Lauri Eirola: Harmegiddo

Lauri Eirola: Harmegiddo 

(Like, 2017)

Sodassa mies voi löytää tarkoituksensa

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

Vuosi 2018 alkoi jo edellisvuoden puolella kirjaston uutuushyllystä melko summamutikassa poimitulla Lauri Eirolan Harmegiddo-romaanilla. Kannen kuvasta tulivat mieleen British Museumissa nähdyt muinaisen Kaksoisvirranmaan valtakuntien savitaulut ja patsaat. Tartuin minulle ennen tuntemattoman kirjailijan teokseen, ja takakannen maininnat Babylonian ja Assyrian valtakunnista kutkuttivat mielikuvitusta. Sen verran tosin selvisi jälkikäteen, että Harmegiddo on ainakin löyhästi jatkoa Eirolan debyyttiromaanille Assurin kehä. En kuitenkaan lukiessa tuntenut kaipaavani lisäkontekstia tai etten olisi pysynyt kärryillä, eli Harmegiddo toimii myös itsenäisenä romaanina.

Assyrian pronssikautinen valtava imperiumi on hävitetty, ja assyrialaiset elävät hajallaan mennyttä kunniaansa etsien. Tilaisuus maineen palautukseen nousee esiin, kun Egyptin armeijat lähtevät valloitusretkelle kohti Megiddoa ja Jerusalemia. Assyrialaiset liittyvät mukaan sotaretkelle Egyptin liittolaisina. Samaan aikaan toisaalla Babylonin nouseva kuningaskunta pullistelee lihaksiaan ja pyrkii laajentamaan alueitaan, sekä vastaamaan Egyptin ja assyrialaisten asettamaan haasteeseen. Väliin jäävä Juudean kuningaskunta, aina ajankohtainen ja kiistanalainen alue, joutuu luovimaan kahden huomattavasti suuremman sotilasmahdin ristiaallokossa. Jonkinlainen liittolainen on löydettävä. Liittolaisuudessa on vain se huono puoli, että se on voimassa vai niin kauan kuin kaikki osapuolet siitä hyötyvät. Sodan merkittävin taistelu käydään Megiddon vuorella, Harmegiddolla, johon Raamatunkin kaikki sodat lopettava Harmageddon-sota viittaa. Kahden armeijan kohtaaminen henkilöityy yksilötasolla kahteen mieheen, Babylonin hallitsijan valitsemaan soturi Amel-Mardukiin, sekä Assyrian kuninkaan kilvenkantaja Naram-Adariin.

Molemmilla miehistä on traumaattinen menneisyys ja vaikea suhde valitsemaansa elämänuraan. Väkivalta on leimannut heidät lapsuudesta saakka, eikä sodankäynti tunne armoa tai inhimillisyyttä. Sodan synnit jäävät painamaan niin Naram-Adarin kuin Amel-Mardukin sydäntä, mutta velvollisuus on silti täytettävä ja taisteluun syöksyttävä, kun hetki koittaa. Ympärillä maailma pyrkii kuitenkin jatkamaan kulkuaan sodasta piittaamatta. Olipa alueen hallitsija kuka hyvänsä, tavallisen kansan tahto ja toiveet pysyvät aikakaudesta toiseen samanlaisina:

Oli rauhoittavaa nähdä, kuinka viljelijät leikkasivat vehnää samalla tavalla kuin olivat tehneet ennen farao Nekon sotaretkeä, ennen Assyrian kukistumista ja jo ennen assyrialaisherruutta. Heille ei ollut merkitystä sillä, kuka maata hallitsi, kunhan vilja sai kypsyä rauhassa ja kunhan miehet olivat vapaita korjaamaan sadon ja naiset erottelemaan vehnänjyvät akanoista.
(s. 84)

Eirola kuvaa keihäin, nuolin ja miekoin käytävää sotaa väkevästi, verisesti ja armotta. Panttivankeja kidutetaan vatsaa vääntävällä voimalla ja kilpiin kumahtelevat keihäiden iskut tärisyttävät olkapäitä. Sotakuvaukset ja päähenkilöiden kamppailut oman menneisyytensä kanssa ovat romaanin vahvinta antia. Juonenkehittelyssä Eirolalla on vielä parantamisen varaa, sillä paljon asioita tuntuu tapahtuvan vain kuin sattuman oikusta, ja toisia taas pohjustetaan sivu- ja kappaletolkulla niille kuitenkaan mitään tekemättä, jolloin jännite katoaa. Kahden päähenkilön kohtaaminen vesitetään täysin. Jostain syystä pidin kuitenkin Eirolan kertomusta assyrialaisista ja babylonialaisista enemmän kuin viime vuonna lukemastani Asko Sahlbergin Pilatuksesta, vaikka monet ovatkin pitäneet jälkimmäisestä kovasti.

Harmegiddo oli lupaava lukuhaasteen aloitus tälle vuodelle, vaikka sen toteutus olikin osittain hieman puolivillainen. Jään odottamaan Eirolan seuraavia romaaneja kuitenkin mielenkiinnolla. Harmegiddo sopii kohdan 41 lisäksi myös haasteen seuraaviin kohtiin:

4. Kirjan nimessä on jokin paikka
9. Kirjan kansi on yksivärinen
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Uusi lukuhaaste ja edellisen purkua

Mitä jäi käteen lukuvuodesta 2017?

Osallistuin toista kertaa Helmet-lukuhaasteeseen, ja tällä kertaa sain täytettyä kaikki viisikymmentä kohtaa eri kirjoilla. Luin enemmän kirjoja kuin moneen vuoteen: viisikymmentä kirjaa, joista muutama oli vuosia hyllyä lämmittäneitä mammutteja, osa taas kevyempiä, ex tempore -valintoja kirjastosta. Luin myös huomattavan paljon enemmän suomalaista kirjallisuutta ja varsinkin uudempaa suomalaista kirjallisuutta kuin aiemmin, mikä sopi hyvin vuoden 2017 satavuotisteemaan. Pariin vanhaan tuttuunkin tuli palattua uudestaan ja todettua ne edelleen mielenkiintoisiksi. Muutamia taiteilijaelämäkertoja tuli luettua, ja ne olivat pääsääntöisesti mallikkaasti kirjoitettuja ja hyvin tutkittuja. Paljon hyviä kirjoja, muutama loistava kirja ja jonkin verran vähän kehnoja tai jollain tavalla pettymyksen tuottaneita kirjoja. Viisi suurimman vaikutuksen tehnyttä kirjaa ovat seuraavat, ja niitä käsitteleviin teksteihin pääsee klikkaamalla kirjan nimeä.

William Faulkner: The Sound and the Fury
Luin viime vuonna muutamankin vaikeana pidetyn teoksen, ja tämä etelävaltiolaisen perheen tarinaa useasta eri näkökulmasta ja eri kerrontatekniikoin kuvaava teos oli palkitsevimmasta päästä. Vaikeasti kehitysvammainen Benjy-parka ja objektiksi jäävä Caddy-tyttö olivat sydäntäsärkevimpiä hahmoja kaikista kirjoista, jotka viime vuonna luin.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945

Suomi 100 -juhlavuonna oli tärkeää muistella myös vähemmän kunniakkaita hetkiä Suomen historiasta. Kivimäen väitöskirjastaan laajentama tietokirja valottaa suomalaisten sotilaiden mielenterveysongelmia sota-aikana.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Eräs tarinaltaan vetävimpiä kirjoja viime vuodelta. Myös tieteen, uskomusten ja etiikan ristiriitojen teemoiltaan ajankohtaisin ja kylmäävin. Hieno tasapaino juonen ja sisällön välillä.

Volter Kilpi: Alastalon salissa
Yksi alussa mainituista hyllynlämmittäjistä, joka osoittautui mainettaan selkeämmäksi. Pitkä kuin mikä, jaarittelevakin jonkun mielestä, mutta uskomattoman rikas kieli ja ajatuksen kirkkaus kantavat pikkutarkkaa romaania. Turhaan pelätty.

Witold Pilecki: Vapaaehtoisena Auschwitziin - Vastarintaliikkeen soluttautujan uskomaton tarina
Miltei uskomaton selviytymistarina pahamaineiselta keskitys- ja tuhoamisleiriltä. Ihmisen julmuudella ei ole mitään rajaa, mutta toisaalta ei ole myöskään sisukkuudella.

Mitä odotan vuodelta 2018?

Helmet-lukuhaaste vuodelle 2018 löytyy täältä. Uudessa lukuhaasteessa oli heti inspiroivia kohtia: fiktiivinen maa, kirja aloittaa sarjan, vain yksi tai kaksi hahmoa, viittauksia populaarikulttuuriin, ensimmäinen maailmansota, perheenjäsenen valitsema kirja... On erittäin mukava nähdä, että kääntäjät on taas muistettu yhdessä kohdassa, se lämmittää mieltä. Runous tekee taas paluun, mikä sekä kiinnostaa että vähän pelottaa. Johonkin uuteen sarjakuvaromaaniin olisi myös mukava tutustua, samoin kuin muuten tuntemattomaksi jääneeseen balttilaiseen kirjallisuuteen. Lohikäärmekohta viittaa vahvasti fantasiaan, mutta eiköhän senkin voi täyttää monenlaisilla kirjoilla, kun vähän miettii laatikon ulkopuolelta. Ei sillä että fantasiassa olisi mitään vikaa. Vaikeimpia kohtia henkilökohtaisesti ovat ehkä elokuvan tekemisestä kertova kirja, omalta mukavuusalueelta poikkeava kirja, ja kirja, jonka päähenkilö haluaisin olla.

Somessa on levinnyt myös hyllynlämmittäjähaaste, eli valitaan omasta kirjahyllystä 12 kirjaa, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet sinne lukemattomina. En varmaankaan sen virallisemmin tuohon haasteeseen osallistu, mutta viime vuonnakin luin omasta hyllystä juuri sellaisia kirjoja ainakin sen 12 kappaletta. Tänäkin vuonna ajattelin käyttää ensisijaisesti hieman paisunutta omaa kirjahyllyä, mutta luotan myös Oulun kaupunginkirjaston valikoimiin, jotka eivät ole tähänkään mennessä pettäneet. Omasta hyllystä ainakin Dostojevskin Karamazovin veljekset ja Antony Beevorin Toinen maailmansota katsovat minua syyttävästi... Harmi, että haasteen kohtana oli ensimmäinen, eikä toinen maailmansota!

Kuten viime vuonnakin, pyrin tänäkin vuonna täyttämään jokaisen haasteen kohdan yhdellä kirjalla, sekä kirjoittamaan ainakin jotain jokaisesta luetusta kirjasta. Ensimmäinen kirja on jo luettu, joten ensimmäinen tekstini on luvassa pian. Se tulee käsittelemään Lauri Eirolan viime vuonna julkaistua muinaiseen Babyloniaan ja Assyriaan sijoittuvaa teosta Harmegiddo.

Toivotan kaikille blogini seuraajille antoisaa lukuvuotta 2018!

"Seikkailu"

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

(Pappan och havet, 1965. Suom. Laila Järvinen. WSOY, 2007)

25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

Vuoden viimeisenä päivänä sain luettua loppuun Helmet-lukuhaasteen viimeisen kirjan, ja se oli yllättävän vaikeaksi osoittautuneen kohdan 25 täyttävä Tove Janssonin Muumipappa ja meri. Tein ehkä kohdasta turhan vaikean itselleni, sillä en halunnut kirjassa mainittavan kuolemaa edes henkilöiden taustoissa. Yllättävän monessa romaanissa nähtävästi ainakin mainitaan jonkun kuolema. Jos ihan tarkkoja ollaan, kyllähän tässäkin kirjassa puhutaan eräiden eliöiden kuolemasta, mutta päätin armahtaa itseni ja hyväksyä tämän kohtaan 25.

Muumipappa on turhautunut. Hänestä tuntuu, että hän on perheessään tyhjän panttina. Mamma hoitaa kotiaskareet eikä mitään suuria seikkailuja ole tiedossa. Vaarallinen metsäpalokin tukahtuu tuosta noin vain. Pappa haluaisi olla perheen pää, ongelmien ratkaisija, huolehtija, tiennäyttäjä:

Minä en halua korjata, ajatteli isä. Minä en halua nyppiä meriheinää... Minä tahdon rakentaa suurta ja kestävää, tahdon tehdä kauhean paljon monenlaista ja mielelläni - mutta en tiedä... on hirveän vaikeata olla isä!

(s. 85)

Siispä muumiperhe päättääkin papan johdolla jättää muumitalon ja muuttaa majakkasaarelle, joka on kartalla vain pieni täplä. Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy siis kasaavat kimpsut ja kampsut ja lähtevät "Seikkailu"-veneellään merille.

Saarella suuret odotukset lässähtävät. Saari on karu, siellä ei kasva juuri mitään, sää on kamala ja majakkakin on lukossa. Sitä paitsi majakassa ei loista edes valo. Pappaa alkaa jurppia entisestään, kun hän ei onnistukaan tuomaan perhettään vaarojen läpi uuden elämän kukoistukseen. Sillä välin Mammakin alkaa turhautua, kun koti-ikävä raastaa eikä karulla saarella voi edes puutarhaa kasvattaa. Muumipeikko taas on ongelmissa liian kiltteytensä kanssa - hän rakastuu rannalla ravaaviin merihevosiin, jotka vain heilauttavat harjaansa ja nauravat Muumipeikolle, ja oman rauhan takaava aukeakin on täynnä ikävästi pisteleviä muurahaisia. Pikku Myyllä on muurahaisongelmaan ratkaisu, josta Muumipeikko ei halua tietää enempää.

Mukana tarinassa on myös Mörkö, tuo muumien kenties surullisin hahmo. Mörkö varsinkin oli tässä kirjassa erinomaisesti kuvattu. Kylmyyttä ja pimeyttä hohkaava ilmestys, joka levittää yksinäisyyttään ja surkeuttaan ympärilleen. Muutenkin Jansson osaa todella hienosti luoda hahmoja, joissa ihmisyyden kipupisteet tiivistyvät. Yksinäisyyden lisäksi Muumipapassa ja meressä koetaan turvattomuutta, mitättömyyden tunnetta, yksipuolista rakkautta, surua ja ärsyyntymistä perheenjäseniin. Kirja olikin oikeastaan varsin synkkä, ja kaikkia hahmoja Pikku Myytä lukuunottamatta kävi jossain vaiheessa sääliksi. Pikku Myyn omapäisyys ja sarkasmi tuntuvat tekevän hänet immuuniksi kaikelle todella ikävälle, mutta samalla ehkä myös etäiseksi muille.

Muumipappa ja meri oli ensimmäinen lukemani muumikirja; minulle muumit ovat tuttuja lähinnä Muumilaakson tarinoita -tv-sarjasta, jota katsoin lapsena ahkerasti. Olen lukenut muutaman muun Tove Janssonin kirjan, mutta niistä oikeastaan yksikään ei ole oikein iskenyt. Tästä taas pidin kovastikin.

Tähän päättyy minun Helmet-lukuhaasteeni vuodelle 2017. Blogin kirjoittaminen lukemistani kirjoista on ollut sen verran mukavaa, että taidanpa jatkaa tätä tänäkin vuonna. Eli piakkoin luvassa tarinointia vuoden 2018 haastekirjoista!