"Ikeassa et koskaan ole yksin"

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

(WSOY, 2013)

26. Sukutarina

Miki Liukkonen on ollut paljon esillä, sillä media on nostanut hänet persoonaksi. Keskioluenhuuruiset haastattelut ja egoilulta kalskahtavat lainaukset ovat tehneet Liukkosesta nykypäivän kirjallisuuden julkkiksen. Rakastipa häntä tai vihasi - ja häntä haastatelleissa toimittajissa on ollut selkeästi molempia - Liukkosen nimi on tullut tutuksi muillekin kuin kirjallisuuden hardcore-harrastajille. Se on sinänsä hieno saavutus runoilijana uransa aloittaneelta nuorelta kirjailijalta, sillä harvapa maallikko osaa nimetä juurikaan ketään toista suomalaista nykyrunoilijaa. Mutta sillä on se negatiivinen puoli, että teoksia alkaa tulkita tekijän (kuvitellun) persoonan kautta. Aloitin oman tutustumiseni Liukkosen teksteihin esikoisromaanista Lapset auringon alla (2013), mutta huomasin lukiessani, että jouduin tietoisesti analysoimaan omia ennakkokäsityksiäni kirjailijasta, etten antaisi niiden vaikuttaa liikaa lukukokemukseeni.

Lapset auringon alla on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee Jonas Auer -nimistä miestä, joka on erittäin kiinnostunut keltaisesta väristä:

Jonas Auer muisti yhä hyvin selkeästi kuinka hän ensimmäisen kerran tutustui keltaiseen väriin. Tietenkin hän oli jo sitäkin ennen nähnyt keltaista auringonkukissa, voissa, joissain juustoissa ja alppiruusuissa ja maalauksissa, siis kaikkialla siellä missä keltaista nyt yleensä nähdään, ja juuri sen verran kuin keskiverto ihminen on keltaista siihen ikävuoteen mennessä ehtinyt nähdä, ellei sitten oteta lukuun Kaukoidän lapsia, jotka kulttuurinsa yleisen keltaisuuden ansiosta ovat altistuneet sille jo poikkeuksellisen paljon.

Jonas on perinyt isältään suuren omaisuuden, asuu valtavassa talossa Fiskarsissa ja kuluttaa päivänsä ajelemalla urheiluautollaan, pysähtymällä huoltoasemilla analysoimaan niiden sisustusta, tekemällä taidetta rakennusten pohjapiirustuksista ja miettimällä täydellistä kerrostalon rappukäytävän nimitaulua. Jonaksen kiinnostuksen kohteet ja harrastukset ovat siis melko erikoisia, voisi sanoa. Se voisi johtaa pilkkaavaan tai kärjistävään kuvaamistapaan, mutta Jonas näyttäytyy silti jotenkin sympaattisena hahmona. Pieni kärjistys toki sallittakoon, ja se kuuluukin kirjan tyyliin - alkaahan koko teos maailmaa kuohuttavalla poliittisella päätöksellä, jonka seurauksena Egyptin pyramidit on päätetty purkaa, sillä niistä ei ole mitään hyötyä kellekään. Uskottavuuden reunalla huojuvaa revittelyä nykymaailman tilasta ja monesta muustakin asiasta on siis ehdottomasti luvassa.

Kiinnostus keltaiseen väriin johtaa Jonaksen osallistumaan Keltaisen värin konferensseihin, mitä kautta hän tutustuu aiheen guruun Jouko Viitaan. Viita on elokuvaohjaaja, joka tällä hetkellä on kiinnostunut pornosta, jossa hän haluaa käyttää näyttelijänä kuvankaunista italialaista vaimoaan, Milana Guarduecia. Jonas ja Milana tietenkin rakastuvat, kuinkas muutenkaan.

Toinen osa sijoittuu tulevaisuuteen ja käsittelee Jonaksen ja Milanan poikaa, Henryä. Henry on perinyt isältään omalaatuisen luonteen, joka löytää tosin erilaisen purkautumistavan. Henry on sairaalloisen kiinnostunut eläinten kiduttamisesta, mille korvikkeen tuo vain musiikki. Nopeasti huipputaitavaksi kitaristiksi kehittyvä Henry pääsee Los Angelesiin arvostetun kitaraopettajan oppilaaksi, ja siellä tutustuu mystiseen uskonlahkoon, uuszeniläisiin, jotka vannovat väkivallan nimeen. Uuszeniläiset pitävät Henryn isää Jonasta jonkinlaisena profeettanaan, mikä hämmästyttää Henryä - ja varmasti vielä enemmän olisi hämmästyttänyt Jonasta itseään.

Tarina on melko sakea ja rönsyilevä, ja vaikka viihdyin sen parissa, en lopussa oikein ollut varma, mitä olin lukenut. Kriittinen ajattelu ja käsitykset uskottavuudesta ja realismista piti jättää narikkaan ja antaa vain mennä virran mukana. Pidin kirjasta, mutta on hankala sanoa tarkalleen, miksi. Mistä kirja oikein kertoi vai kertoiko se mistään? Se tuntui ottavan kantaa ja ironisoivan milloin mitäkin, mutta ehkä jollain tavalla päämäärättömästi. Odotin vielä enemmän symmetriaa kahden eri puoliskon, isän ja pojan tarinan välille. En vakuuttunut Jonaksen elämäkertaa kirjoittavan toimittajan tuomasta kehyskertomuksen raakileesta, se tuntui turhalta. Liukkonen kuvaa aisteja, varsinkin kirjan aiheen huomioon ottaen värejä todella vahvasti. Liukkonen heittelee paljon viittauksia eri taiteenlajeihin, joka selkeästi osoittaa hänen laaja-alaisen perehtymisen kulttuuriin, mutta on paikoin vaarassa jäädä yksityiskohdilla briljeeraamiseksi vailla sen suurempaa merkitystä. Mutta ehdottomasti Lapset auringon alla oli hyvä kirja, ja tulen lukemaan suurella mielenkiinnolla tällä hetkellä kovassa nosteessa olevan O-romaaninkin.

Kirja sopii haasteen 26 lisäksi kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.

"Mihin päättyvi tie?"

Alma Kuula: Virta venhettä vie - Päiväkirja vuosilta 1901 - 1919

(WSOY, 1968)

45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

Alma Kuula oli 1900-luvun alkupuolella elänyt suomalainen sopraano, joka muistetaan myös säveltäjä Toivo Kuulan puolisona. Alma Kuula piti päiväkirjaa tunnollisesti lähes koko elämänsä ajan, ja hänen kuoltuaan hänen tyttärensä Sinikka Kuula-Marttinen kokosi niistä kirjan. Kirja kattaa vuodet 1901 - 1919, eli vuodet nuoruudesta tyttökoulussa aina Toivo Kuulan kuoleman jälkiseen vuoteen. Tämä on kolmas tänä vuonna lukemani jollain tavalla Toivo Kuulaan liittyvä kirja. Aiemmin blogissani olen käsitellyt Juhani Koiviston elämäkertaa Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä sekä Aarni Krohnin luonnoksenomaista katsausta Kuulan elämään, On meidät vihurit valinneet.

Päiväkirja on ehkä turhaankin aliarvostettu kirjallisuuden laji. Se yleensä luokitellaan vain historialliseksi dokumentiksi, jolla on arvoa vain kirjoittajan läheisille tai historiantutkijoille, vaikka sillä voi aivan yhtä hyvin olla myös kaunokirjallisia ansioita. En ole juurikaan lukenut julkaistuja päiväkirjoja tai kirjeitä, mutta tämä sai ajattelemaan, että miksipä ei. Alma Kuulan päiväkirjoissa suurin anti on historiallinen, mutta muitakin ansioita on, ja kieli on varsin kaunista alusta loppuun. Historialliselta kantilta Alma Kuulan päiväkirjat kertovat mielenkiintoisia huomioita 1900-luvun alun nuorten elämästä, koulumaailmasta ja opiskeluista, sekä tietenkin musiikista ja suomalaisen taiteen kultakaudesta. Pidin suuresti kuvauksista opinnoista, ja kuinka oppimisen ilo ja halu kehittyä musiikin ammattilaiseksi välittyvät Alman merkinnöistä Helsingistä, Milanosta ja Pariisista. Opiskelu ulkomailla on käsittääkseni ollut hyvin harvinaista tuohon aikaan, mutta ei sentään tavatonta. Vuodet ennen Suomen itsenäistymistä ovat täynnä niin huolta poliittisista muutoksista maailmalla kuin nuoren naisen intoa, unelmia ja arkipäivän haasteita. Havainnot Sibeliuksesta, Merikannosta, Heikki Klemetistä ja monista muista suomalaisen musiikin merkkihahmoista ovat hauskaa luettavaa, vaikka eivät toki olekaan muuta kuin ohimeneviä mainintoja. Mutta jollain tavalla ne silti tuovat tuollaiset monumentaaliset hahmot lähemmäksi arkea, todellisiksi lihaa ja verta olleiksi ihmisiksi.

Luonnollisesti suuren osan kirjasta täyttää Toivo Kuulan dominoiva hahmo. Sen takiahan juuri nämä vuodet päiväkirjasta on julkaistuun versioon valittu. Kuula näyttäytyy Alman päiväkirjamerkinnöissä intensiivisenä mutta hellänä hahmona, eikä muista lähteistä tuttu mustasukkaisuus ole niin vahvasti läsnä. Alman vilpitön ihailu säveltäjämiestään kohtaan välittyy vahvana, ja luonnehdinnat uunituoreista ja sittemmin klassikoiksi nousseista teoksista ovat teräviä ja herkkiä. Kritiikkiä miestään kohtaan hän ei ole päiväkirjoihinsa juuri sisällyttänyt, vai lieneekö tytär sensuroinut tekstiä sitä kirjaksi kootessaan? Joka tapauksessa Alma selvästi rakasti ja ihaili miestään yli kaiken.

Voimakkain ja samalla kauhein osio päiväkirjoissa ovat merkinnät Toivon väkivaltaisen kuoleman jälkeen. Toivo Kuulahan ammuttiin sanaharkan päätteeksi vappuna 1918, kun sisällissodan voittaneet sotilaat olivat juhlimassa Viipurin seurahuoneella, missä säveltäjäkin vietti iltaa. Niin pohjaton suru, epätoivo ja viha epäoikeudenmukaisuutta ja epäpätevää tutkintaa kohtaan saivat minutkin lukijana liikuttumaan. Ja kun ymmärtää kyse olevan jonkun päiväkirjasta ja henkilökohtaisesti koetuista tunteista, vaikutus on entistä vahvempi:

Verellä tahtoisin nämä sanat kirjoittaa. Toivoni, rakkaimpani, ainoani on surmattu, hyvä Jumala, surmattu mitä raaimmalla tavalla, läpi pään, läpi aivojen ammuttu.
Minulta he ovat riistäneet armaani, puolisoni, ystäväni, veljeni, koko elämäni, toisen puolen sieluani, sekä pieneltä Sinikalta isä kultansa. Eikä yhtään myötätunnon osoitusta ole heidän puoleltaan tullut minulle. Ei yksikään tule puhumaan, kuinka se on käynyt, eikä yksikään heistä kirjoita ainoatakaan riviä minulle poloiselle. Kaikki koetetaan peittää hämäryyteen, enkä tästä vielä minä saisi puhua, enkä nostaa mitään juttua.
(s. 308) 

Kirja sopii haasteen 45 lisäksi kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 36. Elämäkerta tai muistelmateos, 38. Kirjassa mennään naimisiin.

"Lukija ja Lukijatar"

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

(Se una notte d'inverno un viaggiatore, 1979. Suom. Jorma Kapari. Tammi, 1983)

15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen

Italo Calvinon romaani Jos talviyönä matkamies on kirja, jonka alussa Lukija ottaa käteensä Italo Calvinon romaanin Jos talviyönä matkamies ja alkaa lukea. Varsinainen metamatka on siis tiedossa, ja Calvinon romaani onkin kirja kirjoista, lukemisesta, lukemisen kokemuksesta ja tarinoiden luonteesta.

Kehyskertomuksena on siis sinä-pronomonilla puhuteltavan Lukija-nimisen hahmon pyrkimykset lukea aloittamansa kirja Jos talviyönä matkamies. Kirja kuitenkin yhtäkkiä alkaa toistaa itseään ja samat sivut toistuvat ladontavirheen vuoksi yhä uudestaan ja uudestaan. Ei muuta kuin etsimään korvaavaa kappaletta kirjakaupasta. Hyvityksenä saatu uusi kappale kuitenkin osoittautuu täysin eri kirjaksi kuin vasta aloitettu. Kirja toisensa jälkeen Lukija pyrkii jatkamaan aloittamaansa tarinaa, mutta törmää aina vain uusiin kirjoihin, joista jokainen jää kesken syystä tai toisesta juuri kun se alkaisi osoittautua mielenkiintoiseksi. Matkan aikana Lukija kohtaa tietenkin myös Lukijattaren, jonka kanssa voi hyvinkin etsiä yhteistä tarinaa, useammassakin merkityksessä.

Puolet kirjasta koostuu noista aloitettavista ja keskenjäävistä kirjoista, jotka edustavat useita eri tyylilajeja ja kansallisuuksia. Näihin kuuluu oikeiden kirjallisuusperinteiden lisäksi myös kuvitteellisen kimmerialaisen kirjallisuuden helmi, jonka yliopiston professori Lukijalle kääntää lennosta. Tyylilajeilla leikitellään, ja luetut tarinat jollain tavalla aina nivoutuvat yhteen Lukijan oman tarinan vaiheiden kanssa. Hauskin ja terävin piikki on yliopiston kirjallisuuden laitoksella, kun feministisen koulukunnan tutkijat ovat päättäneet ottaa tulkittavakseen vain romaanin alun ja heivanneet lopun menemään, sillä pelkästään alussa on jo riittävästi työsarkaa patriarkaalisten rakenteiden purkamisessa.

Kirjassa lukeminen ei ole pelkkä elämäntapa, vaan koko elämä. Fiktio ja fakta sekoittuvat Lukijan sukeltaessa syvemmälle alkavien ja keskenjäävien tarinoiden maailmaan, jotka peilaavat kokemusta todellisuudesta:

Mutta kuinka voi määritellä tarkan hetken jolloin jokin tarina alkaa? Kaikki on jo alkanut aikaisemmin, jokaisen romaanin ensimmäisen sivun ensimmäinen rivi viittaa johonkin joka on jo tapahtunut kirjan ulkopuolella. Tai todellinen tarina on se joka alkaa kymmenen tai sata sivua myöhemmin ja kaikki se mikä edeltää on vain prologia. Ihmislajin yksilöiden elämä muodostaa jatkuvan juonen, jossa jokaisen yrityksen eristää koetun pätkä jolla on merkitys erillään muusta - esimerkiksi kahden ihmisen tapaaminen joka muodostuu ratkaisevaksi kummallekin - on otettava huomioon että kumpikin kuljettaa mukanaan kudosta jonka muodostavat teot, ilmapiirit, toiset ihmiset ja että kohtaamisesta seuraa muita tarinoita jotka erottautuvat heidän yhteisestä tarinastaan.
(s. 163)

Minun on pakko myöntää, etten suuremmin pitänyt Jos talviyönä matkamies -romaanista. Se oli teoriassa hienompi kuin minulle henkilökohtaisesti käytännössä. Ymmärrän sen tyylillisen ja rakenteellisen omalaatuisuuden, mutta olen ehkä sen verran huono pääsemään kirjassa vauhtiin ja sinuiksi hahmojen kanssa, että jatkuvasti uudestaan alkavat tarinat eri tyylilajeissa enimmäkseen ärsyttivät. Lukijan omaa tarinaa seurasin mielenkiinnolla, mutta se on vain puolet tarinasta. Jos kirjasta puolet ärsyttää eikä kiinnosta, tuntuu koko lukukokemus melko raskaalta. Mutta se on vain minun mielipiteeni, enkä ole Calvinon arvostusta ja ammattitaitoa sinänsä kritisoimassa.

Kirjassa harrastetaan totta kai lukemista, siksi haasteen kohta 15 täyttyy. Muita sopivia kohtia voisivat olla 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 13. Kirja "kertoo sinusta", 23. Käännöskirja, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

"And this was the story"

V. S. Naipaul: Half a Life

(Picador, 2001)

33. Kirja kertoo Intiasta

V. S. Naipaulia voisi kliseisesti luonnehtia maailmankansalaiseksi. Intialaiseen sukuun Trinidadissa syntynyt ja Isossa-Britanniassa opiskellut Nobel-palkittu kirjailija on kirjoittanut paljon entisen Britti-imperiumin alueista ja kolonialismin vaikutuksista muun muassa vuonna 1979 julkaistussa mainiossa A Bend in the River -romaanissaan (suom. Joki tekee mutkan). Half a Life (suom. Elämän kuva) on Naipaulin uudempaa tuotantoa vuodelta 2001, ja toinen häneltä lukemani kirja.

Kirja kertoo intialaisen Willie Somerset Chandranin elämänvaiheista. Brittihallinnon alaiseen Intiaan syntyneen pojan isä on yläluokkainen virkamies, joka jäätyään kiinni huolimattomuudesta ja väärinkäytöksistä työssään on aikoinaan tehnyt vaitiololupauksen. Willien äiti on kastiton nainen, jonka kanssa isä meni naimisiin vain pilkatakseen perhettään ja heidän luokkatietoisuuttaan. Elämän lähtökohdat ovat siis epätavalliset. Kaiken huippuna on Willien erikoinen toinen nimi, jonka hän on saanut englantilaisen kirjailija W. Somerset Maughamin mukaan:

Willie Chandran asked his father one day, "Why is my middle name Somerset? The boys at school have just found out, and they are mocking me.'
His father said without joy, 'You were named after a great English writer. I am sure you have seen his books about the house.'
'But I haven't read them. Did you admire him so much?'
'I am not sure. Listen, and make up your own mind.'

Tuntuu kuin lukija olisi koko Willien tarinan ajan samassa asemassa kuin isäänsä kuunteleva Willie: "Kuuntele ja päätä itse". Naipaul ei paljon almuja heittele lukijan samastumisen helpottamiseksi. Ensin päästään kuulemaan Willien isän tarinaa, jossa hän etenee elämässään kuin tahtomattaan päätyen lopulta asemaan, jota hän ei hallitse eikä ymmärrä. Willien isän suhtautuminen alimmasta sosiaalisesta luokasta lähteneeseen vaimoonsa on suorastaan epämiellyttävää, eikä suhtautuminen tuosta suhteesta syntyneeseen puoli-kastittomaan Willie-poikaan ole sen lämpimämpi. Kertoja ikään kuin jättää jokaisen hahmon hieman etäiseksi ja vieraaksi jopa omalle itselleen, jolloin yhteyksien luominen muihin ihmisiin osoittautuu äärimmäisen vaikeaksi.

Willie saa tilaisuuden päästä Englantiin opiskelemaan, missä hän huomaa ensiksikin, ettei tiedä sen paremmin kotimaastaan kuin Euroopastakaan mitään. Kouluopinnot ovat ikään kuin liittyneet johonkin toiseen maailmaan ja jonkun toisen elämään, eikä niillä ole mitään yhtymäkohtaa häneen. Tästä seuraa se oivallus, että hän voi luoda itsensä uudelleen. Koulussa lahjakkaaksi kirjoittajaksi paljastunut Willie alkaa kirjoittaa elokuvien kohtauksiin perustuvia tarinoita Hemingwayta jäljitellen. Plagioinnin rajalla kulkevalla tyylillään hän kuitenkin saa jonkin verran tunnettuutta. Haparoivat ihmissuhteiden alut kaverien tyttöystävien kanssa (yhtä lainattuja kuin Willien kirjailijanuran tyyli) vaihtuvat vakavampaan ihmissuhteeseen, kun portugalilaistaustainen afrikkalaistyttö ottaa häneen yhteyttä. Opinnot jäävät, ja yhteinen elämä odottaa Afrikassa, jonne Willie päätyy sen kummemmin vaihtoehtoja tai edes omia halujaan miettimättä.

Williestä on hankala pitää. Hän on hahmo, joka ei ota kantaa mihinkään eikä ota vastuuta mistään. Koko hänen elämänsä ja identiteettinsä on lainattua, otsikon mukaista "puolielämää". Johtuuko se häpeästä intialaisia sukujuuria ja perhehistoriaa kohtaan? Vai haluttomuudesta kohdata oma itsensä? Naipaul kirjoittaa selkeästi, varautuneesti, miltei tunteettomasti hahmoistaan. Half a Life on selkeästi tiiviimpi kuin aiemmin mainitsemani Joki tekee mutkan, niin aihepiirin kuin kerrontatyylin puolesta. Samat kolonialismin ja rikkinäisen identiteetin teemat kuitenkin olivat tuttuja, mutta nyt ehkä hienovaraisemmalla tavalla. En kuitenkaan pitänyt kirjasta yhtä paljon, ja varsinkin Afrikkaan sijoittuva osio tuntui vaivalloiselta tarpomiselta. Mielenkiintoisinta oli alun kuvaukset Willien isästä ja Willien nuoruudesta Intiassa ja opiskeluaika Englannissa, siksipä valitsin kirjan haasteen kohtaan 33. Kirja kertoo Intiasta. Muita sopivia kohtia voisi olla 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 25. Sukutarina, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

"Mikroskoopin lasilevyllä"

H. G. Wells: Maailmojen sota

(The War of the Worlds, 1898. Suom. Matti Kannosto. Tammi, 2005)

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Tuhatkahdeksansataaluvun loppuvuosina ei kukaan olisi voinut uskoa, että tätä meidän maailmaamme pitivät tarkasti ja hellittämättä silmällä ihmistä suuremmat ja silti yhtä kuolevaiset älyt, että samaan aikaan kun ihmiset hyörivät omien askareittensa parissa heitä tarkkailtiin ja tutkittiin kenties yhtä yksityiskohtaisesti kuin mikroskoopin käyttelijä saattaa tarkastella vesipisarassa parveilevia ja lisääntyviä lyhytikäisiä olentoja. Pallonsa pinnalla äärettömän itsetyytyväisinä pikku asioitaan hoitavat ihmiset pitivät aineellisen maailman valtaansa itsestään selvänä. Samoin tekevät ehkä likoeläimet mikroskoopin lasilevyllä.

Näillä sanoilla alkaa tieteiskirjallisuuden edelläkävijän, H. G. Wellsin eräs pääteoksista, Maailmojen sota. Wells oli ranskalaisen Jules Vernen ohella tärkeimpiä tulevaisuuden visiönäärejä kirjallisuudessa, ja jotain samaa heissä kenties onkin. Molempien teokset ovat seikkailun ja mielikuvituksen juhlaa. Tosin minun kapealla otannalla lukemistani teoksista siinä missä Verne oli kiinnostunut keksinnöistä ja tutkimusmatkoista, tuntuu Wells olleen kiinnostuneempi yhteiskunnasta ja ihmisestä.

Tapahtumapaikkana ja -aikana on siis 1800-luvun lopun Lontoo, jonka lähiseudulle eräänä päivänä tömähtää taivaalta jonkinlainen valtava lieriö, jonka sisältä kuuluu epämääräisiä ääniä. Aluksi ilmiö ei kiinnosta juuri ketään, mutta kun sieltä purkautuu esille Mars-planeetalta peräisin olevia olentoja sädetykkeineen, asia alkaa kiinnostaa - no, itse asiassa ei vieläkään juuri ketään. Tieto leviää hitaasti, ihmiset jatkavat normaalia elämäänsä ja väheksyvät maaseudulla tapahtuvia kummallisuuksia ja epäilevät niiden todenperäisyyttä. Tästä voisi vetää yhtymäkohtia nykyajan kriiseihin ja siihen, kuinka helposti ne jätetään huomiotta siihen asti, kunnes ne koskevat meitä henkilökohtaisesti.

Kertojana toimiva nimetön filosofi on ensimmäisten joukossa todistamassa marsilaisten tuhovoimaa, ja vähitellen tieto ja tiedon myötä paniikki leviävät väestöön. Maan voimakkaampi vetovoima hidastaa olioiden liikkumista, mutta niiden mukanaan tuomat kolmijalkaiset panssariajoneuvot mahdollistavat nopean mobilisaation. Armeija yrittää parhaansa, mutta Maxim-konekiväärit hädin tuskin naarmuttavat kolmijalkatankkeja. Lisää lieriöitä laskeutuu maahan, ja vastarinta osoittautuu hyödyttämäksi. Olennot jättävät jälkeensä pelkkää tuhoa. Yhteydet ulkomaailmaan katkeavat, mutta oletus on, että hyökkäys on maailmanlaajuinen. "Me ollaan pojat hävitty tää peli", toteaisi Kummelista tuttu jääkiekkovalmentaja.

Muuta ei siis voi kuin yrittää selvitä. Kertoja joutuu todistamaan ihmisten kaappauksia ja laajamittaista tuhoa, joka raunoittaa Lontoonkin pahoin. Raunoissa piileskellessään hän lyöttäytyy toisen pakolaisen kanssa yhteen, mutta huomaa, että helvetti todella on toiset ihmiset. Typerä, järkensä menettänyt kumppani haaskaa muonavaroja, itkeskelee ja huutelee järjettömiä ja on vähällä paljastaa sijainnin marsilaisille. Päähenkilö ei juuri tunne myötätuntoa kanssaihmistä kohtaan, eikä taistelussa tunneta sankaruutta. Selviytymisvietti ja paineensietokyky punnitaan, eikä kaikkien psyyke sitä kestä. Kaksikymmentä vuotta teoksen kirjoittamisen jälkeen britit saivat oikeasti kokea laajamittaisen, modernin sodan seuraukset ensimmäisessä maailmansodassa.

Mutta miksi marsilaiset hyökkäävät? Sekin käydään läpi, eikä motiivina ei ole mieletön tuhoamisvimma. Tilan puute, hupenevat luonnonvarat ja tunne oikeudesta vähemmän kehittyneen kansan alueisiin - alkaako kuulostaa tutulta? Esimerkkejä erilaisista "marsilaisista" meidän maailmassamme voi keksiä aina hunneista konkistadoreihin ja natsi-Saksan vaatimuksiin elintilasta arjalaisille kansoille. Jotkut varmaan pitävät Välimeren yli Eurooppaan saapuvia pakolaisia omanlaisina marsilaisinaan, jotka tulevat tuhoamaan eurooppalaisen kulttuurin. Tavallaan onkin hienoa, etteivät marsilaiset Maailmojen sodassa jää pelkiksi tuhoamiskoneiksi, vaan niillä on omat syynsä tehdä, mitä tekevät, vaikka syitä ei voisi hyväksyäkään. Se tekee niistä, paradoksaalista kyllä, inhimillisempiä, vaikka omaa näkökulmaa ne eivät romaanissa saakaan. Nykyperspektiivistä Maailmojen sodassa on siis todella paljon yhteiskunnallista kritiikkiä, sekä teräviä ja kiistanalaisia huomioita.

Maailmojen sota löytyi Oulun kaupunginkirjastosta henkilökunnan suosittelemien kirjojen hyllystä, siksipä tämä täyttää minun haasteessani kohdan 50. Muita sopivia kohtia olisivat esimerkiksi 23. Käännöskirja, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään, 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

"Kiitos, herra presidentti"

Stephen King: 22.11.63

(11/22/63, 2011. Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi, 2013)

12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

Mitä jos Lee Harvey Oswald ei olisikaan ampunut John F. Kennedyä Dallasissa 22. marraskuuta vuonna 1963? Olisiko Vietnamin sota estetty? Miltä näyttäisi Yhdysvaltain ja koko maailman historia tuon yhden asian muuttamalla?

Kirjan päähenkilönä on Mainen osavaltiossa asustava lukion äidinkielenopettaja Jake Epping, jolla on myös kaunokirjallisia taipumuksia. Kingin ystävät tunnistanevat päähenkilöstä jälleen kerran kirjailijan itsensä, mutta mitäpä tuosta. Se on Kingin tavaramerkki. Tällä kertaa päähenkilö ei kuitenkaan ole viinamäen miehiä niin kuin yleensä - ainoastaan hänen ex-vaimonsa on alkoholisti, mutta tämän rooli jää lähinnä alkusanoihin antamaan jonkinlaista taustaa Jakelle:

Minulla ei ole koskaan ollut niin sanoakseni itku herkässä.
Entinen vaimoni väitti, että "tunnevammaisuuteni" oli tärkein syy siihen, miksi hän minut jätti (ihan kuin hänen AA-kokouksissa tapaamansa mies olisi ollut sivuseikka). 

Yleensä King on vahvimmillaan nimenomaan kirjojensa aloituksissa, mutta tässä tapauksessa aloitus ei ole Kingin parhaita, ja kestää hetken ennen kuin juoni pääsee oikein käyntiin. Jaken aikuisopiskelija, lapsuudessa pahoinpidelty ja vammautunut koulun talonmies Harry liikuttaa Jaken kyyneliin esseellään hetkestä, joka muutti hänen elämänsä. Harryn isä surmasi vaimonsa ja Harrya lukuunottamatta muut lapsensa, ja läheltä piti, ettei Harrykin kuopuksena olisi päätynyt mullan alle. Harry kuitenkin selvisi vain aivovammalla ja murtuneella jalalla. Tästä Jaken päähän jää kytemään ajatus siitä, voisiko historiaa muuttaa ja tämänkaltaiset tragediat estää. Sattumoisin samanlaiset ajatukset ovat nousseet läheisen kuppilan omistaja Alin päähän, kun hän löytää ruokakomerostaan portin, joka johtaa menneisyyteen - tarkalleen ottaen syyskuun yhdeksänteen päivään vuonna 1958. Al on ottanut tehtäväkseen estää John F. Kennedyn murha, mutta menneisyys ei suostu helpolla muuttumaan, vaan asettaa esteitä toisten perään. Viettipä menneisyydessä kuinka kauan hyvänsä, nykyhetkessä on aina kulunut vain kaksi minuuttia, minkä vuoksi Al on muiden silmissä yllättäen vanhentunut ja kärsii syövän terminaalivaiheesta. Lisäksi joka kerta kun joku kulkee portista menneisyyteen, edellisessä reissulla tapahtuneet muutokset historian kulkuun nollautuvat ja kaikki palaa ennalleen.

Jake ottaa jatkaakseen Alin aloittamaa tehtävää, mutta ensin hänen on selvitettävä, kuinka menneisyyden muuttaminen oikein onnistuu ja millaisia seurauksia sillä on. Koetapaukseksi päätyy tietenkin vammautuneen talonmiehen Harryn menneisyyden korjaaminen ja verisen perhetragedian estäminen. Jake matkaa siis Derryyn, jossa perhesurma tapahtui. Nyt kaikki Kinginsä hyvin tuntevat höristävät korviaan: Derry? Siis se sama Derry, johon Se ja Uneton yö sijoittuvat? Kyllä vain, sillä Kingillä kaikki liittyy aina kaikkeen. Tällä kertaa hyvinkin selkeästi, sillä Sen tapahtumiin ja kaupungissa majailevaan pahuuteen viitataan suoraan ja pari samaa henkilöäkin esiintyy 22.11.63:ssa. Kohtaus on ehkä vähän turha, mutta toisaalta hauska kuriositeetti Kinginsä lukeneille.

Tarina vetää Kingille tyypillisesti parhaimmillaan hienosti eteenpäin, mutta laatu on hieman epätasaista. Kovaonnisen Harryn kohtalo ja Jaken pyrkimykset muuttaa sitä on kuvattu hienosti ja jännite säilyy. Sitten tarina vaihtaa vaihdetta Jaken muuttaessa Texasiin selvittämään Lee Harvey Oswaldin liikkeitä. Jake saa töitä texasilaisesta koulusta ja päätyy muun muassa ohjaamaan koulun näytelmiä. Ristiriitaisesti oikeastaan kaikki Oswaldiin liittyvä on tästä eteenpäin vähemmän mielenkiintoista kuin Jaken kokemukset koulussa. Minulle kiehtovampaa oli seurata Jaken tarinaa  rakastettuna opettajana ja väistämätöntä rakkaustarinaa koulun kirjastonhoitaja Sadien kanssa. Oswaldiin liittyvät selvittelyt tuntuvat vähän pakotetuilta, ja vaikka tarina on viihdyttävä loppuunsa saakka, tuntuu kuin tiukin jännite olisi purkaantunut jo pari sataa sivua ennen loppua. King olisi ehkä kaipannut tiukempisanaista kustannustoimittajaa. Isossa roolissa tarinaa on myös 1950- ja 60-lukujen taitteen ajankuva, jolle omistetaan paljon yksityiskohtia tuotemerkeissä, kuvatuissa puhe- ja käyöstavoissa, sekä hahmojen lukemien kirjojen ja näkemien elokuvien nimissä. Nostalgia on epäilemättä ollut Kingin mielessä vahvana tarinaa kirjoittaessa, ja se tuntuu niin vilpittömältä menneisyyden ihannoinnilta, että se on oikeastaan aika hellyyttävää.

Kirjan juoni tähtää poliitikon salamurhan estämiseen, joten vaikka JFK itse ei ole kovin suuressa roolissa kirjassa, laitoin 22.11.63:n kohtaan 12. Sen lisäksi kirja sopii haasteen kohtiin 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 21. Sankaritarina, 23. Käännöskirja, 24. Kirjassa selvitetään rikos, 31. Fantasiakirja, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.