Neil Peart 1952–2020

Work in progress. Kuva: Rolling Stone

Neil Peart, kanadalaisen Rush-yhtyeen virtuoosimainen rumpali ja sanoittaja, menehtyi aggressiiviseen aivokasvaimeen alkuvuodesta 2020. Peart oli rumpalina tekninen hirmu, joka löi kovaa ja tarkasti, ja joka sovitti osuutensa insinöörin tarkkuudella sellaisiksi, että ne olivat erottamaton osa Geddy Leen ja Alex Lifesonin sävellyksiä. Peart teki konserteissa rumpusooloistaan taidetta, jota saattoivat ihastella muutkin kuin rumpalit. Sanoittajana Peart oli ajoittain hieman paasaava, mutta aina mielenkiintoinen, omaperäinen ja teknisesti moitteeton. Ei kukaan kirjoittanut sellaisista aiheista rock-bändin kontekstissa, uran alun fantasia-aiheista kypsän kauden sosiologiaa, tiedettä, historiaa ja ihmissuhteita käsitteleviin teksteihin. Pikkukaupungin unelmoiva nörtti kirjoitti niin, että tämä pikkukaupungin unelmoiva nörtti koki jonkun ymmärtävän.

Peart oli myös innokas matkailija, ja hän kirjoitti useita kirjoja reissuiltaan ympäri maailmaa, niin etapeiltaan polkupyörän selässä Afrikassa kuin moottoripyöräilystä Pohjois- ja Väli-Amerikassa. Käsittelen tässä blogipostauksessa kolmea Peartin matkakirjaa, joista kaksi olen lukenut tänä vuonna ja yhden muutama vuosi sitten.

Ghost Rider – Travels on the Healing Road

(ECW Press, 2002)

Shadows on the road behind, shadows on the road ahead

Vuosina 1997 ja 1998 Peartia kohtasi tragedia, jollaista ei toivoisi kellekään. Ensin hänen tyttärensä menehtyi auto-onnettomuudessa, ja vuoden sisällä hänen vaimonsa hävisi lyhyen ja katkeran taistelun syövän kanssa. Tosin Peartin mielestä vaimon todellinen kuolinsyy oli särkyneen sydämen aiheuttama "hidas, apaattinen itsemurha". Ura – ja oikeastaan kaikki muukin – tuntui tällaisen koettelemuksen jälkeen toissijaiselta, joten tarinoita musiikista tai soittamisesta tästä kirjasta on turha etsiä. Koko edeltänyt elämä tuntui vieraalta. Miten jatkaa yksinään, kun elämästä on kadonnut ilo, toivo ja merkitys? Peartin ratkaisu oli hypätä moottoripyörän selkään ja lähteä ajamaan. Renkaiden alla kiitävät kilometrit kävivät surutyöstä. Niitä kuitenkin tarvittiin kymmeniä tuhansia, ennen kuin Peart alkoi päästä jonkinlaiseen rauhaan tapahtuneen kanssa.

Without knowing it, I had identified a subtle but important part of the healing process. There would be no peace for me, no life for me, until I learned to forgive life for what it had done to me, forgive others for still being alive, and eventually, forgive myself for being alive.
(s. 55)

Peart käy läpi suruprosessiaan samalla kun kuvailee konkreettista taivaltaan Quebecista Alaskaan, sieltä Kalifornian kautta Meksikoon ja Belizeen, talvehtimaan takaisin Quebeciin ja uudestaan reissun päälle Kanadan ja Yhdysvaltain itäosiin. Mieleen hiipii ajatus siitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa Peart on voidessaan lähteä kuukausiksi reissamaan välittämättä kustannuksista, mutta tätäkin puolta Peart käsittelee kirjassaan. Puolen välin jälkeen kirjan rakenne muuttuu hieman, kun Peart alkaa kirjoittaa kirjeitä parhaalle ystävälleen, joka on joutunut huumausainerikoksista tuomittuna vankilaan – ikään kuin aiemmissa vastoinkäymisissä ei olisi ollut tarpeeksi kestämistä.

Kirja ei kuitenkaan ole niin synkkä kuin voisi kuvitella. Toki Peart käy läpi kaikkia menetykseen liittyviä tunteita itsesyytöksistä ja vihasta kanssaihmisiä kohtaan lähtien, mutta surun hiljalleen hellittäessä Peart alkaa arvostaa taas asioita, joista hänen aiempi minänsä nautti – luonnon kauneutta, läheisten ihmisten rakkautta, kirjallisuutta. Kirjan alkupuoli ja matkat Kanadassa sekä kuvaus talven vietosta Quebecissa olivat kaikkein kiinnostavinta antia ja saivat jo puolivakavissaan harkitsemaan matkaa Kanadaan. Olin puoleen väliin asti sitä mieltä, että Ghost Rider olisi Peartin kirjoista paras, mutta sen jälkeen valtavasti kasvava kirjeiden määrä ja sitä myötä myös toiston määrä vesittivät lukunautintoa.

Traveling Music – The Soundtrack to My Life and Times

(ECW Press, 2004)

All this machinery making modern music can still be open-hearted

Luin Traveling Musicin vuonna 2016, ja se oli ensimmäinen lukemani kirja Peartilta. Jos Ghost Rider oli terapiaa, Traveling Music on elämäkertaa. Siinä seestynyt ja uuden rakkauden löytänyt Peart ajelee tällä kertaa luksusautolla pitkin Yhdysvaltoja, kuuntelee musiikkia ja kirjoittaa siitä, mitä musiikki hänelle merkitsee. Siinä missä Ghost Rider vältteli musiikkia liian läheisenä aiheena, keskittyy Traveling Music nimensä mukaisesti juuri siihen. Peart avaa musiikillista historiaansa, ensivaikuttajia soittoonsa ja ammattimuusikon uran ensiaskelia, jotka lopulta johtavat Rushiin liittymiseen. Kirja on edelleen ensisijaisesti matkakertomus, ja maanteiden, maisemien ja majapaikkojen kuvailu ovat pääosassa. Itselleni kuitenkin kirjan pääanti oli juuri musiikissa. Peartin musiikkimaussa ja vaikuttajissa on paljon tuttua ja ymmärrettävää, kuten The Whon kaltaiset voimatriot ja Buddy Richin kaltaiset rumpulegendat, mutta paljon todella yllättäviäkin valintoja. En esimerkiksi äkkiseltään olisi arvannut Peartin olevan kovan luokan Frank Sinatra -fani, tai että matkamusiikkina olisi myös vaikkapa Linkin Parkia, Madonnaa tai mariachi-musiikkia. Peartin tarve tehdä, vaikuttaa ja vaikuttua, sekä innostus uusista asioista on tarttuvaa. Peartin kallis maku muun muassa autojen suhteen välillä vähän vieraannuttaa, ja miltei kaupalliselta yhteisyöltä tuntuvat jatkuvasti toistuvat maininnat The Macallan -skottiviskin naukkailusta huvittavat.

Peartin soitosta kiinnostuneille tämä on luultavasti suositeltavin Peartin kirjoista. Samanlaista koskettavuutta siinä ei ole kuin Ghost Riderissa, mutta samankaltainen henkilökohtaisuus värittää rumpalin matkamuistelmia, tällä kertaa elämänmyönteisemmissä merkeissä.

Far and Wide – Bring That Horizon to Me!

(ECW Press, 2016)

Learning that we're only immortal for a limited time

Rushin viimeiseksi jäänyt kiertue juhlisti yhtyeen 40 toimintavuotta. Vaikka Rushin ekalla levyllä rumpuja soittaakin John Rutsey, on debyyttilevyn julkaisun kanssa samana vuonna bändiin liittynyt Neil Peart kiistatta se ainoa oikea rumpali. Ilman yhtä tästä kolmikosta – Geddy Lee, Alex Lifeson ja Neil Peart – ei olisi myöskään Rushia. Siksipä oli hiuskarvan varassa, olisiko 40-vuotiskiertue jäänyt toteutumatta, sillä Peartin terveysongelmat ja Rushin fyysisesti äärimmäisen raskaat keikat saivat Peartin miltei jättäytymään pois kelkasta. Hän kuitenkin suostui sillä ehdolla, että kiertue tulisi olemaan yhtyeen viimeinen. Peart taittoi Pohjois-Amerikkaan suuntautuneiden konserttien väliset matkat moottoripyörällä. Näiltä etapeilta kirjoitetuista teksteistä muodostui kirja Far and Wide.

Kuitenkin itse kiertue saa teksteissä vain pienen osan, ja siitä tärkeintä antia on Peartin oma näkemys lopettamisesta sekä suhteesta bändikavereihin, tai "työkavereihin", kuten hän heitä nimittää. Armoton itsekritiikki yhdistettynä pitkiin konsertteihin sekä vaikeisiin ja raskaisiin osuuksiin on huono yhdistelmä, ja Peart halusi välttää kehäraakiksi päätymisen. Rushin loistavassa Losing It -kappaleessa kuvattu Ernest Hemingwayn kohtalo oli juuri se, jonka Peart halusi välttää:

The writer stares with glassy eyes

Defies the empty page

His beard is white, his face is lined

And streaked with tears of rage

Thirty years ago, how the words would flow

With passion and precision

But now his mind is dark and dulled

By sickness and indecision

And he stares out the kitchen door

Where the sun will rise no more

(Losing It, albumilta Signals, 1982)

Osa kirjan teksteistä oli julkaistu Peartin blogissa, mutta kirjaan niitä on lavennettu ja stilisoitu. Ilmeisesti kirjassa on myös paljon kuvia, mikä ei kuuntelemaani äänikirjaan tietenkään välittynyt. Valitettavasti Far and Wide oli lukemistani Peartin kirjoista hajanaisin ja kehnoin, mikä ehkä selittyy tekstien alkuperäisellä julkaisulla blogialustalla. Kertomukset olivat hyvin erillisiä, eikä niissä ollut yhtä vahvaa kantavaa teemaa kuin kahdessa yllä esitellyssä teoksessa. Ne myös toistivat itseään pahiten, mikä vaivaa välillä muitakin Peartin kirjoja. Rush-anekdootit ja lopettamispäätöksen avaaminen nostavat kuitenkin pisteitä.

Päätän tämän blogipostauksen eräisiin suosikkilainauksistani Peartin sanoituksista. Olkoon se meille muistutukseksi. 

And if the music stops
There's only the sound of the rain
All the hope and glory
All the sacrifice in vain
And if love remains
Though everything is lost
We will pay the price
But we will not count the cost
(Bravado, albumilta Roll the Bones, 1991)