perjantai 21. helmikuuta 2020

Bruce Dickinson: What Does This Button Do? – An Autobiography

Bruce Dickinson: What Does This Button Do? – An Autobiography

(HarperCollins, 2017)


Scream for me!


Bruce Dickinsonin ansioluettelo on hengästyttävää luettavaa. Päätyönsä hevilegenda Iron Maidenin keulilla laulamisen lisäksi Dickinson on miekkaillut Ison-Britannian kansallisella tasolla, toiminut reittilentäjänä, radiotoimittajana, yrittäjänä ja bisnesmaailman motivaatiopuhujana, kirjoittanut pari kirjaa ja elokuvakäsikirjoituksen, sekä lanseerannut oman oluen. Dickinsonin kirjoittaa omaelämäkerrassaan lukuisista kiinnostuksen kohteistaan tarttuvalla innokkuudella, ja varsinkin näin hänen itsensä lukemana äänikirja on herkullista kuunneltavaa. Dickinson rajaa elämäkertansa sisällön vain uraansa ja kiinnostuksen kohteisiinsa: avioliitot, lapset ja suhteet – niin omat kuin muidenkin – jäävät kirjan ulkopuolelle.

Dickinson nostaa kirjassaan esille paljon sellaista, mikä tulee Iron Maidenin uraa seuranneellekin uutena tietona. Dickinsonin lapsuutta ja kotioloja muistellaan värikkäästi, samoin ensimmäisiä musiikillisia elämyksiä ja bändejä. Yliopistossa Dickinson pärjää yllättävän hyvin akateemisesti, vaikka bänditoiminta ja tapahtumien järjestäminen kiinnostavatkin enemmän. Jo yliopistoajoista lähtien Dickinsonista paistaa läpi yrittäjähenkinen asenne ja oman osaamisen markkinointi, mikä varmasti myöhemmällä uralla on tehnyt hänestä kysytyn puhujan liike-elämässä. Palo luoda jotain ravisuttavaa itse oli kuitenkin vahvempi kuin toisten keikkojen järkkäily.

Deep Purplea, Arthur Brownia ja Van der Graaf Generatoria ihaillut laulajanalku kaipasi musiikkiinsa teatraalista otetta ja vankkaa ammattitaitoa. Ensimmäisistä bändeistä ei ollut pysymään Dickinsonin tahdissa. Niitä vaivasi kotikutoisuus ja kunnianhimottomuus, mutta Iron Maiden oli todellakin toista maata. Basisti Steve Harrisin ja manageri Rod Smallwoodin rautaisessa otteessa pyörivä koneisto sai Dickinsonista itselleen paitsi koko brittiheviä määrittäneen äänen, myös tasavertaisen visionäärin, joka nosti bändin legendojen luokkaan. 1980-luvun hektinen levy-kiertue-levy-kiertue -rumba käydään läpi yllättävänkin yksityiskohtaisesti ottaen huomioon, että bändin tahti oli sen verran kova, ettei monelle siitä juuri jäisi muistikuvia. Kaikella sillä haipakalla oli veronsa, ja Maidenista eroaminen sekä soolouran alkuvaiheet saavat lisävalaistusta, jota ainakaan itse en ole nähnyt muualla käsitellyn. On aina mukava, kun muusikoiden elämäkerroissa kerrotaan myös myöhemmistä vaiheista eikä vain alkutaipaleesta. Niin tässäkin, kun Dickinsonin ja Adrian Smithin paluuta bändiin ja uutta nousua kuvataan.

Eräs mielenkiintoisimmista episodeista Dickinsonin soolouralla on keikkareissu Sarajevoon Bosnian sodan aikana. Rokkibändin konsertti sodan runtelemassa kaupungissa on aivot nyrjäyttävä kaksoisvalotus, joka jätti Dickinsoniin elinikäisen jäljen. Kuinka kaksi niin erilaista todellisuutta voi olla yhtä aikaa olemassa? Lapset, joiden leikeissä aplodit ovat alkaneet tarkoittaa aseiden laukauksia, kasvavat maailmassa, jollaisen luuli jo kadonneen Euroopasta toisen maailmansodan jälkeen. Koko tuon absurdin matkan kuvaus on elämäkerran huippukohtia. Toinen merkittävä erillinen episodi on teoksen viimeinen: kurkkusyöpädiagnoosi ja sen rajut hoidot. Vaatii käsittämätöntä tahdonlujuutta ja sietokykyä selvitä sellaisista hoidoista, ja nostan hattua jokaiselle syövän kanssa kamppailevalle! Itsepäiseen tapaansa Dickinson päättää selviytyä sairaudesta ennätysaikataulussa, jotta pääsisi takaisin keikoille. Helppoa se ei kuitenkaan ole.

Ihan kaikki elämäkerrassa ei ole yhtä kiinnostavaa. Merkittävä osa Dickinsonin uraa on lentäminen, jolle ymmärrettävästi uhrataan iso osa kirjasta. Valitettavasti itselle lentotarinat olivat se kaikkein vähiten kiinnostava osa Dickinsonin uraa. Aina kun lentokoneet mainittiin, teki mieli pikakelata seuraavaan lukuun. Tämä on luultavasti vain oma ongelmani, ja lentämisestä ja lentokoneista kiinnostuneet nauttinevat näistäkin luvuista. Jos jotain sain näistä luvuista irti niin sen, että Dickinson suhtautuu tasapuolisesti eri puoliin urastaan. Laulaminen on vain yksi osa sitä.

Dickinson käyttää usein termiä "theatre of the mind" kuvatessaan taiteellisia pyrkimyksiään: luoda kuvia, jotka valtaavat mielen näyttämön. Tämä ohjenuora Dickinsonilla on ollut mielessään myös omaelämäkertaansa kirjoittaessaan. Dickinsonin kirjoitustyyli on lavea ja miltei viktoriaaninen kuvailevissa sanavalinnoissaan. Tämä oli ensimmäinen kuuntelemani äänikirja, jonka lukee kirjailija itse, ja kokemus oli erittäin miellyttävä. Toki Dickinson on myös kokenut puhuja ja esiintyjä, mikä auttaa asiaa. Lainatessaan muiden sanomisia Dickinson ei malta olla imitoimatta heitä pirullisella tarkkuudella. Varsinkin imitaatio Nicko McBrainin "musikaalisesta Touretten syndroomasta" rumpuja soittaessaan sai nauramaan ääneen. Yorkshireläinen manageri Smallwood ja Maidenin klassikkolevyjen tuottaja Martin Birch karateliikkeineen saavat myös osansa nauruista.

Muusikoiden elämäkertoja on tullut vastaan monentasoisia. Nähtävästi parhaat ovat yleensä omaelämäkertoja, joissa muusikko itse on ollut vastuussa kirjoittamisesta haamukirjoittajan sijaan. Näkökulma on tällöin totta kai rajatumpi kuin se olisi ulkopuolisen tutkijan tai toimittajan silmin, mutta ainakin tuloksena on parempi tarina – olettaen, että muusikolla on myös kirjoittamisen lahjoja. Tällöin myös vältytään yhdeltä elämäkertojen helmasynniltä, halvalta keittiöpsykologialta. Dickinson ei jää vatvomaan motiivejaan vaan keskittyy tarinointiin. Se häneltä onnistuu, ja lopputuloksena on erittäin viihdyttävä omaelämäkerta.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Sjón: Valaan suusta

Sjón: Valaan suusta

(Rökkusbýsnir, 2008. Suom. Tuomas Kauko. Like, 2016)



Sinulle, ihminen, annoin jäähyväislahjaksi tämän näkemykseni sinusta


Pyörittelin joskus kirjakaupassa käsissäni islantilaisen Sjónin CoDex 1962 -trilogiaa, mutta kassalle asti en sitä vienyt. Nimen painoin kuitenkin mieleeni. Kun selailin Storytelistä uutta luettavaa, tuttu nimi tuli vastaan, ja päätin testata, millainen tapaus on kyseessä. En tiedä, kuinka edustava otos Valaan suusta on hänen teoksistaan, ja olisikin mukava kuulla kommentteja niiltä, jotka ovat lukeneet häneltä muutakin!

Teos alkaa prologilla, jossa kotiin palaava Lucifer kohtaa Jumalan uuden lemmikin, ihmisen. Ihminen on omahyväinen rääpäle, josta Lucifer heti toteaa, ettei se "koskaan tulisi kylläiseksi, että nuo hampaat eivät koskaan lakkaisi jauhamasta, että kieli ei koskaan väsyisi toisten elävien olentojen veressä kylpemiseen". Ihmisen ahneus ja likaisuus on pohjaton. Lucifer ei suostu kumartamaan tuota otusta, ja tästä syystä hänet karkotetaan taivaasta. Näyttämö on valmis kuvaukselle kaikesta siitä pahasta, mitä ihminen voi toiselle tehdä

Tapahtumapaikka ja -aika on 1630-luvun Islanti. Jónas Pálmason on karkotettu syrjäiselle saaripahaselle vaimonsa Sigríðurin kanssa. Saarella ei juuri muuta tekemistä ole kuin yrittää raapia elantoa kasaan sieltä, mistä saa, ja tarkkailla ympäröivää luontoa. Rantoja samoileva Jónas kertoo linnuille elämäntarinaansa ja karkotuksensa syitä.

Jónas on tietäjä, runoilija ja mystikko, joka janoaa oppia pintaa syvemmältä. Hän on toiminut naistentautien parantajana ja manaajana kulkien ympäri Islantia muita auttaen ja mainetta luoden. Maailma on ihmisten mielissä yhä täynnä magiaa. Kansantarut ja viikinkien perinteet elävät yhä vahvoina kristinuskon rinnalla. Jónaskin tutkii maailmaa tästä viitekehyksestä käsin, ja kerronnan väleihin upotetut kuvaukset eläimistä ja ilmiöistä ovat vasta matkalla kohti nykyaikaista tieteellistä maailmankuvaa. Jónas haluaisi oppia lisää maailman ihmeistä, mutta syrjäinen Islanti on kaukana tieteen keskuksista, ja vailla osaavaa opetusta ja latinan taitoa Jónas on ikuisesti pimeydessä siitä tiedon valosta, jossa hän tahtoisi paistatella. Jónaksen kiinnostuksen kohteet koettelevat ihmisten sovinnaisuuden rajoja, minkä vuoksi häntä aletaan pitää suorastaan noitana. Tuomio on karkotus. Karkotusta ei voi olla vertaamatta prologin Saatanan karkotukseen taivaasta, lankeemukseen valosta pimeyteen. Toivo paremmasta kuitenkin herää, kun Jónas pääsee Kööpenhaminaan anomaan kuninkaalta armahdusta sekä tutustumaan kaupungin tiedemiesten uraauurtavaan työhön. Maailma ei olekaan kaikkialla yhtä takapajuinen, ja on muitakin hänen kaltaisiaan tiedon rakastajia! Toivonkipinä on kuitenkin vain himmeä häilähdys.

Jónas on uteliaisuutensa ohella myös myötätuntoinen ja humaani. Hän joutuu todistamaan ulkomaisten valaanpyytäjien silmitöntä teurastusta, mikä järkyttää hänen uskoaan ihmisiin. Jos näin voi tehdä entisille yhteistyökumppaneille, onko ihmisen petturuudella ja verenhimolla mitään rajaa? Jónaksen ääni on kuumeinen ja ryöppyävä, kun hän luonnonvoimien armoilla kertoo tarinaansa. Nykyhetkessä kerronta poukkoilee, ja Sjónin runsas kolmen pisteen käyttö luo kuvan päähenkilön päässä jurraavasta sisäisestä monologista, jolla järkkynyt Jónas yrittää järjestää maailmaansa kasaan. Menneisyyden muistelot ovat selkeämpiä ja jäsennellympiä.

Jónas Pálmasonin hahmo perustuu löyhästi todellisen henkilön, Jón Guðmundssonin (1574–1658) elämään. En ajatellut sitä teosta lukiessa, mutta toisaalta se toi päähenkilön koettelemukset ehkä jollain tavalla todemmiksi. Joku on todella joutunut kotoaan karkotetuksi ja miltei tapettu sen vuoksi, että hän on rohjennut kyseenalaistaa ja ottaa selvää, olla kiinnostunut sellaisesta, jota muut pitävät kiellettynä tai tarpeettomana tietona. Lukukokemuksena Valaan suusta oli verrattain raskas edellämainitusta kuumeisen poukkoilevasta kertojanäänestä johtuen. Näin jälkikäteen kun mietin ja jäsentelen sen teemoja, kirja tuntuu merkityksellisemmältä kuin sitä lukiessa, jolloin vain tuntui siltä, että yrittää pysyä pinnalla sanojen ryöpytessä ylitse. Nostan hattua suomentaja Tuomas Kaukolle hienosta työstä tämän äänen saavuttamisessa – ja vielä suoraan islannista! Ihanaa että vähän harvinaisemmistakin kielistä käännetään suoraan suomeen, eikä jonkin suuremman kielen kautta.

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Collins, Kinnunen, Nabokov, Ranta & Kanninen, Roth, Tokarczuk



Hyvää lukurauhan päivää! Tammikuu lähti lukurintamalla käyntiin aktiivisemmin kuin aikoihin. Osin syynä ovat Storytelin e-kirjat, jotka kulkevat aina mukana. Toinen syy on paluu vanhoihin tapoihin, eli siihen, että aina on useampi kirja kesken yhtä aikaa. Esittelen vielä ainakin tammikuun osalta luetut kirjat koontina. Katsotaan, ehtisinkö jatkossa kirjoittaa jokaisesta kirjasta oman postauksen.


Phil Collins: Omaelämäkerta

(Not Dead Yet: The Autobiography, 2016. Suom. Jere Saarainen. Minerva, 2018)

Not Dead Yet

Phil Collins ei koskaan saanut brittimediassa anteeksi valtavaa menestystään 80-luvulla. Jopa Genesiksen bändikaverit vitsailivat, että tokihan he toivoivat Collinsin menestyvän soolourallaan, mutta ei ihan noin hyvin. Collinsin haukkuminen ja miehelle naureskelu on ollut suorastaan muodikasta aina näihin päiviin saakka, tosin hiljalleen mediakin alkaa päästä Phil Collins -krapulastaan ja nähdä miehen merkittävän uran. Minulle Collins on ensisijaisesti loistava rumpali ja 1970-luvun progen merkkihahmoja. Toisekseen hän on mainio, eläytymiskykyinen laulaja ja karismaattinen esiintyjä, joka on myös säveltänyt muutaman erittäin hienon pop-kappaleen. Sanoittajana Collins on naiivi, mutta elämäkerran perusteella sellaiselta hän vähän vaikuttaa. Collins kertoo elämästään, urastaan ja ihmissuhteistaan paikoin piinaavan rehellisesti ja itseironiaa runsaasti viljellen. Jos jokin asia Collinsin urasta jää päällimmäisenä mieleen, on hänen armoton työtahtinsa, sekä ammattitaitonsa ja innostuksensa musiikkiin. Itseään piiskaavalle työnarkomaanille soisi rauhalliset eläkepäivät, kun kroppa ei enää taida kestää rumpujen soittoa. Toisaalta edellinen eläköitymisyritys päätyi tekemisen puutteessa alkoholismiin, joten ihan liian rauhallista elämää hänelle ei soisi. Sääli, että Genesiksen paluu millään kokoonpanolla tuskin on enää mahdollinen. Erityiskiitos kirjan suomentaja Jere Saaraiselle virheettömästä musiikkiterminologian hallinnasta ja tekstin sävyn hiomisesta juuri oikeanlaiseksi  ihan kuin lukisi Collinsin itsensä tekstiä selvällä suomen kielellä!


Tommi Kinnunen: Lopotti

(WSOY, 2016)


Lopotti jatkaa Neljäntienristeyksestä tuttujen koillismaalaisten hahmojen tarinaa. Nyt näkökulma on aiemman osan sivuhahmojen, Helenan ja Tuomaksen, joiden elämä vie heidät kauas kotipaikkakunnalta suurempiin ympyröihin, mutta ulkopuolisuuden tunne seuraa mukana. Helena lähetetään Helsinkiin sokeainkouluun, mitä tyttö ei koskaan saata antaa anteeksi, vaikka tiedostaakin vanhempana, millaisia ongelmia isällä ja äidillä oli. Tuomaksen homoseksuaalisuus pitää hänet henkisesti erillään muista samanikäisistä osin myös hänen omasta valinnastaan. Vaikka näkökulmia on vähemmän ja aikajana lyhyempi kuin Neljäntienristeyksessä, on lopputulos jostain syystä hajanaisempi. Luvut ovat lyhyitä välähdyksiä, jokainen ikään kuin oma pienoisnovellinsa, mutta romaanin mitassa välähdysten punainen lanka ei oikein tahdo erottua. Se tosin on sanottava, että kuvaukset siitä, kuinka sokea Helena havainnoi maailmaa, oli upeasti kirjoitettu!


Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

(Камера Обскура, 1933 / Laughter in the Dark, 1938. Kirjailijan omasta englanninkielisestä käännöksestä suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari. Gummerus, 2012)


Nabokovin Lolita on vaikuttavimpia kirjoja, joita olen lukenut. Jostain syystä mitään muuta häneltä en sitten olekaan lukenut, mutta Naurua pimeässä korjaa nyt tämän puutteen. Naurua pimeässä on Nabokovin varhaiskauden teoksia, vielä alun perin venäjäksi kirjoitettu ennen hänen muuttoaan Yhdysvaltoihin. Nabokov on kuitenkin sen verran kosmopoliitti, ettei Venäjää saati Neuvostoliittoa taideta edes mainita koko kirjan aikana tapahtumien sijoittuessa Berliiniin ja Rivieralle. Albinus, keski-ikäinen ja keskiluokkainen perheellinen mies hullaantuu nuoreen Margotiin elokuvateatterissa ja heittää koko sovinnaisen elämänsä mäkeen tytön vuoksi. Valta-asema on kuitenkin päinvastainen kuin Lolitassa, ja Margot vedättää Albinusta minkä kerkeää. Teoksessa on paljon huumoria, mutta se on piikikästä ja osoittelevaa. Teoksen englannin- ja suomenkielinen nimi kuvastaakin hyvin tunnelmaa: nauru kaikuu pimeässä huoneessa, eikä päähenkilö ymmärrä, kelle tai miksi nauretaan. Albinus ei ole järin älykäs, ja tavallaan hän vastuuttomuudellaan ansaitsee kaiken, minkä saa. Kuitenkin tällainen ihmisen vikojen osoittaminen suurennuslasin alla tuo lukijalle hieman kiusallisen olon, ja jotenkin sitä toivoisi hänen saavan jonkinlaisen synninpäästön. Huumori on kuitenkin armotonta.


Kukka Ranta & Jaana Kanninen: Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta

(S&S, 2019)




En muista, että koulussa olisi juurikaan puhuttu saamelaisista (tai lappalaisista, kuten silloin sanottiin) muuta kuin että he hoitavat poroja, ja että Suomessa puhuttavia saamelaisia kieliä on kolme. Toki silloin tiedettiin myös neljäntuulenhatut, saamenpuvut ja Pulttibois-sketsit. On hämmentävää, kuinka tätä puutteellista kuvaa ei tullut kyseenalaistaneeksi, kun ei tarvinnut kohdata kyseisen ihmisryhmän edustajia. Höristin korviani kuullessani, että saamelaisten karuista kohtaloista julkaistaan kirja, jossa suomalaiset toimittajat haastattelevat kunnioittavasti saamelaisia ja kertovat heidän näkökulmansa. 

Opin paljon saamelaisten kulttuurista ja kohtelusta Suomessa, ja kuinka epäoikeudenmukaista kohtelu yhä on. Asuntolakokemukset 1960-luvulla, jolloin saamelaiset oppivat häpeämään omaa äidinkieltään (vaikka sitä ei lailla kielletty, kuten Ruotsissa ja Norjassa) ovat yllättävän lähellä menneisyydessä, mutta vielä ihan muutama vuosikin sitten Lapissa on nähty etnistä väkivaltaa. Yhä vieläkään Suomen valtio ei ole ratifioinut YK:n alkuperäis- ja heimokansoja koskevaa yleissopimusta, joka takaisi saamelaisten äänen kuulumisen heitä koskevissa päätöksissä. Toisaalta on hienoa nähdä, kuinka viime vuosina saamelaisten näkyvyys mediassa on kasvanut, ja saamenpukua kannetaan yhä enemmän ylpeydellä. 

Opin myös, kuinka vaikeasti määriteltäviä asioita saamelaiskeskusteluun liittyy. Mitä tehdä, jos Suomen laki, saamelaiskäräjät ja YK:n alkuperäiskansojen oikeudet ovat ristiriidassa keskenään? Kenet voidaan määritellä saamelaiseksi? Ainakin kirjassa kuvatut statuksettomat saamelaiset, eli ihmiset, jotka kokevat olevansa saamelaisia, mutta eivät ole saaneet saamelaiskäräjien hyväksyntää, saadaan näyttämään etelän keinottelijoilta, jotka haluavat vain varastaa ns. oikeiden saamelaisten poronhoitomaat. En usko totuuden olevan niin yksioikoinen. Muutenkin kirjan argumentointi on erittäin tunteisiin vetoavaa myös silloin, kun itse kaipaisin viileämpää, faktapohjaisempaa lähestymistä. Ei minua kiinnosta, miltä saamelaisten asioista päättävä byrokraatti näyttää tai millaisessa toimistossa hän istuu, eikä niiden todellakaan pitäisi vaikuttaa mielipiteeseeni hänen päätöksistään. Toisaalta kirja ei peittele näkökulmaansa: jo nimestä lähtien on tiedossa, että nyt halutaan ravistella. Argumentoinnin puutteistaan huolimatta lukemisen arvoinen kirja tärkeästä aiheesta.


Philip Roth: Mieheni oli kommunisti

(I Married a Communist, 1998. Suom. Kristiina Rikman. WSOY, 2002)




Pitkän uran tehnyt Philip Roth kirjoitti mestariteoksensa Amerikkalaisen pastoraalin jo varttuneella iällä. Sen jälkeen julkaistut Mieheni oli kommunisti ja Ihmisen tahra muodostavat löyhästi toisiinsa liittyvän trilogian, joka ruotii amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen lähimenneisyyttä. Pastoraalissakin viitattiin 1950- ja 1960-lukujen kommunistihysteriaan ja senaattori McCarthyn ajamaan ilmiantopolitiikkaan, mutta nyt aiheelle omistetaan koko kirja. Rothin alter ego Nathan Zuckerman pääsee jututtamaan vanhaa äidinkielenopettajaansa, jonka veli, armoitettu radiotähti Ira "Iron Rinn" Ringold joutui aikoinaan mustalle listalle kommunististen ajatusten levittämisestä. Ennakkoluuloni oli, että Ira olisi perättömästi syytetty noitavainon uhri, mutta hänen ideologiansa onkin avoimen kommunistinen, ja loppujen lopuksi lankeemus johtuukin inhimillisistä syistä. Roth kuvaa jälleen hienosti aikakauden hysteriaa ja tietämättömyyttä, mutta myös sitä, miten kommunismin ihanteet saatettiin käsittää Yhdysvalloissa myös rationaalisesti. Vielä nykyäänkin Yhdysvalloissa pelätään sosialismia, vaikka se ymmärretään yhtä heikosti kuin kommunismi aikoinaan.

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat

(Prawiek i inne czasy, 1996. Suom. Tapani Kärkkäinen. Otava, 2007)



Sivistin itseäni tutustumalla toissa vuoden nobelistin Olga Tokarczukin teokseen. Alku ja muut ajat seuraa pienen puolalaisen Alku-nimisen kylän asukkaiden vaiheita 1900-luvun ensimmäisen puolikkaan ajan. Vaihtuviin kertojiin kuuluu niin kyläläisiä kuin elottomia esineitä ja myyttisiä olentoja. Jo kirjan alussa kuvailtu kylän maantiede ja sen rajoja vartioivat arkkienkelit vievät tulkinnan myyttien maailmaan; onko Alku todellinen paikka vai jokin metafyysinen tila? Huomaan, että syvempi ymmärrys katolisista symboleista luultavasti olisi ollut tarpeen. Luin teoksen enemmänkin suorana realistisena proosana, jossa on kaikuja García Márquezin kaltaisesta fantasialla flirttailusta. Tosin siinä missä García Márquez kertoo lukijalle kaiken ja vähän enemmän, jättää Tokarczuk paljon sanomatta ja antaa käyttämänsä kuvaston puhua. En aivan varauksetta innostunut Tokarczukin tyylistä, mikä voi johtua myös siitä, etten jaksanut alkaa tulkita teoksen symboliikkaa. Alku ja muut ajat varmasti hyötyisi toisesta lukukerrasta, mutta olen ehkä viime aikoina lukenut niin paljon monen kertojaäänen pilkkomia tarinoita, että ehkä kaipaan yhtenäisempiä tarinoita vaihteen vuoksi.