Hyvää lukurauhan päivää! Tammikuu lähti lukurintamalla käyntiin aktiivisemmin kuin aikoihin. Osin syynä ovat Storytelin e-kirjat, jotka kulkevat aina mukana. Toinen syy on paluu vanhoihin tapoihin, eli siihen, että aina on useampi kirja kesken yhtä aikaa. Esittelen vielä ainakin tammikuun osalta luetut kirjat koontina. Katsotaan, ehtisinkö jatkossa kirjoittaa jokaisesta kirjasta oman postauksen.
Phil Collins: Omaelämäkerta
(Not Dead Yet: The Autobiography, 2016. Suom. Jere Saarainen. Minerva, 2018)
Phil Collins ei koskaan saanut brittimediassa anteeksi valtavaa menestystään 80-luvulla. Jopa Genesiksen bändikaverit vitsailivat, että tokihan he toivoivat Collinsin menestyvän soolourallaan, mutta ei ihan noin hyvin. Collinsin haukkuminen ja miehelle naureskelu on ollut suorastaan muodikasta aina näihin päiviin saakka, tosin hiljalleen mediakin alkaa päästä Phil Collins -krapulastaan ja nähdä miehen merkittävän uran. Minulle Collins on ensisijaisesti loistava rumpali ja 1970-luvun progen merkkihahmoja. Toisekseen hän on mainio, eläytymiskykyinen laulaja ja karismaattinen esiintyjä, joka on myös säveltänyt muutaman erittäin hienon pop-kappaleen. Sanoittajana Collins on naiivi, mutta elämäkerran perusteella sellaiselta hän vähän vaikuttaa. Collins kertoo elämästään, urastaan ja ihmissuhteistaan paikoin piinaavan rehellisesti ja itseironiaa runsaasti viljellen. Jos jokin asia Collinsin urasta jää päällimmäisenä mieleen, on hänen armoton työtahtinsa, sekä ammattitaitonsa ja innostuksensa musiikkiin. Itseään piiskaavalle työnarkomaanille soisi rauhalliset eläkepäivät, kun kroppa ei enää taida kestää rumpujen soittoa. Toisaalta edellinen eläköitymisyritys päätyi tekemisen puutteessa alkoholismiin, joten ihan liian rauhallista elämää hänelle ei soisi. Sääli, että Genesiksen paluu millään kokoonpanolla tuskin on enää mahdollinen. Erityiskiitos kirjan suomentaja Jere Saaraiselle virheettömästä musiikkiterminologian hallinnasta ja tekstin sävyn hiomisesta juuri oikeanlaiseksi – ihan kuin lukisi Collinsin itsensä tekstiä selvällä suomen kielellä!
Tommi Kinnunen: Lopotti
(WSOY, 2016)
Lopotti jatkaa Neljäntienristeyksestä tuttujen koillismaalaisten hahmojen tarinaa. Nyt näkökulma on aiemman osan sivuhahmojen, Helenan ja Tuomaksen, joiden elämä vie heidät kauas kotipaikkakunnalta suurempiin ympyröihin, mutta ulkopuolisuuden tunne seuraa mukana. Helena lähetetään Helsinkiin sokeainkouluun, mitä tyttö ei koskaan saata antaa anteeksi, vaikka tiedostaakin vanhempana, millaisia ongelmia isällä ja äidillä oli. Tuomaksen homoseksuaalisuus pitää hänet henkisesti erillään muista samanikäisistä osin myös hänen omasta valinnastaan. Vaikka näkökulmia on vähemmän ja aikajana lyhyempi kuin Neljäntienristeyksessä, on lopputulos jostain syystä hajanaisempi. Luvut ovat lyhyitä välähdyksiä, jokainen ikään kuin oma pienoisnovellinsa, mutta romaanin mitassa välähdysten punainen lanka ei oikein tahdo erottua. Se tosin on sanottava, että kuvaukset siitä, kuinka sokea Helena havainnoi maailmaa, oli upeasti kirjoitettu!
Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä
(Камера Обскура, 1933 / Laughter in the Dark, 1938. Kirjailijan omasta englanninkielisestä käännöksestä suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari. Gummerus, 2012)
Nabokovin Lolita on vaikuttavimpia kirjoja, joita olen lukenut. Jostain syystä mitään muuta häneltä en sitten olekaan lukenut, mutta Naurua pimeässä korjaa nyt tämän puutteen. Naurua pimeässä on Nabokovin varhaiskauden teoksia, vielä alun perin venäjäksi kirjoitettu ennen hänen muuttoaan Yhdysvaltoihin. Nabokov on kuitenkin sen verran kosmopoliitti, ettei Venäjää saati Neuvostoliittoa taideta edes mainita koko kirjan aikana tapahtumien sijoittuessa Berliiniin ja Rivieralle. Albinus, keski-ikäinen ja keskiluokkainen perheellinen mies hullaantuu nuoreen Margotiin elokuvateatterissa ja heittää koko sovinnaisen elämänsä mäkeen tytön vuoksi. Valta-asema on kuitenkin päinvastainen kuin Lolitassa, ja Margot vedättää Albinusta minkä kerkeää. Teoksessa on paljon huumoria, mutta se on piikikästä ja osoittelevaa. Teoksen englannin- ja suomenkielinen nimi kuvastaakin hyvin tunnelmaa: nauru kaikuu pimeässä huoneessa, eikä päähenkilö ymmärrä, kelle tai miksi nauretaan. Albinus ei ole järin älykäs, ja tavallaan hän vastuuttomuudellaan ansaitsee kaiken, minkä saa. Kuitenkin tällainen ihmisen vikojen osoittaminen suurennuslasin alla tuo lukijalle hieman kiusallisen olon, ja jotenkin sitä toivoisi hänen saavan jonkinlaisen synninpäästön. Huumori on kuitenkin armotonta.
Kukka Ranta & Jaana Kanninen: Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta
(S&S, 2019)
En muista, että koulussa olisi juurikaan puhuttu saamelaisista (tai lappalaisista, kuten silloin sanottiin) muuta kuin että he hoitavat poroja, ja että Suomessa puhuttavia saamelaisia kieliä on kolme. Toki silloin tiedettiin myös neljäntuulenhatut, saamenpuvut ja Pulttibois-sketsit. On hämmentävää, kuinka tätä puutteellista kuvaa ei tullut kyseenalaistaneeksi, kun ei tarvinnut kohdata kyseisen ihmisryhmän edustajia. Höristin korviani kuullessani, että saamelaisten karuista kohtaloista julkaistaan kirja, jossa suomalaiset toimittajat haastattelevat kunnioittavasti saamelaisia ja kertovat heidän näkökulmansa.
Opin paljon saamelaisten kulttuurista ja kohtelusta Suomessa, ja kuinka epäoikeudenmukaista kohtelu yhä on. Asuntolakokemukset 1960-luvulla, jolloin saamelaiset oppivat häpeämään omaa äidinkieltään (vaikka sitä ei lailla kielletty, kuten Ruotsissa ja Norjassa) ovat yllättävän lähellä menneisyydessä, mutta vielä ihan muutama vuosikin sitten Lapissa on nähty etnistä väkivaltaa. Yhä vieläkään Suomen valtio ei ole ratifioinut YK:n alkuperäis- ja heimokansoja koskevaa yleissopimusta, joka takaisi saamelaisten äänen kuulumisen heitä koskevissa päätöksissä. Toisaalta on hienoa nähdä, kuinka viime vuosina saamelaisten näkyvyys mediassa on kasvanut, ja saamenpukua kannetaan yhä enemmän ylpeydellä.
Opin myös, kuinka vaikeasti määriteltäviä asioita saamelaiskeskusteluun liittyy. Mitä tehdä, jos Suomen laki, saamelaiskäräjät ja YK:n alkuperäiskansojen oikeudet ovat ristiriidassa keskenään? Kenet voidaan määritellä saamelaiseksi? Ainakin kirjassa kuvatut statuksettomat saamelaiset, eli ihmiset, jotka kokevat olevansa saamelaisia, mutta eivät ole saaneet saamelaiskäräjien hyväksyntää, saadaan näyttämään etelän keinottelijoilta, jotka haluavat vain varastaa ns. oikeiden saamelaisten poronhoitomaat. En usko totuuden olevan niin yksioikoinen. Muutenkin kirjan argumentointi on erittäin tunteisiin vetoavaa myös silloin, kun itse kaipaisin viileämpää, faktapohjaisempaa lähestymistä. Ei minua kiinnosta, miltä saamelaisten asioista päättävä byrokraatti näyttää tai millaisessa toimistossa hän istuu, eikä niiden todellakaan pitäisi vaikuttaa mielipiteeseeni hänen päätöksistään. Toisaalta kirja ei peittele näkökulmaansa: jo nimestä lähtien on tiedossa, että nyt halutaan ravistella. Argumentoinnin puutteistaan huolimatta lukemisen arvoinen kirja tärkeästä aiheesta.
Philip Roth: Mieheni oli kommunisti
(I Married a Communist, 1998. Suom. Kristiina Rikman. WSOY, 2002)
Pitkän uran tehnyt Philip Roth kirjoitti mestariteoksensa Amerikkalaisen pastoraalin jo varttuneella iällä. Sen jälkeen julkaistut Mieheni oli kommunisti ja Ihmisen tahra muodostavat löyhästi toisiinsa liittyvän trilogian, joka ruotii amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen lähimenneisyyttä. Pastoraalissakin viitattiin 1950- ja 1960-lukujen kommunistihysteriaan ja senaattori McCarthyn ajamaan ilmiantopolitiikkaan, mutta nyt aiheelle omistetaan koko kirja. Rothin alter ego Nathan Zuckerman pääsee jututtamaan vanhaa äidinkielenopettajaansa, jonka veli, armoitettu radiotähti Ira "Iron Rinn" Ringold joutui aikoinaan mustalle listalle kommunististen ajatusten levittämisestä. Ennakkoluuloni oli, että Ira olisi perättömästi syytetty noitavainon uhri, mutta hänen ideologiansa onkin avoimen kommunistinen, ja loppujen lopuksi lankeemus johtuukin inhimillisistä syistä. Roth kuvaa jälleen hienosti aikakauden hysteriaa ja tietämättömyyttä, mutta myös sitä, miten kommunismin ihanteet saatettiin käsittää Yhdysvalloissa myös rationaalisesti. Vielä nykyäänkin Yhdysvalloissa pelätään sosialismia, vaikka se ymmärretään yhtä heikosti kuin kommunismi aikoinaan.
Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat
(Prawiek i inne czasy, 1996. Suom. Tapani Kärkkäinen. Otava, 2007)
Sivistin itseäni tutustumalla toissa vuoden nobelistin Olga Tokarczukin teokseen. Alku ja muut ajat seuraa pienen puolalaisen Alku-nimisen kylän asukkaiden vaiheita 1900-luvun ensimmäisen puolikkaan ajan. Vaihtuviin kertojiin kuuluu niin kyläläisiä kuin elottomia esineitä ja myyttisiä olentoja. Jo kirjan alussa kuvailtu kylän maantiede ja sen rajoja vartioivat arkkienkelit vievät tulkinnan myyttien maailmaan; onko Alku todellinen paikka vai jokin metafyysinen tila? Huomaan, että syvempi ymmärrys katolisista symboleista luultavasti olisi ollut tarpeen. Luin teoksen enemmänkin suorana realistisena proosana, jossa on kaikuja García Márquezin kaltaisesta fantasialla flirttailusta. Tosin siinä missä García Márquez kertoo lukijalle kaiken ja vähän enemmän, jättää Tokarczuk paljon sanomatta ja antaa käyttämänsä kuvaston puhua. En aivan varauksetta innostunut Tokarczukin tyylistä, mikä voi johtua myös siitä, etten jaksanut alkaa tulkita teoksen symboliikkaa. Alku ja muut ajat varmasti hyötyisi toisesta lukukerrasta, mutta olen ehkä viime aikoina lukenut niin paljon monen kertojaäänen pilkkomia tarinoita, että ehkä kaipaan yhtenäisempiä tarinoita vaihteen vuoksi.
