"Piippu on minun suussani paremmassa suussa kuin monen muun miehen suussa!"

Volter Kilpi: Alastalon salissa 

(1933. Otava, 2011)

Monoliitti. Soittakaa Also Sprach Zarathustra.

19. Yhdenpäivänromaani

Alastalon salissa, tuo suomalaisen kirjallisuuden pelonsekaista kunnioitusta herättävä yhdenpäivänromaani par excellence. Joidenkin mielestä upea, modernistinen klassikko Joycen ja Proustin hengessä. Toisten mielestä sietämätöntä, teennäistä jaarittelua. Vielä useampien mielestä tuskin mitään, sillä monella on tainnut jäädä koulun äidinkielen tunneilta mieleen kuva kirjasta, jota ei normaali ihminen voi lukea. Pakko myöntää, että itsekin pienellä jännityksellä tartuin kirjaan. Se on sääli, sillä vaikka Alastalon salissa on eittämättä vaikeahkoa luettavaa, se on myös erittäin palkitsevaa eikä mielestäni ollenkaan puisevaa.

1800-luvun puoleen väliin sijoittuvan kirjan aihe on helposti kuvailtu. Turun saaristossa elävät merikapteenit, talonisännät ja muut pitäjän suurmiehet kokoontuvat neuvottelemaan uuden parkkilaivan rakennuttamisesta ja sen osingoista. Tämä on myös se, mitä reilun 800 sivun aikana tapahtuu. Kirjaa onkin turha miettiä siltä kannalta, mitä siinä tapahtuu, sillä se ei ole kovin paljon. Tärkeintä ei olekaan mitä tapahtuu, vaan miten, miksi ja kuinka tapahtumat tai tapahtumattomuus kuvataan kielen keinoin. Vaikka tapahtumien näennäinen kesto on kuutisen tuntia yhden päivän aikana, hahmojen historiaa käydään takaumien ja tarinoiden kautta pitkälle menneisyyteen. Aika on suhteellista, minkä Kilpi pyrkii tekstillään todistamaan.

Parkin piirustukset. Rakennusohjeet löytynevät YouTubesta. Kuva: Wikimedia Commons

Tiivistettynä romaanissa on siis kyse kauppaneuvotteluista. Pitäjän mahtavat suunnittelevat valtavaa investointia ja pohtivat sen hyviä ja huonoja puolia ja ennen kaikkea kuinka he hyötyisivät siitä. You gotta spend money to make money, kuten sanotaan. Vetovastuussa on Alastalon isäntä Mattson, joka on kuin lipevä myyntimies, jolla on sosiaalista pelisilmää ja kunnianhimoa vaikka muille jakaa. Mukana neuvotteluissa on niin suurten tilojen omistajia ja jo useita laivoja rakennuttaneita konkareita kuin pienempiäkin tekijöitä ja vasta noviiseja merenkulkualalla.

Kilpi vie proosansa jokaisen päähenkilön ajatusten sisälle ruoppaamaan heidän motiivejaan, halujaan ja epävarmuuksiaan pohjamutia myöten. Jokaisella hahmolla on omanlaisena tapa pukea ajatukset sanoiksi: Alastalo on tuttavallinen ja sanavalmis, Langholma juhlallinen, Pukkila änkyttää ja toistelee samoja asioita, kun taas Härkäniemi selittää kaiken pitkään ja hartaasti. Tämän kautta lukijalle selviää, kuka on rikkaan sukunsa myötä itsevarmemmassa asemassa kuin toiset, ja kuka taas on ikuisesti tuomittu kiertämään oman katkeruutensa ja alemmuudentunteensa kehää. Kuka ottaa ohjat ja kuka seuraa kuin pässi narussa, kuka taas odottaa tilaisuuttaan kärsivällisesti tarkkaillen. Kuka on juonut maansa ja talonsa velaksi asti, kuka taas on kitupiikki joka tilanteessa, paitsi silloin kun joku muu tarjoaa. Kenellä on sukuvelvotteita kenenkin kanssa ja keiden välillä on kaunaa. Hiljalleen miesten välisistä suhteista paljastuu yllättävänkin suuri, inhimillinen draama, jonka merkittävyys saa satojen sivujen kehittelystä raskaan painon.

On järjestys merkillinen maailmassa, kun toinen ihminen menestyy kunniallisesti, ja saapastansakaan savestamatta, ja toisen täytyy tapella sielunsa jalkavaivaiseksi ja autuutensa ryysyille, muusta kurasta puhumattakaan ruumiin munteerissa, eikä sittenkään onnistu! Toisella on Langholman naama ja toisella ei, ja Langholman naamasta saa täräyttää semmoista, jota toiselta ei kärsitä ilman, että saa leukoihinsa ja lujasti! (II, s. 302)

Näin yhdeksi suureksi teemaksi isäntien välisessä keskustelussa muodostuu sosiaalisen aseman tärkeys. Isäntien joukossa on selkeä hierarkia, joka näkyy kaikessa. Missä järjestyksessä kahvit ja totijuomat tarjotaan, kuka aloittaa keskustelun, miten sopimuspaperit allekirjoitetaan ja kuinka ison osuuden laivasta kukin tohtii kustantaa. Usein siteeratussa piipunvalintaluvussa, jossa Härkäniemen isäntä pohtii seitsemänkymmenen sivun ajan, millaisen piipun valitsisi poltettavaksi, tätä teemaa puidaan: jokaiselle on olemassa hänelle sopiva piippu, eikä liian hieno piippu sovi alhaisemman isännän suuhun. Mutta kuinka sen hienoimman piipun saisi itsellensä niin, että se sopisi suuhun eikä antaisi pilkan aihetta, kun luokkarajat ovat niin armottomat? Ryysyistä ei juuri nousta rikkauksiin, ja auta armias sitä, joka etikettiä rikkoo tai käyttäytyy luokalleen muuten sopimattomasti. Tietyllä tavalla Alastalon salissa on sovellettua taloustiedettä, jota voisi käyttää vaikka oppimateriaalina kansantalouden, markkinoinnin ja johtamisen kursseilla.

Mikäli Kilven kieli ei olisi niin uskomattoman rikasta, kerronta voisi yksityiskohtaisuudessaan käydä puisevaksi. Näin ei kuitenkaan käy. Kilpi on kielellinen virtuoosi, joka vyöryttää nautittavan kielikuvan toisensa perään, käyttää laajempaa sanavarastoa kuin yksikään toinen tietämäni suomalainen kirjailja ja luultavasti keksii itsekin melko monta sanaa ja sanontaa romaanin aikana. Aiheensa mukaisesti merenkulku näkyy myös kielessä runsaina merellisinä kielikuvina ja pitkitettyinä metaforina. Kerronnassa on myös runsaasti tietynlaista hiljaista huumoria - raamatullis-myytillisiltä kalskahtavat nimet kuten Malakias Afrodite Härkäniemi tai lukujen lakoniset alaotsikot ("Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan.") hykerryttävät lukijaa.

Nautiskelin Kilven kielestä ja kerronnasta suuresti. Kilven pointti siitä, mitä tapahtuminen fiktiossa edes tarkoittaa, on edelleen validi ja melko ainutkertainen suomalaisessa kirjallisuudessa. Sen tosin huomasin, että väsyneenä ei kirjaan passannut tarttua. Pitkät virkkeet sotkeentuivat helposti mielessä jos ei ollut tarkkana. Kuitenkin sanoisin, että Alastalon salissa on turhaan pelätty klassikko, jolle kannattaa antaa rutkasti aikaa. Sopii myös esimerkiksi lukuhaasteen kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

"Mitä sillä on tasskussaan?"

J.R.R. Tolkien: Hobitti, eli Sinne ja takaisin 

(The Hobbit, or, There and Back Again, 1937. Suom. Kersti Juva, WSOY 2011)

31. Fantasiakirja

Kolossa maan sisällä asui hobitti.

Nämä sanat käynnistivät ilmiön, jonka seurauksena John Ronald Reuel Tolkien kanonisoitiin (osin vasten tahtoaan) osaksi paitsi kirjallisuuden historiaa, myös 1960-luvun hippieetosta ja 2000-luvun pop-kulttuuria. Suurena Tarun sormusten herrasta ystävänä tämä kaiken aloittanut Hobitti on jäänyt minulle jokseenkin vieraammaksi. Luin sen joitakin vuosia sitten englanniksi, mutta siitä ei juuri jäänyt mitään mieleen. Liekö johtunut sitten huonosta ajankohdasta vai mistä, mutta joka tapauksessa elokuvaversion nähtyäni jouduin moneen kertaan ihmettelemään, "oliko siinä kirjassa tällainenkin kohta?". No, eihän siinä ollutkaan, kuten nyttemmin uusintalukukierroksella selvisi.

Laiskanpulskean Bilbo-hobitin rauha häiriintyy, kun täysin yllättäen ja pyytämättä ovelle koputtaa velho ja vetää mukaan seikkailuun. Tarjous on sitä sorttia, josta ei voi kieltäytyä, sillä piakkoin ovesta sisään pelmahtaa kolmetoista kääpiötä, joiden nimet on aina lueteltava mainittaessa. Kääpiöt myös pitävät laulamisesta, kuten lähes jokainen muukin Tolkienin maailman hahmo.

 

Kääpiöiden bändi lauteilla. Kuvitus: Tove Jansson

Seikkailu siis kutsuu, ja Bilbon matka käy pitkälti samoja polkuja kuin myöhemmin Frodonkin. Matkan varrella nähdään paljon mieleenpainuvia paikkoja ja hahmoja Synkmetsän hämähäkeistä vuoren hiisiin ja kunnioitusta herättävään Smaug-lohikäärmeeseen. 

Merkittävin kohtaus on lukijan ensi tapaaminen Klonkun kanssa, joka päättyy koko Tolkienin luoman maailman kulminoivan mahtisormuksen löytymiseen ja päätymiseen Bilbon käsiin. Bilbo joutuu neuvottelemaan vuoren pimeydessä suhistelevan, iljettävän Klonkku-otuksen kanssa siitä, opastaako tämä Bilbon ulos vai päätyykö Bilbo tämän suihin. Miksi tämä tapahtuu nimenomaan arvoituksia vaihtamalla johtunee siitä, että muinaisenglantilaisessa runoudessa, jonka professori Tolkien oli Oxfordissa, arvoitukset olivat erittäin yleisiä. Tolkien tuntui aina kokeneen hobitit omaksi kansakseen, joten totta kai heillä on sama anglosaksinen kulttuuriperimä. Kun Klonkku ei osaa vastata oikein fuskua ja petkuhuiputusta harjoittavan Bilbon arvoitukseen ("Mitä minulla on taskussani?"), Klonkku raivostuu ja yrittää estää Bilbon ulospääsyn. Mahtisormuksella on kuitenkin se etu, että se tekee näkymättömäksi.

Klonkku oli menettänyt pelin. Se ei uskaltanut jatkaa edemmäksi. Se oli menettänyt saaliinsa mutta lisäksi se oli menettänyt ainoan millä oli sille elämässä ollut väliä, aarteensa. Huuto sai Bilbon sydämen nousemaan kurkkuun, mutta hän jatkoi juoksuaan. Heikkona kuin kaiku mutta uhkaavana kuului ääni hänen selkänsä takaa:
'Varas, varass! Reppuli! Me vihataan ssitä ikuisesti!'
(s. 99)

Alunperin tämä kohtaus oli hyvin erilainen, eikä sormus saanut niin suurta painoarvoa. Ensimmäisessä painoksessa Klonkku itse asettaa sormuksensa arvuuttelupelin pantiksi ja päästää Bilbon suosiolla lähtemään hävittyään pelin reilusti. Sormusten herran myötä Tolkien kuitenkin editoi Hobitinkin tarinan vastaamaan sormuksen tarinan myöhempiä vaiheita. Klonkku on mielestäni koko Tolkienin maailman kiehtovimpia hahmoja - säälittävä, itsekäs, pelokas, katkera, lähes kaiken järkensä menettänyt ja täysin fiksoitunut yhteen ja vain yhteen asiaan. Kuin kapteeni Ahab vailla arvokkuutta tai Miltonin Saatana vailla älykkyyttä - tai Milla Magia vailla viehättävyyttä. Jokin Klonkussa kuitenkin herättää lukijan sympatian, vaikka en ole aivan varma mistä se johtuu. Klonkun väittely itsensä kanssa ja syttyvä viha Bilboa kohtaan on Hobitin ehdottomasti synkimpiä ja kylmäävimpiä hetkiä.

Vaikka tätä muutosta ei otettaisikaan lukuun, yllätyin nyt uudella lukukerralla ja vasta Tarun sormusten herrasta uudelleen lukeneena, kuinka paljon yhtäläisyyksiä kirjojen välillä onkaan. Kertomus matkasta ja kasvusta, osittain samat pysähdyspaikat, episodimainen rakenne (varsinkin Sormuksen ritareihin verraten), kotkat ratkaisevana tekijänä, eräänlainen käännekohta vuoren sisässä, Gandalfin katoaminen isoksi osaa tapahtumia, harhailut pahaenteisessä metsässä, valtava lopputaistelu jossa useat armeijat kohtaavat, paluu kotiin peruuttamattomasti muuttuneena... Tolkien filologina ja tarujen asiantuntijana toki tuntee arkkityyppisen sankaritarinan rakenteen ja hyödyntää sitä molemmissa pääteoksissaan, mutta näin lähekkäin teokset lukiessa yhtäläisyys on huomattava.

Merkittävä erottava tekijä onkin tyylissä, sillä Hobitti on selkeästi nuoremmalle lukijalle suunnattu ja kevyempi. Huumori kukkii värikkäämmin kuin myöhemmässä teoksesssa, ja Tolkien syyllistyy pariinkin otteeseen rutikuiviin englanninkielisiin puujalkavitseihin, joista ei tiedä pitäisikö hymähtää vai lyödä kämmentä otsaan. Onneksi suomentajana on loistava Kersti Juva, joka ei vähästä hätkähdä. Saduista muistuttava kaikkitietävä kertoja puhuttelee lukijaa, lupailee tulevia tapahtumia ja kommentoi asioita sulkeiden sisässä (tiedättehän, tällä tavalla), mikä välillä tuo hieman poukkoilevan vaikutelman, mutta yleensä viihdyttää. Samanlainen kerrontatapa on toki pitkälti Sormuksen ritareissakin, mutta viimeistään Elrondin neuvonpidossa Taru sormusten herrasta siirtyy eepoksen ja mytologian maailmaan välihuomautusten ja huumorin jäädessä pienemmälle osalle. Hobitissa kepeä tyyli ei petä edes lopun Viiden armeijan taistelussa, joka kuitataan Bilbon pyörtymisellä ja heräämisellä taistelun jälkeen, jottei nuorempikaan lukija järkyttyisi. Tai sitten Tolkien ei vielä ollut päässyt teroittamaan kynsiään eeppisten kohtausten kirjoittajana. Mene ja tiedä.

Taru sormusten herrasta on ollut minulle niin valtavan suuri vaikuttaja kirjallisuuden ystävänä, että mikään muu fantasia ei oikein tahdo tuntua miltään sen rinnalta. Valitettavasti myös Hobitti jää minulle osastoon "ihan kiva", vaikka pidinkin siitä nyt toisella lukukerralla enemmän kuin ensimmäisellä.

Kirja sopii myös kohtiin 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 22. Kuvitettu kirja ja 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.