllisyys kihlatun, Katerina Ivanovnan, hylkäämisestä kuitenkin kalvaa Dimitrin mieltä, varsinkin kun Dimitri on Katerinalle kolme tuhatta ruplaa velkaa. Kun tuhatsivuisen romaanin puolen välin paikkeilla Fjodor löydetään kotoaan kuolleena ja ryöstettynä ja Dimitri hortoilemasta kaupungilta paita yltäpäältä veressä ja setelinippu hallussaan, ei epäiltyjä ole kovinkaan monta. Dimitrin syyllisyydestä ovat vakuuttuneet käytännössä kaikki paitsi nuorin veli, Aleksei.

Fjodor-isä todella on iljettävä hahmo, joka on saanut syystäkin itselleen maineen ilveilijänä ja huijarina. Hän puhuu palturia, kitsastelee, solvaa muita aina itsensä joko korottaen tai marttyyriksi alentaen - ja silti on saavuttanut suuren omaisuuden. Sietämätöntä! Hän haikailee tulisesti puolta nuoremman Grušenkan perään ja on valmis mihin vain tämän puolesta, vaikka kaikki muut tajuavat rakkauden tuhoon tuomituksi. Ihmisten silmissä Fjodor on täysi klovni ja heittiö. Muiden näkemykset Fjodorista kahlitsevat tämän roolinsa vangiksi. Omaa toimintaansa hän perustelee sillä, että jos kaikki odottavat kelvotonta käytöstä, kelvottomasti hänen on myös käyttäydyttävä. Pojat joutuvat tekemään tiliä isänsä maineen kanssa. Onko heidän elämänsä tuomittu kulkemaan samoja latuja kuin isänsäkin?

Dimitri on isänsä poika myös luonteeltaan, kykenevä uskomattomaan huikentelevaisuuteen niin rahankäytön kuin tunteidensa ilmaisemisen suhteen. Isä ja poika molemmat huutavat, mesoavat, itkevät, takovat rintaa, kiroavat ja nauraa hohottavat kuin jokainen tunne olisi voimakkain koskaan koettu. Dimitri kokee pettäneensä kihlattunsa luottamuksen ja kuvittelee vastaukset valmiiksi mielessään kuviteltuihin sanaharkkoihin. Sama sitten päästä survaisemaan ensimmäinen isku, jos kerran lopputulos on jo määrätty:

Minä katsoin neitoa, turhia ei ääni sisälläni puhunut: niinpä tietysti, niin siinä käy. Minut heitetään niskasta kadulle, sen näkee ilmeestä jo nyt. Häijyys kiehahti sisälläni, tuli halu tehdä mahdollisimman halpamainen, porsasmainen kauppasaksan temppu --"
(s. 148 - 149)

Myös perheen ottopoika ja äpärä Smerdjakov on odotusten uhri. Kuinka mielenvikaisen naisen aviottomasta lapsesta voisi tulla mitään muuta kuin iljettävä lurjus? Smerdjakov, jonka nimikin tarkoittaa haisevaa, on äpärä, eikä hänen sitä anneta unohtaa: Oletko sinä muka ihminen -- et sinä ihminen ole, vaan saunannäljästä siinnyt, se sinä olet (s. 161). Vastauksena maailman välinpitämättömyyteen hänen käytöksensä on viiltävän kylmää ja etäistä. Lapsena Smerdjakovin harrastuksiin kuului kulkukissojen hirttäminen, mutta aikuisena tuhovimma on laantunut kopeudeksi ja halveksunnaksi. Ainoa, jota hän tuntuu arvostavan, on Ivan ja tämän kriittinen, ateistinen elämänkatsomuksensa, mutta tunne ei ole molemminpuolinen.

Ympäristön odotusten vaikutus käytökseen liittyy Dostojevskilla laajempaan pohdiskeluun vapaasta tahdosta. Eräässä romaanin kuuluisimmista osista ateisti-Ivan selostaa sepittämäänsä runoelmaa Aleksei-veljelleen, luultavasti tarkoituksenaan kiusoitella lempeää, uskovaista veljeään. Tarinassa espanjalaisen inkivisition suurinkvisiittori tapaa Jeesuksen. Suurinkvisiittorin näkemys Jeesuksesta on se, ettei tämän toista tulemista kaivata, sillä Jeesuksen tarjoama vapaa tahto ei sovi yhteen katolisen kirkon kanssa. Kansa ei ymmärrä omaa parastaan, joten parempi, ettei heille anneta vaihtoehtoja:

Oi, me vakuutamme heille että silloin heistä vasta vapaita tuleekin, kun he kieltäytyvät vapaudestaan meidän hyväksemme ja ovat meille alamaisia. Ja kuinka on, olemmeko oikeassa vai valehtelemmeko me? He itse vakuuttuvat siitä että me olemme oikeassa, sillä he muistavat millaisiin orjuuden ja hämmennyksen kauhuihin sinun vapautesi heidät vei. Vapaus, vapaa ajatus ja tieto johdattavat heidät sellaisiin sokkeloihin ja sysäävät heidät sellaisten merkillisyyksien ja selittämättömien salaisuuksien eteen että eräät heistä, uppiniskaiset ja raivopäiset tuhoavat itse itsensä, toiset, uppiniskaisest mutta vähävoimaiset tuhoavat toinen toisensa, ja kolmannet, ne loput, heiveröiset ja onnettomat ryömivät meidän jalkojemme juureen ja korottavat äänensä meidän puoleemme: 'Niin, te olitte oikeassa, vain teidän hallussanne oli hänen salaisuutensa ja me palaamme teidän luoksenne, pelastakaa meidät meiltä itseltämme'.
(s. 328) 

On siis helpompaa luovuttaa ja tehdä niin kuin sinulta odotetaan. Kuitenkin Jeesuksen tarjoama lähimmäisenrakkaus ja kaiken antaaksi antava suudelma hämmentävät suurinkvisiittorin samaan tapaan kuin Aleksein ymmärrys ja myötätunto hämmentävät kyynisen Ivan-veljen.

Nuorimman veljeksen, Aleksein, hyvyys ja vilpittömyys ovat ehkä avain koko Karamazovin veljeksiin. Aleksei on ainoa, joka tuntuu säilyttävän malttinsa ja harkintansa, kun muut veljekset, isä ja veljien rakastamat naiset ympärillä pyörivät pyörremyrskyn lailla omien himojensa ja katkeruuksiensa vietävinä. Aleksei kamppailee maailman välinpitämättömyyden ja hulluuden kanssa, mutta selviää lopulta voittajaksi hyväksymällä maailman ja ihmisen epätäydellisyyden. Loputon kärsivällisyys ja anteeksianto tuo Alekseille jonkinlaiseen pyhyyden tilan, jossa rakkaus lähimmäistä kohtaan tiivistyy hehkuvaksi valoksi, joka säteilee hänen ympärilleen. Mutta riittääkö se? Kysymys jää ilmaan roikkumaan.

Karamazovin veljesten tarina on suhteellisen yksinkertainen, mutta sen tehtävä onkin antaa tilaa hahmojen persoonien pikkutarkalle tutkinnalle. Tässä Dostojevski on aina ollut mestari. Kuinka voikin kirjailija luoda niin runsaita ja reheviä hahmoja, jotka käyttäytyvät periaatteessa täysin epäuskottavan ylenpalttisesti - ja ovat silti niin uskottavia ja samastuttavia? Hahmojen kokemat ristiriitaiset, monimutkaiset tunteet tuntuvat loogisilta ja heidän valintansa, jos nyt ei hyväksyttäviltä niin ainakin ymmärrettäviltä. Muista lukemistani Dostojevskin romaaneista tuttu kuumeisuuden tunne oli tässäkin hyvin vahvasti läsnä. Toinen havaitsemani tunnelma oli uskonnollinen, mitä varsinkin useat teologiaa sivuavat pohdinnat korostivat. Mutta myös itse tarinassa veljeksistä, vihasta, mustasukkaisuudesta, kateudesta ja anteeksiannosta on jotain hyvin raamatullista. Karamazovin veljekset oli minulle romaani, joka lukiessa tuntui paikoin vaivalloiselta, usein hämmentävältä (mihin Zosima-vanhuksen nuoruutta käsittelevän jakson tai loppupuolen lapsilauman kohtaloiden oikein oli tarkoitus johtaa?), mutta näin jälkeenpäin asiaa sulateltuani hyvin palkitsevalta. Ei se vaikuttavuudessaan ehkä mielestäni Rikosta ja rangaistusta voita, mutta sen genre onkin sangen eri.

Karamazovin veljekset täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
40. Kirjassa on lemmikkieläin

´

"Seikkailu"

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

(Pappan och havet, 1965. Suom. Laila Järvinen. WSOY, 2007)

25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

Vuoden viimeisenä päivänä sain luettua loppuun Helmet-lukuhaasteen viimeisen kirjan, ja se oli yllättävän vaikeaksi osoittautuneen kohdan 25 täyttävä Tove Janssonin Muumipappa ja meri. Tein ehkä kohdasta turhan vaikean itselleni, sillä en halunnut kirjassa mainittavan kuolemaa edes henkilöiden taustoissa. Yllättävän monessa romaanissa nähtävästi ainakin mainitaan jonkun kuolema. Jos ihan tarkkoja ollaan, kyllähän tässäkin kirjassa puhutaan eräiden eliöiden kuolemasta, mutta päätin armahtaa itseni ja hyväksyä tämän kohtaan 25.

Muumipappa on turhautunut. Hänestä tuntuu, että hän on perheessään tyhjän panttina. Mamma hoitaa kotiaskareet eikä mitään suuria seikkailuja ole tiedossa. Vaarallinen metsäpalokin tukahtuu tuosta noin vain. Pappa haluaisi olla perheen pää, ongelmien ratkaisija, huolehtija, tiennäyttäjä:

Minä en halua korjata, ajatteli isä. Minä en halua nyppiä meriheinää... Minä tahdon rakentaa suurta ja kestävää, tahdon tehdä kauhean paljon monenlaista ja mielelläni - mutta en tiedä... on hirveän vaikeata olla isä!

(s. 85)

Siispä muumiperhe päättääkin papan johdolla jättää muumitalon ja muuttaa majakkasaarelle, joka on kartalla vain pieni täplä. Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy siis kasaavat kimpsut ja kampsut ja lähtevät "Seikkailu"-veneellään merille.

Saarella suuret odotukset lässähtävät. Saari on karu, siellä ei kasva juuri mitään, sää on kamala ja majakkakin on lukossa. Sitä paitsi majakassa ei loista edes valo. Pappaa alkaa jurppia entisestään, kun hän ei onnistukaan tuomaan perhettään vaarojen läpi uuden elämän kukoistukseen. Sillä välin Mammakin alkaa turhautua, kun koti-ikävä raastaa eikä karulla saarella voi edes puutarhaa kasvattaa. Muumipeikko taas on ongelmissa liian kiltteytensä kanssa - hän rakastuu rannalla ravaaviin merihevosiin, jotka vain heilauttavat harjaansa ja nauravat Muumipeikolle, ja oman rauhan takaava aukeakin on täynnä ikävästi pisteleviä muurahaisia. Pikku Myyllä on muurahaisongelmaan ratkaisu, josta Muumipeikko ei halua tietää enempää.

Mukana tarinassa on myös Mörkö, tuo muumien kenties surullisin hahmo. Mörkö varsinkin oli tässä kirjassa erinomaisesti kuvattu. Kylmyyttä ja pimeyttä hohkaava ilmestys, joka levittää yksinäisyyttään ja surkeuttaan ympärilleen. Muutenkin Jansson osaa todella hienosti luoda hahmoja, joissa ihmisyyden kipupisteet tiivistyvät. Yksinäisyyden lisäksi Muumipapassa ja meressä koetaan turvattomuutta, mitättömyyden tunnetta, yksipuolista rakkautta, surua ja ärsyyntymistä perheenjäseniin. Kirja olikin oikeastaan varsin synkkä, ja kaikkia hahmoja Pikku Myytä lukuunottamatta kävi jossain vaiheessa sääliksi. Pikku Myyn omapäisyys ja sarkasmi tuntuvat tekevän hänet immuuniksi kaikelle todella ikävälle, mutta samalla ehkä myös etäiseksi muille.

Muumipappa ja meri oli ensimmäinen lukemani muumikirja; minulle muumit ovat tuttuja lähinnä Muumilaakson tarinoita -tv-sarjasta, jota katsoin lapsena ahkerasti. Olen lukenut muutaman muun Tove Janssonin kirjan, mutta niistä oikeastaan yksikään ei ole oikein iskenyt. Tästä taas pidin kovastikin.

Tähän päättyy minun Helmet-lukuhaasteeni vuodelle 2017. Blogin kirjoittaminen lukemistani kirjoista on ollut sen verran mukavaa, että taidanpa jatkaa tätä tänäkin vuonna. Eli piakkoin luvassa tarinointia vuoden 2018 haastekirjoista!

"Puhu, Mnemosyne"

Petina Gappah: Muistojen kirja

(The Book of Memory, 2015. Suom. Arto Virtanen. Tammi, 2017)

40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Näillä sanoilla alkaa zimbabwelaisen Petina Gappahin romaani Muistojen kirja. Aloitus ainakin nappaa heti mukaansa. Kuka on Lloyd ja mikä on kertojan suhde tähän? Miksi ja miten hän on kuollut? Miksi kertojan kasvot ovat rakkulaiset? Miten niin hänet on myyty? Lähtö tarinan kyytiin on rivakka, ja kertoja kiusoittelee lukijaa matkan varrella antaen aina vähän enemmän tietoa kuin edelliskerralla, mutta ei kuitenkaan kaikkea kuin vasta lopussa.

Muistojen kirjan päähenkilö on Memory-niminen zimbabwelaisnainen, joka kirjoittaa tarinaansa yhdysvaltalaiselle toimittajalle. Memory istuu vankilassa odottamassa kuolemantuomiotaan tuomittuna valkoihoisen Lloyd-nimisen miehen murhasta. Toiveena on, että toimittajan kertomus voisi vakuuttaa presidentin armahtamaan hänet. Memory on tuomittu hyvin nopean ja heikosti valmistellun oikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan, mikä on poikkeuksellisen ankara rangaistus. Hän on vankilansa ainoa nainen kuolemansellissä. Vankilassa on myös muitakin naisia - samanlaisista ja pahemmistakin rikoksista tuomittuja - jotka suhtautuvat Memoryyn arkaillen ja etäisyyttä pitäen. Memory on nimittäin albiino.

Vailla ihon pigmenttiä syntyneitä albiinoja on Afrikan mantereella perinteisesti pidetty noitina, joilla on taikavoimia. Vaikka kirjan maailma on päällisin puolin moderni ja kaupungistunut, noituus ja taiat tuntuvat silti olevan yhä arkipäivää. Pahat henget vaikuttavat suvun kohtaloon sukupolvien takaa. Apua haetaan noitatohtoreilta ja vankilan naisten terveyssiteet poltetaan kaikki kerralla, jotta kukaan ei voisi käyttää toisen vangin kuukautisverta loitsun langettamiseen. Lapsesta saakka syrjään joutuneella Memorylla on siis ollut ankara taival edessään. Köyhän perheen lapsista kaksi on kuollut, ja Memoryn mielestä hänen vanhempansa kokevat hänet taakkana. Raha vaihtaa omistajaa, ja Memory päätyy elämään Lloyd-nimisen, englantilaissyntyisen herrasmiehen taloon.

Lloyd kustantaa Memoryn koulutuksen ja hoidot auringossa helposti vahingoittuvan ihon hoitoon. Memory pääsee käsiksi etuoikeutettuun elämään, jollaiseen hänen vanhemmillaan ei olisi mahdollisuutta. Hän saa kokea rakkauden huumat ja menestyy koulussa loistavasti, mutta välit Lloydiin katkeavat kiusallisen yllätyksen myötä. Opiskelupaikka ulkomailla erottaa heidät toisistaan perusteellisesti. Vuosia myöhemmin Memory palaa Zimbabween, ja lopulta kuolemanselliin, jossa tarinaansa kertoo. Koko ajan taustalla on Zimbabwen poliittiset myllerrykset, vallanvaihto brittihallinnosta itsenäisyyteen ja rehottava korruptio.

Muistojen kirjassa kohdataan monenlaisia ennakkoluuloja. Itsestäänselvin on Memoryn albinismi, joka saa monet pelkäämään ja syrjimään tätä. Mutta myös Memorylla on omat ennakkoluulonsa Lloydia, vanhempiaan ja vankilassa tapaamiaan naisia kohtaan. Ennakkoluulojen kohtaaminen silmästä silmään saattaa paljastaa yllättäviä asioita myös kokijasta itsestään.

Memoryn tarina oli mukaansatempaava ja koskettavakin, joskin loppu oli mielestäni turhan alleviivaava ja latteuksia lateleva. En ollut kuullut tästä kirjailijasta aiemmin mitään, joten Muistojen kirja oli miellyttävä yllätys. Kohdan 40 lisäksi se sopii haasteen kohtiin 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 23. Käännöskirja.

"Se oli kaunis kertomus. Ehkä jokaisella piti olla omansa."

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

(Tammi, 2014)

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Jussi Valtonen on psykologi ja muusikko, joskin ihan rehellisesti sanoen hänen nimensä tuli minulle tutuksi vasta tämän Finlandia-palkinnon voittaneen romaanin myötä. Olin kuitenkin tietämättäni kuullut hänen soittoaan Kuha.-yhtyeessä, joten hieman kautta rantojen päätin valita He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin haasteen kohtaan 11.

Kirja alkaa 1990-luvun puolestavälistä. Yhdysvaltalainen neurobiologian tutkija Joe tapaa konferenssivierailulla Italiassa suomalaisen Alinan, he rakastuvat ja ryhtyvät suhteeseen. Rakkaus saa Joen hylkäämään tarjotun työpaikan huippuyliopistossa ja muuttamaan Alinan luokse Helsinkiin, jossa Joe joutuu yliopistolla uskottelemaan itselleen pystyvänsä tekemään korkealaatuista tutkimustyötä resurssipulasta ja huonosta työympäristöstä huolimatta. Sopeutuminen on kuitenkin vaikeaa, eikä Alinan ole helppo ymmärtää urakeskeisen Joen turhautumista. Samuel-pojan syntymä kiristää välejä entisestään, ja pariskunnan väliin rakentuu näkymätön muuri, joka lopulta johtaa Joen paluumuuttoon Yhdysvaltoihin.

Siirrymme tarinan nykyhetkeen parikymmentä vuotta myöhemmin. Joella on Baltimoressa uusi vaimo ja kaksi teini-ikäistä tytärtä, työpaikka maan arvostetuimpiin kuuluvana tutkijana ja kaikki päällisin puolin hyvin. Hänen tutkimuksensa näköaivokuoren parissa on tuonut hänelle mainetta ja kunniaa. Eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa murtaudutaan ja kotiovelta löytyy eläimen raato. Joe käyttää tutkimuksissaan koe-eläimiä, mutta tarkoin harkiten ja turhaa kärsimystä välttäen, toisin kuin monet muut tutkijat, joiden artikkeleita Joe joutuu kommentoimaan. Tämäkö on murron ja vandalismin syy? Tutkinnan myötä selviää, että Suomeen jäänellä Samuel-pojalla on yhteyksiä eläinaktivistipiireihin. Samaan aikaan Joen vanhimman tyttären Rebeccan käsilaukusta löytyy epämääräisiä psyykelääkkeitä ja prototyyppivaiheessa oleva täysin uudenlainen mobiililaite iAm, joka anturein yhdistämällä pystyy heijastamaan kuvaa, videota ja muuta dataa suoraan näköaivokuoreen. Mistä tyttö on saanut lääkkeet ja miten ne vaikuttavat? Ja miten tuo laite todella toimii?

En lähde teoksen juonta avaamaan sen enempää, sillä He eivät tiedä mitä he tekevät on kuin paraskin jännäri, jonka tahtoo ahmia yhdeltä istumalta. Reilun viidensadan sivun ajan lukijaa viedään yllätyksellisillä juonenkäänteillä ja sydänlihasta rasittavilla konflikteilla kuin sanonnasta tuttua pässiä narussa. Sanottakoon vain, että näkökulmia on monia, ja toisten sellaisille sokeutuu hyvin helposti. Mutta se ei ole se, mikä minuun teki vaikutuksen tässä teoksessa. He eivät tiedä mitä tekevät on trillerin vaatteisiin pukeutunut idearomaani, 'novel of ideas', ja dystopiakuvaus, jota jotkut ovat jo verranneet George Orwellin Vuonna 1984:ään ja Aldous Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan. Näistä jälkimmäinen on ehkä lähempi verrokki, mutta Valtosen teoksella on oma äänensä ja sanomansa sanottavana.

Eräänä vahvana teemana teoksessa on tieteen asema yhteiskunnassa, mikä koskettaa tätä päivää liiankin läheltä. Tuntuu, että nykyään jokaisen mielipide on yhtä tärkeä, perustuipa se empiiriseen tietoon tai perustelemattomaan ennakkoluuloon. Tieteellisten tutkimusten julkaisu on bisnestä, ja roska myy. Asiantuntijan lausunto on yhtä arvokas kuin kadunmiehen, ja kaiken maailman dosentit hyppivät poliitikoiden nenille todetessaan asioita, jotka sotivat heidän agendaansa vastaan. Evoluutio on vain teoria ja maa voi aivan hyvin olla litteä, koska se saattaa sellaiselta jostakusta tuntua. Samoin on romaanin eläinkokeista käytävässä keskustelussa:

Keskustelu soljui eteenpäin kaukana hänen ulkopuolellaan ihmisten kesken, jotka olivat kiinnostuneita ulkoa opetelluista numeroista ja jollakin nettisivulla julkaistuista tilastoista, nasevista iskulauseista ja ylevistä periaatteista, filosofien nimistä, keskustelusta jossa sai käyttää etukäteen omien kesken harjoiteltuja näppäriä rinnastuksia ja jossa jokainen sai kertoa mitä mieltä oli kaikesta ja jossa jokainen näkökulma oli arvokas.
Jokaisella oli mielipide.
Tärkeintä oli keskustella.
Keskustelu itsessään oli tärkeää. Se auttoi rakentamaan siltoja.
(s. 338)

Ja kaiken lisäksi tiedettäkin on monenlaista, eri tahojen rahoittamaa ja eri lähtökohdista, eri tuloksia odottaen tehtyä. Mikä arvo on siis vertaisarvioidulla tutkimuksella, jos jokaisen mielipide on totuus siinä missä muutkin? Karmiva ajatus. Myös Joe vastustaa tätä ja on katkera, kun hänet niputetaan samaan joukkoon huuhaatutkijoiden kanssa.

Mikseivät ne kiusanneet niitä, jotka tekivät kokeensa päin helvettiä? Käyneet niiden kimppuun, jotka antoivat koirille tuskallisia sähköiskuja mutta sotkivat koeasetelmansa niin että tuloksista ei voinut päätellä mitään? Tai niiden, jotka pakottivat rotat uimaan itsensä liukasseinäisessä altaassa hitaasti kuoliaaksi, jotta saisivat uuden rinnakkaisvalmisteen lääkkeille, joita oli jo ennestään myynnissä kymmeniä? Niiden, jotka uhrasivat eläimensä turhaan? --
Se hänen teki mieli huutaa työhuoneensa sotkijoille: jos jokin oli eläimiä kohtaan väärin, eikö saatana se?
(s. 97)

Toinen vaikuttava juonne kirjassa oli sosiaalisen median kehitys ja miten se vaikuttaa meihin. Uusi iAm-laite on saanut ihmiset pakahtumaan odotuksesta, sillä se yhdistyy suoraan aivokuoreen ilman kiusallisia ulkoisia käyttöliittymiä. Kaikki maailman musiikki, uutiset, mainokset, urheilutapahtumat, videot, porno ja juorut suoraan aivoihin käyttäjän itse koettaviksi! Kehittyneet algoritmit osaavat tuoda käyttäjälle juuri sitä sisältöä ja mainoksia, jotka tätä kiinnostavat ennen kuin käyttäjä itse edes tiedostaa niitä kaipaavansa. Vaikka Joen kollegat yliopistolla puolustelevat laitetta ja kuinka se helpottaa tieteellisten julkaisujen perässä pysymistä, käy nopeasti ilmi että liskonaivomme haluavat vain nopeaa tyydytystä ja viihtymistä. Aivot kyllästetään viihteellä, ja dopamiinipäissään keskittyminen mihinkään kovin pitkäksi aikaa osoittautuu mahdottomaksi. Kun miettii itsekin niitä määriä, mitä viettää puhelinta selaten vailla sen kummempaa tarkoitusta, ei Valtosen visioima iAm-laite kuulosta niin kaukaiselta.

He eivät tiedä mitä tekevät oli tunnetasolla eräs voimakkaimpia lukukokemuksiani tänä vuonna. Se tuntui tavoittaneen jotain hyvin oleellista tästä aikakaudesta, enkä ihan heti keksi sille vertaista suomalaisesta kirjallisuudesta. Lisäksi juoneltaan se oli ehdottomasti tämän vuoden vetävimpiä. Kohdan 11 lisäksi se voisi sopia kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 24. Kirjassa selvitetään rikos ja 48. Kirja aiheesta josta tiedät hyvin vähän.

"Kuva on paremmin muistissani kuin silmien edessä"

Hannu Väisänen: Vanikan palat

(Otava, 2004)

27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

Kuvataiteilija Hannu Väisäsen omaelämäkerrallinen esikoisromaani Vanikan palat sijoittuu 1950-luvun Oulun kasarmialueelle. Piakkoin kolmanneksen elämästäni Oulussa asuneena alan hiljalleen tuntea tämän kaupungin jo kodikseni, vaikka kainuulaisuus tuskin koskaan kokonaan katoaakaan. Siksi valitsin tämän kirjan kohtaan 27, "Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja". Kohdan 27 lisäksi sopisi loistavasti myös kohtaan 11, "Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja". Harva on Suomessa menestynyt niin hyvin kahdella eri taiteenalalla kuin Väisänen. Useita kuvataiteen palkintoja pitkällä urallaan saavuttanut Väisänen pokkasi heti toisella romaanillaan Finlandia-palkinnon. Mutta se siitä, nyt esikoisromaanin kimppuun.

Vanikan palojen rakenne on episodimainen. Jokainen luku on oma lyhyt katsauksensa Väisäsen alter egon, Anteron, lapsuuteen. Oman kohtauksensa saavat niin jännittävät radionkuunteluhetket, kohtaamiset koulun muiden lasten kanssa, Oulussa vierailevat nuoret englantilasupseerit komeissa univormuissaan, kuin henkeäsalpaavan taidokas jäätanssiesitys. Kaikki alkaa kuitenkin kaatuneesta maitopääläristä. Kotiapulaisen sanat, "laita lapsi asialle ja tee itse perässä", jättävät Anteroon sellaisen nolostuksen ja hämmennyksen punan, joka ainakin tälle lukijalle sävyttää koko lopputeosta. Onko lasten ja aikuisten välillä aina ymmärtämättömyyden kuilu? Anteron äiti on kuollut ja isä jäänyt yksin lasten kanssa, vaikka monia äitipuoliehdokkaita tuokin kotiin. Kuten niin monessa muussakin perheessä, Anteronkin kotona alkoholi näyttelee suurta osaa. Lapset joutuvat säännöllisesti hakemaan isänsä kotiin upseerikerholta, josta hänet usein löydetään ympäripäissään biljardipöydältä runoja lausumasta. Kotonakin on arvaamatonta, kun pienimmästäkin ärsykkeestä saattaa alkaa tuppivyö paukkua pakaroilla.

Anterolla on herkät aistit ympäristöä havainnoidessaan. Hajut, maut, värit ja tuntemukset jättävät vahvoja muistijälkiä ja sekoittuvat keskenään. Väisänen kuvaa tätä synestesiaa taiteilijan kosketuksella. Taiteellisesti lahjakas Antero saa erilaisista aistivaikutelmista sytykkeen pohdiskella kauneuden olemusta:

Mikä on kaunista? Kuu voi olla kaunis, joskus elokuussa kun se täyteläisenä, maataviistävänä kelluu kasarmin yllä kuin saksalainen ilmalaiva. Joidenkin ihmisten kasvoja pidetään kauniina, vaikka useimmiten niiden hutera, ohikiitävä kauneus johtuu niitä tukevien helmien tai, miehen ollessa kyseessä, pystykaulukseen applikoitujen husaarikoristeiden loisteesta. Kenties jotkut tapahtumat ovat kauniita. Varmasti on kaunista kuljeskella rakastetun käsipuolessa kesäyössä Hupisaaren polkuja, kohota niille pienille kaarisilloille, pysähtyä sillan laella, tekeytyä kuvaksi. Mutta se on kaunista vain koska matkii jotain viikon iskelmää joka pian unohdetaan. Kasvot rumenevat, kaarisillalla seisoo uusi, haalistuva pariskunta.
(s. 289)

Anteron on vaikea luottaa ihmisiin. Äitiä ei ole ja lapset joutuvat huolehtimaan enemmän isästään kuin päinvastoin. Alati vaihtuvat äitipuolikokelaat eivät juuri saa kontaktia Anteroon. Opettaja huomaa Anteron erityislahjakkuuden ja istuu mallina tälle, mutta muotokuvan luoma suhde pojan ja opettajan välillä murenee, kun opettaja esittelee kuvan muillekin, kritisoi sitä ja innostaa kaikkia muitakin maalaamaan muotokuvia. Kaikkein pahimpina esiintyvät muut lapset, jotka kuvataan sydämettömiksi, sadistisiksi julmureiksi. Kirjaimellisesti päähän potkittu Antero löytää erikoisen hengenheimolaisen toisesta kiusatusta, köyhän perheen pojasta, mutta tätäkin Antero lähinnä ihmettelee etäältä, eikä todellista kaveruutta pääse muodostumaan.

Vanikan palat oli minulle sarja runollisen kauniisti kirjoitettuja tuokiokuvia erityislahjakkaan ja väärinymmärretyn lapsen elämästä. Episodimaisesta rakenteesta tuli mieleen toinen pohjoinen kasvutarina lähivuosilta, Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Tosin siinä missä Populäärimusiikkia sisälsi fantasian aineksia, Vanikan palat luottaa realismiin. Väisäsen kielikuvat ovat herkullisia. Täytynee palata joskus toiste Väisäsen muitten romaanien pariin. Loogisesti seuraavana olisi palkittu Toiset kengät. Mutta se ei ehkä ehdi tämän vuoden lukuhaasteeseen.

"Ei ole naisia, on vain äitejä, tyttöjä ja sisaria"

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

(Gummerus, 2013)

48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

Nuoren lestadiolaisperheen arkea varjostaa uupumus. Alle kouluikäisiä lapsia on jo neljä, ja vielä lisää on tulossa. Oliko tämä se tulevaisuus, jota mies ja nainen odottivat? Pauliina Rauhalan esikoisteos käsittelee runollisella kielellä varsinkin Pohjois-Suomessa varsin laajalle levinnyttä uskonnollista herätysliikettä ja sen vaikutusta nuorten ihmisten elämään.

Olen itse varttunut sellaisessa osassa Kainuuta, jossa lestadiolaisuus ei koskaan ollut erityisen yleistä. En itse asiassa muista tunteneeni koulussa yhtään lestadiolaista oppilasta. Siksipä muutto Ouluun vajaat kymmenen vuotta sitten avasi silmäni aivan uudella tavalla. Täällä puhuttiin yleisesti "lestoista", "L-positiivisuudesta" ja "lestatutkasta", jolla kyseiseen liikkeeseen kuuluvat ihmiset tunnisti kilometrin päästäkin. Kuulin tarinoita lestadiolaisten sisäänpäinlämpiävyydestä ja siitä, kuinka lestadiolaiselta opettajalta oli turha odottaa kymppiä jos itse ei "ollut uskomassa", kuten lestadiolaiset itse asian ilmaisevat. Työ- ja harjoittelupaikat tarjottiin ensisijaisesti omalle väelle ja muita katsottiin nenänvartta pitkin ja kanssaan kiellettiin seurustelemasta. Jopa samassa pöydässä istuminen ei-uskovaisten kanssa saattoi olla paheksuttavaa. Itse en oikein vieläkään osaa huomioida asiaa, vaikka kyseinen ilmiö onkin tullut tutummaksi. Mutta itse herätysliike ja sen opetukset ovat edelleen pitkälti arvoitus minulle. Siksipä tartuin Rauhalan teokseen mielenkiinnolla.

Lars Levi Laestadius ei ollut huumorimiehiä. Kuva: Wikimedia Commons

Taivaslaulussa ei niinkään puututa lestadiolaisuuden oppeihin, vaan pohditaan kauniilla kielellä jaksamista suurperheen arjessa. Huoli paitsi omasta jaksamisesta, myös siitä, miten lapsia tullaan kohtelemaan oman yhteisön ulkopuolella painaa kovana. Rauhala asettaa näkökulman lestadiolaisuuden sisälle, nuoren perheenäidin Viljan ja -isän Aleksin kokemuksiin uskosta ja perheen kasvattamisesta, yhteisöstä ja ulkopuolisuudesta. Paljastuksilla tai kohulla ei revitellä, sävy on enemmänkin myötätuntoinen, lämmin ja haikea. Heidän tarinaansa kerrotaan osaksi takaumina, jotka pohjustavat nykyhetkeä. Osan kerronnasta muodostaa perheenisän ylläpitämä blogi ja siihen liitetyt kommentit. Valitettavasti Rauhalalla blogiteksti ja kommentit osana romaanin kerrontaa toimivat ideana paremmin kuin käytännössä.

Vaikka sivumäärältään perheenäidin osaa kuvataan enemmän, jäi ainakin minulle kuvaus isän kokemuksesta ja historiasta vahvemmaksi. Uskonnon dogmien epäily ja samaan aikaan horjumaton luottamus omaan vaimoon ja perheeseen kosketti tavalla, jota kuvaus äidin loppuunpalamisesta ei ehkä saanut minussa aikaan. Viljan hahmo jäikin minulle ohuehkoksi, vaikka kuvaus naisista lastentekoon pyhitettyinä astioina kylmäsikin syvälti.

Vaikka lestadiolaisuutta kritisoidaan, sen yhteisöllisyydestä ja arvoista löydetään myös lämpöä. Teoksesta muodostuu tietyllä tavalla puolustuspuhe lestadiolaisuutta koskevia ennakkoluuloja vastaan. Rauhalan huomiot nyky-yhteiskunnasta ovat parhaimmillaan teräviä: 

Tämä maailma rakastaa sarjakuvahahmoiksi jalostettuja sukupuolia, erityisen miehiä ja erityisen naisia, jotka heijastelevat toistensa kiillotetuilta pinnoilta vain itseään. Minä rakastan kohtuullisia miehiä ja kohtuullisia naisia, jotka ymmärtävät luonnon ihmisessä ja ihmisen luonnossa. Rakastan pitkospuilla vieretysten käveleviä tuulipukumiehiä ja -naisia. Rakastan tunturissa perätysten hiihtäviä reppuselkämiehiä ja -naisia. Rakastan työnteossa jäntevöityneitä laihoja miehenkehoja, rakastan äitiyden pehmentämiä naistenvartaloja.
(s. 36)

Loppujen lopuksi tarinaa Taivaslaulussa ei ole kuin nimeksi. Pääpaino onkin enemmän tunnelman luonnissa ja kuvan maalaamisessa nuoren lestadiolaisperheen arjesta. Se onkin kuvauksena kaunis kuin kuulas vesivärimaalaus. Rauhalan proosa vilisee oivaltavia viittauksia kansanlauluihin ja virsiin. Näille löytyy teoksen lopusta myös nykyään niin muodikas lähdeluettelo (kuka sen trendin aloitti?), joka on ehkä hitusen tarpeeton. Kuitenkin kirja oli jokseenkin harmiton ja ohut, ja sen kielen kauneudesta huolimatta tuskin tartun siihen toista kertaa.

Kirja sopii myös haasteen kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.