Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

(Berlinerpoplene, 2004. Suom. Tarja Teva. Tammi, 2007)

Eiväthän nyt normaalit ihmiset mitään sellaista

27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta 

Neshovin perheen sikatilalla aika on pysähtynyt. Vanhin poika Tor hoitaa tilaa, jonka toiminnasta vanhenevalla Anna-äidillä on edelleen rautainen ote. Aiemmin kaikki päätökset, niin suuret kuin pienetkin, kulkivat äidin valvoan silmän alta. Isä on alistettu haamu, jonka mielipidettä ei kysytä ja jonka toivotaan hyvin suorasanaisesti pysyvän pois tieltä. Trondheimin lähistöllä maaseudulla päivät seuraavat toisiaan muuttumattomassa ketjussa, kunnes eräänä aamuna äiti ei jaksa nousta sängystä. Tor huolestuu, mutta ei saata uskoa, että äidissä olisi mitään vialla ennen kuin sairaalareissu ja saattohoito ovat väistämättömiä tosiasioita.

Kaksi muuta veljestä, Erlend ja Margido, ovat jättäneet tilan ja sen ahdistavan ilmapiirin taakseen. Margido on pysynyt kotikylässä ja ryhtynyt hautausurakoitsijaksi, mutta Erlendillä on uusi elämä Kööpenhaminassa näyteikkunasomistajana. Margido on vannoutunut poikamies, joka väistelee leskirouva-asiakkaidensa lähestymisyrityksiä. Erlend viettää miesystävänsä Krummen kanssa yltäkylläistä elämää, johon kuuluu juhlia, hulppeita lahjoja ja varsin runsasta alkoholinkäyttöä. Menneisyytensä Norjan korvessa Erlend on salannut kaikilta uuden elämänsä tuttavilta. Viesti äidin huonosta kunnosta saa kuitenkin veljekset palaamaan kotitilalle. Myös Torin ainoa tytär, joka on tutustunut paremmin isäänsä vasta aikuisiällä, saapuu tapaamaan kuolevaa isoäitiään. Veljesten ja Torunnin paluu on järkytys kaikille, monestakin syystä.

Lukijalle tulee heti alussa selväksi, että jokin on pielessä Neshovien perheessä. Veljesten isoisän kuolema parikymmentä vuotta aiemmin aiheutti äidissä peruuttamattoman muutoksen, joka varjostaa perheen elämää. Äidistä tuli iloton kontrollifriikki ja kitupiikki. Äidin despoottinen tapa hallita asioita tukahduttaa varsinkin Erlendin, jonka homoseksuaalisuutta perhe ei saata hyväksyä. Vain vanhin poika Tor tuntuu rakastavan äitiään, mutta hän tekee niin sitäkin pyyteettömämmin ja sokeammin. Tor on tottunut siihen, että äiti huolehtii kaikesta ja on aina läsnä. Vaikka oma elämä ei ehkä olekaan mennyt Torin haluamalla tavalla, on se ollut kuitenkin sentään siedettävää. Tor rakastaa sikojaan, vaikka työ onkin raskasta. Kun äitiä ei yhtäkkiä enää olekaan kertomassa, mitä tehdä, astuu tyhjyys elämään.

Porstuassa ei tuoksunut kahvi. Keittiö oli tyhjä ja kylmä, kun hän avasi oven. Siitä huolimatta hän sulki oven nopeasti perässään aivan kuin olisi voinut sulkea vielä pahemman kylmyyden ulos.
Vanhaa puuhellaa ei ollut lämmitetty, osuuskaupan kalenterin alta tiskipöydältä ei kuulunut radion ääniä. Pöytää ei oltu katettu, ei ollut munakuppeja ja teelusikkaa kuten yleensä sunnuntaisin ja isän paikalla pientä taitettua vessapaperin palaa, koska isä sotki aina keltuaista leuassa harottavalle parransängelle. Keittiö oli yhtäkkiä pelkkä huone, oli kuin hän ei olisi koskaan ennen nähnyt sitä, ja liesituulettimen alla oleva lamppu oli ainut valonlähde, pieni kolmionmuotoinen valonkaje, joka oli tarkoitettu lieden levyille, kattiloille, kahvipannuille ja ruuanlaitolle. Hänen sydämensä alkoi hakata kiivaammin.
(s. 72 - 73)

Muut veljetkset eivät ymmärrä Torin sokeaa rakkautta äitiin. Äiti on kohdellut Erlendiä ja varsinkin perheen isää niin kammottavasti, ettei Erlend haluaisi olla missään tekemisissä koko Norjan kanssa. Margido ei ole aivan yhtä jyrkkä, mutta ei hänkään ole vuosiin käynyt tilalla äitiään ja veljeään tapaamassa, vaan elelee omaa elämäänsä erillään menneisyydestään. Jokin kuitenkin vetää magnettin lailla perhettä yhteen vuosikymmenten takaa.

Tämä kaikki kuulostaa kovin synkältä, mutta Ragden teoksen päällimmäisin tunne on inhimillinen lämpö. Kertojan myötätunto on käsinkosketeltavaa, ja lempeä huumori pyöristää terävimpiä reunoja. Veljekset ovat osittain miltei karikatyyrimaisia hahmoja, mutta yksityiskohdat heidän elämästään tuntuvat silti aidoilta, samoin kuvaus rapistuvasta maatilasta, joka elää omaa aikakauttaan erillään muusta maailmasta. Ragden kuvaukset Torin sianhoidosta ja perheen arpien parantumisesta olivat hellyyttävää ja mieltä lämmittävää lukemista joululoman pimeinä iltoina. Ongelmaton ja onnellinen ei loppu varsinaisesti ole, mutta se antaa toivoa, että ehkä haavat sittenkin paranevat. Kirjalla on useita jatko-osia, joihin saattanen tutustua tässä vuoden aikana.

Edellisen vuoden Helmet-haasteesta kirja täyttikohdan 27, tämän vuoden haasteesta esimerkiksi seuraavat:
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Juba: Viivi ja Wagner: Sian vuodet 2004 - 2005

Juba: Viivi ja Wagner: Sian vuodet 2004 - 2005

(Otava, 2016)

Prööt

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Wagner-sian ja opiskelija-Viivin muodostama pariskunta on seikkaillut Helsingin Sanomien sivuilla jo vuosikaudet. Koska vuosi läheni loppua ja Helmet-haasteessa oli vielä tekemistä, päätin ottaa kohdan 13 hieman helpomman kautta ja lukea vähän kevyttä strippisarjakuvaa. Muutamaa silloin tällöin esiintyvää sivuhahmoa lukuunottamatta sarjakuvan ainoat henkilöt ovat sen nimihahmot. Sian vuodet 2004 - 2005 -teoksessa on nimensä mukaisesti koottuna kahden vuoden stripit samoihin kansiin. En ole mikään Juba-asiantuntija, mutta käsittääkseni vuodet 2004 ja 2005 sijoittuvat Viivin ja Wagnerin taipaleen varhaisille keskivaiheille, eli lienevät sitä kulta-aikaa.

Viivin ja Wagnerin sarjakuvan muoto on perinteinen strippisarjakuva. Kolme ruutua, joista kahdessa ensimmäisessä pedataan tilanne ja kolmannessa on ns. punchline, vitsin kärki. Paitsi että Juban huumori on usein sellaista, jossa punchlinea ei ole, tai se on tarkoituksellisen kömpelö epävitsi. Kun ensimmäistä kertaa luin Viiviä ja Wagneria, en tajunnut sitä ollenkaan. Olin tottunut esimerkiksi Bill Wattersonin Lassiin ja Leeviin - joka sivumennen sanoen on edelleen loistava yli kaksikymmentä vuotta sarjakuvan lopettamisen jälkeen - joka on ehkä jonkinlainen henkinen sukulainen Viiville ja Wagnerille. Sen huumori oli huomattavasti iskevämpää. Viivin ja Wagnerin huumori kuitenkin hiljalleen alkoi avautua, ja vaikka siitä ei koskaan muodostunut suurta suosikkiani, olen siitä usein pitänyt enemmän tai vähemmän.

Suurin osa Viivin ja Wagnerin huumorista tulee parisuhteesta ja sukupuoliroolien kliseistä. Mies on sika, joka makaa sohvalla, juo olutta ja piereskelee. Nainen nalkuttaa, vaihtaa kodin sisustusta kuin paitaa ja toivoo parantavansa sian tavat. Silti he rakastavat toisiaan, sillä miksipä muuten he olisivat yhdessä. Ihan aina Viivin ja Wagnerin suhde ei näytä rakkaudelta, vaan siinä on myös itsekkyyttä, välinpitämättömyyttä toisen hyvinvoinnista sekä henkisen väkivallan piirteitä. En tosin usko, että sarjakuvaa on tarkoitus tältä kantilta tulkita. Ankeimmillaan sarjakuva on mielestäni käsitellessään Viivin ongelmia ja toiveita: työuupumuksen ja lapsihaaveet Wagner kuittaa hädin tuskin niitä tiedostaen. Toisaalta eipä Viivi juuri anna arvoa Wagnerin uskomattomille ideoille, silloin kun hän oikeassa mielentilassa niitä pääsee kehittelemään.

Wagnerilla riittää ideoita ja työpaikkoja kuin Aku Ankalla parhaimmillaan. Jos Wagner vain jostain innostuu, hän myös usein pärjää siinä uskomattoman hyvin. Useimmiten ura tyssää innostuksen lässähtämiseen. Milloin Wagner toimii läänintaiteilijana, milloin muotisuunnittelijana tai maanviljelijänä. Paikoin tapahtumat heittäytyvät aivan absurdeiksi, kuten vaikka silloin kun Wagner muuttuu kafkamaisesti tuhohyönteiseksi. Tietyllä tavalla sarjakuva on parhaimmillaan juuri silloin, kun se heittää logiikan ja realismin mäkeen ja tykittää vapaata tajunnanvirtaa. Usein tosin Juban tajunnanvirta ei oikein johda mihinkään. Jään taas väkisinkin vertailemaan tätä mielikuvituksen laukkaa Bill Wattersonin vastaavaan, eikä vertailu ole Juballe edullinen.

Parhaimmillaan Viivi ja Wagner on oivaltava ja hauska. Huonoimmillaan se on ankea ja polkee paikallaan. Tässä kokoelmassa oli molempia ääripäitä. Helmet-haasteesta täyttyvät nämä kohdat:
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
16. Kirjassa luetaan kirjaa
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
40. Kirjassa on lemmikkieläin

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme: Niemi

(Teos, 2017)

Ihminen on kummallinen, mytologioita luova eläin, puhuva, pohtiva ja näkyjä näkevä apina

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Faktan ja fiktion rajoilla koikkelehtivaa kerrontaa tuntuu kertyneen oikein urakalla tämän vuoden lukulistalleni. Humoristisempaan päähän tämän tyylisiä kirjoja asettuu viime vuoden Finlandia-voittaja, Juha Hurmeen Niemi, joka kertoo Suomesta monin tavoin syvällisemmin kuin monet tietokirjat. Mutta onko se faktaa vai fiktiota? Jaottelu ei ole kovin mielekäs tässä tapauksessa. Niemi on kaunokirjalliseen muotoon puettua, paljon lukeneen ihmisen stand up -komiikkaa tieteellisistä faktoista. Vai miten muuten voisi luonnehtia Hurmeen kuvausta maailmankaikkeuden ensihetkistä:

Pienessä ja kuumassa, sanokaamme amerikkalaisen jalkapallon kokoisessa maailmankaikkeudessa oli hirveä härdelli päällä: energia oli alkanut muuttua aineeksi ja hiukkasia syntyi, törmäili ja hajosi äärimmäisen toiminnallisuuden kiihkossa. Se oli ahdasta, kuumaa ja hikistä vääntöä!
(s. 10)

Ylläoleva lause voisi olla Veikko Huovis-vainaan kynästä lähtöisin, mutta tokkopa Huovisenkaan mittava yleissivistys ylsi Hurmeen tasolle. Hurme luotaa myöhemmin Suomeksi kutsutun maantieteellisen kolkan historiaa aina alkuräjähdyksestä Suomen sotaan ja Venäjän vallan alkuun saakka. Läpi kirjan Hurme vetää suomalaisen kulttuurin osaksi eurooppalaista vertaillen ja törmäyttäen niitä keskenään. Mukana kulkevat koko länsimaisen tieteen, filosofian, taiteen ja runouden historia yhtenä suurena mylläkkänä. Ja miten viihdyttävänä sellaisena!

Niemi on periaatteessa kronologisesti etenevä historian oppitunti. Käytännössä se on eri suuntiin kurkotteleva ja ryöppyävä valtaisan oppineisuuden osoitus. Eritoten kirjallisuuden historiasta Hurmeella on poikkeuksellisen syvällinen näkemys. Hurme asettaa rinnakkain esikalevalaista runonlaulua länsimaisen kirjallisuuden klassikkojen kanssa - Boccaccion, Chaucerin, Shakespearen, Miltonin, Rabelais'n - ja peilaa niiden teemoja keskenään. Väkevä, alkusoinnullinen kalevalamitta ja perinteiset runoaiheet ovat laadultaan täysin verrattavissa hienoimpaan eurooppalaiseen runouteen. Suomeen kristinuskon myötä pesiytyneet kuivakat ja ahdasmieliset kirkonmiesten runokyhäelmät lytätään säälittä.

Ruotsin vallan ajan poliittiset kummallisuudet käydään läpi hengästyttävää tahtia. Nimiä sinkoilee sinne ja tänne, ja omat puoliksi unohtuneet Suomen historian oppitunnit palautuvat pätkittäin mieleen. Niin mitäs ne isoviha ja pikkuviha olivatkaan? Entä hatut ja myssyt? Ruotsinvallan aika näyttäytyy varsin absurdina sekoiluna, jossa kukaan ei oikein ollut kartalla.

Kantavana ajatuksena Hurmeella kaikessa rönsyilyssä on se, että Suomi ei ole jokin erityislaatuinen, muusta maailmasta irrallaan oleva ja uniikki lumihiutale, vaan osa eurooppalaista ja laajemmin länsimaista kulttuuriperinnettä. Suomessa ovat iät ja ajat törmänneet niin idästä kuin lännestä tulleet kulttuurit, kansat ja kielet muodostaen uusia yhdistelmiä ja perinteitä. Vaikka Suomi onkin Euroopan periferiaa, ja uudet aatteet ja tyylit ennättävät tänne hieman myöhemmin, emme ole siitä irrallisia. Meidän ei tulisi siitä myöskään eristäytyä omaan nurkkakuntaiseen kuplaamme. 1800-luvun kansallinen herääminen ja nationalismi tuomitaan Hurmeen teoksessa hölynpölyksi.

Paitsi nationalismia, Hurme vastustaa äänekkäästi myös kaikenlaista dogmaattisuutta, taikauskoa, laiskaa ajattelua sekä ankeaa ja ilotonta maailmankatsomusta. Niiden sijaan Hurmeen Niemessä ja meidän niemellämme tärkeää on ilonpito, nauru, tiedonjano, rakkaus, seksi sekä kasvava ymmärrys meistä itsestämme ja ympäröivästä maailmankaikkeudesta. Kukapa minä olen olemaan eri mieltä hänen kanssaan.

Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
4. Kirjan nimessä on jokin paikka
23. Kirjassa on mukana meri
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Jonathan Swift: Gulliver's Travels

Jonathan Swift: Gulliver's Travels

(1726. Wordsworth Classics, 2001)

How contemptible a thing was human grandeur

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

Käsi ylös, kuka on kuullut lilliputeista? No niin, voitte laskea kädet alas. Mutta kuka on kuullut brobdingnagilaisista, balnibarbilaisista, glubbdubdribilaisista, luggnaggilaisista, yahooista tai houyhnhnmeista? Kaikki ovat Jonathan Swiftin klassikossa Gulliver's Travels kuvattuja kansoja, mutta vain Gulliverin ensimmäisellä matkallaan kohtaamat kämmenenkokoiset Lilliputin valtion kansalaiset ovat päätyneet osaksi arkikieltä ja populaarikulttuuria. Tähän on ehkäpä syynsä. Kirjan neljästä osasta ensimmäinen on helpoin tarina kerrottavaksi.

Laivan lääkäri Lemuel Gulliver haaksirikkoutuu myrskyssä ja herää vieraalta rannalta paikoilleen sidottuna. Jo paljon pitkin maailmaa reissannut ja useita kieliä puhuva Gulliver huomaa joutuneensa minikokoisen kansan vangiksi. Toistakymmentä senttiä pitkät Lilliputin kansalaiset pitävät Gulliveria uhkaavana luonnonoikkuna, jolla on pohjaton ruokahalu. Opittuaan lilliputilaisten kielen Gulliver nousee hovin suosioon ja pääsee kuulemaan Lilliputin kiistoista naapurivaltio Blefuscun kanssa. Lilliputilaiset haaveilevat sodasta ja naapureidensa valloittamisesta, ja siihen Gulliver olisi mahtava ase. Kiistoja on myös maansisäisesti, muun muassa niinkin tärkeästä seikasta kuin kummasta päästä kananmunan syöminen kuuluu aloittaa. Tämä uskonkiista on muodostanut kaksi kilpailevaa koulukuntaa. Sisällissota ja poliittinen vaino moisen vuoksi on tosiasia. Lilliputilaisten fyysinen koko täsmää heidän pikkusieluisuutensa kanssa täydellisesti. 

Lilliput-osio on helposti typistettävissä lastenkirjan seikkailuksi, jolla kuitenkin on jonkinlainen moraalinen opetus. Meno kuitenkin muuttuu aste asteelta kummallisemmaksi ja synkemmäksi, kun Gulliverin matkat jatkuvat. Seuraavalla matkalla Gulliverin laiva ankkuroituu taas tuntemattomalle saarelle täydentämään varastoja, mutta Gulliver jää epähuomiossa pois paluukyydistä. Brobdingnagin saarta asuttavat jättiläiset, joiden silmissä Gulliver on yhtä minimaalinen kuin lilliputilaiset Gulliverin silmissä. Ystävällinen maanviljelijäperhe ottaa Gulliverin hoteisiinsa ympäri maata kierrätettäväksi kuriositeetiksi, josta perheen tytär pitää hyvän huolen. Brobdingnagin jätit ovat moraalisia, viisaita, ymmärtäväisiä, uteliaita ja rauhaa rakastavia - jos ei oteta lukuun julkisia teloituksia. Kun Gulliver ylpeänä kertoo Euroopan kuningaskuntien sotateknologiasta, jätit kauhistuvat ja pitävät eurooppalaisia iljettävinä tuholaisina. 

Kolmannella matkallaan Gulliverin laiva joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Kolmas osa on varmaankin kirjan erikoisin, mutta toisaalta ehkä myös hauskin. Laputan leijuvan linnan matematiikkaan ja tähtitieteeseen fiksoituneet miehet täytyy herättää mietiskelyistään säännöllisesti läimäyksillä, jotteivät he jatkuvasti törmälisi ja satuttaisi itseään. Samalla Laputan naiset ilakoivat maan tasalla olevien kaupunkien miesten kanssa, eivätkä laputalaiset miehet edes huomaa heidän poissaoloaan. Balnibarbissa taas valtionjohto on päättänyt ottaa maanviljelyssä ja rakennusteollisuudessa käyttöön tieteen uusimmat teoriat, jotka he ovat valitettavasti ymmärtäneet hieman väärin. Niitä on kuitenkin pakko härkäpäisesti noudattaa, vaikka kansa näkee nälkää ja rakennukset sortuvat. Älykkyys ei aina ole viisautta.

Viimeisellä matkalla laivan miehistö kääntyy Gulliveria vastaan (huomatkaa kerta kerralta kovenevat kohtalot!), ja Gulliver jää yksin saarelle, jota asuttavat älykkäät hevoset. Hevosten kanssa jonkinlaisessa välinpitämättömässä yhteiselossa asuvat yahoot, jotka näyttävät erehdyttävästi ihmisiltä. Siinä missä hevoset ovat ylväitä olentoja, joille valehtelukin on tuntematonta, ovat yahoot ihmisen irvikuvia: likaisia, väkivaltaisia, typeriä, itsekkäitä, iljettäviä petoja. Hevoset eivät voi käsittää, miten jokin niin yahoolta näyttävä kuin Gulliver saattaa olla niin älykäs, että kykenee keskusteluun. Kuten jättiläisiä, myös hevosia kummastuttaa ihmisten sodankäynti. Gulliver joutuu kohtaamaan oman lajinsa järjettömyyden selittäessään sodankäynnin käsitettä hevosille. Syitä moiselle väkivallan teollistamiselle on monia, ja kaikki niistä yhtä järjettömiä:

He asked me what were the usual causes or motives that made one country go to war with another. I answered they were innumerable; but I should only mention a few of the chief. Sometimes the ambition of princes, who never think they have land or people enough to govern; sometimes the corruption of ministers, who engage their master in a war in order to stifle or divert the clamour of the subjects against their evil administration. Difference in opinions hath cost many millions of lives: for instance, whether flesh be bread, or bread be flesh; whether the juice of a certain berry be blood or wine; whether whistling be a vice or a virtue; whether it be better to kiss a post, or throw it into the fire; what is the best colour for a coat, whether black, white, red, or gray; and whether it should be long or short, narrow or wide, dirty or clean; with many more. Neither are any wars so furious and bloody, or of so long continuance, as those occasioned by difference in opinion, especially if it be in things indifferent.
(s. 185)

Gulliverin käsitys lajikumppaneistaan alkaa lähentyä ihmisvihaa. Siinä missä kirjan alussa Gulliver pystyi naureskelemaan Lilliputin asukkaille ja kokemaan ylemmyydentuntoa, menevät yahoot niin pahasti Gulliverin ihon alle, ettei hän kykene enää erottamaan ihmistä noista olennoista. Swift osoittaa kirjallaan lukijalle peiliä, joka ei juuri sääliä tunne. Sota, poliittinen nahistelu ja omaneduntavoittelu, typeryys, taikausko ja sokeasti noudatettavat pseudotieteelliset dogmit osoitetaan juuri niin naurettaviksi kuin ne ovatkin.

Gulliver on matkoillaan aina luonnonoikku ja yksin, mutta jokaisesta maasta hänelle löytyy aina myötätuntoinen kumppani. Näiden tuttavien avulla Gulliver pääsee osalliseksi vieraista maista, joiden uskomuksia, kulttuuria ja rituaaleja tämä yrittää ymmärtää. Tavat tuntuvat usein järjettömiltä, mutta niin tuntuisivat meidänkin tapamme ulkopuolisen silmissä. Yksikään tavatuista kansakunnista ei toki ole täydellinen, vaan kaikki esittävät jonkinlaisen kritiikin meidän maailmastamme. Matkoilta palatessaan Gulliver on kerta kerralta enemmän yksinäisempi kotonaan, perheen parissa, joka ei ymmärrä Gulliverin seikkailuja ja joiden kanssa hän ei tunne kuuluvansa oikein enää edes samaan lajiin.

Gulliverin matkat ovat yllättävän synkkää satiiria kepeän seikkailun lomassa, ja varmasti kirja, jonka tulen lukemaan uudestaan tulevaisuudessa. Helmet-haasteesta Gullivers's Travels täyttää kohdat:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
23. Kirjassa on mukana meri
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
33. Selviytymistarina

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

(Мёртвые души, 1842. Suom. Samuli S. Otava, 1977)

Niin, hyvät lukijat, te ette soisi näkevänne paljastettua inhimillistä vajavaisuutta

1. Kirjassa muutetaan

Tsaarinajan Venäjällä, 1800-luvulla, maanomistajat saivat pitää maaorjia. Orjista maksettiin veroa, jonka määrä laskettin epäsäännöllisin väliajoin maaorjien määrän perusteella. Luvut eivät pysyneet tietenkään ajan tasalla talonpoikien syntyessä ja kuollessa. Kirjoihin jäi maaorjia, "sieluja", jotka olivat jo aikaa sitten kuolleet, mutta olivat teknisesti ottaen yhä maanomistajan omaisuutta. Näitä kuolleita sieluja muilta maanomistajilta ostamaan ilmestyy herra Tshitshikow (käytän tässä tekstissä vanhan suomennoksen mukaisia kirjoitusasuja). Kuolleiden sielujen ostoreissulle johdattaessaan Nikolai Gogol pyrkii myös paljastamaan aikalaistensa ja maanmiestensä sisimpien mädännäisyyden.

Tshitshikowin taustoja ei aluksi lukijalle juuri avata. Tämä ilmeisen miellyttävän oloinen keski-ikäinen herrasmies ilmestyy kaupunkiin, asettuu aloilleen ja hurmaa paikalliset silmäätekevät käytöksellään, joka on aina moitteetonta, muttei koskaan paljasta hänestä mitään henkilökohtaista. Tutustuttuaan maanomistajiin Tshitshikow alkaa kierrellä heidän luonaan ostattelemassa heidän kuolleita maaorjien sieluja, ikään kuin hyvää hyvyyttään pois heidän haittoina olemasta. Tästähän seuraisi vain hyvää, sillä näin maanomistajat eivät turhaan maksaisi veroa, eikö niin? Aluksi suunnitelma onnistuukin, vaikka myyjät tunnustavat toimissa olevan jotain hämärää. Pian epäilykset kasvavat ja monet alkavat kyseenalaistaa Tshitshikowin aikeet. Huhumyllyyn kierroksia lisäävät kuiskuttelut siitä, että Tshitshikowilla olisi aikeissa ryöstää kuvernöörin tytär mukaansa.

Tshitshikowin kohtaamat maanomistajat ovat toinen toistaan liioitellumpia karikatyyrejä; vainoharhaisia saitureita, pakonomaisia liioittelijoita, ahmatteja ja hienostelijoita. Kuolleiden maaorjien ostaminen on myös absurdi ja liioiteltu juoni, mutta sen avulla Gogol luo kuvan alemassa asemassa olevia ihmisiä hyväksikäyttävästä ihmisluokasta. Tshitshikow on huijari ja korruptoitunut helppoheikki, jolle sielujen osto on vain yksi keinottelu monien joukossa. Todelliset kuolleet sielut asustavat Tshitshikowin ja kumppaneiden sisällä. Kertojan suhtautuminen päähenkilöönsä ei ole kuitenkaan täysin vihamielinen, vaan jää epämääräiseksi. Jokin, ehkä toivo parannuksesta, saa lukijan Tshitshikowin puolelle, sillä häntä ei koskaan kuvata varsinaisesti pahana, ainoastaan moraalisesti heikkona. 

Gogol kuvaa kohteitaan sivallellen niistä kerroksia pois ja paljastaen, millainen ihminen todella on. Sankaruutta tai ylevyyttä ei hahmoissa ole havaittavissa. Tämä totuudenpuhujan rooli on raskas myös kertojalle, joka ottaa välillä tilanteen haltuun ja puhuttelee lukijaa suoraan. Lukijoille olisi helpompi hyväksyä hyvä sankari, ei vajavaista:

Vaan ei se ole raskasta, ett'ei sankari tyydytä; raskasta on sydämmessä se poistumaton vakuutus, että lukijat olisivat saattaneet olla tyytyväisiä tähän samaan sankariin, juuri samaan Tshitshikow'iin. Ell'ei tekijä olisi katsahtanut syvemmälle hänen sydämeensä, ell'ei olisi liikauttanut sen pohjalla sellaista, mikä pujahtaa ja lymyy pois maailman silmistä, ell'ei hän olisi ilmituonut salaisimpia ajatuksia, joita ei ihminen usko kellenkään toiselle, vaan olisi näyttänyt hänet semmoisena, jommoisena hän näkyi koko kaupungille, Manilow'ille ja muille - silloin olisivat kaikki olleet hyvillään ja pitäneet häntä huvittavana henkenä.
(s. 292)

Alunperin Gogol tarkoitti Kuolleet sielut ensimmäiseksi osaksi trilogiaa, joka Danten Jumalaisen näytelmän innoittamana kuvaisi venäläisen sielun matkaa helvetistä kiirastulen kautta paratiisiin. Kuolleet sielut jäi kuitenkin ainoaksi osaksi, sillä toisen osan Gogol poltti ja kolmatta ei ehtinyt aloittaakaan. Poikkeuksellisen viiltävä sävy hahmojen kuvaamisessa selittyy siis sillä, että lempämpää käsittelyä ja synninpäästöä oli suunniteltu tuleviin osiin.

Luin Kuolleista sieluista vanhan, 1800-luvun lopulta peräisin olevan suomennoksen, joka oli sinänsä mainiota ja paikoin hersyvänhauskaa kieltä, mutta suhteellisen haastavaa luettavaa. Kirja on melko lyhkäinen, eikä juoni sinänsä ole monimutkainen, mutta johtuneeko sitten vanhasta suomennoksesta, että kirja tuntui raskaslukuiselta. Satiiri venäläisestä yhteiskunnasta ja karikatyyrin vedoin piirretyt hahmot huvittivat, mutta kirja ei varsinaisesti vetänyt mukaansa. Eniten ajatuksia herättivät kertojan suorat puuttumiset tarinaan ja siihen, miksi tätä tarinaa kerrotaan. Huomaan näin jälkeenpäin, että olisi pitänyt tehdä tarkemmat muistiinpanot, sillä yksityiskohdat unohtuvat nopeasti, ja tuntuu siltä, että kirjan suola olisi nimenomaan yksityiskohdissa, eri hahmojen käytöksessä ja niiden vertailussa.

Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

"I am quite enough in love"

Jane Austen: Emma

(1815. One World Classics, 2007)

38. Kirjassa mennään naimisiin

En luultavasti spoilaa ketään, jos totean että kohtaan 38, "kirjassa mennään naimisiin", sopisi mikä hyvänsä Jane Austenin romaaneista. Alusta asti on lukijalle selvää, että totta kai kirjan sankaritar päätyy lopussa naimisiin rakkautensa kohteen kanssa, vaikka tämä ei sitä alussa itse tietäisikään. Loppuratkaisun takia Austenia ei kannatakaan lukea. Virginia Woolf on sanonut, että kaikista suurista kirjailijoista Jane Austenia on kaikkein vaikein saada kiinni suuruudesta ("to catch in the act of greatness", kuten hän englanniksi sanoo). Yksi suuruuden määritelmä voisi olla se, että Austenin romaaneissa mikään ei tapahdu sattumalta eikä kukaan hahmoista käyttäydy epäuskottavasti. Austen on tarkkanäköinen psykologinen realisti, joka kirjoittaa romanttisia tarinoita.

Tämän romaanin sankaritar on Emma Woodhouse, kaunis, älykäs, rikas ja hurmaava nuori nainen, jolla on hyvin vähän ongelmia elämässään. Ärsyttävä tapaus, siis. Emma on tyytyväinen itseensä saatettuaan omasta mielestään onnistuneesti yhteen kotiopettajattarensa neiti Taylorin ja herra Westonin, joiden avioliittoa hän nyt pääsee ihailemaan. Tästä innostuneena Emma alkaa parittaa siipiensä suojaan ottamaansa Harriet-neitiä kirkkoherra Eltonille, koska, no, he nyt vain vaikuttavat olevan luotuja toisilleen. Harriet on kuitenkin avioton lapsi, eikä siis missään nimessä voi naida arvostettua kirkkoherra Eltonia, kuten Emman läheinen perheystävä herra Knightley tiukasti muistuttaa. Herra Knightley on ainoa, joka uskaltaa kritisoida omasta mielestään erehtymätöntä Emmaa. Varoittelut eivät Emmaa estä, ja Harriet ottaa tietenkin viisaan ja kokeneen Emman neuvosta vaarin ikävin seurauksin. Lopulta Emma ajaa myös itsensä hankaluuksiin tekemällä äkkinäisiä johtopäätöksiä, kun seudulle saapuvat viehättävä neiti Jane Fairfax ja herra Westonin poika edellisestä avioliitosta, Frank Churchill. Emman ja Frank Churchillin välillä on selkeää flirttiä, mutta Emmalle tuo flirtin laatu ei ole kovin selvää:

Emma continued to entertain no doubt of her being in love. Her ideas only varied as to the how much. At first, she thought it was a good deal; and afterwards, but little. -- He is undoubtedly very much in love —every thing denotes it—very much in love indeed!—and when he comes again, if his affection continue, I must be on my guard not to encourage it.—It would be most inexcusable to do otherwise, as my own mind is quite made up.
(s. 202)

Eli aikamoista henkilödraamaa on luvassa, eikä rakkaus näyttele siinä suurinta osaa. Austen luo draamansa näennäisen hienovaraisista aineksista, jotka pyörittävät henkilögallerian elämää: luokkarajat, etiketti, raha-asiat, omaneduntavoittelu, sekä tietenkin myös rakkaus. Rakkaus ei tosin ole päämotivaatio avioliittoon. Oman yhteiskunnallisen statuksen parantaminen ja yksinkertaisesti naisen taloudellisen selviämisen turvaaminen ovat usein tärkeämpiä syitä, kuten esimerkiksi nousukkaalla rouva Eltonilla tai entisellä kotiopettajatar neiti Taylorilla. Emma onkin harvinainen tapaus siinä, että hän on taloudellisesti riippumaton, eikä siis kaipaa avioliittoa taloutensa turvaamiseksi. Emmalle itselleen siis vain rakkaus ja kumppanuus voivat toimia yllykkeenä avioliittoon. Mutta hän sanoutuu irti tällaisista suunnitelmista ja keskittyy kepeään "match-makingiin" muiden suhteen.

Vaikka Emmaa pidetään eräänä Austenin parhaista teoksista, se on minulle ollut ehkä vaikein luettava. Tämä oli toinen kerta kun luin kirjan, ja edelleen päähenkilön sietämättömyys teki kirjasta vaikeaa nieltävää. Keventäviä valonpilkahduksia on harvassa - lähinnä harmiton höppänä herra Woodhouse, Emman isä, joka varoittelee kylmän ilman vaaroista ja unelmoi laihasta vellistä illalliseksi.

Pahin Emmaan liittyvä rikkomus koskee kirjan säälittävintä hahmoa, vanhapiika neiti Batesia. Neiti Bates on köyhä, ruma, naimaton, typerä, tylsä, mutta hyväntahtoinen - siis kaikkea sitä, mitä Emma ei ole. Kaikki tiedostavat neiti Batesin epäonnisen kohtalon elämässä, joten eivät kritisoi tätä jos hän onkin joskus pitkästyttävä loputtomine jaaritteluineen, jotka eivät johda mihinkään. Paitsi Emma. Austen on empaattinen ja lämmin kirjoittaja, mutta myös piikikäs välillä julmuuteen asti. Julmuus ei kuitenkaan kohdistu viattomiin, hyväntahtoisiin tai edes typeriin henkilöhahmoihin. Typeryyttäkin pahempi synti on moraalittomuus ja sokeus toisten tunteita kohtaan. Näistä jälkimmäiseen kirjan päähenkilö Emma syyllistyy jatkuvasti. Miten siis saada lukijan sympatiat hänen puolelleen odottamaan välttämätöntä nöyrtymistä?

Lopulta tietenkin ylpeys johtaa lankeemukseen ja synninpäästöön, jokainen kirjan tapahtuma ja jokainen repliikki voi johtaa vain yhteen lopputulokseen. Matkalla tähän itsetietoisuuteen lukijaa on viety kiusaantumiseen asti kohtaamaan päähenkilön vajavaisuudet toisten huomioon ottamisessa. Ansaitseeko Emma itse löytää rakkauden kaiken sen jälkeen, mitä on tehnyt muille omahyväisyydessään? Austen jättää ainakin minut epäilemään. Joidenkin mielestä romanttisena kirjailijana pidetty Austen on minun mielestäni toisinaan jopa raadollinen ihmissuhteiden kuvauksessaan. Ja sitä kautta pelottavan realistinen.

Jos joskus jossain tulevassa Helmet-lukuhaasteessa on kohta "kirjan päähenkilö on epämiellyttävä", voisin suositella tätä kirjaa siihen kohtaan. Tässä haasteessa se sopii kohdan 38 lisäksi kohtiin 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

"Hammas on hammas"

Miika Nousiainen: Juurihoito

(Otava, 2016)

4. Kirja lisää hyvinvointiasi

Hammaslääkärikäynnillä Pekka kokee elämänsä yllätyksen. Hoitavalla hammaslääkärillä on sama harvinainen sukunimi ja kasvonpiirteissäkin on jotain hämmentävän tuttua. Uskomatonta mutta totta, Pekalla on veli, josta hän ei tiennyt mitään. Pekan äidin mukaan hänen isänsä häipyi muka kauppareissulle lähtiessään, eikä hänestä ole sen koommin kuultu. Hammaslääkäri Esko peittelee järkytystään paljastuksesta, mutta sisällä kiehuu: vitosten puuttuminen on perinnöllinen poikkeama, eivätkä hammaskartat valehtele. Esko on adoptoitu, eikä hänellä ole tietoa biologisista vanhemmistaan tai mahdollisista sisaruksista. Sukulaispoikahan se tuolissa makaa juurikanavat auki.

Hipsterihtävä copywriter Pekka on eronnut vaimostaan ja näkee lapsiaan vain viikonloppuisin, mikä sekin on ex-vaimon mielestä liikaa. Pekan puhelimen muistissa vaimo on nimellä "Ihmishirviö", mikä kertonee riittävästi suhteen päättymisen tunnelmista. Esko on kuusissakymmenissä ja elää vain hammaslääketieteelle. Liikoja riemunaiheita ei ole ja miksi pitäisikään olla. Kunhan nyt ei suuremmin masenna ja arki pyörii niin mitäpä sitä muuta tarvitsisi. Päivät kuluvat töissä ja illat, no ne nyt kuluvat miten kuluvat. Pitkän suostuttelun jälkeen Esko myöntyy tutustumaan veljeensä, ja Esko ja Pekka päättävät lähteä metsästämään vihjeitä siitä, kuka heidän isänsä oikein on ja miksi hän on heidät hylännyt. Hammasjuurten hoito vaihtuu sukujuurten esiin kaiveluksi, ja matka vie veljekset Ruotsin lähiöistä Thaimaan valkeille hiekkarannoille ja Australian takamaille alati kasvavan sisarusparven kanssa.

Nousiainen on kirjailijanuransa ohella tehnyt paljon näkyvämpää työtä television paneeliohjelmien luottohumoristina. Hyvistä ja huonoista uutisista tuttu hymynkare kuuluu mielestäni Juurihoidon kerronnassakin. Myös romaanissaan Nousiainen kommentoi ajankohtaisia asioita, kuten maahanmuuttoa, huumorin keinoin. Eskon ja Pekan sisko Sari asuu Södertäljen pahamaineisessa Ronna-lähiössä, josta Nousiainen saa aiheen revitellä hieman suomalaisen politiikan kustannuksella:

Helsingin valtuustossa perussuomalaiset käyttävät Ronnaa esimerkkinä paikasta, jossa kaikki on mennyt päin persettä maahanmuuttajien takia. Ja siihen joku vihreistä sanoo, että omissa lähiöissä on panostettava siirtolaisten integraatioon segregaation välttämiseksi. Kokoomus sanoo, että ihan sama kunhan sinne pääsee autolla. Ja demarit haluaa kaavoittaa sinne Prisman eikä Lidliä. Ja vihreät kannattaa ehdotusta kun Lidl tuo mehunsa epäekologisesti kaukaa. Kokoomukselle on sama kunhan ne mehut saa viedä autolla mahdollisimman kauas ilman holhousta. Ja perussuomalaiset vaativat lisää väkeä verovirtastoon töihin, koska paikka on täynnä maahanmuuttajia, jotka ovat tulleet tänne maksamaan meidän verot.
(s. 112)

Jotkin Nousiaisen irtoheitot ovat turhan kiinni ajassa, kuten huomio siitä, kuinka "Spede" ei 70-luvulla ollut haukkumasana. Eipä se taida sitä olla enää nykyäänkään. Pääosin huumori on kuitenkin yleisemmällä tasolla ja on sävyltään melko lempeää, ymmärtäväistä ja enemmän kuin aavistuksen poliittisesti vasemmalla. Pisteliäimmät piikit säästetään konservatiiveille ja rasisteille.

Pelkkää vitsinvääntöä Juurihoito ei onneksi ole, vaan teoksessa on syvempääkin sisältöä. Mihin tahansa isäänsä etsivät sisarukset päätyvätkin, aina he kohtaavat suvaitsemattomuutta ja hyväksikäyttöä. Aina jokin ihmisryhmä sortaa toista milloin milläkin perusteella. Jossain sorrettuja ovat maahanmuuttajat, jossain seksiturismin uhrit, toisaalla taas alkuperäisasukkaat. Pekka peilaa omia isyyden ja vastuuden ongelmiaan katoamistempun tehneen isänsä motiiveihin. Sisko Sari yrittää parhaansa mukaan liimata kasaan lapsuudessa särjetyn itsetunnon palasia uusperheessään. Suvun ja perheen merkitys on vahvin niille, jotka eivät sitä ole saaneet kokea.  Kovin synkkiin tunnelmiin Juurihoito ei raskaimmillaankaan vaivu, vaan sävy on silloinkin lähinnä hämmästelevä.

Juurihoito oli oikeastaan juuri sitä mitä odotinkin - hauska, kevyt ja aavistuksen pisteliäs. Laitoin sen haasteen kohtaan "kirja lisää hyvinvointiasi", sillä hampaiden kunnossapidon tärkeys tulee kirjassa selkeästi esille. Ikää pidentävää nauruakin kirja tuotti useamassakin kohtaa. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 26. Sukutarina.