Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Kärlekens Antarktis, 2018. Suom. Outi Menna. Tammi, 2019

Taivas oli mustien puunoksien puhkoma, ajattelin että oksat olivat tummia salamoita jotka johtivat toiseen maailmaan ja että minä olin menossa juuri sinne

Pohjoismaisten dekkarien suosio se jatkuu vain. Ruotsalaisen Sara Stridsberginkin kirjassa murhataan ja paloitellaan nuori nainen, mutta siinä missä yleensä dekkarissa ruumis on vain rekvisiitta persoonallisille rikosetsiville ja yllätyskäänteille, Stridsbergillä murhan uhri on kertoja ja päähenkilö, joka kaiken lisäksi kertoo tarinansa, kun kaikki on jo tapahtunut eikä mitään ole enää tehtävissä.

Inni, nuori heroiiniaddikti ja prostituoitu, hyppää miehen kyytiin. Määränpäänä on mustaa vettä valuvien puiden metsä, mädäntyneeltä haiseva järvi ja kuolema. Mies kuristaa naisen ja paloittelee ruumiin. Pään hän heittää jätekuoppaan, loput sulloo matkalaukkuun. Kadonneen Innin kohtaloa puidaan mediassa, vaikka eläessään hän ei herättänyt suurta huomiota. Inni käy läpi elämäänsä ja mahdollisia syitä siihen, miksi hänen loppunsa oli tällainen. Innin muistot kiertyvät auki vähä kerrallaan, mutta aina ne päätyvät metsään, veden ääreen, ja pian koittavaan unohdukseen.

Vedellä on merkittävä osa Innin elämässä muutenkin. Hänen veljensä hukkui virtaavaan jokeen, kun hänen vanhempansa olivat kaukana rannasta ja Innin oli määrä huolehtia veljestään. Kertomuksen aikana selviää, että Innin vanhemmat, vaikka rakastivatkin lapsiaan yli kaiken, eivät ehkä olleet parhaita henkilöitä huolehtimaan lapsistaan. Alkoholilla oli osansa perheen elämässä, ja Inni joutui ottamaan enemmän vastuuta kuin hänen ikäiseltään voi odottaa. Historia kurkottaa sukupolvien yli, ja rakkauden ja syyllisyyden tunteet periytyvät Innille vanhemmiltaan. Kun Inni vajoaa syvemmälle heroiiniaddiktioon, hänkin menettää lapsensa. Ei tosin kuolemalle vaan sosiaaliviranomaisille, ja joutuu toteamaan, että ehkäpä näin on parempi.

Kodittomana ja itseään myyden Innistä tulee huomaamaton objekti, jonka katoamista ei kukaan huomaa tai kaipaa, tai näin ainakin Inni itse kuvittelee. Tosiasiassa hänestä ovat huolissaan niin Raksha-äiti kuin mies, Shane. Mutta koska heillä on omat ongelmansa ja kyvyttömyytensä kommunikoida yhä kauemmas elämästä lipuvan Innin kanssa, ei mitään ole tehtävissä. Kun murhaaja avaa autonsa oven ja kutsuu Innin kyytiin, Inni tarttuu tarjoukseen vaikka hälytyskellot soivat. Jotain tällaista loppua Inni on toivonutkin tarinalleen.

Rakkauden Antarktiksen kieli on lumoavan runollista. Se mässäilee kauheilla väkivallan kuvauksilla, mutta miten kauniilla kielellä! Kieli valuu ja pulppuaa kuin murhapaikan märät puunlehdet ja soinen maa:

Kyllä, maailma oli yhä olemassa. Samoin oli olemassa rivi kaulanikamia, isoja kulmikkaita helmiä joista muodostui selkäranka, joka oli joskus ollut minun ja joka oli nyt katkaistu. Oli olemassa jänteitä, jotka napsahtivat poikki. Oli olemassa minun henkitorveni, jonka läpi ilma kulki edestakaisin, se virtasi hänen keuhkoistaan minun keuhkoihini, sekoitus hiilidioksidia ja kuumuutta ja verennälkää. Ja nämä keuhkot, jotka olivat olleet minun, täyttyivät mustasta verestä.

(s. 13)

Toisin kuin dekkareissa, itse murhatutkintaa ei kuvata oikeastaan millään lailla, ja rivien välistä voi lukea, ettei murhaajaa koskaan löydetä. Kirjan keskiössä on uhri ja uhrin kokemukset, sekä se, miten kammottava teko tv-sarjojen ja dekkareiden arkipäiväistämä murha todellisuudessa on.

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

(A Red Herring without Mustard, 2011. Suom. Maija Heikinheimo. Bazar, 2015)

Sinä veit minun vauvani, turha väittää vastaan

11. Kirjassa käy hyvin

Bishop's Laceyssa on markkinahumua. 11-vuotias kemistimme Flavia de Luce käy kuuntelemassa mustalaiseukko Fenellan ennustusta, ja epähuomiossa sytyttää naisen teltan tuleen. Hups. Hyvitykseksi Flavia tarjoaa Fenellalle Buckshaw'n kartanon tiluksia yöpymispaikaksi. Flavia saa kuulla Fenellalta, että hänen isänsä on aikoinaan ajanut Fenellan ja hänen miehensä pois kartanon mailta ja epäsuorasti vaikuttanut Fenellan miehen kuolemaan. Fenella ja Flavia parkkeeraavat vankkurit, mutta seuraavana yönä Fenella löytyy vankkureistaan henkitoreissaan pahoinpideltynä.

Verta! Joka puolella oli verta. Sitä oli roiskunut liedelle ja ikkunaverhoille. Verta oli lampunvarjostimella - ja minun käsissäni.
Katosta tippui jotain kasvoilleni. Kavahdin taaksepäin, koska minua inhotti ja ehkä vähän pelottikin.
(s. 68)

Eikä tässä vielä kaikki, vaan Flavia nappaa Brookien, paikallisen tyhjäntoimittajan, kartanosta hiippailemasta. Miten Brookie pääsi sisään, kun kaikki ovet olivat lukossa? Mitä miekkosella oli mielessään? Myöhemmin Flavia löytää Brookien uudestaan, tosin tällä kertaa pihalla olevan Poseidon-patsaan atraimen nokkaan nostettuna hummerihaarukka nenän kautta aivoihin työnnettynä. Pieneksi maalaiskyläksi Bishop's Laceyssa sattuu hämmentävän paljon murhia parin kuukauden sisään. Flavia alkaa tutkia tapausta, johon liittyy niin antiikkiesineitä, muinaisia uskonlahkoja, kadonneita vauvoja ja mustalaisennakkoluuloja.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on tähän mennessä lukemistani Flavia-dekkareista se, josta olen pitänyt vähiten. Sitä vaivaa sama ongelma kuin edellistä osaa, Kuolema ei ole lasten leikkiä. Eri juonikuvioita on useammankin kirjan materiaaliksi asti, ja tapahtumat poukkoilevat paikasta toiseen välillä hieman päämäärättömästi. Tämän kirjan myötä myös epäuskottavuus tuli ensimmäistä kertaa ongelmaksi. Luonnollisesti peppipitkätossumainen päähenkilö Flavia koettelee uskottavuuden rajoja muutenkin, mutta sen tavallaan hyväksyy jo kirjaa lukiessa. Samalla tavalla kuin Tolkienia lukiessa on hyväksyttävä, ettei velhoja ja lohikäärmeitä ole muualla kuin kirjan maailmassa. Mutta silloin kun kirjan sisäinen logiikka ontuu, hahmot käyttäytyvät tapojensa vastaisesti ilman syytä ja juonenkäänteet ilmestyvät deus ex machinan lailla, silloin epäuskottavuus ylittää ärsytyskynnyksen.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Flavian kuolleen Harriet-äidin taustoista saadaan tietää enemmän, ja de Lucen perhedynamiikka saa valaistusta. Dogger on oma, yleensä stoalaisen tyyni ja toisinaan kauhunsa avuttomaksi lamauttama itsensä. Ne eivät kuitenkaan ihan riitä pelastamaan kirjaa sen loogisilta ja rakenteellisilta ongelmilta.

Lopulta kirjassa käy hyvin, rikos ratkeaa ja elämä palautuu suurin piirtein oikeisiin uomiinsa. Siksipä siis Helmet-haasteen kohta 11 täyttyy. Muita kohtia:
16. Kirjassa luetaan kirjaa
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Patrick Süskind: Parfyymi

Patrick Süskind: Parfyymi

(Das Parfum, 1985. Suom. Markku Mannila. Otava, 2000)

Se seikka, että tuon kaiken ihanuuden alussa oli ollut murha, oli hänelle täysin yhdentekevää

 

46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

1700-luvun Pariisi. Hajuvesien valmistus. Sarjamurhaaja. Kolme avainsanaa, jotka harvemmin osuvat kuvaamaan samaa kirjaa, mutta Patrick Süskindin Parfyymissä ne kohtaavat. Jean-Baptiste Grenouille syntyy 1700-luvun Pariisin köyhälistökortteliin. Valistuksen aika ei ole ainakaan vielä ehtinyt Pariisin kaduille, jotka tulvivat ruoanjätteitä, ulosteita, kuvottavia hajuja ja yleistä kurjuutta. Grenouillen äiti synnyttää kuopuksensa kadulla. Aiemmat lapset ovat kuolleet, ja myöhemmin selviää, että nainen on itse syyllinen kuolemiin. Äiti viedään vankilaan mätänemään ja Jean-Baptiste päätyy läheisen orpokodin kautta isä Terrier'n huostaan. Pappi huomaa kuitenkin jotain outoa pojassa. Pienestä poikalapsesta ei lähde mitään tuoksua.

Isä Terrier kauhistuu pojan outoutta ja luovuttaa tämän madame Gaillardin kasvatettavaksi. Madame Gaillard ottaa Grenouillen huostaansa ilman ennakkoluuloja, sillä päähän kohdistunut vamma on typistänyt hänen aisti- ja tunnemaailmansa. Gaillard ei tunne iloa tai surua, eikä ilman hajuaistia kykene tunnistamaan Grenouillen erikoisuutta. Gaillard on kuitenkin reilu ja tasapuolinen kasvattessaan ottolasten katrastaan. Sen vastapainoksi, että Grenouillella ei ole ominaistuoksua, hänellä on yliluonnollisen tarkka hajuaisti. Kun muut ihmiset hahmottavat maailman ensisijaisesti kuulo- ja näköaistien avulla, hahmottaa Grenouille sitä hajujen perusteella:

Kuuden vuoden ikäisenä hän oli täysin selvillä siitä, mistä hajuista hänen ympäristönsä koostui. -- Hän oli kerännyt kokoon kymmenentuhatta, satatuhatta ominaishajua, joita hän hallitsi miten tahtoi, niin selvästi, niin ylivertaisesti, ettei hän pelkästään muistanut niitä silloin kun niiden haju osui hänen nenäänsä, ei, hän todella haistoi ne silloin kun hän muisteli niitä, niin, ja enemmänkin, hän osasi jopa yhdistellä niitä mielikuvituksessaan uudelleen ja luoda siten itselleen sellaisia tuoksuja, joita todellisessa maailmassa ei lainkaan ollut.
(s. 33)

Nahkuri Grimalin opissa Grenouille joutuu tekemään töitä orjan lailla, mutta teini-iän saavutettuaan Grenouille löytää sekä pelastuksensa että kadotuksensa. Pelastus ilmestyy hajuvesitehtailija Baldinin muodossa, jonka oppiin Grenouille tahtoisi päästä hyödyntämään lahjakkuuttaan. Baldini on jo valmis potkaisemaan pojan takaisin kadulle, mutta hänen taidonnäytteenä laatimansa hajuvesi lyö vanhan konkarin ällikällä. Grenouillen avulla hiljaiseloa viime vuodet viettänyt Baldini pääsee taas tienaamaan satumaisia rahasummia.

Grenouillen kohtaama kadotus vuorostaan on nuori, kaunis talonpoikaistyttö, jonka tuoksu on niin huumava, ettei Grenouille voi hillitä itseään kietoessaan kätensä tytön kurkun ympärille. Näin hän voi nauttia tytön tuoksusta viimeiseen hajumolekyyliin. Mutta tuoksu katoaa tytön kuoleman mukana. Kuinka saada talletettua tuo tuoksu? Siihen eivät Baldinin opit riitä. Baldini opastaa Grenouillelle, että on muitakin tapoja saada tuoksuja eristetyksi raaka-aineista kuin hänen opettamansa keinot. Grenouille lähtee etsimään uusia tekniikoita, jotta jonain päivänä saisi pullotettua tuon kaikkein kauneimman ja aidoimman tuoksun, jonka saa aikaan vain nuorten neitsyiden ihosta. Yhteen pullolliseen tuota ainetta niitä neitsyitä tarvitaan monta.

Matkalla päästään Grenouillen pään sisälle aiempaa enemmän. Tähän asti koko romaanin ajan Grenouille on kuvattu ulkoa päin ja etäännyttäen tämä lukijasta, kuin pinsettien päässä tarkasteltavana. Kertoja suhtautuu päähenkilöönsä samoin kuin muut hahmot: inhoten. Grenouillen kohtaamat inho ja epäluulo kasvattavat pojan vihaamaan muita ihmisiä jopa siihen pisteeseen asti, että tämä tahtoo luopua koko ihmiskunnan jäsenyydestä. Aiemmin realistinen tarina saa fantastisia ja koomisia sävyjä, kun Grenouille muuttaa koloon maan alle, jossa hän kuluttaa päivänsä unessa ja mielikuviinsa rakentamassaan hajujen palatsissa. Hän on kaikkein onnellisin täydessä itseriittoisuudessa ja riippumattomuudessa, kuin koko muuta maailmankaikkeutta ei olisi olemassakaan. Vain hänellä ja hänen mielessään luomilla tuoksuilla on väliä, ja hänen jälkeen tulkoon vedenpaisumus.

Parfyymi on synkkä ja melodramaattinen kauhutarina, josta hetkittäin tulee jopa Shelleyn Frankenstein-klassikko mieleen: molempien päähenkilö on moraaliton nero, joka luo uutta kyseenalaisin menetelmin omaksi kunniakseen. Huumoriakin on mukana, joskin hyvin mustaa sellaista. Ehdottomasti hauskin osa kirjaa on herrasmieskeksijä Taillade-Espinasse, joka ottaa Grenouillen esimerkiksi kehittämästään fluidaaliteoriasta. Teorian mukaan kaikki hyvä pyrkii ylöspäin kohti taivasta ja kaikki paha on lähtöisin maasta. Vuosikaudet luolassa elänyt Grenouille on loistava esimerkki maan korruptoivasta voimasta. Taillade-Espinassen koulukunta syntyy ja elää meidän päiviimme saakka unelmoiden yläilmojen puhdistavasta vaikutuksesta. Nykypäivän homeopaattisten lääkkeiden, kristallien ja yksisarvishoitojen maailmassa Taillade-Espinassen fluidaaliteorian ironia osuu liiankin lähelle maalia.

Parfyymi oli ilmestyessään menestys, ja se toimii edelleen. Tarina pitää otteessaan, se on sopivalla tavalla häiritsevä mutta kuitenkin viihteellinen. Kertojan ambivalentti, inhon ja ihailun sekainen suhtautuminen päähenkilöönsä on piristävää. Kuriositeettina mainittakoon, että Nirvanan Kurt Cobain vaikuttui aikoinaan Parfyymistä niin paljon, että sävelsi kirjan innoittamana In Utero -levylle kappaleen Scentless Apprentice. Samaa rujouden, viihteen ja  rappioromantiikan mikstuuraa olen huomaavinani Patrick Süskindin romaanissa kuin Nirvanan musiikissa.

Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:

1. Kirjassa muutetaan
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

(Братья Карамазовы, 1880. Suom. Martti Anhava. Otava, 2014)

Miksi tuommoinen mies elää!

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Kilon painoiset klassikkoromaanit sopivat täydellisesti kesälomalukemiseksi. Viime vuonna vietin kesälomani seuraten Leopold Bloomin jalanjälkiä, ja tänä vuonna päätin ottaa kesälukemiseksi teknisesti kevyemmän, mutta tematiikaltaan ja sisällöltään ihan yhtä raskaan teoksen: Fjodor Dostojevskin (1821 - 1881) viimeiseksi jääneen suurteoksen, Karamazovin veljekset. Sen herättämiä kysymyksiä: Mitä on lähimmäisenrakkaus? Mitä on vapaa tahto? Onko elämän suunta jo syntymässä määrätty?

Fjodor Karamazovilla on kolme poikaa: Dimitri, Ivan ja Aleksei. Fjodorin ensimmäinen vaimo ja Dimitrin äiti oli kaunis varakkaan suvun tytär, jonka Fjodor ryösti matkaansa romantiikan puuskassa. Liitto ei ollut kuitenkaan erityisen lämmin, ja vaimo karkasi toisen miehen matkaan ja lopulta kuoli. Toinen vaimo oli avioton lapsi, aikuisena uskonnollisessa hurmoksessa ja itsetuhoinen. Synnytettyään Ivanin ja Aleksein hänkin kuoli jättäen Fjodorin yksin poikien kanssa. Kummankaan vaimon kuolema ei juuri Fjodoria hetkauttanut ainakaan nähtävästi, ja lapset saivat kasvaa palvelijoiden huomassa. Ivanin ja Aleksein kanssa kasvoi myös Pavel Smerdjakov -niminen poika. Smerdjakov on kylähullun naisen lapsi, joka syntyi Karamazovien puutarhassa. Kylillä puhutaan, että Smerdjakov olisi Fjodorin avioton lapsi, mikä saattaa hyvinkin pitää paikkansa Fjodorin häntäheikin maineen tuntien.

Karamazovien palvelijat kasvattavat Fjodorin poikia kuin ominaan ennen kuin luovuttavat nämä muualle huostaan; Dimitrin Eurooppaan äitinsä serkun luo ja Ivanin ja Aleksein äitinsä kasvattiäidin stipendin turvaamina opintojen pariin. Vartuttuaan Dimitri viettää tapahtumarikasta elämää muun muassa armeijan leivissä, eivätkä naisseikkailutkaan jää hänelle vieraiksi. Ivanista varttuu epäilevä luonnontieteilijä, ateisti ja lahjakas kirjoittaja. Aleksein lahjakkuus ja mielenkiinnon kohteet suuntautuvat teologiaan ja munkin elämään. Smerdjakov jää palvelijoiden huostaan ja opiskelee kokiksi, joskaan hän ei saa ammatista juuri tyydytystä itselleen.

Dimitri on vähä vähältä kuluttanut reissuillaan hänelle kuuluvan perintöosansa. Isä ei ole ollut pojalleen täysin rehellinen varoja antaessaan, ja perinnön yhtäkkinen ehtyminen tulee Dimitrille yllätyksenä. Fjodor-isä on itsekin hummaillut omaisuuttaan menemään juominkeihin ja naisiin, mutta jostain syystä on onnistunut lainaamalla ja kitsastelemalla kasvattamaan itselleen mittavan omaisuuden. Fjodor ei ole valmis luopumaan enää kopeekastakaan poikansa hyväksi. Dimitri palaa kääntämään isänsä pään perinnön suhteen. Kotikaupunkiin palanneet veljekset kohtaavat. Ivanin ironia törmää Aleksein rauhallisen, vilpittömän luottamuksen ja läheisrakkauden, jotka molemmat taas ovat ristiriidassa Dimitrin räiskyvän, yli äyräiden vyöryvän tunteellisuuden kanssa.

Raha ei ole ainoa asia, joka hiertää Fjodorin ja Dimitrin isä-poika-suhdetta. Molemmat ovat myös rakastuneet samaan naiseen. Huomattavasti Fjodoria nuorempi lumoavan kaunis Grušenka on saanut niin vanhuksen kuin nuoren miehen pään pyörälle leikittelyillään. Tämä siis siitä huolimatta, että Dimitri on jo kihloissa erään Katerina Ivanovnan kanssa. Grušenkan maine ei suinkaan ole mairitteleva, ja hänen kevytkenkäisyydestään liikkuu huhuja pitkin kaupunkia. Dimitriä mustasukkaisuus ja inho isäänsä kohtaan koettelee niin kovin, että hän kiihdyksissään tunnustaa olevansa valmis jopa murhaamaan isänsä poistaakseen esteet hänen ja Grušenkan onnen tieltä. Syyllisyys kihlatun, Katerina Ivanovnan, hylkäämisestä kuitenkin kalvaa Dimitrin mieltä, varsinkin kun Dimitri on Katerinalle kolme tuhatta ruplaa velkaa. Kun tuhatsivuisen romaanin puolen välin paikkeilla Fjodor löydetään kotoaan kuolleena ja ryöstettynä ja Dimitri hortoilemasta kaupungilta paita yltäpäältä veressä ja setelinippu hallussaan, ei epäiltyjä ole kovinkaan monta. Dimitrin syyllisyydestä ovat vakuuttuneet käytännössä kaikki paitsi nuorin veli, Aleksei.

Fjodor-isä todella on iljettävä hahmo, joka on saanut syystäkin itselleen maineen ilveilijänä ja huijarina. Hän puhuu palturia, kitsastelee, solvaa muita aina itsensä joko korottaen tai marttyyriksi alentaen - ja silti on saavuttanut suuren omaisuuden. Sietämätöntä! Hän haikailee tulisesti puolta nuoremman Grušenkan perään ja on valmis mihin vain tämän puolesta, vaikka kaikki muut tajuavat rakkauden tuhoon tuomituksi. Ihmisten silmissä Fjodor on täysi klovni ja heittiö. Muiden näkemykset Fjodorista kahlitsevat tämän roolinsa vangiksi. Omaa toimintaansa hän perustelee sillä, että jos kaikki odottavat kelvotonta käytöstä, kelvottomasti hänen on myös käyttäydyttävä. Pojat joutuvat tekemään tiliä isänsä maineen kanssa. Onko heidän elämänsä tuomittu kulkemaan samoja latuja kuin isänsäkin?

Dimitri on isänsä poika myös luonteeltaan, kykenevä uskomattomaan huikentelevaisuuteen niin rahankäytön kuin tunteidensa ilmaisemisen suhteen. Isä ja poika molemmat huutavat, mesoavat, itkevät, takovat rintaa, kiroavat ja nauraa hohottavat kuin jokainen tunne olisi voimakkain koskaan koettu. Dimitri kokee pettäneensä kihlattunsa luottamuksen ja kuvittelee vastaukset valmiiksi mielessään kuviteltuihin sanaharkkoihin. Sama sitten päästä survaisemaan ensimmäinen isku, jos kerran lopputulos on jo määrätty:

Minä katsoin neitoa, turhia ei ääni sisälläni puhunut: niinpä tietysti, niin siinä käy. Minut heitetään niskasta kadulle, sen näkee ilmeestä jo nyt. Häijyys kiehahti sisälläni, tuli halu tehdä mahdollisimman halpamainen, porsasmainen kauppasaksan temppu --"
(s. 148 - 149)

Myös perheen ottopoika ja äpärä Smerdjakov on odotusten uhri. Kuinka mielenvikaisen naisen aviottomasta lapsesta voisi tulla mitään muuta kuin iljettävä lurjus? Smerdjakov, jonka nimikin tarkoittaa haisevaa, on äpärä, eikä hänen sitä anneta unohtaa: Oletko sinä muka ihminen -- et sinä ihminen ole, vaan saunannäljästä siinnyt, se sinä olet (s. 161). Vastauksena maailman välinpitämättömyyteen hänen käytöksensä on viiltävän kylmää ja etäistä. Lapsena Smerdjakovin harrastuksiin kuului kulkukissojen hirttäminen, mutta aikuisena tuhovimma on laantunut kopeudeksi ja halveksunnaksi. Ainoa, jota hän tuntuu arvostavan, on Ivan ja tämän kriittinen, ateistinen elämänkatsomuksensa, mutta tunne ei ole molemminpuolinen.

Ympäristön odotusten vaikutus käytökseen liittyy Dostojevskilla laajempaan pohdiskeluun vapaasta tahdosta. Eräässä romaanin kuuluisimmista osista ateisti-Ivan selostaa sepittämäänsä runoelmaa Aleksei-veljelleen, luultavasti tarkoituksenaan kiusoitella lempeää, uskovaista veljeään. Tarinassa espanjalaisen inkivisition suurinkvisiittori tapaa Jeesuksen. Suurinkvisiittorin näkemys Jeesuksesta on se, ettei tämän toista tulemista kaivata, sillä Jeesuksen tarjoama vapaa tahto ei sovi yhteen katolisen kirkon kanssa. Kansa ei ymmärrä omaa parastaan, joten parempi, ettei heille anneta vaihtoehtoja:

Oi, me vakuutamme heille että silloin heistä vasta vapaita tuleekin, kun he kieltäytyvät vapaudestaan meidän hyväksemme ja ovat meille alamaisia. Ja kuinka on, olemmeko oikeassa vai valehtelemmeko me? He itse vakuuttuvat siitä että me olemme oikeassa, sillä he muistavat millaisiin orjuuden ja hämmennyksen kauhuihin sinun vapautesi heidät vei. Vapaus, vapaa ajatus ja tieto johdattavat heidät sellaisiin sokkeloihin ja sysäävät heidät sellaisten merkillisyyksien ja selittämättömien salaisuuksien eteen että eräät heistä, uppiniskaiset ja raivopäiset tuhoavat itse itsensä, toiset, uppiniskaisest mutta vähävoimaiset tuhoavat toinen toisensa, ja kolmannet, ne loput, heiveröiset ja onnettomat ryömivät meidän jalkojemme juureen ja korottavat äänensä meidän puoleemme: 'Niin, te olitte oikeassa, vain teidän hallussanne oli hänen salaisuutensa ja me palaamme teidän luoksenne, pelastakaa meidät meiltä itseltämme'.
(s. 328) 

On siis helpompaa luovuttaa ja tehdä niin kuin sinulta odotetaan. Kuitenkin Jeesuksen tarjoama lähimmäisenrakkaus ja kaiken antaaksi antava suudelma hämmentävät suurinkvisiittorin samaan tapaan kuin Aleksein ymmärrys ja myötätunto hämmentävät kyynisen Ivan-veljen.

Nuorimman veljeksen, Aleksein, hyvyys ja vilpittömyys ovat ehkä avain koko Karamazovin veljeksiin. Aleksei on ainoa, joka tuntuu säilyttävän malttinsa ja harkintansa, kun muut veljekset, isä ja veljien rakastamat naiset ympärillä pyörivät pyörremyrskyn lailla omien himojensa ja katkeruuksiensa vietävinä. Aleksei kamppailee maailman välinpitämättömyyden ja hulluuden kanssa, mutta selviää lopulta voittajaksi hyväksymällä maailman ja ihmisen epätäydellisyyden. Loputon kärsivällisyys ja anteeksianto tuo Alekseille jonkinlaiseen pyhyyden tilan, jossa rakkaus lähimmäistä kohtaan tiivistyy hehkuvaksi valoksi, joka säteilee hänen ympärilleen. Mutta riittääkö se? Kysymys jää ilmaan roikkumaan.

Karamazovin veljesten tarina on suhteellisen yksinkertainen, mutta sen tehtävä onkin antaa tilaa hahmojen persoonien pikkutarkalle tutkinnalle. Tässä Dostojevski on aina ollut mestari. Kuinka voikin kirjailija luoda niin runsaita ja reheviä hahmoja, jotka käyttäytyvät periaatteessa täysin epäuskottavan ylenpalttisesti - ja ovat silti niin uskottavia ja samastuttavia? Hahmojen kokemat ristiriitaiset, monimutkaiset tunteet tuntuvat loogisilta ja heidän valintansa, jos nyt ei hyväksyttäviltä niin ainakin ymmärrettäviltä. Muista lukemistani Dostojevskin romaaneista tuttu kuumeisuuden tunne oli tässäkin hyvin vahvasti läsnä. Toinen havaitsemani tunnelma oli uskonnollinen, mitä varsinkin useat teologiaa sivuavat pohdinnat korostivat. Mutta myös itse tarinassa veljeksistä, vihasta, mustasukkaisuudesta, kateudesta ja anteeksiannosta on jotain hyvin raamatullista. Karamazovin veljekset oli minulle romaani, joka lukiessa tuntui paikoin vaivalloiselta, usein hämmentävältä (mihin Zosima-vanhuksen nuoruutta käsittelevän jakson tai loppupuolen lapsilauman kohtaloiden oikein oli tarkoitus johtaa?), mutta näin jälkeenpäin asiaa sulateltuani hyvin palkitsevalta. Ei se vaikuttavuudessaan ehkä mielestäni Rikosta ja rangaistusta voita, mutta sen genre onkin sangen eri.

Karamazovin veljekset täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
40. Kirjassa on lemmikkieläin

´

"Puhu, Mnemosyne"

Petina Gappah: Muistojen kirja

(The Book of Memory, 2015. Suom. Arto Virtanen. Tammi, 2017)

40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Näillä sanoilla alkaa zimbabwelaisen Petina Gappahin romaani Muistojen kirja. Aloitus ainakin nappaa heti mukaansa. Kuka on Lloyd ja mikä on kertojan suhde tähän? Miksi ja miten hän on kuollut? Miksi kertojan kasvot ovat rakkulaiset? Miten niin hänet on myyty? Lähtö tarinan kyytiin on rivakka, ja kertoja kiusoittelee lukijaa matkan varrella antaen aina vähän enemmän tietoa kuin edelliskerralla, mutta ei kuitenkaan kaikkea kuin vasta lopussa.

Muistojen kirjan päähenkilö on Memory-niminen zimbabwelaisnainen, joka kirjoittaa tarinaansa yhdysvaltalaiselle toimittajalle. Memory istuu vankilassa odottamassa kuolemantuomiotaan tuomittuna valkoihoisen Lloyd-nimisen miehen murhasta. Toiveena on, että toimittajan kertomus voisi vakuuttaa presidentin armahtamaan hänet. Memory on tuomittu hyvin nopean ja heikosti valmistellun oikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan, mikä on poikkeuksellisen ankara rangaistus. Hän on vankilansa ainoa nainen kuolemansellissä. Vankilassa on myös muitakin naisia - samanlaisista ja pahemmistakin rikoksista tuomittuja - jotka suhtautuvat Memoryyn arkaillen ja etäisyyttä pitäen. Memory on nimittäin albiino.

Vailla ihon pigmenttiä syntyneitä albiinoja on Afrikan mantereella perinteisesti pidetty noitina, joilla on taikavoimia. Vaikka kirjan maailma on päällisin puolin moderni ja kaupungistunut, noituus ja taiat tuntuvat silti olevan yhä arkipäivää. Pahat henget vaikuttavat suvun kohtaloon sukupolvien takaa. Apua haetaan noitatohtoreilta ja vankilan naisten terveyssiteet poltetaan kaikki kerralla, jotta kukaan ei voisi käyttää toisen vangin kuukautisverta loitsun langettamiseen. Lapsesta saakka syrjään joutuneella Memorylla on siis ollut ankara taival edessään. Köyhän perheen lapsista kaksi on kuollut, ja Memoryn mielestä hänen vanhempansa kokevat hänet taakkana. Raha vaihtaa omistajaa, ja Memory päätyy elämään Lloyd-nimisen, englantilaissyntyisen herrasmiehen taloon.

Lloyd kustantaa Memoryn koulutuksen ja hoidot auringossa helposti vahingoittuvan ihon hoitoon. Memory pääsee käsiksi etuoikeutettuun elämään, jollaiseen hänen vanhemmillaan ei olisi mahdollisuutta. Hän saa kokea rakkauden huumat ja menestyy koulussa loistavasti, mutta välit Lloydiin katkeavat kiusallisen yllätyksen myötä. Opiskelupaikka ulkomailla erottaa heidät toisistaan perusteellisesti. Vuosia myöhemmin Memory palaa Zimbabween, ja lopulta kuolemanselliin, jossa tarinaansa kertoo. Koko ajan taustalla on Zimbabwen poliittiset myllerrykset, vallanvaihto brittihallinnosta itsenäisyyteen ja rehottava korruptio.

Muistojen kirjassa kohdataan monenlaisia ennakkoluuloja. Itsestäänselvin on Memoryn albinismi, joka saa monet pelkäämään ja syrjimään tätä. Mutta myös Memorylla on omat ennakkoluulonsa Lloydia, vanhempiaan ja vankilassa tapaamiaan naisia kohtaan. Ennakkoluulojen kohtaaminen silmästä silmään saattaa paljastaa yllättäviä asioita myös kokijasta itsestään.

Memoryn tarina oli mukaansatempaava ja koskettavakin, joskin loppu oli mielestäni turhan alleviivaava ja latteuksia lateleva. En ollut kuullut tästä kirjailijasta aiemmin mitään, joten Muistojen kirja oli miellyttävä yllätys. Kohdan 40 lisäksi se sopii haasteen kohtiin 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 23. Käännöskirja.

"Kiitos, herra presidentti"

Stephen King: 22.11.63

(11/22/63, 2011. Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi, 2013)

12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

Mitä jos Lee Harvey Oswald ei olisikaan ampunut John F. Kennedyä Dallasissa 22. marraskuuta vuonna 1963? Olisiko Vietnamin sota estetty? Miltä näyttäisi Yhdysvaltain ja koko maailman historia tuon yhden asian muuttamalla?

Kirjan päähenkilönä on Mainen osavaltiossa asustava lukion äidinkielenopettaja Jake Epping, jolla on myös kaunokirjallisia taipumuksia. Kingin ystävät tunnistanevat päähenkilöstä jälleen kerran kirjailijan itsensä, mutta mitäpä tuosta. Se on Kingin tavaramerkki. Tällä kertaa päähenkilö ei kuitenkaan ole viinamäen miehiä niin kuin yleensä - ainoastaan hänen ex-vaimonsa on alkoholisti, mutta tämän rooli jää lähinnä alkusanoihin antamaan jonkinlaista taustaa Jakelle:

Minulla ei ole koskaan ollut niin sanoakseni itku herkässä.
Entinen vaimoni väitti, että "tunnevammaisuuteni" oli tärkein syy siihen, miksi hän minut jätti (ihan kuin hänen AA-kokouksissa tapaamansa mies olisi ollut sivuseikka). 

Yleensä King on vahvimmillaan nimenomaan kirjojensa aloituksissa, mutta tässä tapauksessa aloitus ei ole Kingin parhaita, ja kestää hetken ennen kuin juoni pääsee oikein käyntiin. Jaken aikuisopiskelija, lapsuudessa pahoinpidelty ja vammautunut koulun talonmies Harry liikuttaa Jaken kyyneliin esseellään hetkestä, joka muutti hänen elämänsä. Harryn isä surmasi vaimonsa ja Harrya lukuunottamatta muut lapsensa, ja läheltä piti, ettei Harrykin kuopuksena olisi päätynyt mullan alle. Harry kuitenkin selvisi vain aivovammalla ja murtuneella jalalla. Tästä Jaken päähän jää kytemään ajatus siitä, voisiko historiaa muuttaa ja tämänkaltaiset tragediat estää. Sattumoisin samanlaiset ajatukset ovat nousseet läheisen kuppilan omistaja Alin päähän, kun hän löytää ruokakomerostaan portin, joka johtaa menneisyyteen - tarkalleen ottaen syyskuun yhdeksänteen päivään vuonna 1958. Al on ottanut tehtäväkseen estää John F. Kennedyn murha, mutta menneisyys ei suostu helpolla muuttumaan, vaan asettaa esteitä toisten perään. Viettipä menneisyydessä kuinka kauan hyvänsä, nykyhetkessä on aina kulunut vain kaksi minuuttia, minkä vuoksi Al on muiden silmissä yllättäen vanhentunut ja kärsii syövän terminaalivaiheesta. Lisäksi joka kerta kun joku kulkee portista menneisyyteen, edellisessä reissulla tapahtuneet muutokset historian kulkuun nollautuvat ja kaikki palaa ennalleen.

Jake ottaa jatkaakseen Alin aloittamaa tehtävää, mutta ensin hänen on selvitettävä, kuinka menneisyyden muuttaminen oikein onnistuu ja millaisia seurauksia sillä on. Koetapaukseksi päätyy tietenkin vammautuneen talonmiehen Harryn menneisyyden korjaaminen ja verisen perhetragedian estäminen. Jake matkaa siis Derryyn, jossa perhesurma tapahtui. Nyt kaikki Kinginsä hyvin tuntevat höristävät korviaan: Derry? Siis se sama Derry, johon Se ja Uneton yö sijoittuvat? Kyllä vain, sillä Kingillä kaikki liittyy aina kaikkeen. Tällä kertaa hyvinkin selkeästi, sillä Sen tapahtumiin ja kaupungissa majailevaan pahuuteen viitataan suoraan ja pari samaa henkilöäkin esiintyy 22.11.63:ssa. Kohtaus on ehkä vähän turha, mutta toisaalta hauska kuriositeetti Kinginsä lukeneille.

Tarina vetää Kingille tyypillisesti parhaimmillaan hienosti eteenpäin, mutta laatu on hieman epätasaista. Kovaonnisen Harryn kohtalo ja Jaken pyrkimykset muuttaa sitä on kuvattu hienosti ja jännite säilyy. Sitten tarina vaihtaa vaihdetta Jaken muuttaessa Texasiin selvittämään Lee Harvey Oswaldin liikkeitä. Jake saa töitä texasilaisesta koulusta ja päätyy muun muassa ohjaamaan koulun näytelmiä. Ristiriitaisesti oikeastaan kaikki Oswaldiin liittyvä on tästä eteenpäin vähemmän mielenkiintoista kuin Jaken kokemukset koulussa. Minulle kiehtovampaa oli seurata Jaken tarinaa  rakastettuna opettajana ja väistämätöntä rakkaustarinaa koulun kirjastonhoitaja Sadien kanssa. Oswaldiin liittyvät selvittelyt tuntuvat vähän pakotetuilta, ja vaikka tarina on viihdyttävä loppuunsa saakka, tuntuu kuin tiukin jännite olisi purkaantunut jo pari sataa sivua ennen loppua. King olisi ehkä kaipannut tiukempisanaista kustannustoimittajaa. Isossa roolissa tarinaa on myös 1950- ja 60-lukujen taitteen ajankuva, jolle omistetaan paljon yksityiskohtia tuotemerkeissä, kuvatuissa puhe- ja käyöstavoissa, sekä hahmojen lukemien kirjojen ja näkemien elokuvien nimissä. Nostalgia on epäilemättä ollut Kingin mielessä vahvana tarinaa kirjoittaessa, ja se tuntuu niin vilpittömältä menneisyyden ihannoinnilta, että se on oikeastaan aika hellyyttävää.

Kirjan juoni tähtää poliitikon salamurhan estämiseen, joten vaikka JFK itse ei ole kovin suuressa roolissa kirjassa, laitoin 22.11.63:n kohtaan 12. Sen lisäksi kirja sopii haasteen kohtiin 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 21. Sankaritarina, 23. Käännöskirja, 24. Kirjassa selvitetään rikos, 31. Fantasiakirja, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.