Colson Whitehead: The Underground Railroad

Colson Whitehead: The Underground Railroad

(Doubleday, 2016)

America was a ghost in the darkness, like her

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Yhdysvaltalainen Colson Whitehead käsittelee maansa häpeällisimmistä ajanjaksoista sen kaikkein toiveikkainta osaa. Suhtautuminen orjuuteen jakoi Yhdysvallat 1800-luvun puolessa välissä kahtia niin vahvasti, että siitä puhkesi sisällissota. Pohjoisessa orjuus oli jo lakkautettu ennen sotan syttymistä, mutta etelävaltioissa orjuus rehotti. Kuitenkin hyväntahtoiset valkoiset pyrkivät mahdollistamaan karanneiden orjien turvallisen pääsyn kohti pohjoista. Tämä salainen verkosto tunnettiin nimellä "maanalainen rautatie". Whiteheadin romaanissa tämä kielikuva muuttuu kirjaimellisesti maan alla kulkevaksi junaradaksi, joka yhdistää etelävaltioiden kaupungit vapauteen johtavaksi reitiksi.

Cora on kasvanut ilman perhettä plantaasiorjana Georgiassa. Coran äiti hylkäsi tämän ja tuli kuuluisaksi orjana, joka onnistui karkaamaan jäämättä koskaan kiinni. Tilalla kuri on kovaa ja rangaistukset tottelemattomuudesta julmia. Corakin saa tästä osansa, mutta lapsuudessa yksinäisyys ja suru eivät johdu valkoisten kohtelusta. Äidin hylkääminen on aiheuttanut sen, että muutkin orjat pitävät häntä hylkiönä. Tultuaan teini-ikään Coran on luotava oikeutus olemassaololleen ja otettava se asema, joka hänelle kuuluu. Vaikka se olisikin karu ja hedelmätön muutaman neliön maatilkku, se on hänen omansa.

Puolustettuaan toista orjaa omistajan mielivaltaiselta pahoinpitelyltä Cora kiinnittää Caesarin huomion. Caesar, vapaassa pohjoisessa kasvanut orja, on kylässä salaa tutustunut mieheen, jonka mielipiteet ovat etelävaltiolaisittain radikaaleja: kaikki ihmiset ovat syntyneet tasa-arvoisina! Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseenkin kirjattu lause ei pidä paikkaansa Georgiassa. Caesar ehdottaa pakoa, sillä tiedossa on reitti, jota pitkin päästä pohjoiseen. Maanalainen rautatie kutsuu. Ensin on kuitenkin päästävä asemalle. Kuunvalossa alkanut pakomatka on päättyä heti alkuunsa kahden metsästäjän napatessa Coran, Caesarin ja matkaan lyöttäytyneen nuoren tytön. Vain Cora ja Caesar pääsevät rautatielle saakka, mutta matka vapauteen vasta alkaa. Randallit palkkaavat Ridgewayn, karanneiden orjien metsästäjistä maineikkaimman, jäljittämään karannutta omaisuutta.

Etelä-Carolinassa Cora ja Caesar voivat hengittää vapaammin, ainakin aluksi. Vaikka Cora ja Caesar kohtaavat ystävällisiä valkoihoisia, ei heidän suhtautumisensa entisiin orjiin ole vieläkään tasavertaista. Vaikka orjuus sinänsä tuomitaan, mustat ovat silti alempiarvoisia ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti voi olla samoja oikeuksia kuin valkoisilla. Jo Afrikasta tuotujen orjien määrä pelottaa valkoisia; jos miljoonille maahan poljetuille annetaan yhtäkkiä yhtäläiset oikeudet, millainen kohtalo odottaa heitä maahan polkeneita valkoisia? On keksittävä orjuuden korvaamiseksi toisia tapoja hallita tätä vaarallista väestönosaa. Whiteheadin mielikuvituksessa nuo tavat ovat pinnalta groteskeja, mutta tarkemmin ajateltuna pelottavan realistisia ja historiasta tuttuja.

Perusteita erilaiselle kohtelulle ja erilaiselle ihmisarvolle löytyy sieltä, mistä kukin haluaa niitä löytää. Kärjistämällä fantasian keinoin mustien historiallista kohtelua Whitehead kommentoi Yhdysvaltojen rasismia nykypäivänä. Orjuuden perintö näkyy yhä. Monta kertaa vuodessa saamme lukea uutisista, kuinka Yhdysvalloissa valkoinen poliisi on ampunut mustan nuoren miehen kuin plantaasin omistaja karanneen orjan. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus rapistuu sanahelinäksi, jota valkoisetkaan eivät kokonaan ymmärrä, ja Raamatusta voi valita mieleiset jakeet ja tulkita niitä tarpeen vaatimalla tavalla:

Cora blamed the people who wrote it down. People always got things wrong, on purpose as much as by accident.
(s. 182)

Coran lisäksi Whitehead antaa hetkittäin äänen myös muille hahmoille, kuten Coran kadonneelle äidille ja palkkionmetsästäjä Ridgewaylle. Nämä lyhyet pistäytymiset toisten hahmojen tajuntaan luovat ironian tasoja kerrontaan. Kun lukija tietää enemmän kuin päähenkilö, se saa aikaan myös sääliä ja jonkin tapaista kunnioitustakin, jollaiseen päähenkilö itse ei kykene. Lukujen alussa olevat lehtileikkeet taas ravistavat lukijaa: tällaisia asioita on joskus todella jouduttu kohtaamaan.

The Underground Railroad oli taitavasti kirjoitettu teos merkittävästä aiheesta. Aluksi vierastin historialliseen romaaniin tungettuja fantasiaelementtejä, mutta toisaalta ne olivat hyvin mietoja ja toimivat tarinankerronnallisesti. Erilaisten maanalaisten asemien ja junanvaunujen symboliikkaa voisi varmasti tulkita enemmänkin, itse en niin asiaan kiinnittänyt huomiota. Paikallisen kirjaston henkilökunnan lisäksi kirjaa suosittelee myös muun muassa Barack Obama. Soisin Yhdysvaltain nykyisenkin presidentin lukevan tämän kirjan. Jos hän osaisi lukea, siis.

Helmet-haasteesta täyttyivät tämän kirjan myötä nämä kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
9. Kirjan kansi on yksivärinen
16. Kirjassa luetaan kirjaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
33. Selviytymistarina

Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali

Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali

(American Pastoral, 1997. Suom. Kristiina Rikman. WSOY, 2000)

Ihminen tulee hulluksi kun ei voi tehdä mitään vaikka haluaisi

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali on jo parinkymmenen vuoden ikäinen, mutta ilmestyessään profeetallinen teos on yhä ajankohtainen. Ennen Columbinea, Jokelaa ja Utøyaa Roth onnistui kuvaamaan terrori-iskun, joka on järkevä tekijälle itselleen ja samalla täysin järjetön kenelle hyvänsä muulle. Mitä tapahtuu, kun nuoren ihmisen mieli häiriintyy ja vanhempien amerikkalainen unelma pirstoutuu sirpaleiksi?

Seymour "Swede" Levov on mies, jolla on kaikki elämässä mennyt niin kuin pitääkin. Swede oli koulussa haka urheilijaksi, mestari koripallossa ja baseballissa. Komea, vaalea atleetti on varakkaan hansikastehtaan omistajan poika, ja paikka yhtiön johdossa isän eläköitymisen jälkeen on taattu. Swede on vakaa, hillitty, fiksu ja filmaattinen. Vaimoksi löytyy Dawn, Miss New Jersey vuosimallia 1949, ja auvoinen elämä New Jerseyn maaseudulla - "amerikkalaisessa pastoraalissa" - voi kulkea tasaista kulkuaan. Kunnes 1960-luvun lopulle tultaessa jotakin tapahtuu. Pikkukylän postissa räjähtää pommi, joka tappaa paikallisen lääkärin. Sweden tytärtä Merryä epäillään räjähdyksestä Vietnamin sodan vastaisena protestina, ja tytär katoaa maan alle.

Vuosikymmeniä myöhemmin Swede lähestyy kertojaa, Nathan Zuckerbergia. Zuckerberg oli koulussa samalla luokalla Sweden pikkuveljen kanssa, eikä edelleenkään tahdo uskoa, että kaikkien ihailema suuri Swede on edes huomannut hänen olemassaoloaan. Zuckerberg - Rothin oma alter ego - on menestynyt kirjailija, jolta Swede pyytää palvelusta. Swede toivoo, että Zuckerberg kirjoittaisi kirjan hänen isästään, hansikastehtailijasuvun pohatasta. Pian ensimmäisen tapaamisen jälkeen Swede kuitenkin menehtyy. Zuckerberg tapaa luokkakokouksessa Sweden pikkuveljen ja jää miettimään Sweden perheen historiaa. Todellisuudessa Swede halusi hänen kirjoittavan hänestä ja hirmuteon tehneestä tyttärestään. Zuckerberg tajuaa olleensa täysin väärässä Swedestä. Jälkimmäiset kaksi kolmannesta kirjasta häivyttää Zuckerbergin kertojan roolin ja johdattaa kuvittelemaan, millaista Sweden elämä oikein oli ja mikä johti tyttären terroritekoon.

Merry on ihan tavallinen lapsi, siinä kuin kuka hyvänsä muukin. Kärsii änkytyksestä ja helposti fiksoituu asioihin, mutta ei merkittävästi enempää kuin monet muutkaan lapset. Swede ja Dawn tukevat ja rakastavat lastaan, mutta jokin - ulkopuolisten odotukset siitä, millainen huippu-urheilijan ja missin lapsen tulisi olla? - aiheuttaa tytössä neurooseja ja pakko-oireita. Teini-ikään tullessa tyttö radikalisoituu ja alkaa sapekkaasti vihata vanhempiensa edustamaa, hyvinvoivaa yhdysvaltalaista elämäntapaa. Kuinka he voivat elää yltäkylläisyydessä, kun heidän kotimaansa pommittaa vietnamilaisia napalmilla? Mikä oikeus heillä on menestykseen, kun miljoonat amerikkalaiset elävät köyhyysrajan alapuolella. Merry alkaa liikkua äärivasemmistolaisissa piireissä, joiden levittämä propaganda uppoaa hedelmälliseen maaperään ja kasvattaa veristä satoa.

Merryn maailmantuska muuttuu aggressioksi vailla järjellä perusteltavaa syytä ja kohdistuen viattomiin. Swede ei voi käsittää tyttärensä tekoa, eikä voi lukijakaan.

Hän kuvittelee että kaikki liittyy kaikkeen. Mutta eihän näiden asioiden välillä ole mitään yhteyttä. Miten meidän elämäntapamme ja se mitä hän teki voisivat liittyä yhteen? Se missä hän kasvoi ja mitä hän teki? Yhtä sekopäistä kuin kaikki muukin - kaikki yhtä samaa sotkua! -- Sitä ei voi selittää. Se on kaaos.
(s. 293) 

Edes Merryn logiikan sisäisessä maailmassa teolla ei ole merkitystä, vaan se on lähinnä tragikoominen tussahdus, piskuinen pisara valtameressä. Merry on rebel without a cause, jonka kapinalle faktat ja suurempi merkitys ovat toissijaisia tytön tunteman moraalisen oikeutuksen rinnalla. Teon jälkeen Merry katoaa, ja tyttären etsintä johdattaa Sweden hyväksikäytön ja kiristyksen uhriksi. Swede ja Dawn jäävät keräämään perheensä palasia kasaan. Mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä. Mitään ei koskaan ollutkaan tehtävissä.

Eikä hänellä arkielämässä ole muuta mahdollisuutta kuin pitää yllä kunniallista roolia, esittää omaa itseään ja kestää se häpeä, jonka ihannemieheksi naamioitumisesta saa maksaa.
(s. 183) 

Amerikkalainen unelma, omin kätösin saavutettu menestys hajoaa tuhkaksi suussa. Tuota unelman tuhoa Philip Roth kuvaa kuin modernin ajan profeetta, juutalaisesta kulttuurista, beat-runoudesta ja modernistisesta kirjallisuusperinteestä ammentavalla, lavealla, kaikenkattavalla ja pikkutarkalla tyylillään. Rothin pyörremyrskymäinen analyysi Yhdysvaltain kulttuurin tilasta, perheyksikön hauraudesta ja nuoren ihmisen epä-älyllisin perustein suunnatusta raivosta kiertää spiraalimaisesti kehää päästen kierros kierrokselta lähemmäs ydintä.

Rothia ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua optimistiksi, mutta Amerikkalainen pastoraali lähenee jo nihilismiä. Emme voi tuntea toista ihmistä emmekä itseämme. Järjettömyyttä vastaan ei voi taistella järjellä. Rothin sanoissa on totuudenkin siemen, ja samoja aiheita on käsitellyt myöhemmin muun muassa Jussi Valtonen romaanissaan He eivät tiedä mitä tekevät. Itse haluaisin uskoa ihmisen kohtalon olevan vähemmän lohduton. Mutta millainen tyylitaituri ja retorikko Roth on! Myönnän, että minulla oli Portnoyn taudin lukemisen jälkeen kuva Rothista kirjailijana, jonka pääraaka-aineena on seksuaalinen turhautuminen ja siihen se jääkin. Onneksi näin ei ole, ja Amerikkalainen pastoraali on aivan omalla tasollaan, suorastaan mestarin taidonnäyte niin laajuden, tyylin kuin aiheen käsittelyn tarkkuuden osalta.

Amerikkalainen pastoraali täyttää Helmet-haasteen seuraavat kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Bruce Springsteen: Born to Run - Omaelämäkerta

Bruce Springsteen: Born to Run - Omaelämäkerta

(Born to Run, 2016. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2016)

And the poets down here don't write nothing at all

20. Taiteilijaelämäkerta

Muusikoista ja taiteilijoista on aina kiva lukea. Varsinkin sellaisista, jonka teoksiin itsellä on vahva henkilökohtainen side. Joskus parikymppisenä, kun kävin läpi jonkinlaista 1960- ja 1970-lukujen laulaja-lauluntekijöiden kautta omassa musiikillisessa historiassani, Bruce Springsteenin musiikki kolahti lujaa. Biisintekijän ja kansanrunoilijan lisäksi Springsteenissä kohtasivat kellontarkka bändinjohtaja ja tinkimätön showmies - harvinainen yhdistelmä ominaisuuksia. Armottomin fanitus on jo laantunut, mutta arvostan miehen tuotantoa silti kovin. Luin muutama vuosi sitten Peter Ames Carlinin kirjoittaman elämäkerran, joka oli sinänsä ansiokas, mutta vasta nyt Springsteenin omaelämäkerta tuntuu kertovan tarinan sillä äänellä, joka ansaitsee tulla kuuluville.

Omaelämäkerrat ovat aina vähän haastavia, sillä vaikka ne tarjoavat ainutlaatuisen perspektiivin, voi tuo perspektiivi olla myös vääristynyt ja rosoja siloitteleva. Ne voivat vääristää kohdettaan myös tarkoituksella, kuten Bob Dylanin Muistelmat, osa 1, joka on yksi parhaista lukemistani elämäkerroista, mutta ei siinä varmaan totuutta ole kuin mausteeksi. Springsteen ainakin vaikuttaa rehellisemmältä, mikä varmasti osittain johtuu valitusta äänensävystä. Livetaltioinneilta ja haastatteluista tutun äänen tunnistaa myös tekstin muodossa ja Ilkka Rekiaron hienosti suomentamanakin.

Springsteen kertoo omin, vuolain ja kaunopuheisin sanoin lapsuudestaan New Jerseyssä, vaikeasta isäsuhteestaan, rock'n'rollin alkuräjähdyksestä pienen pojan tajunnassa, ensimmäisistä bändikokeiluista, tytöistä ja E Street Bandin perustamisesta aina jättimenestykseen ja uran suvantoihin, mielenterveysongelmiin, avioliittoon ja bändikavereiden kuolemiin. Muutama teema nousee vahvasti esille.

Springsteenin suhde isäänsä oli vaikea, mutta ilman sitä olisi moni laulu jäänyt syntymättä. Doug Springsteen kärsi itsetunto-ongelmista, joita hän lääkitsi alkoholilla. Brucen lapsuuteen ja nuoruuteen isästä piirtyi kuva hiljaisena miehenä, joka jurotti keittiönpöydän ääressä olutpäissään katkeroituen, kun kaikki olivat häntä vastaan. Vanhoilla päivillään isällä diagnosoitiin skitsofrenia, joka ilmeisesti oli puhjennut jo paljon aiemmin. Springsteen kertoo avoimesti hänellekin periytyneistä suvussa kulkevista mielenterveysongelmista. Hän on kuitenkin saanut niihin hoitoa, toisin kuin monet sukunsa vanhemmat jäsenet, jotka jäivät yksin sairautensa kanssa.

Toinen usein esille nouseva asia on naiset. Springsteenilla oli paljon naisystäviä, eikä aina vain yksi kerrallaan, mutta jokin sai tämän ottamaan jalat alle aina, kun suhde oli muuttumassa vakavammaksi. Tästäkin Springsteen kirjoittaa hyvin avoimesti, vaikka ehkä vähän ylpisteleekin nuoruudenvalloituksillaan. Mutta suurempana tunteena kuin himo omaelämäkerrassa nousee esiin pelko - pelko rakastaa, olla toiselle kumppani ja antaa toisen olla itselle sellainen. Ennen avioliittoa Patti Scialfan kanssa sitä roolia niin pitkään Springsteenin elämässä esitti E Street Band ja sen musiikki.

Ja se on kirjan kolmas ja minulle merkittävin anti. Muusikon persoonaa kiinnostavampaa on aina itse musiikki, ja siitä Springsteen kirjoittaa upeasti. Kirjassa kerrotaan lukemattomia anekdootteja E Street Bandin jäsenistä ja sattumuksista kiertueilla. Levytysura ensimmäisestä, Columbia Recordsin toimistossa akustisen kitaran säestyksellä äänitetystä demosta viimeisimpiin, Danny Federicin ja Clarence Clemonsin kuoleman jälkeisiin albumeihin käydään kiitettävän yksityiskohtaisesti läpi. Springsteenin perfektionismi ja valinnanvaikeus satojen laulujen joukosta viivästyttivät usein levyjen valmistumista, mutta lopputulos oli usein maaginen. Sitäkin maagisempia olivat konsertit, joista niiden päätähti ja maestro kirjoittaa niin vetävästi, että tunnen yhä olevani Olympiastadionilla heinäkuussa 2012:

Se on elävöittävää, riemuisaa, hikistä, lihaksille käyvää, kurkkua korventavaa, ajatuksia selkeyttävää, uuvuttavaa, sielua virvoittavaa, katarttista mielihyvää tuottavaa ja etuoikeus joka ikinen ilta. Jos se ei ole, teet jotain väärin. Voit laulaa piinastasi, maailman piinasta ja musertavimmista kokemusistasi, mutta sielujen yhteen kokoontumisessa on jotain, mikä puhaltaa alakulon pois. Jotain mikä päästää auringon paistamaan, pitää hengitystä yllä, kohottaa sinua tavalla jota on mahdoton selittää, tavalla jonka voi ainoastaan kokea. Se on syy elää, ja minulle se oli pelastusköysi, joka yhdisti minut muuhun ihmiskuntaan silloin kun siteiden solmiminen oli minulle vaikeaa.
(s. 203-204)

Jokainen, joka on viettänyt teini-ikänsä kuulokkeet korvilla ja levynkannet käsissään, voi samaistua tuohon viimeiseen lauseeseen. Harva onnistuu kirjoittamaan musiikista yhtä taidokkaasti kuin Springsteen omaelämäkerrassaan. Se nostaa mielestäni Born to Runin musiikillisten omaelämäkertojen rehellisimpään, aidoimpaan, inspiroivimpaan ja viihdyttävimpään joukkoon.

Born to Run - Omaelämäkerta täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
20. Taiteilijaelämäkerta
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

"Kiitos, herra presidentti"

Stephen King: 22.11.63

(11/22/63, 2011. Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi, 2013)

12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

Mitä jos Lee Harvey Oswald ei olisikaan ampunut John F. Kennedyä Dallasissa 22. marraskuuta vuonna 1963? Olisiko Vietnamin sota estetty? Miltä näyttäisi Yhdysvaltain ja koko maailman historia tuon yhden asian muuttamalla?

Kirjan päähenkilönä on Mainen osavaltiossa asustava lukion äidinkielenopettaja Jake Epping, jolla on myös kaunokirjallisia taipumuksia. Kingin ystävät tunnistanevat päähenkilöstä jälleen kerran kirjailijan itsensä, mutta mitäpä tuosta. Se on Kingin tavaramerkki. Tällä kertaa päähenkilö ei kuitenkaan ole viinamäen miehiä niin kuin yleensä - ainoastaan hänen ex-vaimonsa on alkoholisti, mutta tämän rooli jää lähinnä alkusanoihin antamaan jonkinlaista taustaa Jakelle:

Minulla ei ole koskaan ollut niin sanoakseni itku herkässä.
Entinen vaimoni väitti, että "tunnevammaisuuteni" oli tärkein syy siihen, miksi hän minut jätti (ihan kuin hänen AA-kokouksissa tapaamansa mies olisi ollut sivuseikka). 

Yleensä King on vahvimmillaan nimenomaan kirjojensa aloituksissa, mutta tässä tapauksessa aloitus ei ole Kingin parhaita, ja kestää hetken ennen kuin juoni pääsee oikein käyntiin. Jaken aikuisopiskelija, lapsuudessa pahoinpidelty ja vammautunut koulun talonmies Harry liikuttaa Jaken kyyneliin esseellään hetkestä, joka muutti hänen elämänsä. Harryn isä surmasi vaimonsa ja Harrya lukuunottamatta muut lapsensa, ja läheltä piti, ettei Harrykin kuopuksena olisi päätynyt mullan alle. Harry kuitenkin selvisi vain aivovammalla ja murtuneella jalalla. Tästä Jaken päähän jää kytemään ajatus siitä, voisiko historiaa muuttaa ja tämänkaltaiset tragediat estää. Sattumoisin samanlaiset ajatukset ovat nousseet läheisen kuppilan omistaja Alin päähän, kun hän löytää ruokakomerostaan portin, joka johtaa menneisyyteen - tarkalleen ottaen syyskuun yhdeksänteen päivään vuonna 1958. Al on ottanut tehtäväkseen estää John F. Kennedyn murha, mutta menneisyys ei suostu helpolla muuttumaan, vaan asettaa esteitä toisten perään. Viettipä menneisyydessä kuinka kauan hyvänsä, nykyhetkessä on aina kulunut vain kaksi minuuttia, minkä vuoksi Al on muiden silmissä yllättäen vanhentunut ja kärsii syövän terminaalivaiheesta. Lisäksi joka kerta kun joku kulkee portista menneisyyteen, edellisessä reissulla tapahtuneet muutokset historian kulkuun nollautuvat ja kaikki palaa ennalleen.

Jake ottaa jatkaakseen Alin aloittamaa tehtävää, mutta ensin hänen on selvitettävä, kuinka menneisyyden muuttaminen oikein onnistuu ja millaisia seurauksia sillä on. Koetapaukseksi päätyy tietenkin vammautuneen talonmiehen Harryn menneisyyden korjaaminen ja verisen perhetragedian estäminen. Jake matkaa siis Derryyn, jossa perhesurma tapahtui. Nyt kaikki Kinginsä hyvin tuntevat höristävät korviaan: Derry? Siis se sama Derry, johon Se ja Uneton yö sijoittuvat? Kyllä vain, sillä Kingillä kaikki liittyy aina kaikkeen. Tällä kertaa hyvinkin selkeästi, sillä Sen tapahtumiin ja kaupungissa majailevaan pahuuteen viitataan suoraan ja pari samaa henkilöäkin esiintyy 22.11.63:ssa. Kohtaus on ehkä vähän turha, mutta toisaalta hauska kuriositeetti Kinginsä lukeneille.

Tarina vetää Kingille tyypillisesti parhaimmillaan hienosti eteenpäin, mutta laatu on hieman epätasaista. Kovaonnisen Harryn kohtalo ja Jaken pyrkimykset muuttaa sitä on kuvattu hienosti ja jännite säilyy. Sitten tarina vaihtaa vaihdetta Jaken muuttaessa Texasiin selvittämään Lee Harvey Oswaldin liikkeitä. Jake saa töitä texasilaisesta koulusta ja päätyy muun muassa ohjaamaan koulun näytelmiä. Ristiriitaisesti oikeastaan kaikki Oswaldiin liittyvä on tästä eteenpäin vähemmän mielenkiintoista kuin Jaken kokemukset koulussa. Minulle kiehtovampaa oli seurata Jaken tarinaa  rakastettuna opettajana ja väistämätöntä rakkaustarinaa koulun kirjastonhoitaja Sadien kanssa. Oswaldiin liittyvät selvittelyt tuntuvat vähän pakotetuilta, ja vaikka tarina on viihdyttävä loppuunsa saakka, tuntuu kuin tiukin jännite olisi purkaantunut jo pari sataa sivua ennen loppua. King olisi ehkä kaipannut tiukempisanaista kustannustoimittajaa. Isossa roolissa tarinaa on myös 1950- ja 60-lukujen taitteen ajankuva, jolle omistetaan paljon yksityiskohtia tuotemerkeissä, kuvatuissa puhe- ja käyöstavoissa, sekä hahmojen lukemien kirjojen ja näkemien elokuvien nimissä. Nostalgia on epäilemättä ollut Kingin mielessä vahvana tarinaa kirjoittaessa, ja se tuntuu niin vilpittömältä menneisyyden ihannoinnilta, että se on oikeastaan aika hellyyttävää.

Kirjan juoni tähtää poliitikon salamurhan estämiseen, joten vaikka JFK itse ei ole kovin suuressa roolissa kirjassa, laitoin 22.11.63:n kohtaan 12. Sen lisäksi kirja sopii haasteen kohtiin 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 21. Sankaritarina, 23. Käännöskirja, 24. Kirjassa selvitetään rikos, 31. Fantasiakirja, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

"She smelled like trees"

William Faulkner: The Sound and the Fury

(1929. Critical Edition. W. W. Norton & Company. 1994)

6. Kirjassa on monta kertojaa

It is a tale

told by an idiot, full of sound and fury.

Signifying nothing.

Se kertomus on,

hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa -

tarkoitusta vailla.

(William Shakespeare: Macbeth, viides näytös, viides kohtaus. Suom. Yrjö Jylhä)

William Faulknerin romaani The Sound and the Fury (1929, suom. Ääni ja vimma, 1965) on kuitenkin tarkoitusta täynnä. Se kertoo palasittain tarinan Mississippin osavaltiossa elävästä Compsonin perheestä. Compsonit ovat perinteikäs, rikas etelävaltioiden suku, jolla on ollut suuret tilukset ja paljon orjia. Romaanin tapahtumahetkellä suvun asema on kuitenkin heikentynyt, orjuus kielletty, maat myyty ja henkilökohtaiset tragediat uhkaavat painaa suvun nimen unholaan.

Romaani on jaettu neljään osaan, jotka kertovat periaatteessa palasia samasta tarinasta, mutta hyvin erilaisista näkökulmista eri ajanjaksoina. Kertojina toimivat Compsonin perheen lapset. Ensimmäinen osa on kerrottu perheen vaikeasti kehitysvammaisen Benjy-pojan näkökulmasta. Benjy nimettiin syntyessään setänsä mukaan Mauryksi, mutta älyllisen jälkeenjääneisyyden tullessa kiistämättömäksi hänet ristittiin uudelleen Benjyksi. Benjy ei kykene itsereflektioon, ja hänen kerrontansa koostuukin vain välittömistä aistihavainnoista ja siitä, millaisia muistikuvia nuo havainnot hänen vajavaiseen mieleensä nostattavat. Toisen osan kertoja on Quentin, Harvardiin opiskelemaan päässyt, mutta mielenterveydeltään rakoileva nuori mies päivää ennen itsemurhaansa. Kolmannessa osassa ääneen pääsee Jason, joka on mieleltään vakaampi, mutta moraaliltaan arveluttavampi kuin veljensä. Hänelle vain rahalla on merkitystä. Neljännen ja viimeisen osan kertojana on kaikkitietävä kolmas persoona, joka keskittyy pitkälti perheen palvelijattareen, Dilseyyn, joka on todistanut perheen tapahtumia monen sukupolven ajan.

Mutta mikä tuo palasista muodostuva tarina on? Yritän parhaani kuvata tarinaa siten, että se tekisi oikeutta teoksen erikoiselle rakenteelle. Sillä hienointa mielestäni The Sound and the Fury'ssa oli se, miten tarina oikein kerrottiin. Kaikkien kertojien pakkomielteenä jollain tavalla on perheen sisar, Caddy. Vaikka Caddy ei itse saa omaa kertojanääntä, on hän tavallaan romaanin tärkein hahmo. Kehitysvammaiselle Benjylle Caddy on ainoa, joka rakastaa tätä ja toivoo hänen parastaan. Muulle perheelle Benjy on häpeällinen tahra, joka tulisi sulkea jonnekin piiloon. Benjy assosioi hajanaiset muistonsa tuoksuihin, ja Caddy tuoksuu hänen mielestään puilta. Tämä liittyy varhaiseen lapsuusmuistoon, jossa puuhun kiivennyt Caddy kurkkii taloon sisälle isoäidin hautajaisten aikaan. Caddyn alusvaatteet ovat likaantuneet, mikä tuo oman synkän symbolisminsa tarinalle.

Älyllinen mutta neuroottinen Quentin taas tahtoo suojella Caddya ja kehittää itselleen pakkomielteen tämän seksuaalisesta puhtaudesta. Caddy nimittäin on saanut aviottoman lapsen ja hänet tästä syystä karkotetaan kotoa. Quentin mieluummin valehtelee isälleen syyllistyneensä insestiin sisarensa kanssa, jotta heidät molemmat tuomittaisiin ikuiseen kadotukseen, kuin antaisi Caddyn kunnian tahriintua yksinään. Isä ei usko Quentinia, ja hyvä niin, sillä perheen tulevaisuus makaa Quentinin harteilla. Jopa niinkin painavana, että osa perheen maista - Benjyyn rauhoittavasti vaikuttava laidunmaa - myydään, jotta Quentin voidaan lähettää opiskelemaan huippuyliopistoon. Kaikki tämä osoittautuu liiaksi kestää herkälle Quentinille, ja hän hukuttautuu Missisippi-jokeen.

Jason on moraaliton opportunisti, joka on vuosikaudet kavaltanut Caddyn aviottomalle tyttärelleen lähettämiä rahoja ja pitänyt perhettään pelon vallassa tyrannisella johdollaan. Vihassaan Caddyn tytärtä (ja Caddyn muistoa) kohtaan hän on kuitenkin sokea ja aliarvioi tytön nokkeluuden. Neljännessä, selkeämmässä osassa paha saa palkkansa, ainakin osittain, mutta jälkimaku on silti karvas.

The Sound and the Furyn kirjoitusaikaan lähes tuntematon Faulkner voitti myöhemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kuva: Wikipedia

Kenties mielenkiintoisin, ja ainakin eniten keskustelua herättänyt osio romaanista on ensimmäinen. Benjyn poukkoilevaa kerrontaa, joka ei kommentoi tapahtumia, vain toistaa ne mielessään ilman syy-seuraus- tai aikasuhteita, on ensi alkuun hyvin hankala seurata. Kerronta ei etene järjestyksessä, vaan yksi mielleyhtymä tuo mieleen jonkin toisen vuosikymmenten takaa varhaislapsuudesta. Alun perin Faulkner halusi, että jokainen Benjyn kertomuksen aikataso olisi painettu erivärisellä musteella lukijan avuksi, mutta sen aikainen painotekniikka esti sen. Kompromissina jokainen hyppäys ajassa on merkitty kursiivilla, mutta lukija saa silti olla tarkkana, sillä hyppäyksiä on paljon ja moneen suuntaan. Jokin tuossa etäisessä kerronnassa kosketti minua; kuinka kuvata asioita, joita kertoja ei ymmärrä, kuten pimeyttä makuuhuoneessa hetkeä ennen nukahtamista:

The room went black, except the door. Then the door went black. Caddy said, "Hush, Maury" putting her hand on me. So I stayed hushed. We could hear us. We could hear the dark. -- Father went to the door and looked at us again. Then the dark came back, and he stood black in the door, and then the door turned black again. Caddy held me and I could hear us all, and the darkness, and something I could smell. And then I could see the windows, where the trees were buzzing. Then the dark began to go in smooth, bright shapes, like it always does, even when Caddy says that I have been asleep.
(s. 48)

Teksti on tiheää ja paikoin vaikeaselkoista, mutta toisen osan Quentin ei juuri ole helpompi kertoja. Mielestäni hän oli jopa vaikeampi seurattava, sillä vaikka hän on periaatteessa selkeämpi ja kykenee ymmärtämään näkemänsä, hänen mielenterveytensä rakoilee eikä hän ole luotettava kertoja. Luvun loppupuolella hänen mielensä lähtee pitkälle vaellusretkelle ilman välimerkkejä tai tunnistettavia lauserakenteita, joka viimeistään pudottaa lukijan kärryiltä. Kolmannen osan Jason tuntuukin huojentavalta kertojalta: tätähän jopa ymmärtää! Mutta vaikeus tuleekin samastumisessa iljettävään persoonaan

The Sound and the Fury on täynnä surua. Luopumisen ja ymmärtämättömyyden surua. Benjy-parka ei ymmärrä sitä, että Caddy on hylännyt tämän, tai että miksi ennen niin rauhallisella laitumella pelataan nykyään golfia. Tilalla on vain pohjaton menetyksen tunne. Quentinin kohtaloksi koituvat liialliset odotukset ja epäterve suhtautuminen oman siskonsa kuviteltuun kunniaan. Jason taas menettää kaiken oman julmuutensa seurauksena. Caddy, tuo äänettömäksi jätetty mutta silti romaanin eräs hienoimmin luoduista hahmoista, joutuu jättämään perheensä häpeän leimaamana. Teoksen loppuun Faulkner liitti myöhempiin painoksiin Compsonin suvun historian, joka selvittää selkosanaisemmin, mitä kullekin hahmolle oikein kävi. Perheen tummaihoisesta palvelijasta sanotaan vain, "they endured", he kestivät ja selvisivät. Harva pystyy siihen.

Vaikka The Sound and the Fury tuntui vaikealta, huomaan palaavani usein miettimään sen hahmoja ja teemoja jälkeen päin. Se on yksi syy, miksi tämän blogitekstin kirjoittaminen kesti niin kauan. Omituinen rakenne jäi vaivaamaan, mutta tuota tarinaa ei olisi mitenkään muuten voinut kertoa. Faulkner itse sanoi yrittäneensä kirjoittaa saman tarinan neljään kertaan, mutta mielestäni tarinan vahvuus on nimenomaan siinä, millaisen vaikutelman ne yhdessä saavat aikaan.

Kirja sopii lukuhaasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina, 30. Kirjan nimessä on tunne, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

"Suspended between radiance and darkness"

Carson McCullers: The Heart Is a Lonely Hunter

(1940. Penguin Books, 1977)

30. Kirjan nimessä on tunne

Carson McCullers syntyi Georgian osavaltiossa Yhdysvalloissa vuonna 1917. Hänen pääteoksinaan pidetään hänen varhaisia romaanejaan ja pienoisromaanejaan The Heart Is a Lonely Hunter (1940, suom. Yksinäinen sydän), Reflections in a Golden Eye (1941, Heijastuksia kultaisessa silmässä), The Member of the Wedding (1946) ja Ballad of the Sad Cafe (1951, Surullisen kahvilan balladi). Sairaudet ja alkoholismi vaivasivat ja hidastivat 50-vuotiaana kuolleen McCullersin uraa, mutta pienehkö tuotanto on sitäkin tiiviimpää tavaraa. Kirjallisuudentutkijat sijoittavat McCullersin osaksi 1930- ja 1940-luvuilla vaikuttaneita "Southern Gothic" -kirjailijoita, jotka käsittelivät ulkopuolisuuden teemoja usein groteskien, fyysisesti poikkeavien hahmojen avulla. McCullersin toistuvia aiheita ovat yksinäisyys, kykenemättömyys luoda yhteys muihin ihmisiin ja rakkauden mahdottomuus.  'Hilpeä' ei ole adjektiivi, jolla ensimmäisenä McCullersia kuvailisin.

The Heart Is a Lonely Hunter sijoittuu McCullersin kotikulmille, Georgian osavaltioon, 1930-luvun loppuun. Rotuerottelu on vielä hyvinkin voimissaan syvässä etelässä. Samat oikeudet eivät päde kaikille, mutta tämä ei rajoitu pelkästään ihonväriin. Köyhän pikkukaupungin talous uinuu, eikä köyhien elinoloissa ole hurraamista niin valkoisilla kuin mustillakaan. Naapuruston keskuksena toimii kahvila, jonka asiakkaista jokainen on yksin, kukin omalla tavallaan. Kahvilan omistaja Biff vaimoineen pyörittää bisnestä vuorokauden ympäri, vaikkei aina asiakkaita olisikaan. Työ täyttää päivät, jottei etääntynyttä puolisoa tarvitsisi kohdata enempää kuin on tarpeen. Naapurin esiteini-ikäinen, hieman poikamainen tyttö Mick haaveilee musiikista, jota muut eivät kuule; alkoholisti Jake Blount raivoaa, koska vain hän yksin kokee ymmärtävänsä totuuden maailmasta; tummaihoinen tohtori Copeland, joka työskentelee väsymättä köyhien, kouluttamattomien mustien parissa välittämättä omasta tuberkuloosistaan. Kaikkia heitä yhdistää yksi mies, arvoituksellinen kuuromykkä herra Singer. Singer on ainoa, jolle he voivat uskoutua omista ongelmistaan, vaikka hän ei pysty vastaamaan heille mitään - tai juuri siitä syystä.

Singer on asunut pitkään toisen kuuromykän, sairaalloisen lihavan kreikkalaisen Antonapoulosin kanssa. Antonapoulos, jonka vihjataan olevan henkisesti vajavainen, on kuitenkin lähetetty mielisairaalaan ja Singer on jäänyt yksin. On epäselvää, miksi Singer kokee vastenmielisen ja typerän Antonapoulosin olevan hänelle läheinen, mutta tunteet nyt joskus vain ovat epäselviä. Singer odottaa lomapäiviä kuin kuuta nousevaa päästäkseen tapaamaan ystäväänsä mielisairaalassa. Siinä missä kaikki muut vuodattavat toiveensa ja pelkonsa Singerin kuuroille korville, samoin tekee Singer Antonapoulosille, joka ei kykene ymmärtämään saati vastaamaan Singerin ajatuksiin.

Henkilöhahmot tarpovat yksin omien päidensä sisällä, ja vain herra Singerin hiljainen läsnäolo tuo minkäänlaista lohtua. Nuori Mick tasapainoilee lapsuuden ja aikuisuuden rajalla. Hänessä on herännyt pohjaton jano musiikkiin. Mick unelmoi sinfonian säveltämisestä, mutta perheellä ei ole varaa pianoon. Hän säveltää kuitenkin päänsä sisällä ja yrittää muistella esikuvansa Beethovenin kolmannen sinfonian rakennetta, kirjaten sitä muistinsa varassa ylös omaan vihkoonsa. Tässä vihkossa on myös muita Mickin "sisäisen huoneen" asioita, joihin kuuluu myös orastava seksuaalisuus. Toteuttaakseen unelmansa Mick hankkii itselleen osa-aikatyön, joka pian kuitenkin vie kaiken hänen aikansa, eikä sisäiseen huoneeseen enää ole pääsyä.

Mahdottomat unelmat ajavat muutkin umpikujiin. Rotusorron aiheuttama epäluulo ja katkeruus mustien ja valkoisten välillä tiivistyy Copelandissa, joka toivoisi mustien voivan nousta sorrosta älyn ja tiedon voimalla. Copeland joutuu kuitenkin kohtaamaan valkoisten virkavallan edustajien mielivallan, jonka edessä hän on voimaton. Kerrasta toiseen hän joutuu pettymään myös omiinsa ja huomaamaan, kuinka hänen toverinsa ja sukulaisensa alistuvat osaansa, sokeaan uskoon, tai mikä kaikkein pahinta, haluavat olla kuin valkoisetkin:

'Many a day when I be ploughing or working,' Grandpapa said slowly, 'I done thought and reasoned about the time Jesus going to descend again to this earth. 'Cause I done always wanted it so much it seem to me like it will be while I am living. I done studied about it many a time. And this here the way I done planned it. I reason I will get to stand before Jesus with all my childrens and grandchildrens and great grandchildrens and kinfolks and friends and I say to Him, "Jesus Christ, us is all sad coloured peoples." And then he will place His holy hand upon our heads and straightaway us will be white as cotton.'
(s. 130-131)

Copelandin epätoivoa rotujen välisestä epätasapainosta peilaavat Jake Blountin ajatukset siitä, kuinka Yhdysvaltain kulttuuri säännönmukaisesti sortaa köyhiä ja huono-osaisia rikkaimman prosentin eduksi. Blount on Marxinsa lukenut, ja joutuu todistamaan töissä ollessaan hallitsevan luokan piittaamattomuuden työtä suorittavan luokan oloista. Maa on jakautunut kahtia rodun, mutta myös sosioekonomisen aseman rajaamana, peruuttamattomasti. Lopulta väistämätön tapahtuu ja Blountin patoutunut luokkaviha purkautuu väkivaltaisesti. Nämä tökkäykset amerikkalaisen unelman puhkaisemiseksi tuntuvat nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä turhankin tutuilta.

McCullers tasapainottelee erilaisten hahmojen välillä sujuvasti, peilaten ja vertaillen erilaisia kohtaloita peruuttamattomien muutosten kourissa. Toive löytää edes jonkinlainen kontakti muihin, rikkoa yksinäisyyden muuri, on meissä vahvana, vaikka tuo toive osoittautuisikin mahdottomaksi. The Heart Is a Lonely Hunter on synkkä, mutta jollain tavalla katkeransuloinen. Pienetkin valonpilkahdukset tuntuvat pimeässä kirkkaammilta. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.

"I wanted to live deep and suck out all the marrow of life"

Henry David Thoreau: Walden

(1854. Kokoelmasta The Library of Classic American Literature, Courage Books, 2000)

5. Kirjassa liikutaan luonnossa

Nyt, kun hitaasti eläminen ja downshiftaaminen on muodikasta, on syytä palata tuon aatteen juurille. Yhdysvaltalaisen kirjailijan Henry David Thoreaun pääteoksena pidetty Walden (julkaistu Suomessa nimellä Walden: Elämää metsässä) julkaistiin vuonna 1854. Teoksen amerikkalainen riippumattomuuden unelma vetoaa varmasti yhä moneen.

Thoreau muutti pariksi vuodeksi asumaan hyvän ystävänsä, runoilijan ja esseistin Ralph Waldo Emersonin maille, Massachusettsin osavaltiossa sijaitsevan Walden-järven rannalle pieneen, karuun mökkiin. Siellä hän pyrki elämään täysin omavaraisena, osana ympäröivää luontoa. Niukkuus ja yksinkertaisuus olivat hänen ohjenuorinaan kahden vuoden, kahden kuukauden ja kahden päivän ajan, jotka Thoreau mökissään vietti papuja viljellen, ajopuita keräten, elämää miettien ja luontoa tarkkaillen. Kokemuksistaan hän kirjoitti kirjan, jossa hän tiivistää Waldenilla viettämänsä ajan yhteen vuoteen samalla filosofista ajatteluaan lukijalle selvittäen. Tämän tiivistää hienosti Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvastakin tuttu lainaus:

I went to the woods because I wished to live deliberately, to front only the essential facts of life, and see if I could not learn what it had to teach, and not, when I came to die, discover that I had not lived. 

Kun elämän riisuu vain sen olennaisimpiin osiin, näkee sen arvon kirkkaampana. Ajatus siitä, että kuolinvuoteellaan huomaisi, ettei koskaan olisi todella elänyt, on kauhistuttava. Siispä etsimään sitä, mikä elämässä on tärkeää. Mutta mitä se on? Eräs Thoreaun filosofian kantavia ajatuksia on oman tien löytäminen, riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat. Mikään valtiovalta, yleinen mielipide tai ylhäältä saneltu säännöstö ei saa määritellä sitä, miten elämäsi elät. Thoreau halusi elää niin voimallisesti kuin mahdollista, kaiken elämän koreuden ja karuuden väkevästi kokien. Nimenomaan kokemus ja tietoisuus kaikesta tekemisestä on tärkeää, olipa se sitten kuinka vähäpätöistä hyvänsä, sillä se voi nostaa ihmisen ylevämpään olemassaoloon. Jokaisen ihmisen tulisi elää yksinkertaisesti, sopusoinnussa luonnon kanssa itseään toteuttaen. Thoreau mainitsee teoksen aikana usein intialaisen Bhagavad Gita -teoksen ja itämaisen filosofian ylipäänsä henkilökohtaisena innoittajanaan. Zen-filosofit ja nykypäivän mindfulness-ajattelijat löytänevät siis Thoreausta hengenheimolaisen.

Tästä päästään toiseen Thoreaun mielestä olennaiseen elämän osaan: lukemiseen. Thoreau kehottaa lukemaan klassikoita - mielellään alkuperäiskielillä, muinaiskreikaksi ja latinaksi - kevyen kertakäyttökirjallisuuden sijaan. Hän harmittelee sitä, kuinka suurimmalle osalle ihmisistä arvokasta lukemista edustaa vain Raamattu, ja kuinka kaikki hömppäviihde vain turruttaa ja tylsistyttää heidän aivonsa. Tähän voin jollain tavalla samastua. Pyrin itsekin pitämään aivot päässäni klassikoita lukemalla, joskin minun lukulistallani olevat klassikot ovat vähän uudempaa laatua, eivätkä muinaiskreikaksi. Ja luen ja katson myös hömppää.

Thoreau pärjäisi hienosti myös "historian tyylikkäin parta" -kisassa. Kuva: Wikipedia

Vaikka Thoreau tahtoo keskittyä arkisiin yksityiskohtiin, hän ei tee työstä itseisarvoa luterilaisessa mielessä. Enemmänkin hänen mielestään niukkaan elämään kannattaa pyrkiä siksi, että se vaatii vain vähän työtä, jolloin aikaa jää kaikenlaiselle pohdiskelulle. Vain yltäkylläisyydessä elävät joutuvat ahertamaan elintasonsa ylläpitämiseksi. Mökinmurjussa asustava pärjää vähemmälläkin. Täytyy toki muistaa, että Walden-järven mökki ei ollut missään erämaassa, vaan Thoreaun perheen kotitalo oli muutaman kilometrin päässä ja läheltä kulki maantie ja junarata. Eli niukkuutta fanittavalla Thoreaulla oli metsänkin keskellä aina turvaverkko ympärillään, jos asiat jostain syystä menisivät päin mäntyä. Tai siis, no tiedättehän.

Nykylukijalle Thoreau on vaikeahko lähestyttävä. Rönsyilevä ja runollinen kirjoitustyyli pitkine metaforineen voi väsyttää, mutta parhaimmillaan proosa on upeaa. Eniten Waldenissa hämmentää tyylien sekoittuminen. Abstraktiin pohdiskeluun yhdistyy luonnon tarkkailu ja kuvaukset viljelystä, kalastuksesta ja järven mittaamisesta. Minulle Walden oli ehkä enemmänkin kirjallinen kuriositeetti ja tutustumisretki amerikkalaisen kirjallisuusperinteen klassikkoon. Thoreaun romanttinen transendentalismi, sielun ylevöittäminen kohti korkeampaa tietoisuutta, on kaunis ajatus, jota kyyninen maailma tarvitsee. Mutta siinä on myös jotain häiritsevää, eliittiin kuuluvan ihmisen köyhyyslarppausta, jolle olen hieman allerginen.

Helmet-haasteessa Walden täyttää kohdan 5, mutta se voisi täyttää myös kohdat 4. Kirja lisää hyvinvointiasi, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 25. Kirja jossa kukaan ei kuole, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

"Kun pääset kirjan loppuun, tarjoa lukijalle vielä viime hetken yllätys"

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

(La Vérité sur l'Affaire Harry Quebert, 2012. Suom. Anna-Maija Viitanen, Tammi, 2014)

16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Menestysteoksen kirjoittanut nuori kirjailija Marcus Goldman viivyttelee välttämätöntä ja uuden kirjan aloittamista tyhjän paperin kammoa potien. Hän ottaa yhtyettä vanhaan yliopisto-opettajaansa ja mentoriinsa, Harry Quebertiin, opastuksen toivossa. Quebert itse kirjoitti 1970-luvulla klassikoksi nousseen teoksen, mutta jonka jälkeen hän ei ole kirjoittanut mitään yhtä merkittävää, vaikka onkin ollut kysytty luennoitsija ympäri Pohjois-Amerikkaa. Kahden kirjailijan välinen ystävyys jatkuu siitä, mihin se oli jäänytkin, kunnes Harry Quebertin pihalta haudattuna löydetään nuoren tytön ruumis. 15-vuotias tyttö oli kadonnut hieman ennen Quebertin menestyskirjan julkaisua. Eikä tässä vielä kaikki, sillä pian selviää, että Harry Quebertilla oli ollut suhde tämän kanssa.

Quebert pidätetään, ja Goldman alkaa tehdä omia tutkimuksiaan. Voiko hänen suuresti arvostamansa nerokas kirjailija todella olla syyllistynyt lapsenmurhaan? Goldman on itse aina mennyt elämässä siitä, mistä aita on matalin. Hän on epäilemättä lahjakas, mutta on aina valinnut taisteluikseen vain ne, joissa varmasti on ylivoimainen, ja alisuoriutuu kaikesta muusta. Yhtäkkinen menestys kihahtaa hattuun, mutta ei tarjoa selkeitä suuntia elämälle.

Goldmanin tutkimukset kirjailijaystävänsä menneisyyteen selvittävät myös hänen itsensä motiiveja ja toimivat lopulta polttoaineena luovuuden vaisuna kytevälle liekille. Tutkimukset paljastavat Quebertista, kuolleesta Nola-tytöstä ja koko kylän asukkaista yksi kiusallinen tosiasia kerrallaan amerikkalaisen pikkukaupungin idyllin alla muhivan pimeyden. Ja paljastuksia ja käänteitä totta tosiaan romaanin aikana riittää.

Sveitsin kirjallisuusilmiö Joël Dicker on kirjailijana kuin päähenkilönsä, nuori menestyskirjailija, joka ei piilottele vaikutteitaan. Tapahtumapaikka Yhdysvaltain koilliskulmassa tuo heti mieleen amerikkalaiset Uuteen-Englantiin teoksensa sijoittavat menestyskirjailijat John Irvingin ja Stephen Kingin. Mysteerin tuntua Dicker lainaa Kingiltä ja erikoiset persoonat ja hahmojen neuroosit taas Irvingiltä. Kuulemma juoni on hyvin paljon velkaa jollekin Philip Rothin romaanille, mutta tästä minulla ei ole omakohtaista kokemusta, joten mene ja tiedä. Pituudeltaankin (yli 800 sivua pokkarina) Totuus Harry Quebertin tapauksesta painii samassa sarjassa esikuviensa kanssa. Pakko todeta myös tässä vaiheessa, että en tarkoita tätä pahalla, sillä pidin Dickerin kirjasta kovasti, kuten myös mainituista Irvingistä ja Kingistäkin (parhaimmillaan). Uhrin puhtoisesta persoonasta, jolla on salattu menneisyys, tulee taas väistämättä mieleen taas ajankohtainen Twin Peaks -tv-sarja.

And which way would that be?

Tutuissa maisemissa siis liikutaan, mutta kuten tarinan kuolleena löytynyt tyttökään, ei Totuus Harry Quebertin tapauksesta ole sitä, miltä näyttää. Se on rikosromaani vain pinnalta. Sitä enemmän se on kirja kirjoittamisesta, kiitollisuudesta ja luovuuden paineista:

- Miten voit olla varma että aina jaksat kirjoittaa kirjoja?

- Jotkut jaksavat, jotkut eivät. Sinulla kyllä voimat riittävät. Minä tiedän sen.

- Miten voit olla siitä noin varma?

- Koska kirjoittaminen on sinussa. Vähän niin kuin tauti. Kirjailijantauti ei nimittäin tarkoita sitä ettei pysty enää kirjoittamaan. Se tarkoittaa ettei pysty olemaan kirjoittamatta.

(s. 241)

Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli varsinainen "page-turner", kuten angloamerikkalaiset sanovat, jonka jälkimmäiset 400 sivua ahmaisin parissa päivässä. Välillä ärsytti osan hahmoista selkeä karikatyyrimaisuus, kuten vaikkapa Goldmanin kliseinen neuroottinen, hössöttävä juutalaisäiti. Mutta sen minkä Dicker ehkä omaperäisyydessä häviää, hän voittaa yksinkertaisesti vetävyydessä ja miellyttävästi pinnan alla kuplivissa, perinteisestä rikosromaanista poikkeavissa teemoissa. Tästä tyhjyydestä, epäonnistumisen pelosta ja luovuuden luonteesta tarina saa voimansa. Vahva suositus viihdyttävästä, mutta ei liian höttöisestä kirjallisuudesta pitäville. Sopii myös lukuhaasteen kohtiin 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 23. Käännöskirja, 24. Kirjassa selvitetään rikos, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.