Colson Whitehead: The Underground Railroad

Colson Whitehead: The Underground Railroad

(Doubleday, 2016)

America was a ghost in the darkness, like her

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Yhdysvaltalainen Colson Whitehead käsittelee maansa häpeällisimmistä ajanjaksoista sen kaikkein toiveikkainta osaa. Suhtautuminen orjuuteen jakoi Yhdysvallat 1800-luvun puolessa välissä kahtia niin vahvasti, että siitä puhkesi sisällissota. Pohjoisessa orjuus oli jo lakkautettu ennen sotan syttymistä, mutta etelävaltioissa orjuus rehotti. Kuitenkin hyväntahtoiset valkoiset pyrkivät mahdollistamaan karanneiden orjien turvallisen pääsyn kohti pohjoista. Tämä salainen verkosto tunnettiin nimellä "maanalainen rautatie". Whiteheadin romaanissa tämä kielikuva muuttuu kirjaimellisesti maan alla kulkevaksi junaradaksi, joka yhdistää etelävaltioiden kaupungit vapauteen johtavaksi reitiksi.

Cora on kasvanut ilman perhettä plantaasiorjana Georgiassa. Coran äiti hylkäsi tämän ja tuli kuuluisaksi orjana, joka onnistui karkaamaan jäämättä koskaan kiinni. Tilalla kuri on kovaa ja rangaistukset tottelemattomuudesta julmia. Corakin saa tästä osansa, mutta lapsuudessa yksinäisyys ja suru eivät johdu valkoisten kohtelusta. Äidin hylkääminen on aiheuttanut sen, että muutkin orjat pitävät häntä hylkiönä. Tultuaan teini-ikään Coran on luotava oikeutus olemassaololleen ja otettava se asema, joka hänelle kuuluu. Vaikka se olisikin karu ja hedelmätön muutaman neliön maatilkku, se on hänen omansa.

Puolustettuaan toista orjaa omistajan mielivaltaiselta pahoinpitelyltä Cora kiinnittää Caesarin huomion. Caesar, vapaassa pohjoisessa kasvanut orja, on kylässä salaa tutustunut mieheen, jonka mielipiteet ovat etelävaltiolaisittain radikaaleja: kaikki ihmiset ovat syntyneet tasa-arvoisina! Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseenkin kirjattu lause ei pidä paikkaansa Georgiassa. Caesar ehdottaa pakoa, sillä tiedossa on reitti, jota pitkin päästä pohjoiseen. Maanalainen rautatie kutsuu. Ensin on kuitenkin päästävä asemalle. Kuunvalossa alkanut pakomatka on päättyä heti alkuunsa kahden metsästäjän napatessa Coran, Caesarin ja matkaan lyöttäytyneen nuoren tytön. Vain Cora ja Caesar pääsevät rautatielle saakka, mutta matka vapauteen vasta alkaa. Randallit palkkaavat Ridgewayn, karanneiden orjien metsästäjistä maineikkaimman, jäljittämään karannutta omaisuutta.

Etelä-Carolinassa Cora ja Caesar voivat hengittää vapaammin, ainakin aluksi. Vaikka Cora ja Caesar kohtaavat ystävällisiä valkoihoisia, ei heidän suhtautumisensa entisiin orjiin ole vieläkään tasavertaista. Vaikka orjuus sinänsä tuomitaan, mustat ovat silti alempiarvoisia ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti voi olla samoja oikeuksia kuin valkoisilla. Jo Afrikasta tuotujen orjien määrä pelottaa valkoisia; jos miljoonille maahan poljetuille annetaan yhtäkkiä yhtäläiset oikeudet, millainen kohtalo odottaa heitä maahan polkeneita valkoisia? On keksittävä orjuuden korvaamiseksi toisia tapoja hallita tätä vaarallista väestönosaa. Whiteheadin mielikuvituksessa nuo tavat ovat pinnalta groteskeja, mutta tarkemmin ajateltuna pelottavan realistisia ja historiasta tuttuja.

Perusteita erilaiselle kohtelulle ja erilaiselle ihmisarvolle löytyy sieltä, mistä kukin haluaa niitä löytää. Kärjistämällä fantasian keinoin mustien historiallista kohtelua Whitehead kommentoi Yhdysvaltojen rasismia nykypäivänä. Orjuuden perintö näkyy yhä. Monta kertaa vuodessa saamme lukea uutisista, kuinka Yhdysvalloissa valkoinen poliisi on ampunut mustan nuoren miehen kuin plantaasin omistaja karanneen orjan. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus rapistuu sanahelinäksi, jota valkoisetkaan eivät kokonaan ymmärrä, ja Raamatusta voi valita mieleiset jakeet ja tulkita niitä tarpeen vaatimalla tavalla:

Cora blamed the people who wrote it down. People always got things wrong, on purpose as much as by accident.
(s. 182)

Coran lisäksi Whitehead antaa hetkittäin äänen myös muille hahmoille, kuten Coran kadonneelle äidille ja palkkionmetsästäjä Ridgewaylle. Nämä lyhyet pistäytymiset toisten hahmojen tajuntaan luovat ironian tasoja kerrontaan. Kun lukija tietää enemmän kuin päähenkilö, se saa aikaan myös sääliä ja jonkin tapaista kunnioitustakin, jollaiseen päähenkilö itse ei kykene. Lukujen alussa olevat lehtileikkeet taas ravistavat lukijaa: tällaisia asioita on joskus todella jouduttu kohtaamaan.

The Underground Railroad oli taitavasti kirjoitettu teos merkittävästä aiheesta. Aluksi vierastin historialliseen romaaniin tungettuja fantasiaelementtejä, mutta toisaalta ne olivat hyvin mietoja ja toimivat tarinankerronnallisesti. Erilaisten maanalaisten asemien ja junanvaunujen symboliikkaa voisi varmasti tulkita enemmänkin, itse en niin asiaan kiinnittänyt huomiota. Paikallisen kirjaston henkilökunnan lisäksi kirjaa suosittelee myös muun muassa Barack Obama. Soisin Yhdysvaltain nykyisenkin presidentin lukevan tämän kirjan. Jos hän osaisi lukea, siis.

Helmet-haasteesta täyttyivät tämän kirjan myötä nämä kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
9. Kirjan kansi on yksivärinen
16. Kirjassa luetaan kirjaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
33. Selviytymistarina

"Mikroskoopin lasilevyllä"

H. G. Wells: Maailmojen sota

(The War of the Worlds, 1898. Suom. Matti Kannosto. Tammi, 2005)

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Tuhatkahdeksansataaluvun loppuvuosina ei kukaan olisi voinut uskoa, että tätä meidän maailmaamme pitivät tarkasti ja hellittämättä silmällä ihmistä suuremmat ja silti yhtä kuolevaiset älyt, että samaan aikaan kun ihmiset hyörivät omien askareittensa parissa heitä tarkkailtiin ja tutkittiin kenties yhtä yksityiskohtaisesti kuin mikroskoopin käyttelijä saattaa tarkastella vesipisarassa parveilevia ja lisääntyviä lyhytikäisiä olentoja. Pallonsa pinnalla äärettömän itsetyytyväisinä pikku asioitaan hoitavat ihmiset pitivät aineellisen maailman valtaansa itsestään selvänä. Samoin tekevät ehkä likoeläimet mikroskoopin lasilevyllä.

Näillä sanoilla alkaa tieteiskirjallisuuden edelläkävijän, H. G. Wellsin eräs pääteoksista, Maailmojen sota. Wells oli ranskalaisen Jules Vernen ohella tärkeimpiä tulevaisuuden visiönäärejä kirjallisuudessa, ja jotain samaa heissä kenties onkin. Molempien teokset ovat seikkailun ja mielikuvituksen juhlaa. Tosin minun kapealla otannalla lukemistani teoksista siinä missä Verne oli kiinnostunut keksinnöistä ja tutkimusmatkoista, tuntuu Wells olleen kiinnostuneempi yhteiskunnasta ja ihmisestä.

Tapahtumapaikkana ja -aikana on siis 1800-luvun lopun Lontoo, jonka lähiseudulle eräänä päivänä tömähtää taivaalta jonkinlainen valtava lieriö, jonka sisältä kuuluu epämääräisiä ääniä. Aluksi ilmiö ei kiinnosta juuri ketään, mutta kun sieltä purkautuu esille Mars-planeetalta peräisin olevia olentoja sädetykkeineen, asia alkaa kiinnostaa - no, itse asiassa ei vieläkään juuri ketään. Tieto leviää hitaasti, ihmiset jatkavat normaalia elämäänsä ja väheksyvät maaseudulla tapahtuvia kummallisuuksia ja epäilevät niiden todenperäisyyttä. Tästä voisi vetää yhtymäkohtia nykyajan kriiseihin ja siihen, kuinka helposti ne jätetään huomiotta siihen asti, kunnes ne koskevat meitä henkilökohtaisesti.

Kertojana toimiva nimetön filosofi on ensimmäisten joukossa todistamassa marsilaisten tuhovoimaa, ja vähitellen tieto ja tiedon myötä paniikki leviävät väestöön. Maan voimakkaampi vetovoima hidastaa olioiden liikkumista, mutta niiden mukanaan tuomat kolmijalkaiset panssariajoneuvot mahdollistavat nopean mobilisaation. Armeija yrittää parhaansa, mutta Maxim-konekiväärit hädin tuskin naarmuttavat kolmijalkatankkeja. Lisää lieriöitä laskeutuu maahan, ja vastarinta osoittautuu hyödyttämäksi. Olennot jättävät jälkeensä pelkkää tuhoa. Yhteydet ulkomaailmaan katkeavat, mutta oletus on, että hyökkäys on maailmanlaajuinen. "Me ollaan pojat hävitty tää peli", toteaisi Kummelista tuttu jääkiekkovalmentaja.

Muuta ei siis voi kuin yrittää selvitä. Kertoja joutuu todistamaan ihmisten kaappauksia ja laajamittaista tuhoa, joka raunoittaa Lontoonkin pahoin. Raunoissa piileskellessään hän lyöttäytyy toisen pakolaisen kanssa yhteen, mutta huomaa, että helvetti todella on toiset ihmiset. Typerä, järkensä menettänyt kumppani haaskaa muonavaroja, itkeskelee ja huutelee järjettömiä ja on vähällä paljastaa sijainnin marsilaisille. Päähenkilö ei juuri tunne myötätuntoa kanssaihmistä kohtaan, eikä taistelussa tunneta sankaruutta. Selviytymisvietti ja paineensietokyky punnitaan, eikä kaikkien psyyke sitä kestä. Kaksikymmentä vuotta teoksen kirjoittamisen jälkeen britit saivat oikeasti kokea laajamittaisen, modernin sodan seuraukset ensimmäisessä maailmansodassa.

Mutta miksi marsilaiset hyökkäävät? Sekin käydään läpi, eikä motiivina ei ole mieletön tuhoamisvimma. Tilan puute, hupenevat luonnonvarat ja tunne oikeudesta vähemmän kehittyneen kansan alueisiin - alkaako kuulostaa tutulta? Esimerkkejä erilaisista "marsilaisista" meidän maailmassamme voi keksiä aina hunneista konkistadoreihin ja natsi-Saksan vaatimuksiin elintilasta arjalaisille kansoille. Jotkut varmaan pitävät Välimeren yli Eurooppaan saapuvia pakolaisia omanlaisina marsilaisinaan, jotka tulevat tuhoamaan eurooppalaisen kulttuurin. Tavallaan onkin hienoa, etteivät marsilaiset Maailmojen sodassa jää pelkiksi tuhoamiskoneiksi, vaan niillä on omat syynsä tehdä, mitä tekevät, vaikka syitä ei voisi hyväksyäkään. Se tekee niistä, paradoksaalista kyllä, inhimillisempiä, vaikka omaa näkökulmaa ne eivät romaanissa saakaan. Nykyperspektiivistä Maailmojen sodassa on siis todella paljon yhteiskunnallista kritiikkiä, sekä teräviä ja kiistanalaisia huomioita.

Maailmojen sota löytyi Oulun kaupunginkirjastosta henkilökunnan suosittelemien kirjojen hyllystä, siksipä tämä täyttää minun haasteessani kohdan 50. Muita sopivia kohtia olisivat esimerkiksi 23. Käännöskirja, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään, 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.