"Mikroskoopin lasilevyllä"

H. G. Wells: Maailmojen sota

(The War of the Worlds, 1898. Suom. Matti Kannosto. Tammi, 2005)

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Tuhatkahdeksansataaluvun loppuvuosina ei kukaan olisi voinut uskoa, että tätä meidän maailmaamme pitivät tarkasti ja hellittämättä silmällä ihmistä suuremmat ja silti yhtä kuolevaiset älyt, että samaan aikaan kun ihmiset hyörivät omien askareittensa parissa heitä tarkkailtiin ja tutkittiin kenties yhtä yksityiskohtaisesti kuin mikroskoopin käyttelijä saattaa tarkastella vesipisarassa parveilevia ja lisääntyviä lyhytikäisiä olentoja. Pallonsa pinnalla äärettömän itsetyytyväisinä pikku asioitaan hoitavat ihmiset pitivät aineellisen maailman valtaansa itsestään selvänä. Samoin tekevät ehkä likoeläimet mikroskoopin lasilevyllä.

Näillä sanoilla alkaa tieteiskirjallisuuden edelläkävijän, H. G. Wellsin eräs pääteoksista, Maailmojen sota. Wells oli ranskalaisen Jules Vernen ohella tärkeimpiä tulevaisuuden visiönäärejä kirjallisuudessa, ja jotain samaa heissä kenties onkin. Molempien teokset ovat seikkailun ja mielikuvituksen juhlaa. Tosin minun kapealla otannalla lukemistani teoksista siinä missä Verne oli kiinnostunut keksinnöistä ja tutkimusmatkoista, tuntuu Wells olleen kiinnostuneempi yhteiskunnasta ja ihmisestä.

Tapahtumapaikkana ja -aikana on siis 1800-luvun lopun Lontoo, jonka lähiseudulle eräänä päivänä tömähtää taivaalta jonkinlainen valtava lieriö, jonka sisältä kuuluu epämääräisiä ääniä. Aluksi ilmiö ei kiinnosta juuri ketään, mutta kun sieltä purkautuu esille Mars-planeetalta peräisin olevia olentoja sädetykkeineen, asia alkaa kiinnostaa - no, itse asiassa ei vieläkään juuri ketään. Tieto leviää hitaasti, ihmiset jatkavat normaalia elämäänsä ja väheksyvät maaseudulla tapahtuvia kummallisuuksia ja epäilevät niiden todenperäisyyttä. Tästä voisi vetää yhtymäkohtia nykyajan kriiseihin ja siihen, kuinka helposti ne jätetään huomiotta siihen asti, kunnes ne koskevat meitä henkilökohtaisesti.

Kertojana toimiva nimetön filosofi on ensimmäisten joukossa todistamassa marsilaisten tuhovoimaa, ja vähitellen tieto ja tiedon myötä paniikki leviävät väestöön. Maan voimakkaampi vetovoima hidastaa olioiden liikkumista, mutta niiden mukanaan tuomat kolmijalkaiset panssariajoneuvot mahdollistavat nopean mobilisaation. Armeija yrittää parhaansa, mutta Maxim-konekiväärit hädin tuskin naarmuttavat kolmijalkatankkeja. Lisää lieriöitä laskeutuu maahan, ja vastarinta osoittautuu hyödyttämäksi. Olennot jättävät jälkeensä pelkkää tuhoa. Yhteydet ulkomaailmaan katkeavat, mutta oletus on, että hyökkäys on maailmanlaajuinen. "Me ollaan pojat hävitty tää peli", toteaisi Kummelista tuttu jääkiekkovalmentaja.

Muuta ei siis voi kuin yrittää selvitä. Kertoja joutuu todistamaan ihmisten kaappauksia ja laajamittaista tuhoa, joka raunoittaa Lontoonkin pahoin. Raunoissa piileskellessään hän lyöttäytyy toisen pakolaisen kanssa yhteen, mutta huomaa, että helvetti todella on toiset ihmiset. Typerä, järkensä menettänyt kumppani haaskaa muonavaroja, itkeskelee ja huutelee järjettömiä ja on vähällä paljastaa sijainnin marsilaisille. Päähenkilö ei juuri tunne myötätuntoa kanssaihmistä kohtaan, eikä taistelussa tunneta sankaruutta. Selviytymisvietti ja paineensietokyky punnitaan, eikä kaikkien psyyke sitä kestä. Kaksikymmentä vuotta teoksen kirjoittamisen jälkeen britit saivat oikeasti kokea laajamittaisen, modernin sodan seuraukset ensimmäisessä maailmansodassa.

Mutta miksi marsilaiset hyökkäävät? Sekin käydään läpi, eikä motiivina ei ole mieletön tuhoamisvimma. Tilan puute, hupenevat luonnonvarat ja tunne oikeudesta vähemmän kehittyneen kansan alueisiin - alkaako kuulostaa tutulta? Esimerkkejä erilaisista "marsilaisista" meidän maailmassamme voi keksiä aina hunneista konkistadoreihin ja natsi-Saksan vaatimuksiin elintilasta arjalaisille kansoille. Jotkut varmaan pitävät Välimeren yli Eurooppaan saapuvia pakolaisia omanlaisina marsilaisinaan, jotka tulevat tuhoamaan eurooppalaisen kulttuurin. Tavallaan onkin hienoa, etteivät marsilaiset Maailmojen sodassa jää pelkiksi tuhoamiskoneiksi, vaan niillä on omat syynsä tehdä, mitä tekevät, vaikka syitä ei voisi hyväksyäkään. Se tekee niistä, paradoksaalista kyllä, inhimillisempiä, vaikka omaa näkökulmaa ne eivät romaanissa saakaan. Nykyperspektiivistä Maailmojen sodassa on siis todella paljon yhteiskunnallista kritiikkiä, sekä teräviä ja kiistanalaisia huomioita.

Maailmojen sota löytyi Oulun kaupunginkirjastosta henkilökunnan suosittelemien kirjojen hyllystä, siksipä tämä täyttää minun haasteessani kohdan 50. Muita sopivia kohtia olisivat esimerkiksi 23. Käännöskirja, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään, 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

"Se oli kaunis kertomus. Ehkä jokaisella piti olla omansa."

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

(Tammi, 2014)

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Jussi Valtonen on psykologi ja muusikko, joskin ihan rehellisesti sanoen hänen nimensä tuli minulle tutuksi vasta tämän Finlandia-palkinnon voittaneen romaanin myötä. Olin kuitenkin tietämättäni kuullut hänen soittoaan Kuha.-yhtyeessä, joten hieman kautta rantojen päätin valita He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin haasteen kohtaan 11.

Kirja alkaa 1990-luvun puolestavälistä. Yhdysvaltalainen neurobiologian tutkija Joe tapaa konferenssivierailulla Italiassa suomalaisen Alinan, he rakastuvat ja ryhtyvät suhteeseen. Rakkaus saa Joen hylkäämään tarjotun työpaikan huippuyliopistossa ja muuttamaan Alinan luokse Helsinkiin, jossa Joe joutuu yliopistolla uskottelemaan itselleen pystyvänsä tekemään korkealaatuista tutkimustyötä resurssipulasta ja huonosta työympäristöstä huolimatta. Sopeutuminen on kuitenkin vaikeaa, eikä Alinan ole helppo ymmärtää urakeskeisen Joen turhautumista. Samuel-pojan syntymä kiristää välejä entisestään, ja pariskunnan väliin rakentuu näkymätön muuri, joka lopulta johtaa Joen paluumuuttoon Yhdysvaltoihin.

Siirrymme tarinan nykyhetkeen parikymmentä vuotta myöhemmin. Joella on Baltimoressa uusi vaimo ja kaksi teini-ikäistä tytärtä, työpaikka maan arvostetuimpiin kuuluvana tutkijana ja kaikki päällisin puolin hyvin. Hänen tutkimuksensa näköaivokuoren parissa on tuonut hänelle mainetta ja kunniaa. Eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa murtaudutaan ja kotiovelta löytyy eläimen raato. Joe käyttää tutkimuksissaan koe-eläimiä, mutta tarkoin harkiten ja turhaa kärsimystä välttäen, toisin kuin monet muut tutkijat, joiden artikkeleita Joe joutuu kommentoimaan. Tämäkö on murron ja vandalismin syy? Tutkinnan myötä selviää, että Suomeen jäänellä Samuel-pojalla on yhteyksiä eläinaktivistipiireihin. Samaan aikaan Joen vanhimman tyttären Rebeccan käsilaukusta löytyy epämääräisiä psyykelääkkeitä ja prototyyppivaiheessa oleva täysin uudenlainen mobiililaite iAm, joka anturein yhdistämällä pystyy heijastamaan kuvaa, videota ja muuta dataa suoraan näköaivokuoreen. Mistä tyttö on saanut lääkkeet ja miten ne vaikuttavat? Ja miten tuo laite todella toimii?

En lähde teoksen juonta avaamaan sen enempää, sillä He eivät tiedä mitä he tekevät on kuin paraskin jännäri, jonka tahtoo ahmia yhdeltä istumalta. Reilun viidensadan sivun ajan lukijaa viedään yllätyksellisillä juonenkäänteillä ja sydänlihasta rasittavilla konflikteilla kuin sanonnasta tuttua pässiä narussa. Sanottakoon vain, että näkökulmia on monia, ja toisten sellaisille sokeutuu hyvin helposti. Mutta se ei ole se, mikä minuun teki vaikutuksen tässä teoksessa. He eivät tiedä mitä tekevät on trillerin vaatteisiin pukeutunut idearomaani, 'novel of ideas', ja dystopiakuvaus, jota jotkut ovat jo verranneet George Orwellin Vuonna 1984:ään ja Aldous Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan. Näistä jälkimmäinen on ehkä lähempi verrokki, mutta Valtosen teoksella on oma äänensä ja sanomansa sanottavana.

Eräänä vahvana teemana teoksessa on tieteen asema yhteiskunnassa, mikä koskettaa tätä päivää liiankin läheltä. Tuntuu, että nykyään jokaisen mielipide on yhtä tärkeä, perustuipa se empiiriseen tietoon tai perustelemattomaan ennakkoluuloon. Tieteellisten tutkimusten julkaisu on bisnestä, ja roska myy. Asiantuntijan lausunto on yhtä arvokas kuin kadunmiehen, ja kaiken maailman dosentit hyppivät poliitikoiden nenille todetessaan asioita, jotka sotivat heidän agendaansa vastaan. Evoluutio on vain teoria ja maa voi aivan hyvin olla litteä, koska se saattaa sellaiselta jostakusta tuntua. Samoin on romaanin eläinkokeista käytävässä keskustelussa:

Keskustelu soljui eteenpäin kaukana hänen ulkopuolellaan ihmisten kesken, jotka olivat kiinnostuneita ulkoa opetelluista numeroista ja jollakin nettisivulla julkaistuista tilastoista, nasevista iskulauseista ja ylevistä periaatteista, filosofien nimistä, keskustelusta jossa sai käyttää etukäteen omien kesken harjoiteltuja näppäriä rinnastuksia ja jossa jokainen sai kertoa mitä mieltä oli kaikesta ja jossa jokainen näkökulma oli arvokas.
Jokaisella oli mielipide.
Tärkeintä oli keskustella.
Keskustelu itsessään oli tärkeää. Se auttoi rakentamaan siltoja.
(s. 338)

Ja kaiken lisäksi tiedettäkin on monenlaista, eri tahojen rahoittamaa ja eri lähtökohdista, eri tuloksia odottaen tehtyä. Mikä arvo on siis vertaisarvioidulla tutkimuksella, jos jokaisen mielipide on totuus siinä missä muutkin? Karmiva ajatus. Myös Joe vastustaa tätä ja on katkera, kun hänet niputetaan samaan joukkoon huuhaatutkijoiden kanssa.

Mikseivät ne kiusanneet niitä, jotka tekivät kokeensa päin helvettiä? Käyneet niiden kimppuun, jotka antoivat koirille tuskallisia sähköiskuja mutta sotkivat koeasetelmansa niin että tuloksista ei voinut päätellä mitään? Tai niiden, jotka pakottivat rotat uimaan itsensä liukasseinäisessä altaassa hitaasti kuoliaaksi, jotta saisivat uuden rinnakkaisvalmisteen lääkkeille, joita oli jo ennestään myynnissä kymmeniä? Niiden, jotka uhrasivat eläimensä turhaan? --
Se hänen teki mieli huutaa työhuoneensa sotkijoille: jos jokin oli eläimiä kohtaan väärin, eikö saatana se?
(s. 97)

Toinen vaikuttava juonne kirjassa oli sosiaalisen median kehitys ja miten se vaikuttaa meihin. Uusi iAm-laite on saanut ihmiset pakahtumaan odotuksesta, sillä se yhdistyy suoraan aivokuoreen ilman kiusallisia ulkoisia käyttöliittymiä. Kaikki maailman musiikki, uutiset, mainokset, urheilutapahtumat, videot, porno ja juorut suoraan aivoihin käyttäjän itse koettaviksi! Kehittyneet algoritmit osaavat tuoda käyttäjälle juuri sitä sisältöä ja mainoksia, jotka tätä kiinnostavat ennen kuin käyttäjä itse edes tiedostaa niitä kaipaavansa. Vaikka Joen kollegat yliopistolla puolustelevat laitetta ja kuinka se helpottaa tieteellisten julkaisujen perässä pysymistä, käy nopeasti ilmi että liskonaivomme haluavat vain nopeaa tyydytystä ja viihtymistä. Aivot kyllästetään viihteellä, ja dopamiinipäissään keskittyminen mihinkään kovin pitkäksi aikaa osoittautuu mahdottomaksi. Kun miettii itsekin niitä määriä, mitä viettää puhelinta selaten vailla sen kummempaa tarkoitusta, ei Valtosen visioima iAm-laite kuulosta niin kaukaiselta.

He eivät tiedä mitä tekevät oli tunnetasolla eräs voimakkaimpia lukukokemuksiani tänä vuonna. Se tuntui tavoittaneen jotain hyvin oleellista tästä aikakaudesta, enkä ihan heti keksi sille vertaista suomalaisesta kirjallisuudesta. Lisäksi juoneltaan se oli ehdottomasti tämän vuoden vetävimpiä. Kohdan 11 lisäksi se voisi sopia kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 24. Kirjassa selvitetään rikos ja 48. Kirja aiheesta josta tiedät hyvin vähän.