Neil Peart 1952–2020

Work in progress. Kuva: Rolling Stone

Neil Peart, kanadalaisen Rush-yhtyeen virtuoosimainen rumpali ja sanoittaja, menehtyi aggressiiviseen aivokasvaimeen alkuvuodesta 2020. Peart oli rumpalina tekninen hirmu, joka löi kovaa ja tarkasti, ja joka sovitti osuutensa insinöörin tarkkuudella sellaisiksi, että ne olivat erottamaton osa Geddy Leen ja Alex Lifesonin sävellyksiä. Peart teki konserteissa rumpusooloistaan taidetta, jota saattoivat ihastella muutkin kuin rumpalit. Sanoittajana Peart oli ajoittain hieman paasaava, mutta aina mielenkiintoinen, omaperäinen ja teknisesti moitteeton. Ei kukaan kirjoittanut sellaisista aiheista rock-bändin kontekstissa, uran alun fantasia-aiheista kypsän kauden sosiologiaa, tiedettä, historiaa ja ihmissuhteita käsitteleviin teksteihin. Pikkukaupungin unelmoiva nörtti kirjoitti niin, että tämä pikkukaupungin unelmoiva nörtti koki jonkun ymmärtävän.

Peart oli myös innokas matkailija, ja hän kirjoitti useita kirjoja reissuiltaan ympäri maailmaa, niin etapeiltaan polkupyörän selässä Afrikassa kuin moottoripyöräilystä Pohjois- ja Väli-Amerikassa. Käsittelen tässä blogipostauksessa kolmea Peartin matkakirjaa, joista kaksi olen lukenut tänä vuonna ja yhden muutama vuosi sitten.

Ghost Rider – Travels on the Healing Road

(ECW Press, 2002)

Shadows on the road behind, shadows on the road ahead

Vuosina 1997 ja 1998 Peartia kohtasi tragedia, jollaista ei toivoisi kellekään. Ensin hänen tyttärensä menehtyi auto-onnettomuudessa, ja vuoden sisällä hänen vaimonsa hävisi lyhyen ja katkeran taistelun syövän kanssa. Tosin Peartin mielestä vaimon todellinen kuolinsyy oli särkyneen sydämen aiheuttama "hidas, apaattinen itsemurha". Ura – ja oikeastaan kaikki muukin – tuntui tällaisen koettelemuksen jälkeen toissijaiselta, joten tarinoita musiikista tai soittamisesta tästä kirjasta on turha etsiä. Koko edeltänyt elämä tuntui vieraalta. Miten jatkaa yksinään, kun elämästä on kadonnut ilo, toivo ja merkitys? Peartin ratkaisu oli hypätä moottoripyörän selkään ja lähteä ajamaan. Renkaiden alla kiitävät kilometrit kävivät surutyöstä. Niitä kuitenkin tarvittiin kymmeniä tuhansia, ennen kuin Peart alkoi päästä jonkinlaiseen rauhaan tapahtuneen kanssa.

Without knowing it, I had identified a subtle but important part of the healing process. There would be no peace for me, no life for me, until I learned to forgive life for what it had done to me, forgive others for still being alive, and eventually, forgive myself for being alive.
(s. 55)

Peart käy läpi suruprosessiaan samalla kun kuvailee konkreettista taivaltaan Quebecista Alaskaan, sieltä Kalifornian kautta Meksikoon ja Belizeen, talvehtimaan takaisin Quebeciin ja uudestaan reissun päälle Kanadan ja Yhdysvaltain itäosiin. Mieleen hiipii ajatus siitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa Peart on voidessaan lähteä kuukausiksi reissamaan välittämättä kustannuksista, mutta tätäkin puolta Peart käsittelee kirjassaan. Puolen välin jälkeen kirjan rakenne muuttuu hieman, kun Peart alkaa kirjoittaa kirjeitä parhaalle ystävälleen, joka on joutunut huumausainerikoksista tuomittuna vankilaan – ikään kuin aiemmissa vastoinkäymisissä ei olisi ollut tarpeeksi kestämistä.

Kirja ei kuitenkaan ole niin synkkä kuin voisi kuvitella. Toki Peart käy läpi kaikkia menetykseen liittyviä tunteita itsesyytöksistä ja vihasta kanssaihmisiä kohtaan lähtien, mutta surun hiljalleen hellittäessä Peart alkaa arvostaa taas asioita, joista hänen aiempi minänsä nautti – luonnon kauneutta, läheisten ihmisten rakkautta, kirjallisuutta. Kirjan alkupuoli ja matkat Kanadassa sekä kuvaus talven vietosta Quebecissa olivat kaikkein kiinnostavinta antia ja saivat jo puolivakavissaan harkitsemaan matkaa Kanadaan. Olin puoleen väliin asti sitä mieltä, että Ghost Rider olisi Peartin kirjoista paras, mutta sen jälkeen valtavasti kasvava kirjeiden määrä ja sitä myötä myös toiston määrä vesittivät lukunautintoa.

Traveling Music – The Soundtrack to My Life and Times

(ECW Press, 2004)

All this machinery making modern music can still be open-hearted

Luin Traveling Musicin vuonna 2016, ja se oli ensimmäinen lukemani kirja Peartilta. Jos Ghost Rider oli terapiaa, Traveling Music on elämäkertaa. Siinä seestynyt ja uuden rakkauden löytänyt Peart ajelee tällä kertaa luksusautolla pitkin Yhdysvaltoja, kuuntelee musiikkia ja kirjoittaa siitä, mitä musiikki hänelle merkitsee. Siinä missä Ghost Rider vältteli musiikkia liian läheisenä aiheena, keskittyy Traveling Music nimensä mukaisesti juuri siihen. Peart avaa musiikillista historiaansa, ensivaikuttajia soittoonsa ja ammattimuusikon uran ensiaskelia, jotka lopulta johtavat Rushiin liittymiseen. Kirja on edelleen ensisijaisesti matkakertomus, ja maanteiden, maisemien ja majapaikkojen kuvailu ovat pääosassa. Itselleni kuitenkin kirjan pääanti oli juuri musiikissa. Peartin musiikkimaussa ja vaikuttajissa on paljon tuttua ja ymmärrettävää, kuten The Whon kaltaiset voimatriot ja Buddy Richin kaltaiset rumpulegendat, mutta paljon todella yllättäviäkin valintoja. En esimerkiksi äkkiseltään olisi arvannut Peartin olevan kovan luokan Frank Sinatra -fani, tai että matkamusiikkina olisi myös vaikkapa Linkin Parkia, Madonnaa tai mariachi-musiikkia. Peartin tarve tehdä, vaikuttaa ja vaikuttua, sekä innostus uusista asioista on tarttuvaa. Peartin kallis maku muun muassa autojen suhteen välillä vähän vieraannuttaa, ja miltei kaupalliselta yhteisyöltä tuntuvat jatkuvasti toistuvat maininnat The Macallan -skottiviskin naukkailusta huvittavat.

Peartin soitosta kiinnostuneille tämä on luultavasti suositeltavin Peartin kirjoista. Samanlaista koskettavuutta siinä ei ole kuin Ghost Riderissa, mutta samankaltainen henkilökohtaisuus värittää rumpalin matkamuistelmia, tällä kertaa elämänmyönteisemmissä merkeissä.

Far and Wide – Bring That Horizon to Me!

(ECW Press, 2016)

Learning that we're only immortal for a limited time

Rushin viimeiseksi jäänyt kiertue juhlisti yhtyeen 40 toimintavuotta. Vaikka Rushin ekalla levyllä rumpuja soittaakin John Rutsey, on debyyttilevyn julkaisun kanssa samana vuonna bändiin liittynyt Neil Peart kiistatta se ainoa oikea rumpali. Ilman yhtä tästä kolmikosta – Geddy Lee, Alex Lifeson ja Neil Peart – ei olisi myöskään Rushia. Siksipä oli hiuskarvan varassa, olisiko 40-vuotiskiertue jäänyt toteutumatta, sillä Peartin terveysongelmat ja Rushin fyysisesti äärimmäisen raskaat keikat saivat Peartin miltei jättäytymään pois kelkasta. Hän kuitenkin suostui sillä ehdolla, että kiertue tulisi olemaan yhtyeen viimeinen. Peart taittoi Pohjois-Amerikkaan suuntautuneiden konserttien väliset matkat moottoripyörällä. Näiltä etapeilta kirjoitetuista teksteistä muodostui kirja Far and Wide.

Kuitenkin itse kiertue saa teksteissä vain pienen osan, ja siitä tärkeintä antia on Peartin oma näkemys lopettamisesta sekä suhteesta bändikavereihin, tai "työkavereihin", kuten hän heitä nimittää. Armoton itsekritiikki yhdistettynä pitkiin konsertteihin sekä vaikeisiin ja raskaisiin osuuksiin on huono yhdistelmä, ja Peart halusi välttää kehäraakiksi päätymisen. Rushin loistavassa Losing It -kappaleessa kuvattu Ernest Hemingwayn kohtalo oli juuri se, jonka Peart halusi välttää:

The writer stares with glassy eyes

Defies the empty page

His beard is white, his face is lined

And streaked with tears of rage

Thirty years ago, how the words would flow

With passion and precision

But now his mind is dark and dulled

By sickness and indecision

And he stares out the kitchen door

Where the sun will rise no more

(Losing It, albumilta Signals, 1982)

Osa kirjan teksteistä oli julkaistu Peartin blogissa, mutta kirjaan niitä on lavennettu ja stilisoitu. Ilmeisesti kirjassa on myös paljon kuvia, mikä ei kuuntelemaani äänikirjaan tietenkään välittynyt. Valitettavasti Far and Wide oli lukemistani Peartin kirjoista hajanaisin ja kehnoin, mikä ehkä selittyy tekstien alkuperäisellä julkaisulla blogialustalla. Kertomukset olivat hyvin erillisiä, eikä niissä ollut yhtä vahvaa kantavaa teemaa kuin kahdessa yllä esitellyssä teoksessa. Ne myös toistivat itseään pahiten, mikä vaivaa välillä muitakin Peartin kirjoja. Rush-anekdootit ja lopettamispäätöksen avaaminen nostavat kuitenkin pisteitä.

Päätän tämän blogipostauksen eräisiin suosikkilainauksistani Peartin sanoituksista. Olkoon se meille muistutukseksi. 

And if the music stops
There's only the sound of the rain
All the hope and glory
All the sacrifice in vain
And if love remains
Though everything is lost
We will pay the price
But we will not count the cost
(Bravado, albumilta Roll the Bones, 1991)

Timo Teräsahjo: He ansaitsivatkin kuolla

Timo Teräsahjo: He ansaitsivatkin kuolla

(Kovasana, 2020)

Minulla on sellainen kyky, että osaan pitää kahta vastakkaistakin asiaa totena

He ansaitsivatkin kuolla antaa takakantensa perusteella odottaa pikimustaa komediaa. Kaksi jo iäkästä rouvaa kruisailemassa matkailuautolla pitkin Suomenmaata tappaen arvottomiksi kokemiaan ihmisiä? Okei. Timo Teräsahjon pienoisromaani on kuitenkin psykologinen kissa-ja-hiiri-leikki, jossa jahti on pään sisäpuolella.

Nimettömäksi jäävä kertojahahmo on suunnilleen kuusissakymmenissä oleva nainen, joka sisarensa Anjan kanssa on jäänyt yhteiskunnan ulkopuolelle jo lapsina heidän ottovanhempiensa kuoltua. Sosiaaliviranomaisten unohtamat naiset yrittävät keksiä, millä tulla toimeen elämässä. Kouluja ei ole käyty, ja biologisista vanhemmista on jäljellä vain häiritseviä muistojen sirpaleita ikkunattomasta kellarihuoneesta ja kerrossängystä. Mistään kaupan kassalta on turha hakea töitä, sillä sitä kautta tie vie vain laitoksiin. Elokuvissa nähty prostituutiokohtaus antaa päähenkilölle idean, mutta pieleen mennyt viettely muuttuukin veriseksi murhaksi. Neuvokkaat naiset tyhjentävät murhaamansa maajussin heittiön lompakon. Tästä se ura kuulkaa urkeaa.

Päähenkilö ja Anja pitävät tarkasti huolen, ettei heidän jäljilleen päästä. Kohteikseen he valitsevat ensin vain juopporemmien viinatrokareita, joita kukaan ei jää kaipaamaan, sitten muita yhteiskunnan mätäpaiseiksi katsomiaan: taiteilijanrenttuja ja ketkuja lakimiehiä. Kun murharyöstön kohteeksi – sillä sellaiseksi Anja välttämättä haluaa parivaljakon toimia häpeilemättä kutsua – osuu nuori perhe, tilanne muuttuu häiritsevämmäksi.

Jos teoksen taso jäisi vain naisten suorittamaan epäkelpojen yksilöiden likvidointiin, jäisi sen sisältö aika heppoiseksi. Mutta tasoja on useampia. Päähenkilön käsitys todellisuudesta on vähintäänkin hatara. Hän ei omien sanojensa mukaan osaa ajatella, sillä ajatukset vain liukuvat abstrakteina kuvien sarjoina, jos ollenkaan. Vierekkäisten mökkien ovet vaihtavat paikkaa, ja vajassa ollut häkki löytyykin yhtäkkiä keittiöstä. Vuosikymmenet vierellä kulkenut Anja yhtäkkiä häviää kuvioista sen jälkeen, kun päähenkilö myy alussa perinnöksi saamansa biologisten vanhempiensa kotitalon. Anja ei vastaa vaikka kuinka huutaisi ja petkeleellä huitoisi mökin ulkopuolella. Onko Anja ottanut eron päähenkilöstä? Voiko siskostaan ottaa eron? Mitä täällä tapahtuu?

Teräsahjon teos on nokkela, eri todellisuuden tasoilla leikittelevä kuvaus mielenterveyden häilyvyydestä. Äärimmäisiin väkivallan tekoihin ajatuu nainen, jonka menneisyydessä on jotain, joka pysyy lukkojen takana tälle itselleenkin. Lukija saa siitä vihjeitä, mutta näkökulma on päähenkilön ja siten siis rajattu, eikä se antaudu helpolla tulkinnoille. Jos jotain moitetta antaisin, niin vielä yhden oikolukukierroksen kirja olisi kenties ansainnut. Pienet kielelliset lapsukset ja paikoin hieman hassussa järjestyksessä esitellyt tekstin elementit osuvat silmiin muuten nautittavan kompaktissa ja taidokkaalla tavalla häiritsevässä teoksessa.

Kiitokset Kovasana-kustantamolle arvostelukappaleesta!

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö

(La hija de la española, 2019. Suom. Taina Helkamo. Aula & Co, 2019)

Kohtaloni oli vaieta tahdikkaasti

Fiktiolla on loistava kyky tuoda lähihistoriaa eläväksi, kuten meillä vaikkapa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian tapauksessa, jota lukiessa täytyy oikein muistuttaa itseään, ettei tämä ole historiaa vaan kaunokirjallisuutta. Muinoin historian ja tarinan välille ei juuri tehtyä eroa, ja ovatpa ne edelleen etymologisesti lähellä toisiaan useassa kielessä, vrt. englannin 'history' ja 'story', tai ranskan 'histoire'. Venezuelan poliittinen tilanne on ollut uutisissa paljonkin viime vuosina, mutta aika vähän olen kyseisestä maasta, sen historiasta ja nykytilanteesta tiennyt. Karina Sainz Borgon esikoisteos Caracasissa on vielä yö elävöittää uutisista kuullut kauhut yhden naisen selviytymistarinaksi, joka on fiktiota, vaikkei siltä tunnukaan.

Adelaida elää äitinsä kuoleman jälkeen yksin rapistuvassa ja yhä pelottavammaksi muuttuvassa Venezuelan pääkaupungissa Caracasissa. Puolisotilaalliset joukot, joista osa on hallituksen tukemia ja osa ei, taistelevat kaupungin hallinnasta ja pitävät asukkaita keksimiensä mielivaltaisten, muuttuvien sääntöjen talutushihnassa. Mihinkään aiempiin auktoriteetteihin ei voi enää luottaa korruption vuoksi. Aiemmin kirjallisuusalalla työskennelleen Adelaidan rahat hupenevat, mutta eipä sillä juuri merkitystä ole, sillä paikallinen valuutta on aggressiivisen inflaation myötä muuttunut käyttökelvottomaksi. Äitinsä hautauskuluja selvittelevä Adelaida joutuu käymään suorastaan kafkamaisen absurdeja keskusteluita:

– Kappelin vuokra on sitten viisituhatta uutta bolivaria.
– Siis viisi miljoonaa vanhaa?
– Aivan, hautauskappelin virkailija sanoi korottaen ääntään. – Koska teillä on jo kuolintodistus, tämä tulee edullisemmaksi. Jos tarvitsisitte vielä asiakirjankin, hinta olisi seitsemäntuhatta.
– Siis seitsemän miljoonaa vanhaa bolivaria?
– Aivan.
– Aivan.
– Ostatteko te palvelun vai ette? virkailija puuskahti hieman hermostuneesti.
– Onko minulla muka valinnanvaraa?
– Sen tietänette te.
(s. 16)

Adelaida yrittää selvitä päivästä toiseen hajoavassa maailmassa, jossa mihinkään ei voi enää luottaa eikä missään tunnu olevan järkeä. Hänellä ei ole äidin kuoltua enää mitään syytä jäädä Venezuelaan. Adelaidalla on vielä taskussa euroja, jotka ovat säilyttäneet arvonsa, mutta miten päästä niitä hyödyntämään? Rajoja valvotaan, eikä maasta noin vain lähdetä. Kun Adelaida joutu pakenemaan kotoaan ja päätyy naapurin kuolleen rouvan asuntoon, hänen mielessään syttyy suunnitelma: naapurin suku asuu Espanjassa, eivätkä he ole vuosikymmeniin nähneet tätä eivätkä siis tiedä, miltä hän näyttää. Onnistuisiko Adelaidan vaihtaa mannerta, maata – ja identiteettiä?

Adelaida on menttänyt kaiken, eikä hänellä ole enää muuta tehtävänä kuin selviytyä. Hän on turtunut kaikkeen kokemaansa. Miesystävän ennen kirjan alkua tapahtunut kuolema kuvataan nopeasti, ikään kuin minäkertoja haluaisi unohtaa sen edes tapahtuneen ja päästä eteenpäin. Kuolleen naapurin identiteetin vieminen kuitenkin herättää hänet ainakin jonkin verran pohtimaan tekojensa seurauksia ja moraalista oikeutusta. Caracasissa on vielä yö ei yritäkään olla sankaritarina tai seikkailu, vaan se on kertomus selviytymisestä niillä keinoilla, mitä fiksulla naisella voi olla epätoivoisessa tilanteessa. Sellaisessa tilanteessa moraali menettää merkityksensä.

Takakannessa teosta luonnehditaan "karun kauniiksi", mutta kauniit hetket ovat erittäin harvassa. Takaumat lapsuuteen tuovat muistikuvia ajasta, jolloin asiat olivat paremmin. Menneisyyden kuvaukset makuineen ja tuoksuineen ovat aistirikkaampia kuin kyynelkaasunharmaa nykyhetki, josta kaikki väri ja ilo on kadonnut. Kirja on melko lyhyt, eikä merkittäviä hahmoja päähenkilön lisäksi ole kuin muutama, ja nekin vain käväisevät näyttämöllä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että yhtä lukuunottamatta käytännössä kaikki hahmot ovat naisia. Jopa puolisotilaalliset jengit, jotka terrorisoivat Caracasia, koostuvat vahvoista ja pelottavista naishahmoista.

Kirjaa lukiessa tuntuu kuin lukisi silminnäkijäkuvausta ennemmin kuin fiktiota. En tiedä, millainen on Sainz Borgon omakohtainen kokemus, mutta luultavasti jokaisella venezuelalaisella olisi jokin tarina kerrottavana viime vuosien kaaoksesta ja mitä se on heille maksanut. Moderni, vakaa ja vauras yhteiskunta voi sortua järjettömyyteen ja moraalittomuuteen pelottavan helposti.

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä

(Suom. Jaana Kapari-Jatta. Teos, 2013)

Romaanin "oikeaa sisältöä" ei ole olemassakaan; kaikki on romaanin oikeaa sisältöä

Teos-kustantamo julkaisi vuonna 2013 kokoelman Virginia Woolfin esseitä Jaana Kapari-Jatan suomennoksina. Hienoa! Esseitä julkaistaan ja käsittääkseni luetaankin sen verran vähän, ettei klassikoitakaan ole juuri suomennettu. Woolf totisesti on yksi klassikoista, vaikka onkin kaunokirjailijana arvostetumpi. Moni moderni feministi siteeraa laajaa Oma huone -esseetä uraauurtavana feministisenä tutkielmana, mutta Woolfilla on paljon muutakin mielenkiintoista sanottavaa, ja omintakeinen tyyli sanoa sanottavansa. Kiitäjän kuolema ja muita esseitä on jaettu kahteen osaan, kirjallisuutta käsitteleviin esseisiin ja muihin, jotka tosin nekin usein risteävät aiheiltaan kirjallisuutta.

Modernismi tuli suunnilleen 1910- ja 1920-luvuilla englanninkieliseen kirjallisuteen ja toi muassaan muun muassa kiinnostuksen psykologiaan ja tajunnanvirtatekniikan henkilöhahmon ajatusten kuvaamiseen. Woolf itse on yksi kyseisen tyylisuunnan merkittävimpiä edustajia, mutta miten Woolfin tyyli on kehittynyt? Woolf painii suurten kysymysten parissa. Miten saada kuvattua ihmisen ajatukset, muistot, kokemukset ja kuvitelmat tarinan muodossa? Miten välttää epäuskottavuus ja tarinankertojan pakolliset vippaskonstit (juoni, yllätyskäänteet jne.) niin, että tarina pysyy kuitenkin mielenkiintoisena? Woolf kirjoittaa tarkkanäköisesti muun muassa venäläisen kirjallisuuden silloin moderneista edustajista, Tolstoista, Tšehovista ja Dostojevskista. Näitä nykyään kaapin päällä pölyttyviä suuruuksia Woolf pääsi lukemaan tuoreeltaan englanninkielisinä käännöksinä ja vaikuttui siitä, kuinka erilaisen kuvan inhimillisestä kokemuksesta ne maalaavat viktoriaaniseen kirjallisuuteen verrattuna. Vaikka esimerkiksi Dostojevskin hahmot käyttäytyvät epäuskottavan ylenpalttisesti (ks. postaukseni Karamazovin veljeksistä), jokin heidän psykologiassaan osuu maaliin. Tšehovin tarinat taas alkavat kesken kaiken eivätkä pääty minkäänlaiseen ratkaisuun, mutta silti ne jättävät lukijaan jäljen, kuin olisi kokenut jotain merkittävää.

Woolf arvosti suuresti myös aikalaisiaan Marcel Proustia ja James Joycea, jonka Ulysses-teoksen hienouden hän huomasi jo heti sen ilmestyttyä. Näissä uusissa tuulissa Woolf huomasi fiktion tulevaisuuden inhimillisen kokemuksen kuvaajana: mikään aihe ei ole liian arkipäiväinen tai sopimaton kirjallisuudelle, vaan kaikesta voi kirjoittaa, sillä koko inhimillinen kokemus on taiteeksi saattamisen arvoinen. Woolf tarkkaili omaa ajatuksenjuoksuaan saadakseen selville, miten mielikuvitus ja muisti todella toimivat, ja miten mielikuvat muuttuvat ylös kirjoittaessa. Alla oleva kappale on sen verran hieno kuvaus tietoisuuden luonteesta ja siihen liittyvistä romaanikirjailijan haasteista, että lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:

Tarkkailkaamme hetki tavallista mieltä tavallisena päivänä. Mieli vastaanottaa suunnattomasti vaikutelmia – joutavia, epätodellisia, haihtuvia, merkityksettömiä, mielikuvituksellisia, ohikiitäviä tai teräksen lujuudella syöpyviä. Niitä tulee joka puolelta, loppumattomana lukemattomien atomien suihkuna; ja kun ne putoavat, kun ne asettuvat arkeen, painotus muuttuu entisestä; tärkeä hetki ei osunutkaan tähän vaan tuonne; niin että jos kirjailija olisi vapaa eikä orja, jos hän voisi kirjoittaa mitä tahtoo eikä mitä hänen täytyy, jos hän voisi perustaa työnsä omiin tunteisiinsa eikä yleiseen tapaan, hänen omaksumassaan tyylissä ei olisi juonta, ei komediaa eikä tragediaa, ei rakkaussuhteita eikä katastrofeja eikä kenties ainuttakaan nappia ommeltuna juuri niin kuin Bond Streetin räätälit tahtoisivat sen ommella. Elämä ei ole sarja symmetrisesti aseteltuja opastevaloja; elämä on omaa valoaan hehkuva kehrä, osin läpinäkyvä vaippa, joka ympäröi meitä tietoisuutemme heräämisestä sen sammumiseen. Eikö romaanikirjailijan tehtävä ole välittää tämä vaihteleva, tuntematon ja kahlitsematon henki – miten sekava ja eksyväinen se onkin – sotkematta mukaan vierasta ja ulkopuolista ainesta yhtään enempää kuin on pakko? 

(s. 106)

Nämä Woolfin omaa kirjoittamistaan sivuavat esseet ovat kokoelman parasta antia. Yllä mainitsinkin jo feminismin, ja siitä Woolfilla on myös sanansa sanottavana, vaikkei käsitettä luultavasti vielä tuolla nimellä hänen aikanaan tunnettu. Woolf ihailee Jane Austenia, Brontën sisaruksia ja George Eliotia. Heitä ja oletetettavsti muitakin naiskirjailijoita lukiessa ei voi Woolfin mukaan olla tiedostamatta kirjailjan sukupuolta. Siinä missä Charles Dickens on vain kirjailija, Jane Austen on aina naiskirjailija. Tätä sama ongelmaa George Eliot pyrki välttämään taiteilijanimen valinnallaan, mutta eipä hänenkään todellinen sukupuolensa salaisuutena pysynyt. Woolf on monella tapaa kriittinen naisten erityisasemalle kirjallisuudessa. Se, että kirjailija asemoidaan osaksi tiettyä ryhmää, saa lukijan helposti tulkitsemaan kirjailijan aikeet aina tuota ryhmää puoltaviksi ja sen asemaa tai tekoja selitteleviksi, mikä alkaa helposti ärsyttää vastahakoista lukijaa:

Tästä tulee naisen kirjoittamiseen elementti, joka miehen kirjoittamisesta puuttuu tyystin, jos mies ei satu olemaan työläinen tai musta tai joku muu, joka on jostakin syystä tietoinen epäkelpoisuudestaan. Kirjailijan tarve ajaa omaa asiaansa tai tehdä henkilöhahmostaan oman tyytymättömyytensä tai valituksenaiheittensa puhetorvi ahdistaa lukijaa, tuntuu kuin hänen mielenkiintoaan ohjattaisiinkin äkkiä kahtaalle yhden suunnan sijasta.

(s. 126)

Oletan ylläolevan lainauksen "epäkelpoisuudestaan"-sanalle lainausmerkit. Pelkkä (todellisen tai kuvitellun) alisteisen aseman valittelu ei siis vielä nosta kirjaa taiteen tasolle. Woolfin ihailemia kirjailijoita yhdistää se, että heidän asenteensa ei ole vähemmistön tai uhrin, vaan samalla viivalla kilpailevan taiteilijan. Ehkä jokin yllä kuvatun kaltainen lukijan johdattelu uhriutumiseen oli se, mikä ärsytti hiljattain lukemassani N. K. Jemisinin Broken Earth -trilogiassa.

Woolfin kirjoitustyyli on hyvin tunnistettava. Hän aloittaa usein havainnoilla välittömästä ympäristöstään, minkä kautta hän pikkuhiljaa päätyy analysoimaan aihettaan tarkemmin. Tyyli on jollain tapaa impressionistinen, varsinkin kokoelman jälkipuolen yleisemmissä esseissä. Jälkimmäisen puoliskon esseissä on paljon tekstejä, jotka olisivat kotonaan Woolfin omissa kaunokirjallisissa teoksissaan miltei sellaisinaan. Valitettavasti joukossa on myös esseitä, jotka eivät jaksa pitää mielenkiintoa yllä kirjallisuusesseiden lailla. Ehkä niitä pitäisikin lukea enemmän fiktiona kuin tutkielmina. Toisaalta jälkipuolella muutamassa matkustusaiheisessa esseessä Woolf jopa vähän revittelee huumorilla! Osa esseistä on vastineita lehtikirjoituksiin, mikä ainakin minusta toi esseet hauskasti osaksi laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, vaikka se toinen puoli keskustelusta jääkin tässä kokoelmassa kuulematta.

Nautin Woolfin kirjoituksista ja Kapari-Jatan suomennoksista paikoin kovastikin. En ole tosin ihan vakuuttunut esseiden jaottelusta tässä kokoelmassa. Kirjallisuusesseet ovat kylmästi esseen suomennetun nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä, ja jälkimmäiset esseet taas hyvin löyhästi teemoittain. Usein saman teeman alla on vain pari esseetä, eikä eroa eri teemojen alla aina ole juurikaan havaittavissa. Kirjallisuusesseiden jaottelu alkuperäisen esseekokoelman mukaan tai erillisten esseiden ollessa kyseessä ehkä ilmestymisjärjestyksen mukaan olisi saattanut palvella kokoelmaa paremmin, mutta nämähän ovat aina valintoja ja makuasioita.