Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

(Мёртвые души, 1842. Suom. Samuli S. Otava, 1977)

Niin, hyvät lukijat, te ette soisi näkevänne paljastettua inhimillistä vajavaisuutta

1. Kirjassa muutetaan

Tsaarinajan Venäjällä, 1800-luvulla, maanomistajat saivat pitää maaorjia. Orjista maksettiin veroa, jonka määrä laskettin epäsäännöllisin väliajoin maaorjien määrän perusteella. Luvut eivät pysyneet tietenkään ajan tasalla talonpoikien syntyessä ja kuollessa. Kirjoihin jäi maaorjia, "sieluja", jotka olivat jo aikaa sitten kuolleet, mutta olivat teknisesti ottaen yhä maanomistajan omaisuutta. Näitä kuolleita sieluja muilta maanomistajilta ostamaan ilmestyy herra Tshitshikow (käytän tässä tekstissä vanhan suomennoksen mukaisia kirjoitusasuja). Kuolleiden sielujen ostoreissulle johdattaessaan Nikolai Gogol pyrkii myös paljastamaan aikalaistensa ja maanmiestensä sisimpien mädännäisyyden.

Tshitshikowin taustoja ei aluksi lukijalle juuri avata. Tämä ilmeisen miellyttävän oloinen keski-ikäinen herrasmies ilmestyy kaupunkiin, asettuu aloilleen ja hurmaa paikalliset silmäätekevät käytöksellään, joka on aina moitteetonta, muttei koskaan paljasta hänestä mitään henkilökohtaista. Tutustuttuaan maanomistajiin Tshitshikow alkaa kierrellä heidän luonaan ostattelemassa heidän kuolleita maaorjien sieluja, ikään kuin hyvää hyvyyttään pois heidän haittoina olemasta. Tästähän seuraisi vain hyvää, sillä näin maanomistajat eivät turhaan maksaisi veroa, eikö niin? Aluksi suunnitelma onnistuukin, vaikka myyjät tunnustavat toimissa olevan jotain hämärää. Pian epäilykset kasvavat ja monet alkavat kyseenalaistaa Tshitshikowin aikeet. Huhumyllyyn kierroksia lisäävät kuiskuttelut siitä, että Tshitshikowilla olisi aikeissa ryöstää kuvernöörin tytär mukaansa.

Tshitshikowin kohtaamat maanomistajat ovat toinen toistaan liioitellumpia karikatyyrejä; vainoharhaisia saitureita, pakonomaisia liioittelijoita, ahmatteja ja hienostelijoita. Kuolleiden maaorjien ostaminen on myös absurdi ja liioiteltu juoni, mutta sen avulla Gogol luo kuvan alemassa asemassa olevia ihmisiä hyväksikäyttävästä ihmisluokasta. Tshitshikow on huijari ja korruptoitunut helppoheikki, jolle sielujen osto on vain yksi keinottelu monien joukossa. Todelliset kuolleet sielut asustavat Tshitshikowin ja kumppaneiden sisällä. Kertojan suhtautuminen päähenkilöönsä ei ole kuitenkaan täysin vihamielinen, vaan jää epämääräiseksi. Jokin, ehkä toivo parannuksesta, saa lukijan Tshitshikowin puolelle, sillä häntä ei koskaan kuvata varsinaisesti pahana, ainoastaan moraalisesti heikkona. 

Gogol kuvaa kohteitaan sivallellen niistä kerroksia pois ja paljastaen, millainen ihminen todella on. Sankaruutta tai ylevyyttä ei hahmoissa ole havaittavissa. Tämä totuudenpuhujan rooli on raskas myös kertojalle, joka ottaa välillä tilanteen haltuun ja puhuttelee lukijaa suoraan. Lukijoille olisi helpompi hyväksyä hyvä sankari, ei vajavaista:

Vaan ei se ole raskasta, ett'ei sankari tyydytä; raskasta on sydämmessä se poistumaton vakuutus, että lukijat olisivat saattaneet olla tyytyväisiä tähän samaan sankariin, juuri samaan Tshitshikow'iin. Ell'ei tekijä olisi katsahtanut syvemmälle hänen sydämeensä, ell'ei olisi liikauttanut sen pohjalla sellaista, mikä pujahtaa ja lymyy pois maailman silmistä, ell'ei hän olisi ilmituonut salaisimpia ajatuksia, joita ei ihminen usko kellenkään toiselle, vaan olisi näyttänyt hänet semmoisena, jommoisena hän näkyi koko kaupungille, Manilow'ille ja muille - silloin olisivat kaikki olleet hyvillään ja pitäneet häntä huvittavana henkenä.
(s. 292)

Alunperin Gogol tarkoitti Kuolleet sielut ensimmäiseksi osaksi trilogiaa, joka Danten Jumalaisen näytelmän innoittamana kuvaisi venäläisen sielun matkaa helvetistä kiirastulen kautta paratiisiin. Kuolleet sielut jäi kuitenkin ainoaksi osaksi, sillä toisen osan Gogol poltti ja kolmatta ei ehtinyt aloittaakaan. Poikkeuksellisen viiltävä sävy hahmojen kuvaamisessa selittyy siis sillä, että lempämpää käsittelyä ja synninpäästöä oli suunniteltu tuleviin osiin.

Luin Kuolleista sieluista vanhan, 1800-luvun lopulta peräisin olevan suomennoksen, joka oli sinänsä mainiota ja paikoin hersyvänhauskaa kieltä, mutta suhteellisen haastavaa luettavaa. Kirja on melko lyhkäinen, eikä juoni sinänsä ole monimutkainen, mutta johtuneeko sitten vanhasta suomennoksesta, että kirja tuntui raskaslukuiselta. Satiiri venäläisestä yhteiskunnasta ja karikatyyrin vedoin piirretyt hahmot huvittivat, mutta kirja ei varsinaisesti vetänyt mukaansa. Eniten ajatuksia herättivät kertojan suorat puuttumiset tarinaan ja siihen, miksi tätä tarinaa kerrotaan. Huomaan näin jälkeenpäin, että olisi pitänyt tehdä tarkemmat muistiinpanot, sillä yksityiskohdat unohtuvat nopeasti, ja tuntuu siltä, että kirjan suola olisi nimenomaan yksityiskohdissa, eri hahmojen käytöksessä ja niiden vertailussa.

Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

(Братья Карамазовы, 1880. Suom. Martti Anhava. Otava, 2014)

Miksi tuommoinen mies elää!

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Kilon painoiset klassikkoromaanit sopivat täydellisesti kesälomalukemiseksi. Viime vuonna vietin kesälomani seuraten Leopold Bloomin jalanjälkiä, ja tänä vuonna päätin ottaa kesälukemiseksi teknisesti kevyemmän, mutta tematiikaltaan ja sisällöltään ihan yhtä raskaan teoksen: Fjodor Dostojevskin (1821 - 1881) viimeiseksi jääneen suurteoksen, Karamazovin veljekset. Sen herättämiä kysymyksiä: Mitä on lähimmäisenrakkaus? Mitä on vapaa tahto? Onko elämän suunta jo syntymässä määrätty?

Fjodor Karamazovilla on kolme poikaa: Dimitri, Ivan ja Aleksei. Fjodorin ensimmäinen vaimo ja Dimitrin äiti oli kaunis varakkaan suvun tytär, jonka Fjodor ryösti matkaansa romantiikan puuskassa. Liitto ei ollut kuitenkaan erityisen lämmin, ja vaimo karkasi toisen miehen matkaan ja lopulta kuoli. Toinen vaimo oli avioton lapsi, aikuisena uskonnollisessa hurmoksessa ja itsetuhoinen. Synnytettyään Ivanin ja Aleksein hänkin kuoli jättäen Fjodorin yksin poikien kanssa. Kummankaan vaimon kuolema ei juuri Fjodoria hetkauttanut ainakaan nähtävästi, ja lapset saivat kasvaa palvelijoiden huomassa. Ivanin ja Aleksein kanssa kasvoi myös Pavel Smerdjakov -niminen poika. Smerdjakov on kylähullun naisen lapsi, joka syntyi Karamazovien puutarhassa. Kylillä puhutaan, että Smerdjakov olisi Fjodorin avioton lapsi, mikä saattaa hyvinkin pitää paikkansa Fjodorin häntäheikin maineen tuntien.

Karamazovien palvelijat kasvattavat Fjodorin poikia kuin ominaan ennen kuin luovuttavat nämä muualle huostaan; Dimitrin Eurooppaan äitinsä serkun luo ja Ivanin ja Aleksein äitinsä kasvattiäidin stipendin turvaamina opintojen pariin. Vartuttuaan Dimitri viettää tapahtumarikasta elämää muun muassa armeijan leivissä, eivätkä naisseikkailutkaan jää hänelle vieraiksi. Ivanista varttuu epäilevä luonnontieteilijä, ateisti ja lahjakas kirjoittaja. Aleksein lahjakkuus ja mielenkiinnon kohteet suuntautuvat teologiaan ja munkin elämään. Smerdjakov jää palvelijoiden huostaan ja opiskelee kokiksi, joskaan hän ei saa ammatista juuri tyydytystä itselleen.

Dimitri on vähä vähältä kuluttanut reissuillaan hänelle kuuluvan perintöosansa. Isä ei ole ollut pojalleen täysin rehellinen varoja antaessaan, ja perinnön yhtäkkinen ehtyminen tulee Dimitrille yllätyksenä. Fjodor-isä on itsekin hummaillut omaisuuttaan menemään juominkeihin ja naisiin, mutta jostain syystä on onnistunut lainaamalla ja kitsastelemalla kasvattamaan itselleen mittavan omaisuuden. Fjodor ei ole valmis luopumaan enää kopeekastakaan poikansa hyväksi. Dimitri palaa kääntämään isänsä pään perinnön suhteen. Kotikaupunkiin palanneet veljekset kohtaavat. Ivanin ironia törmää Aleksein rauhallisen, vilpittömän luottamuksen ja läheisrakkauden, jotka molemmat taas ovat ristiriidassa Dimitrin räiskyvän, yli äyräiden vyöryvän tunteellisuuden kanssa.

Raha ei ole ainoa asia, joka hiertää Fjodorin ja Dimitrin isä-poika-suhdetta. Molemmat ovat myös rakastuneet samaan naiseen. Huomattavasti Fjodoria nuorempi lumoavan kaunis Grušenka on saanut niin vanhuksen kuin nuoren miehen pään pyörälle leikittelyillään. Tämä siis siitä huolimatta, että Dimitri on jo kihloissa erään Katerina Ivanovnan kanssa. Grušenkan maine ei suinkaan ole mairitteleva, ja hänen kevytkenkäisyydestään liikkuu huhuja pitkin kaupunkia. Dimitriä mustasukkaisuus ja inho isäänsä kohtaan koettelee niin kovin, että hän kiihdyksissään tunnustaa olevansa valmis jopa murhaamaan isänsä poistaakseen esteet hänen ja Grušenkan onnen tieltä. Syyllisyys kihlatun, Katerina Ivanovnan, hylkäämisestä kuitenkin kalvaa Dimitrin mieltä, varsinkin kun Dimitri on Katerinalle kolme tuhatta ruplaa velkaa. Kun tuhatsivuisen romaanin puolen välin paikkeilla Fjodor löydetään kotoaan kuolleena ja ryöstettynä ja Dimitri hortoilemasta kaupungilta paita yltäpäältä veressä ja setelinippu hallussaan, ei epäiltyjä ole kovinkaan monta. Dimitrin syyllisyydestä ovat vakuuttuneet käytännössä kaikki paitsi nuorin veli, Aleksei.

Fjodor-isä todella on iljettävä hahmo, joka on saanut syystäkin itselleen maineen ilveilijänä ja huijarina. Hän puhuu palturia, kitsastelee, solvaa muita aina itsensä joko korottaen tai marttyyriksi alentaen - ja silti on saavuttanut suuren omaisuuden. Sietämätöntä! Hän haikailee tulisesti puolta nuoremman Grušenkan perään ja on valmis mihin vain tämän puolesta, vaikka kaikki muut tajuavat rakkauden tuhoon tuomituksi. Ihmisten silmissä Fjodor on täysi klovni ja heittiö. Muiden näkemykset Fjodorista kahlitsevat tämän roolinsa vangiksi. Omaa toimintaansa hän perustelee sillä, että jos kaikki odottavat kelvotonta käytöstä, kelvottomasti hänen on myös käyttäydyttävä. Pojat joutuvat tekemään tiliä isänsä maineen kanssa. Onko heidän elämänsä tuomittu kulkemaan samoja latuja kuin isänsäkin?

Dimitri on isänsä poika myös luonteeltaan, kykenevä uskomattomaan huikentelevaisuuteen niin rahankäytön kuin tunteidensa ilmaisemisen suhteen. Isä ja poika molemmat huutavat, mesoavat, itkevät, takovat rintaa, kiroavat ja nauraa hohottavat kuin jokainen tunne olisi voimakkain koskaan koettu. Dimitri kokee pettäneensä kihlattunsa luottamuksen ja kuvittelee vastaukset valmiiksi mielessään kuviteltuihin sanaharkkoihin. Sama sitten päästä survaisemaan ensimmäinen isku, jos kerran lopputulos on jo määrätty:

Minä katsoin neitoa, turhia ei ääni sisälläni puhunut: niinpä tietysti, niin siinä käy. Minut heitetään niskasta kadulle, sen näkee ilmeestä jo nyt. Häijyys kiehahti sisälläni, tuli halu tehdä mahdollisimman halpamainen, porsasmainen kauppasaksan temppu --"
(s. 148 - 149)

Myös perheen ottopoika ja äpärä Smerdjakov on odotusten uhri. Kuinka mielenvikaisen naisen aviottomasta lapsesta voisi tulla mitään muuta kuin iljettävä lurjus? Smerdjakov, jonka nimikin tarkoittaa haisevaa, on äpärä, eikä hänen sitä anneta unohtaa: Oletko sinä muka ihminen -- et sinä ihminen ole, vaan saunannäljästä siinnyt, se sinä olet (s. 161). Vastauksena maailman välinpitämättömyyteen hänen käytöksensä on viiltävän kylmää ja etäistä. Lapsena Smerdjakovin harrastuksiin kuului kulkukissojen hirttäminen, mutta aikuisena tuhovimma on laantunut kopeudeksi ja halveksunnaksi. Ainoa, jota hän tuntuu arvostavan, on Ivan ja tämän kriittinen, ateistinen elämänkatsomuksensa, mutta tunne ei ole molemminpuolinen.

Ympäristön odotusten vaikutus käytökseen liittyy Dostojevskilla laajempaan pohdiskeluun vapaasta tahdosta. Eräässä romaanin kuuluisimmista osista ateisti-Ivan selostaa sepittämäänsä runoelmaa Aleksei-veljelleen, luultavasti tarkoituksenaan kiusoitella lempeää, uskovaista veljeään. Tarinassa espanjalaisen inkivisition suurinkvisiittori tapaa Jeesuksen. Suurinkvisiittorin näkemys Jeesuksesta on se, ettei tämän toista tulemista kaivata, sillä Jeesuksen tarjoama vapaa tahto ei sovi yhteen katolisen kirkon kanssa. Kansa ei ymmärrä omaa parastaan, joten parempi, ettei heille anneta vaihtoehtoja:

Oi, me vakuutamme heille että silloin heistä vasta vapaita tuleekin, kun he kieltäytyvät vapaudestaan meidän hyväksemme ja ovat meille alamaisia. Ja kuinka on, olemmeko oikeassa vai valehtelemmeko me? He itse vakuuttuvat siitä että me olemme oikeassa, sillä he muistavat millaisiin orjuuden ja hämmennyksen kauhuihin sinun vapautesi heidät vei. Vapaus, vapaa ajatus ja tieto johdattavat heidät sellaisiin sokkeloihin ja sysäävät heidät sellaisten merkillisyyksien ja selittämättömien salaisuuksien eteen että eräät heistä, uppiniskaiset ja raivopäiset tuhoavat itse itsensä, toiset, uppiniskaisest mutta vähävoimaiset tuhoavat toinen toisensa, ja kolmannet, ne loput, heiveröiset ja onnettomat ryömivät meidän jalkojemme juureen ja korottavat äänensä meidän puoleemme: 'Niin, te olitte oikeassa, vain teidän hallussanne oli hänen salaisuutensa ja me palaamme teidän luoksenne, pelastakaa meidät meiltä itseltämme'.
(s. 328) 

On siis helpompaa luovuttaa ja tehdä niin kuin sinulta odotetaan. Kuitenkin Jeesuksen tarjoama lähimmäisenrakkaus ja kaiken antaaksi antava suudelma hämmentävät suurinkvisiittorin samaan tapaan kuin Aleksein ymmärrys ja myötätunto hämmentävät kyynisen Ivan-veljen.

Nuorimman veljeksen, Aleksein, hyvyys ja vilpittömyys ovat ehkä avain koko Karamazovin veljeksiin. Aleksei on ainoa, joka tuntuu säilyttävän malttinsa ja harkintansa, kun muut veljekset, isä ja veljien rakastamat naiset ympärillä pyörivät pyörremyrskyn lailla omien himojensa ja katkeruuksiensa vietävinä. Aleksei kamppailee maailman välinpitämättömyyden ja hulluuden kanssa, mutta selviää lopulta voittajaksi hyväksymällä maailman ja ihmisen epätäydellisyyden. Loputon kärsivällisyys ja anteeksianto tuo Alekseille jonkinlaiseen pyhyyden tilan, jossa rakkaus lähimmäistä kohtaan tiivistyy hehkuvaksi valoksi, joka säteilee hänen ympärilleen. Mutta riittääkö se? Kysymys jää ilmaan roikkumaan.

Karamazovin veljesten tarina on suhteellisen yksinkertainen, mutta sen tehtävä onkin antaa tilaa hahmojen persoonien pikkutarkalle tutkinnalle. Tässä Dostojevski on aina ollut mestari. Kuinka voikin kirjailija luoda niin runsaita ja reheviä hahmoja, jotka käyttäytyvät periaatteessa täysin epäuskottavan ylenpalttisesti - ja ovat silti niin uskottavia ja samastuttavia? Hahmojen kokemat ristiriitaiset, monimutkaiset tunteet tuntuvat loogisilta ja heidän valintansa, jos nyt ei hyväksyttäviltä niin ainakin ymmärrettäviltä. Muista lukemistani Dostojevskin romaaneista tuttu kuumeisuuden tunne oli tässäkin hyvin vahvasti läsnä. Toinen havaitsemani tunnelma oli uskonnollinen, mitä varsinkin useat teologiaa sivuavat pohdinnat korostivat. Mutta myös itse tarinassa veljeksistä, vihasta, mustasukkaisuudesta, kateudesta ja anteeksiannosta on jotain hyvin raamatullista. Karamazovin veljekset oli minulle romaani, joka lukiessa tuntui paikoin vaivalloiselta, usein hämmentävältä (mihin Zosima-vanhuksen nuoruutta käsittelevän jakson tai loppupuolen lapsilauman kohtaloiden oikein oli tarkoitus johtaa?), mutta näin jälkeenpäin asiaa sulateltuani hyvin palkitsevalta. Ei se vaikuttavuudessaan ehkä mielestäni Rikosta ja rangaistusta voita, mutta sen genre onkin sangen eri.

Karamazovin veljekset täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
40. Kirjassa on lemmikkieläin

´