Heikki Turunen: Simpauttaja

Heikki Turunen: Simpauttaja

(1973. WSOY, 2010)

Sitä kun ei kaikki ällyy

43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Pieni maalaiskylä Pohjois-Karjalassa, 1970-luvun alkua. Imppaa ei paljon peltotyöt nappaa. Äkkipikainen isä ajaa pojan kotoa, niin kuin on ajanut ilmeisesti jo pari vanhempaakin veljeä, kun ei kerran työt kiinnostaneet. Sodassa vammautuneen ja katkeroituneen isän suusta ei juuri kaunista tai edes suoraa sanaa kuule. Imppa päättää lähteä Helsinkiin, kuten monet muutkin maaseudun nuoret, onneaan etsimään. Impan pikkuveli Otto jää auttamaan isää. Otollakaan ei tosin mene ihan hyvin, vaan iltaisin hän pakenee omia ajatuksiaan ja harhojaan järvenrantaan, jossa hän veistelee puusta naishahmoja seurakseen.

Kun kerran kotiin ei ole asiaa ja rahaa pitäisi jostain saada Helsinkiin lähtöä varten, Imppa lähtee naapuritaloihin töitä kyselemään. Salaojitushommat alkavat Pirtamossa, kylän rikkaimman talon mailla. Impan työpariksi päätyy salaperäinen Simpauttaja, mies joka tulee mistä tulee ja menee minne menee, eikä kukaan oikeastaan sen enempää hänestä tiedäkään. Huhut kylillä kertovat, että Simpauttaja olisi vanha linnakundi ja taparikollinen, mutta yhtä hyvin hän voisi olla olento vieraalta planeetalta, niin oman tiensä kulkija Simpauttaja on. Kierosilmäinen velmuilija puhuu kenet hyvänsä ympäri, eikä koskaan voi olla varma, mikä osa tarinoista on totta ja mikä ei.

Simpauttaja iskee silmänsä Juuliin, naimisissa olevaan naiseen, joka on jäänyt mukavaan, joskin etäiseen ja epätyydyttävään avioliittoon Kuunon kanssa. Simpauttaja sytyttää Juulissa tunteita, jotka hän on jo kauan aikaa sitten tukahduttanut. Simpauttajan ja Juulin suhde ei jää salaisuudeksi oikeastaan kellekään muulle kuin aviomies Kuunolle, ja pikkukylällä huhut kiertävät nopeammin kuin uskoisikaan. Imppa seuraa Simpauttajan toimia vierestä osin ihaillen, osin hämmentyneenä.

Tyhjenevän maaseudun nuorten miesten päivät täyttää viina, paskanjauhanta ja tansseissa hämmingin aiheuttaminen. Nykyään noita nuoria miehiä kutsuttaisiin syrjäytymisvaarassa oleviksi ja jo sen kynnyksen ylittäneiksi. Opinnot ja työt, niillä keillä sellaisia on, ovat jääneet päihteiden astuttua mukaan kuvaan. Naisia ei romaanissa juuri kuvata, ja usein heidät typistetään juoruileviksi akoiksi. Kun Simpauttajan teerenpeli kunniallisen miehen selän takana alkaa paljastua, pikkukylän tylsistynyt ja turhautunut väki janoaa syntipukin verta.

Vaikka Imppa periaatteessa onkin kirjan päähenkilö, kirjan sivuilta yli pursuava hahmo on Simpauttaja. Suurempi kuin elämä itse ja yhtä mysteerinen, Simpauttaja on jotain enemmän kuin mies, pienen kylän Eedeniin luikerteleva käärme. Tosin tämä paratiisi on autioituva ja ankea maaseutu, ja tämä Saatana kaiken repivä ja uuteen uskoon muovaava luonnonvoima:

Ne on kato pikkujuttuja. Mie oon kaiken yläpuolella. Mie tien kato mitä mie halluun. Mie oon just semmonen mies jota ei pidä kenenkään tavan kuolevaisen nähä, olis nääs näille näppynaamoille paree. Ootko Imppa nähny kun luonnon voimat jyskää? Hurrikaanit kaataa kyliä mutta mees esittään lasku saatana! Entä kuumaverinen etelän hevonen. Lautaset kiiltää ja helevetin isot kaviot myllää maan tomua. Se on kuin jokin korkeempi olento, se saapi ryykästä paskan vaikka paviljonkiin mutta paappa siihen kyntöjuhta. Meetvurstia meetvurstia vaa. Ai saatana kun mie oon vappaa mies.
(s. 300-301)

Maatalouden modernisoituminen, kaupungistuminen, ikärakenteiden muutos ja uudet työtehtävät mullistavat koko Suomen ja muuttavat maaseudun elämän täysin. Yhtä suuri ja repivä on Simpauttajan aiheuttama muutos yksittäisten henkilöiden elämässä. Mikään ei pidättele Simpauttaja-myrskyä, ja vaikka se tuhoaa ihmisten elämiä, se tekee niin heidän omaksi parhaakseen. Ainakin jonkin logiikan mukaan. Simpauttajan hahmo jää miltei ylimaalliseksi arvoitukseksi, jonka poistuttua ihmetellään, mitä oikein tapahtui.

Turunen käyttää Pohjois-Karjalan murretta paitsi henkilöidensä vuorosanoissa, myös kuvaillessa ympäröivää luontoa ja maaseudun toimintaa. Tapahtumapaikka ja ihmisten tapa puhua ja käyttäytyä on niin merkittävä osa romaanin tunnelmaa, ettei niitä yleiskielellä oikein voisikaan kuvailla. Suuri osa henkilöistä on epämiellyttäviä ja tapahtumat epäreiluja, mutta teksti on väkevää ja vaikuttavaa. Huumoriakin tekstissä on, mutta se on melko katkeraa ja mustaa, sellaista, jolle ei ole tarkoituskaan nauraa ääneen. Simpauttaja on suurten muutosten romaani, eivätkä muutokset ole kivuttomia. Mitä enemmän pohdin romaania näin sen lukemisen jälkeen, sitä enemmän alan sitä arvostaa.

Helmet-haasteesta kirja täyttää seuraavat kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Toinen tuntematon

Johanna Catani & Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon 

(WSOY, 2017)

Tämän ei pitänyt mennä tällä tavoin. Sen kuului mennä toisin.

25. Novellikokoelma

Viimevuotiseen Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaan kuului olennaisesti sellaisten tapahtumien käsittely ja uudelleentulkinta taiteessa, jotka vaikuttivat merkittävästi siihen, millainen paikka Suomesta muodostui. Tuntematon sotilas sai jälleen uuden elokuvatulkinnan, joka sinänsä oli mielestäni hyvä ja arvokas versio, mutta rohkeampi veto oli Johanna Catanin ja Lari Mäkelän toimittama novelliantologia Toinen tuntematon. Siinä suomalaiset nykykirjailijat ottavat novelliensa päähenkilöiksi Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa joko avoimesti tai rivien välissä mainitut, taustalle jäävät naishahmot. Miten sota vaikutti kotirintamalla naisiin, ja millaisia suhteita heillä oli rintamalla taistelleiden hietasten, koskeloiden, rokkien ja lehtojen kanssa?

Sisällysluettelon kirjailijalista on vaikuttava. Monet tämän hetken tunnetuimmista ja arvostetuimmista suomalaisista kirjailijoista ovat osallistuneet: Tommi Kinnunen, Tuomas Kyrö, Katja Kettu, Riikka Pulkkinen muutamia mainitakseni. 22 novellissa käsitellään kaikkiin Tuntemattoman sotilaan päähahmoihin liittyvien naisten tarinat. Osansa saavat sotilaiden äidit, sisaret, puolisot ja vaikeamminkin määriteltävissä olevat suhteet.

Yllätyin ja arvostin sitä, ettei naisia määritellä vain heihin liittyvän miehen kautta, vaan että he saavat oman äänensä, joka kohoaa osassa tapauksista jopa statistimaista mieshahmoa vaikuttavammaksi. Petri Tammisen novellissa Riitaojan sisaren lähettämä kirje rintamalle särkee sydämen vilpittömyydellään ja yksinkertaisuudellaan. Tommi Kinnunen tunnelmoi viiltävästi surevan äidin roolia niskoittelusta teloitetun poikansa haudalla. Kuollutta poikaansa puhutteleva äiti puhuu sinä-persoonassa sivujen yli, kohti lukijaa.

Myös tutumpien hahmojen taustalta nousee vaikuttavia tarinoita: Riikka Pulkkisen novellissa Kariluodon morsian pohtii osaansa poissaolevan upseerin kihlattuna. Onko tämä todella se elämä, millaisen hän halusi? Kotiin palaavaa Rokkaa odottava Lyyti joutuu murtautumaan läpi miehensä defenssiksi kehittämästä huumorista, kohti jotain aitoa ja syvää, pelottavaakin tunnetta, jonka voimakas Lyyti tietää sijaitsevan miehensä sydämessä. Katja Ketun Veeruska on tulipunainen kommunisti, jonka aatteen ja lupauksen vahvuutta koetellaan. Yleensä suomalaisessa kirjallisuudessa esitetyt osat käännetään toisinpäin, kun petroskoilaisten tavallisten ihmisten elämän tulevat hajottamaan suomalaiset raakalaiset:

Katselin niitä vihulaisia valtaamassa kaupunkia. Vistottavaa raakalaissakkia, yhdelläkin housut roikkuivat persvaossa, aukinaan kuolaavat kidat. Yhdellä, joka potki kumoon sadevesitynnöreitä oli nälkiintyneen villisian katse johon kohta valppaus ampaisi, kun kärsä otti vainun naisenlemusta. Jopa mie ymmärsin, mitä tästä seuraa. Ryöstöä, alhaista pahuutta. Väkisinmakuuta niille, joita ei kukaan suojele.
(s. 176)

Kokoelman monet kirjailijat tyylittelevät tekniikalla oivaltavasti. Niina Revon rytmikäs teksti toistoineen sykkii elämää ja päivien muuttumatonta kulkua. Tuomas Kyrön novelli taas on transkriptio vanhan lotan haastattelusta. Osa novelleista myös syventää Tuntemattoman sotilaan mieshahmoja eri näkökulmista. Vaikea ja suljetun oloinen Lehdon hahmo saa taustatarinan Sirpa Kähkösen novellissa, joka nostaa sisällissodan punavihan seuraukset tapetille. Ei Lehdosta vieläkään kovin sympaattista hahmoa saa, mutta Linnan romaanissa täytenä psykopaattina näyttäytyvä sotilas saa selityksen olemukselleen. Lammion myöhempiä vaiheita käsitellään useammassakin novellissa, eikä mikään skenaario niistä ole kovin valoisa. Vaikka Lammio on yksi alkuperäisen romaanin inhottavimpia hahmoja, ei hänellekään toivoisi sellaista kohtaloa kuin näissä novelleissa.

Sodassa eivät kärsi vain rintamalla taistelevat miehet, vaan se koskee myös heidä koko perhettä ja sukua. Sankarit, pelkurit, pinnarit ja selviytyjät ovat samalla viivalla, kun kuolema koittaa, ja jokaisella heistä on kotona joku, joka jää odottamaan heitä saapuvaksi kotiin, turhaan. Toisen tuntemattoman idea, joka soveltaa olemassa olevia fiktiohahmoja, toimii loistavasti ja on ollut alkuvuoden parhaita lukukokemuksia. Jo korvista ulos tulleen Suomi 100 -hehkutuksen kirkkaimpia esityksiä, joka sopii kohdan 25 lisäksi myös seuraaviin haasteen kohtiin:

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
24. Surullinen kirja
33. Selviytymistarina
42. Kirjan nimessä on adjektiivi

"He elivät tätä yötä"

F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä

(1934. Kootut teokset 5. Otava, 1988)

3. Suomalainen klassikkokirja

Edellisessä tekstissäni käsittelin F. E. Sillanpään teosta Nuorena nukkunut. Kuten lupasin, nyt on toisen samoissa kansissa olleen kirjan vuoro. Ihmiset suviyössä on vain noin parin sadan sivun mittainen, lyhyt romaani. Alussa tuntui pitkään siltä, että luvut ovat pieniä, impressionistisia tuokiokuvia, joista muodostuu ikään kuin Suomen kesää ylistävä montaasi. Rakenne tuntui erikoiselta, enkä muista törmänneeni vastaavaan tekniikkaan tuolta aikakaudelta oikein missään. Alkusanat ovat erittäin kauniit:

Mitään suviyötä tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee. Kun ehtoopuolen musiikki on painunut orvokintummaksi pianissimoksi, niin hienoksi, että se jatkuu vielä lyhyenä taukonakin, niin silloin herää jo ensiviulu vienoon korkeaan säveleeseen, johon sello pian yhtyy, ja tuo sisäisesti tajuttu sävelkuva saa jo ulkonaisenkin tukensa: tuhansilta oksilta ja ilman korkeuksista livertää tuhatkielinen säestys: aamu on jo, vaikka äsken vielä oli ehtoo. 

Kauniissa maalaisidyllissä siis ollaan ja seurataan utuista, mystistä kesäyötä. Yön aikana synnytään, kuollaan, rakastutaan ja petytään, käydään koko ihmiselämän kirjo läpi. Tällainen maalaileva kerrontatyyli, vaikka kaunista onkin, voi käydä nopeasti väsyttäväksi. Onneksi teokseen tulee hiljalleen konkreettisempaa rakennetta, kun tietyt hahmot alkavat esiintyä useammissa luvuissa. Sillanpää kuvaa romanttisia hetkiä, kuten tansseihin meneviä nuoria ja yksikseen järvenselällä soutelevaa taiteilijaa, mutta vahvin hetki on synkkä, kahden miehen välillä yltyvä käsirysy, joka johtaa murhaan. Pienessä sivulauseessa lukijalle paljastetaan tappelun toisesta osapuolesta ja hänen taustoistaan jopa rohkean paljon, varsinkin kirjan julkaisuajankohta huomioon ottaen. En nyt avaa sitä tässä enempää, etten pilaa kenenkään yllätystä, mutta tuo kohta oli vaikuttava sen odottamattomuuden vuoksi. Muuten kovin romanttisessa ja fiilistelevässä teoksessa tuollainen yhtäkkinen psykologinen paljastus viiltää kuin helapääpuukko.

Toinen Sillanpää luettuna putkeen, miltä nyt tuntuu? Vähän uupuneelta, pakko myöntää. Sinänsä Nuorena nukkunut ja Ihmiset suviyössä olivat hyvin toisiinsa sopiva kirjapari aihepiirinsä ja miljöönsä vuoksi. En ole kuitenkaan täysin vakuuttunut Sillanpään suuruudesta. Nyt kun Ruotsin akatemian arkistot Nobel-ehdokkaista ovat avoimia viidenkymmenen vuoden takaa, on selvinnyt, että esimerkiksi Juhani Aho oli ehdokkaana Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi useana vuonna. Vaikka en ole Ahoa lukenut kuin pari teosta, on hän silti mielestäni aivan eri tasolla kuin Sillanpää niin hahmojen kuvaajana kuin tarinankertojana.

Ihmiset suviyössä on varmasti maineensa ansainnut, mutta minulle molemmat lukemani Sillanpäät ovat tuntuneet työläiltä eivätkä kovin palkitsevilta. Ehkä jokin toinen teos saattaisi iskeä paremmin? Nyt tuntuu siltä, että tällainen haaveileva, melko abstrakti kerronta ja maalaisidylli saa riittää tältä erää. Ihmiset suviyössä sopii haasteen kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.

"Herätä näin toisten nukkuessa"

F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut, eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta

(1931. Kootut teokset 5. Otava, 1988)

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Nobel-palkinnot ovat taas ajankohtaisia, joten mikäpäs syksyyn sopisikaan paremmin kuin Suomen toistaiseksi ainoa kirjallisuuden nobelisti F. E. Sillanpää. Ruotsin akatemian mukaan Sillanpään Nobel-palkinto vuonna 1939 myönnettiin hänen "syvällisestä ymmärtämyksestään maansa maalaisväestöä kohtaan ja siitä ihastuttavan taiteellisesta tavasta, jolla hän kuvasi heidän elämäntapaansa ja heidän luontosuhdettaan". Nobelin kirjallisuuspalkinto herätää aina keskustelua. Oliko Sillanpään palkinto ansaittu? Lainasin kirjastosta kaksi Sillanpään merkkiteosta samoissa kansissa, romaanit Nuorena nukkunut (julkaistu myös nimellä Silja) ja Ihmiset suviyössä. Tässä blogitekstissä käsittelen niistä ensimmäistä, jonka nimi alaotsikoineen, Nuorena nukkunut, eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta todistaa suomen kielen äänteiden kauneudesta.

Nuorena nukkunut on jaettu kahteen osaan ja esipuheeseen. Lyhyessä esipuheessa esitellään päähenkilö Silja ja todetaan hänen kuolleen nuorena, mihin toki teoksen nimikin osaltaan viittaa. Spoilerivaroitus ei liene tarpeellinen. Sen jälkeen ensimmäisessä osassa käsitellään Siljan vanhempien tarinaa ja toisessa Siljan itsensä. Lyhyeen romaaniin on siten saatu mahdutettua suvun tarina kahden sukupolven ajalta.

Siljan isä Kustaa on varakkaan Salmeluksen perheen poika, joka rakastuu piikatyttö Hilmaan. Salmeluksen vanhan isännän kuoltua Kustaa tohtii tuoda rakastettunsa saman katon alle, mistä perheen äiti povailee epäonnea. Sitä onkin luvassa, sillä huolimattoman taloudenpidon vuoksi Kustaa haaskaa pikkuhiljaa talon varat. Tyhmä tai paha hän ei ole, pikemminkin liian hyväntahtoinen. Kun Hilman veli raiskaa talonpojan tyttären, tarjoutuu Kustaa maksamaan sovintorahat tämän puolesta. Köyhtyvää perhettä vaivaavat lisäksi kulkutaudit, jotka vievät yksi kerrallaan lapset ja lopulta äidin, jolloin Kustaa jää kahden nuorimman tyttärensä Siljan kanssa.

Varsinainen Siljan tarina on jotenkin utuisempi, ikään kuin kameran objektiivi ei olisi aivan tarkentunut. Silja siirtyy talosta toiseen piikatyttönä, tapaa poikia, ja joutuu sisällissodan tiimellykseen. Kaikki tämä ikään kuin puoliunessa, kunnes kesäyön huumaava rakkaus herättää hänet, ainakin hetkeksi:

Kuinka ihanaa olikaan näin herätä, herätä elämään ja kaikkiin kukintoihin, mitä elämä antaa, herätä näin toisten nukkuessa, kun on koko siihenastisen elämänsä jollakin tavoin nukkunut - valvoessaankin.
(s. 182)

Paljon kehuttu Siljan rooli jää jollain tavalla toissijaiseksi. Romaanin ensimmäinen, Siljan vanhempia kuvaava puolisko tuntuu huomattavasti vahvemmalta. Silja itse on kuin sivuroolissa omassa elämässään, eikä tunnu olevan täysin tietoinen itsestään ja teoistaan. Ymmärrän, että tällaista vaikutusta Sillanpää varmaankin hakeekin, mutta siitä seuraa se ongelma, että lukija on hankala asettua päähenkilön asemaan. Mutta kuten sanoin, kirjan alkupuoli oli vahvaa kuvausta, ja loppupuolellakin muutamat aistikkaat kuvaukset olivat hienoja. Sinänsä tekstin ensimmäisessä kappaleessa mainitut perustelut Nobel-palkinnon myöntämisestä osuvat kyllä enimmäkseen kohdalleen.

Seuraavassa blogitekstissäni käsittelen toista samoissa kansissa ollutta pienoisromaania, Ihmisiä suviyössä. Tämä kirja, kuten aika pitkälti seuraavakin, sopii kohdan yksi lisäksi lukuhaasteen kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 38. Kirjassa mennään naimisiin ja 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

"Se oli kaunis kertomus. Ehkä jokaisella piti olla omansa."

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

(Tammi, 2014)

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Jussi Valtonen on psykologi ja muusikko, joskin ihan rehellisesti sanoen hänen nimensä tuli minulle tutuksi vasta tämän Finlandia-palkinnon voittaneen romaanin myötä. Olin kuitenkin tietämättäni kuullut hänen soittoaan Kuha.-yhtyeessä, joten hieman kautta rantojen päätin valita He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin haasteen kohtaan 11.

Kirja alkaa 1990-luvun puolestavälistä. Yhdysvaltalainen neurobiologian tutkija Joe tapaa konferenssivierailulla Italiassa suomalaisen Alinan, he rakastuvat ja ryhtyvät suhteeseen. Rakkaus saa Joen hylkäämään tarjotun työpaikan huippuyliopistossa ja muuttamaan Alinan luokse Helsinkiin, jossa Joe joutuu yliopistolla uskottelemaan itselleen pystyvänsä tekemään korkealaatuista tutkimustyötä resurssipulasta ja huonosta työympäristöstä huolimatta. Sopeutuminen on kuitenkin vaikeaa, eikä Alinan ole helppo ymmärtää urakeskeisen Joen turhautumista. Samuel-pojan syntymä kiristää välejä entisestään, ja pariskunnan väliin rakentuu näkymätön muuri, joka lopulta johtaa Joen paluumuuttoon Yhdysvaltoihin.

Siirrymme tarinan nykyhetkeen parikymmentä vuotta myöhemmin. Joella on Baltimoressa uusi vaimo ja kaksi teini-ikäistä tytärtä, työpaikka maan arvostetuimpiin kuuluvana tutkijana ja kaikki päällisin puolin hyvin. Hänen tutkimuksensa näköaivokuoren parissa on tuonut hänelle mainetta ja kunniaa. Eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa murtaudutaan ja kotiovelta löytyy eläimen raato. Joe käyttää tutkimuksissaan koe-eläimiä, mutta tarkoin harkiten ja turhaa kärsimystä välttäen, toisin kuin monet muut tutkijat, joiden artikkeleita Joe joutuu kommentoimaan. Tämäkö on murron ja vandalismin syy? Tutkinnan myötä selviää, että Suomeen jäänellä Samuel-pojalla on yhteyksiä eläinaktivistipiireihin. Samaan aikaan Joen vanhimman tyttären Rebeccan käsilaukusta löytyy epämääräisiä psyykelääkkeitä ja prototyyppivaiheessa oleva täysin uudenlainen mobiililaite iAm, joka anturein yhdistämällä pystyy heijastamaan kuvaa, videota ja muuta dataa suoraan näköaivokuoreen. Mistä tyttö on saanut lääkkeet ja miten ne vaikuttavat? Ja miten tuo laite todella toimii?

En lähde teoksen juonta avaamaan sen enempää, sillä He eivät tiedä mitä he tekevät on kuin paraskin jännäri, jonka tahtoo ahmia yhdeltä istumalta. Reilun viidensadan sivun ajan lukijaa viedään yllätyksellisillä juonenkäänteillä ja sydänlihasta rasittavilla konflikteilla kuin sanonnasta tuttua pässiä narussa. Sanottakoon vain, että näkökulmia on monia, ja toisten sellaisille sokeutuu hyvin helposti. Mutta se ei ole se, mikä minuun teki vaikutuksen tässä teoksessa. He eivät tiedä mitä tekevät on trillerin vaatteisiin pukeutunut idearomaani, 'novel of ideas', ja dystopiakuvaus, jota jotkut ovat jo verranneet George Orwellin Vuonna 1984:ään ja Aldous Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan. Näistä jälkimmäinen on ehkä lähempi verrokki, mutta Valtosen teoksella on oma äänensä ja sanomansa sanottavana.

Eräänä vahvana teemana teoksessa on tieteen asema yhteiskunnassa, mikä koskettaa tätä päivää liiankin läheltä. Tuntuu, että nykyään jokaisen mielipide on yhtä tärkeä, perustuipa se empiiriseen tietoon tai perustelemattomaan ennakkoluuloon. Tieteellisten tutkimusten julkaisu on bisnestä, ja roska myy. Asiantuntijan lausunto on yhtä arvokas kuin kadunmiehen, ja kaiken maailman dosentit hyppivät poliitikoiden nenille todetessaan asioita, jotka sotivat heidän agendaansa vastaan. Evoluutio on vain teoria ja maa voi aivan hyvin olla litteä, koska se saattaa sellaiselta jostakusta tuntua. Samoin on romaanin eläinkokeista käytävässä keskustelussa:

Keskustelu soljui eteenpäin kaukana hänen ulkopuolellaan ihmisten kesken, jotka olivat kiinnostuneita ulkoa opetelluista numeroista ja jollakin nettisivulla julkaistuista tilastoista, nasevista iskulauseista ja ylevistä periaatteista, filosofien nimistä, keskustelusta jossa sai käyttää etukäteen omien kesken harjoiteltuja näppäriä rinnastuksia ja jossa jokainen sai kertoa mitä mieltä oli kaikesta ja jossa jokainen näkökulma oli arvokas.
Jokaisella oli mielipide.
Tärkeintä oli keskustella.
Keskustelu itsessään oli tärkeää. Se auttoi rakentamaan siltoja.
(s. 338)

Ja kaiken lisäksi tiedettäkin on monenlaista, eri tahojen rahoittamaa ja eri lähtökohdista, eri tuloksia odottaen tehtyä. Mikä arvo on siis vertaisarvioidulla tutkimuksella, jos jokaisen mielipide on totuus siinä missä muutkin? Karmiva ajatus. Myös Joe vastustaa tätä ja on katkera, kun hänet niputetaan samaan joukkoon huuhaatutkijoiden kanssa.

Mikseivät ne kiusanneet niitä, jotka tekivät kokeensa päin helvettiä? Käyneet niiden kimppuun, jotka antoivat koirille tuskallisia sähköiskuja mutta sotkivat koeasetelmansa niin että tuloksista ei voinut päätellä mitään? Tai niiden, jotka pakottivat rotat uimaan itsensä liukasseinäisessä altaassa hitaasti kuoliaaksi, jotta saisivat uuden rinnakkaisvalmisteen lääkkeille, joita oli jo ennestään myynnissä kymmeniä? Niiden, jotka uhrasivat eläimensä turhaan? --
Se hänen teki mieli huutaa työhuoneensa sotkijoille: jos jokin oli eläimiä kohtaan väärin, eikö saatana se?
(s. 97)

Toinen vaikuttava juonne kirjassa oli sosiaalisen median kehitys ja miten se vaikuttaa meihin. Uusi iAm-laite on saanut ihmiset pakahtumaan odotuksesta, sillä se yhdistyy suoraan aivokuoreen ilman kiusallisia ulkoisia käyttöliittymiä. Kaikki maailman musiikki, uutiset, mainokset, urheilutapahtumat, videot, porno ja juorut suoraan aivoihin käyttäjän itse koettaviksi! Kehittyneet algoritmit osaavat tuoda käyttäjälle juuri sitä sisältöä ja mainoksia, jotka tätä kiinnostavat ennen kuin käyttäjä itse edes tiedostaa niitä kaipaavansa. Vaikka Joen kollegat yliopistolla puolustelevat laitetta ja kuinka se helpottaa tieteellisten julkaisujen perässä pysymistä, käy nopeasti ilmi että liskonaivomme haluavat vain nopeaa tyydytystä ja viihtymistä. Aivot kyllästetään viihteellä, ja dopamiinipäissään keskittyminen mihinkään kovin pitkäksi aikaa osoittautuu mahdottomaksi. Kun miettii itsekin niitä määriä, mitä viettää puhelinta selaten vailla sen kummempaa tarkoitusta, ei Valtosen visioima iAm-laite kuulosta niin kaukaiselta.

He eivät tiedä mitä tekevät oli tunnetasolla eräs voimakkaimpia lukukokemuksiani tänä vuonna. Se tuntui tavoittaneen jotain hyvin oleellista tästä aikakaudesta, enkä ihan heti keksi sille vertaista suomalaisesta kirjallisuudesta. Lisäksi juoneltaan se oli ehdottomasti tämän vuoden vetävimpiä. Kohdan 11 lisäksi se voisi sopia kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 24. Kirjassa selvitetään rikos ja 48. Kirja aiheesta josta tiedät hyvin vähän.

"Kuva on paremmin muistissani kuin silmien edessä"

Hannu Väisänen: Vanikan palat

(Otava, 2004)

27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

Kuvataiteilija Hannu Väisäsen omaelämäkerrallinen esikoisromaani Vanikan palat sijoittuu 1950-luvun Oulun kasarmialueelle. Piakkoin kolmanneksen elämästäni Oulussa asuneena alan hiljalleen tuntea tämän kaupungin jo kodikseni, vaikka kainuulaisuus tuskin koskaan kokonaan katoaakaan. Siksi valitsin tämän kirjan kohtaan 27, "Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja". Kohdan 27 lisäksi sopisi loistavasti myös kohtaan 11, "Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja". Harva on Suomessa menestynyt niin hyvin kahdella eri taiteenalalla kuin Väisänen. Useita kuvataiteen palkintoja pitkällä urallaan saavuttanut Väisänen pokkasi heti toisella romaanillaan Finlandia-palkinnon. Mutta se siitä, nyt esikoisromaanin kimppuun.

Vanikan palojen rakenne on episodimainen. Jokainen luku on oma lyhyt katsauksensa Väisäsen alter egon, Anteron, lapsuuteen. Oman kohtauksensa saavat niin jännittävät radionkuunteluhetket, kohtaamiset koulun muiden lasten kanssa, Oulussa vierailevat nuoret englantilasupseerit komeissa univormuissaan, kuin henkeäsalpaavan taidokas jäätanssiesitys. Kaikki alkaa kuitenkin kaatuneesta maitopääläristä. Kotiapulaisen sanat, "laita lapsi asialle ja tee itse perässä", jättävät Anteroon sellaisen nolostuksen ja hämmennyksen punan, joka ainakin tälle lukijalle sävyttää koko lopputeosta. Onko lasten ja aikuisten välillä aina ymmärtämättömyyden kuilu? Anteron äiti on kuollut ja isä jäänyt yksin lasten kanssa, vaikka monia äitipuoliehdokkaita tuokin kotiin. Kuten niin monessa muussakin perheessä, Anteronkin kotona alkoholi näyttelee suurta osaa. Lapset joutuvat säännöllisesti hakemaan isänsä kotiin upseerikerholta, josta hänet usein löydetään ympäripäissään biljardipöydältä runoja lausumasta. Kotonakin on arvaamatonta, kun pienimmästäkin ärsykkeestä saattaa alkaa tuppivyö paukkua pakaroilla.

Anterolla on herkät aistit ympäristöä havainnoidessaan. Hajut, maut, värit ja tuntemukset jättävät vahvoja muistijälkiä ja sekoittuvat keskenään. Väisänen kuvaa tätä synestesiaa taiteilijan kosketuksella. Taiteellisesti lahjakas Antero saa erilaisista aistivaikutelmista sytykkeen pohdiskella kauneuden olemusta:

Mikä on kaunista? Kuu voi olla kaunis, joskus elokuussa kun se täyteläisenä, maataviistävänä kelluu kasarmin yllä kuin saksalainen ilmalaiva. Joidenkin ihmisten kasvoja pidetään kauniina, vaikka useimmiten niiden hutera, ohikiitävä kauneus johtuu niitä tukevien helmien tai, miehen ollessa kyseessä, pystykaulukseen applikoitujen husaarikoristeiden loisteesta. Kenties jotkut tapahtumat ovat kauniita. Varmasti on kaunista kuljeskella rakastetun käsipuolessa kesäyössä Hupisaaren polkuja, kohota niille pienille kaarisilloille, pysähtyä sillan laella, tekeytyä kuvaksi. Mutta se on kaunista vain koska matkii jotain viikon iskelmää joka pian unohdetaan. Kasvot rumenevat, kaarisillalla seisoo uusi, haalistuva pariskunta.
(s. 289)

Anteron on vaikea luottaa ihmisiin. Äitiä ei ole ja lapset joutuvat huolehtimaan enemmän isästään kuin päinvastoin. Alati vaihtuvat äitipuolikokelaat eivät juuri saa kontaktia Anteroon. Opettaja huomaa Anteron erityislahjakkuuden ja istuu mallina tälle, mutta muotokuvan luoma suhde pojan ja opettajan välillä murenee, kun opettaja esittelee kuvan muillekin, kritisoi sitä ja innostaa kaikkia muitakin maalaamaan muotokuvia. Kaikkein pahimpina esiintyvät muut lapset, jotka kuvataan sydämettömiksi, sadistisiksi julmureiksi. Kirjaimellisesti päähän potkittu Antero löytää erikoisen hengenheimolaisen toisesta kiusatusta, köyhän perheen pojasta, mutta tätäkin Antero lähinnä ihmettelee etäältä, eikä todellista kaveruutta pääse muodostumaan.

Vanikan palat oli minulle sarja runollisen kauniisti kirjoitettuja tuokiokuvia erityislahjakkaan ja väärinymmärretyn lapsen elämästä. Episodimaisesta rakenteesta tuli mieleen toinen pohjoinen kasvutarina lähivuosilta, Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Tosin siinä missä Populäärimusiikkia sisälsi fantasian aineksia, Vanikan palat luottaa realismiin. Väisäsen kielikuvat ovat herkullisia. Täytynee palata joskus toiste Väisäsen muitten romaanien pariin. Loogisesti seuraavana olisi palkittu Toiset kengät. Mutta se ei ehkä ehdi tämän vuoden lukuhaasteeseen.

"Hammas on hammas"

Miika Nousiainen: Juurihoito

(Otava, 2016)

4. Kirja lisää hyvinvointiasi

Hammaslääkärikäynnillä Pekka kokee elämänsä yllätyksen. Hoitavalla hammaslääkärillä on sama harvinainen sukunimi ja kasvonpiirteissäkin on jotain hämmentävän tuttua. Uskomatonta mutta totta, Pekalla on veli, josta hän ei tiennyt mitään. Pekan äidin mukaan hänen isänsä häipyi muka kauppareissulle lähtiessään, eikä hänestä ole sen koommin kuultu. Hammaslääkäri Esko peittelee järkytystään paljastuksesta, mutta sisällä kiehuu: vitosten puuttuminen on perinnöllinen poikkeama, eivätkä hammaskartat valehtele. Esko on adoptoitu, eikä hänellä ole tietoa biologisista vanhemmistaan tai mahdollisista sisaruksista. Sukulaispoikahan se tuolissa makaa juurikanavat auki.

Hipsterihtävä copywriter Pekka on eronnut vaimostaan ja näkee lapsiaan vain viikonloppuisin, mikä sekin on ex-vaimon mielestä liikaa. Pekan puhelimen muistissa vaimo on nimellä "Ihmishirviö", mikä kertonee riittävästi suhteen päättymisen tunnelmista. Esko on kuusissakymmenissä ja elää vain hammaslääketieteelle. Liikoja riemunaiheita ei ole ja miksi pitäisikään olla. Kunhan nyt ei suuremmin masenna ja arki pyörii niin mitäpä sitä muuta tarvitsisi. Päivät kuluvat töissä ja illat, no ne nyt kuluvat miten kuluvat. Pitkän suostuttelun jälkeen Esko myöntyy tutustumaan veljeensä, ja Esko ja Pekka päättävät lähteä metsästämään vihjeitä siitä, kuka heidän isänsä oikein on ja miksi hän on heidät hylännyt. Hammasjuurten hoito vaihtuu sukujuurten esiin kaiveluksi, ja matka vie veljekset Ruotsin lähiöistä Thaimaan valkeille hiekkarannoille ja Australian takamaille alati kasvavan sisarusparven kanssa.

Nousiainen on kirjailijanuransa ohella tehnyt paljon näkyvämpää työtä television paneeliohjelmien luottohumoristina. Hyvistä ja huonoista uutisista tuttu hymynkare kuuluu mielestäni Juurihoidon kerronnassakin. Myös romaanissaan Nousiainen kommentoi ajankohtaisia asioita, kuten maahanmuuttoa, huumorin keinoin. Eskon ja Pekan sisko Sari asuu Södertäljen pahamaineisessa Ronna-lähiössä, josta Nousiainen saa aiheen revitellä hieman suomalaisen politiikan kustannuksella:

Helsingin valtuustossa perussuomalaiset käyttävät Ronnaa esimerkkinä paikasta, jossa kaikki on mennyt päin persettä maahanmuuttajien takia. Ja siihen joku vihreistä sanoo, että omissa lähiöissä on panostettava siirtolaisten integraatioon segregaation välttämiseksi. Kokoomus sanoo, että ihan sama kunhan sinne pääsee autolla. Ja demarit haluaa kaavoittaa sinne Prisman eikä Lidliä. Ja vihreät kannattaa ehdotusta kun Lidl tuo mehunsa epäekologisesti kaukaa. Kokoomukselle on sama kunhan ne mehut saa viedä autolla mahdollisimman kauas ilman holhousta. Ja perussuomalaiset vaativat lisää väkeä verovirtastoon töihin, koska paikka on täynnä maahanmuuttajia, jotka ovat tulleet tänne maksamaan meidän verot.
(s. 112)

Jotkin Nousiaisen irtoheitot ovat turhan kiinni ajassa, kuten huomio siitä, kuinka "Spede" ei 70-luvulla ollut haukkumasana. Eipä se taida sitä olla enää nykyäänkään. Pääosin huumori on kuitenkin yleisemmällä tasolla ja on sävyltään melko lempeää, ymmärtäväistä ja enemmän kuin aavistuksen poliittisesti vasemmalla. Pisteliäimmät piikit säästetään konservatiiveille ja rasisteille.

Pelkkää vitsinvääntöä Juurihoito ei onneksi ole, vaan teoksessa on syvempääkin sisältöä. Mihin tahansa isäänsä etsivät sisarukset päätyvätkin, aina he kohtaavat suvaitsemattomuutta ja hyväksikäyttöä. Aina jokin ihmisryhmä sortaa toista milloin milläkin perusteella. Jossain sorrettuja ovat maahanmuuttajat, jossain seksiturismin uhrit, toisaalla taas alkuperäisasukkaat. Pekka peilaa omia isyyden ja vastuuden ongelmiaan katoamistempun tehneen isänsä motiiveihin. Sisko Sari yrittää parhaansa mukaan liimata kasaan lapsuudessa särjetyn itsetunnon palasia uusperheessään. Suvun ja perheen merkitys on vahvin niille, jotka eivät sitä ole saaneet kokea.  Kovin synkkiin tunnelmiin Juurihoito ei raskaimmillaankaan vaivu, vaan sävy on silloinkin lähinnä hämmästelevä.

Juurihoito oli oikeastaan juuri sitä mitä odotinkin - hauska, kevyt ja aavistuksen pisteliäs. Laitoin sen haasteen kohtaan "kirja lisää hyvinvointiasi", sillä hampaiden kunnossapidon tärkeys tulee kirjassa selkeästi esille. Ikää pidentävää nauruakin kirja tuotti useamassakin kohtaa. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 26. Sukutarina.

"Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista"

Laura Lindstedt: Oneiron

(Teos, 2015)

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Vuoden 2015 Finlandia-voittajaksi julistettiin Laura Lindstedtin teos Oneiron. Heti ensimmäisenä kiinnitin huomiota kirjan upeaan kanteen. Kannen valokuva, nimi, tekstin asettelu ja värimaailma loivat kaikki kauniin ja yhtä aikaa hauraan ja vahvan tunnelman. Kun luin kirjan alaotsikon, "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista", totesin, että tämän on oltava hyvä kirja, sillä ainahan mystinen ja makaaberi kiinnostaa. Jostain syystä sain sen kuitenkin nyt vasta luettua, mutta tartuttuani kirjaan lukaisin sen muutamassa päivässä.

Oneiron kuvaa seitsemän naisen kokemuksia, kun he kohtaavat tuonpuoleisessa. Newyorkinjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith, malliksi halajava senegalilaistyttö Maimuna, itävaltalaisteini Ulrike, portugalilainen sydänsiirtopotilas Rosa, ranskalainen odottava perheenäiti Nina, syövän runtelema hollantilainen Wlbgis sekä venäläinen kirjanpitäjä Polina löytävät toisensa tyhjästä, valkoisesta tilasta, jossa tuntuu pätevän aivan omat lakinsa. Hengitys on lakannut, ruumiintoiminnot sammuneet. Ympärillä on autius, joka ei ole kylmä eikä kuuma, jota ei voi koskea ja jossa liikkuminen vaatii mielikuvitusta ja tahdonponnistuksia. Tyhjä valkoinen tila tuonpuoleisessa tuntuu aluksi jopa hiukan kliseiseltä ja tutulta elokuvista, mutta kirjan edetessä se alkaa tuntua enemmän ja enemmän omanlaiseltaan.

Tiibetiläinen kuolleiden kirja on yksi Oneironin monista lähteistä. Kuva: Wikimedia Commons.

Naiset pyrkivät luomaan jotain rakennetta tyhjyyteen. Vaatekappaleista ja syöpäpotilaan räiskyvästä peruukista luodaan oma tila, oma huone (ping Virginia Woolf!). Oma tila, sekä yhteinen että yksityinen, auttaa jäsentämään tätä uutta tyhjyyttä, jossa naisilla on vain toisensa:

He tarvitsivat kodin, seinät ympärilleen, suojakseen. Avaruutta ei kestä. Valkoinen sokeuttaa, tekee hulluksi. Toinen ihminen tekee hulluksi myös, vaikka ihmisiä olisi useampia kuin kaksi, vaikka ihmisiä oli seitsemän, kuusi kullekin vuoroin katsottavaksi.

(s. 167) 

Kukaan naisista ei tarkasti muista, miten he sinne ovat päätyneet. Jokainen käy läpi itselleen ja muille oman elämänsä ja arvelunsa siitä, miten kaikki päättyi. Naiset ovat eri-ikäisiä, tulevat eri kulttuureista ja puhuvat eri kieliä, mutta ymmärtävät silti toisiaan ainakin periaatteessa. Väärinymmärryksiltä ei vältytä, ja egot kolahtelevat yhteen myös kuoleman jälkeen: Edes kuolema ei ollut tehnyt heistä tasa-arvoisia (s. 204). Olisikin kumma, jos naiset eivät välttyisi konflikteilta, sillä muuta yhdistävää tekijää heillä ei oikeastaan ole kuin sukupuoli. Tämä nostaa nimenomaan kokemuksen naiseudesta romaanin avainteemaksi. Jokaisen naisen tarina käsittelee naiseutta jollain tapaa. Naisen keho, tuntemukset, seksuaalisuus ja halu, vanheneminen ja rappeutuminen, suhteet miehiin, lapsiin, tietoon, taiteeseen ja yhteiskuntaan käydään läpi hahmojen kautta, kun he näkevät niiden kaikkien hiljalleen katoavan olemattomuuteen kuoleman jälkeen. Oneironin suurin tragedia onkin siinä, että yhteys maailmaan voi kadota jo ihmisen ollessa elossa.

Näkökulma on siis vahvan feministinen ja ajattelemaan provosoiva, mutta ei lainkaan paasaava. Vaihtuvat kertojat ja tyylit tuovat moniäänisyyttä teokseen, vaikka Shlomithin hahmo selkeästi nouseekin johtavaksi hahmoksi ja ikään kuin päähenkilöksi. Oneiron pakenee genrerajoja ja tahtoo sisällyttää koko maailman - tämän- ja tuonpuoleisen - kansiensa väliin ja vakuuttamaan lukijan siitä, että tämä kaikki on totta. Lindstedtin kiinnostuksen kohteet ovat laajat ja esoteeriset; kirjan aikana kuullaan luentoja tiibetinbuddhalaisesta mystiikasta Emanuel Swedenborgin taivasnäkyihin, juutalaisesta kansanperinteestä syömishäiriöihin. Teos on tarkasti tutkittu lähdeviitteineen päivineen, mutta uskoisin, että Lindstedt kirjallisuudentutkijana tuntee Borgesinsa sen verran hyvin, että osa lähteistä lienee fuulaa. 

Mikäpä nykyromaani ei viittaisi ruotsalaisen luonnontieteilijämystikko Emanuel Swedenborgin teoksiin? Kuva: Wikimedia Commons

Lindstedtin teksti rönsyilee ja ryöppyää vahvana ja aistikkaana, provosoivana ja itsevarmana. Genrejä rikkova kerronta voi ärsyttää joitain, mutta itseäni se ei haitannut aiheen ollessa niin kiehtova. Aihe on kieltämättä vaikea, mutta loppujen lopuksi eräs hienoimmista tuonpuoleisen kuvauksista, joita olen lukenut. Saattaa olla, että palaan tämän lukuhaasteen merkeissä erääseen toiseen, valitettavan tuntemattomaan tuonpuoleiskuvaukseen, mutta siitä enemmän mahdollisesti myöhemmin. 

Upea kirja, haasteen ehdottomasti huippuhetkiä tähän mennessä! Sopii myös kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 31. Fantasiakirja, 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

"Like the beach we practise talking with our mouth full of stones. A low rattle at sunset."

Keith Bosley (ed.): Skating on the Sea: Poetry from Finland

(SKS, 1997)

23. Käännöskirja

Englantilaisen filologian opintoni yliopistossa ovat poikineet monenlaisia projekteja opiskeluiden jälkeen. Rakkaan kuoroharrastuksen myötä olen silloin tällöin päätynyt kääntämään lauluntekstejä konserttien käsiohjelmia ynnä muuta sellaista varten. Tuota tarkoitusta varten lainasin tämän, Keith Bosleyn toimittaman ja kääntämän kokoelman kirjastosta vertailumateriaaliksi. Vaikka en koe olevani runoudessa asiantuntija, on sen kääntäminen mielestäni erittäin kiehtovaa. Mikä hyvänsä kääntäminen on tiukoin kriteerein tarkasteltuna mahdotonta, mutta runouteen tuo lause pätee erityisesti. Kuinka saada välitettyä toiselle kielelle yhtä aikaa rytmi, mitta, alku- ja loppusoinnut sekä sanojen merkitykset, sivumerkitykset, viittaukset ja ironiat? Täysin mahdotonta. Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Bosley on siis koonnut yksien kansien väliin suomalaista runoutta aina esikalevalaisesta suullisesta runoperinteestä modernisteihin ja 1900-luvun loppuun saakka ja kääntänyt tuon kaiken englanniksi kullekin tyylikaudelle uskollisesti. Urakka on ollut valtava, ja käsittääkseni alunperin käännetystä materiaalista vain pieni osa päätyi tämän kirjan sisällöksi. Bosley on myös taustoittanut runoja ansiokkaasti pitkässä johdannossa ja lopun viitteissä. Huomaa Bosleynkin olevan musiikin ystävä, sillä monista runoista mainitaan, kuka niiden tekstin on säveltänyt lauluiksi. 

Kokoelma lähtee liikkeelle siis suullisesta runoudesta, kansanlauluista ja epiikasta. Kalevalasta tuttua materiaalia Bosley hyödyntää alkuperäisten runonlaulajien teksteinä, mikä on varsin mielenkiintoinen ja perusteltu valinta, sillä se tuo esille Lönnrotin vaikutuksen Kalevalan editoijana. Poikkeuksena moneen suomalaisen kirjallisuuden antologiaan Bosley on ottanut mukaan myös runsaasti suomenruotsalaisia kirjailijoita, joista moneen tutustuin ensimmäistä kertaa nyt, englanninkielisenä käännöksenä. Valitettavasti ruotsin kielen taitoni on sen verran ruosteessa, että luultavasti sain niistä enemmän irti Bosleyn käännöksinä kuin olisin saanut alkukielellä.

Runokäännöksissä on pinnalla yhtä aikaa vieraus ja tuttuus. Kun lukee kalevalaista eeppistä runoa englanniksi, se tuntuu kuin fantasialta tai toisen kulttuurin kansanperinteeltä. Kun taas joitain Eino Leinon klassikoita näkee englanniksi, ne tuntuvat heti tutuilta, mutta niiden sävy on erilainen, jotenkin jäykempi ja modernimpi kuin suomeksi. Vanhahtava kalevalainen poljento on haastava kääntää, mutta Bosley selviää siitä melko hyvin, vaikka ymmärrettävästi alkusoinnuista joudutaan tinkimään:

The Laplander, the slit-eyed
for ages harboured hatred
for long bore ill-will
against old Väinämöinen:
he waited evenings, mornings
for Väinämöinen to come
for the man from Umento.
Then the old Väinämöinen
into his sledge flung himself
with the straw-coloured stallion
with the pea-stalk coloured horse
drove rumbling away
upon the clear stretch of sea
the open water.
(Arhippa Perttunen, s. 47) 

Parhaiten käännöksinä edukseen esiintyvät modernistit kuten Manner, Saarikoski ja Haavikko ja suomenruotsalaiset runoilijat kuten Franzén, Runeberg ja uudemmista runoilijoista esimerkiksi Claes Andresson. Modernistien etuna luultavasti on vapaa mitta, ja suomenruotsalaisilla taas germaaninen kieli, joka lienee ollut kääntäjällekin helpommin muovattavissa omiin tarkoitusperiin:

There is a road no one has trodden 
before you.
Perhaps it is yours.
If you find it, it is yours.
It does not exist but dies when
you tread it.
When you look round it is gone.
How you got here no one knows, least
of all yourself.
(Claes Andersson, s. 250)

Mielenkiintoinen lukukokemus, joka joskin menee ehkä ennemminkin kuriositeettina kuin varsinaisena nautintona. Sopii myös lukuhaasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 35. Kirjan nimessä on erisnimi

"Ei ole naisia, on vain äitejä, tyttöjä ja sisaria"

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

(Gummerus, 2013)

48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

Nuoren lestadiolaisperheen arkea varjostaa uupumus. Alle kouluikäisiä lapsia on jo neljä, ja vielä lisää on tulossa. Oliko tämä se tulevaisuus, jota mies ja nainen odottivat? Pauliina Rauhalan esikoisteos käsittelee runollisella kielellä varsinkin Pohjois-Suomessa varsin laajalle levinnyttä uskonnollista herätysliikettä ja sen vaikutusta nuorten ihmisten elämään.

Olen itse varttunut sellaisessa osassa Kainuuta, jossa lestadiolaisuus ei koskaan ollut erityisen yleistä. En itse asiassa muista tunteneeni koulussa yhtään lestadiolaista oppilasta. Siksipä muutto Ouluun vajaat kymmenen vuotta sitten avasi silmäni aivan uudella tavalla. Täällä puhuttiin yleisesti "lestoista", "L-positiivisuudesta" ja "lestatutkasta", jolla kyseiseen liikkeeseen kuuluvat ihmiset tunnisti kilometrin päästäkin. Kuulin tarinoita lestadiolaisten sisäänpäinlämpiävyydestä ja siitä, kuinka lestadiolaiselta opettajalta oli turha odottaa kymppiä jos itse ei "ollut uskomassa", kuten lestadiolaiset itse asian ilmaisevat. Työ- ja harjoittelupaikat tarjottiin ensisijaisesti omalle väelle ja muita katsottiin nenänvartta pitkin ja kanssaan kiellettiin seurustelemasta. Jopa samassa pöydässä istuminen ei-uskovaisten kanssa saattoi olla paheksuttavaa. Itse en oikein vieläkään osaa huomioida asiaa, vaikka kyseinen ilmiö onkin tullut tutummaksi. Mutta itse herätysliike ja sen opetukset ovat edelleen pitkälti arvoitus minulle. Siksipä tartuin Rauhalan teokseen mielenkiinnolla.

Lars Levi Laestadius ei ollut huumorimiehiä. Kuva: Wikimedia Commons

Taivaslaulussa ei niinkään puututa lestadiolaisuuden oppeihin, vaan pohditaan kauniilla kielellä jaksamista suurperheen arjessa. Huoli paitsi omasta jaksamisesta, myös siitä, miten lapsia tullaan kohtelemaan oman yhteisön ulkopuolella painaa kovana. Rauhala asettaa näkökulman lestadiolaisuuden sisälle, nuoren perheenäidin Viljan ja -isän Aleksin kokemuksiin uskosta ja perheen kasvattamisesta, yhteisöstä ja ulkopuolisuudesta. Paljastuksilla tai kohulla ei revitellä, sävy on enemmänkin myötätuntoinen, lämmin ja haikea. Heidän tarinaansa kerrotaan osaksi takaumina, jotka pohjustavat nykyhetkeä. Osan kerronnasta muodostaa perheenisän ylläpitämä blogi ja siihen liitetyt kommentit. Valitettavasti Rauhalalla blogiteksti ja kommentit osana romaanin kerrontaa toimivat ideana paremmin kuin käytännössä.

Vaikka sivumäärältään perheenäidin osaa kuvataan enemmän, jäi ainakin minulle kuvaus isän kokemuksesta ja historiasta vahvemmaksi. Uskonnon dogmien epäily ja samaan aikaan horjumaton luottamus omaan vaimoon ja perheeseen kosketti tavalla, jota kuvaus äidin loppuunpalamisesta ei ehkä saanut minussa aikaan. Viljan hahmo jäikin minulle ohuehkoksi, vaikka kuvaus naisista lastentekoon pyhitettyinä astioina kylmäsikin syvälti.

Vaikka lestadiolaisuutta kritisoidaan, sen yhteisöllisyydestä ja arvoista löydetään myös lämpöä. Teoksesta muodostuu tietyllä tavalla puolustuspuhe lestadiolaisuutta koskevia ennakkoluuloja vastaan. Rauhalan huomiot nyky-yhteiskunnasta ovat parhaimmillaan teräviä: 

Tämä maailma rakastaa sarjakuvahahmoiksi jalostettuja sukupuolia, erityisen miehiä ja erityisen naisia, jotka heijastelevat toistensa kiillotetuilta pinnoilta vain itseään. Minä rakastan kohtuullisia miehiä ja kohtuullisia naisia, jotka ymmärtävät luonnon ihmisessä ja ihmisen luonnossa. Rakastan pitkospuilla vieretysten käveleviä tuulipukumiehiä ja -naisia. Rakastan tunturissa perätysten hiihtäviä reppuselkämiehiä ja -naisia. Rakastan työnteossa jäntevöityneitä laihoja miehenkehoja, rakastan äitiyden pehmentämiä naistenvartaloja.
(s. 36)

Loppujen lopuksi tarinaa Taivaslaulussa ei ole kuin nimeksi. Pääpaino onkin enemmän tunnelman luonnissa ja kuvan maalaamisessa nuoren lestadiolaisperheen arjesta. Se onkin kuvauksena kaunis kuin kuulas vesivärimaalaus. Rauhalan proosa vilisee oivaltavia viittauksia kansanlauluihin ja virsiin. Näille löytyy teoksen lopusta myös nykyään niin muodikas lähdeluettelo (kuka sen trendin aloitti?), joka on ehkä hitusen tarpeeton. Kuitenkin kirja oli jokseenkin harmiton ja ohut, ja sen kielen kauneudesta huolimatta tuskin tartun siihen toista kertaa.

Kirja sopii myös haasteen kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

"Piippu on minun suussani paremmassa suussa kuin monen muun miehen suussa!"

Volter Kilpi: Alastalon salissa 

(1933. Otava, 2011)

Monoliitti. Soittakaa Also Sprach Zarathustra.

19. Yhdenpäivänromaani

Alastalon salissa, tuo suomalaisen kirjallisuuden pelonsekaista kunnioitusta herättävä yhdenpäivänromaani par excellence. Joidenkin mielestä upea, modernistinen klassikko Joycen ja Proustin hengessä. Toisten mielestä sietämätöntä, teennäistä jaarittelua. Vielä useampien mielestä tuskin mitään, sillä monella on tainnut jäädä koulun äidinkielen tunneilta mieleen kuva kirjasta, jota ei normaali ihminen voi lukea. Pakko myöntää, että itsekin pienellä jännityksellä tartuin kirjaan. Se on sääli, sillä vaikka Alastalon salissa on eittämättä vaikeahkoa luettavaa, se on myös erittäin palkitsevaa eikä mielestäni ollenkaan puisevaa.

1800-luvun puoleen väliin sijoittuvan kirjan aihe on helposti kuvailtu. Turun saaristossa elävät merikapteenit, talonisännät ja muut pitäjän suurmiehet kokoontuvat neuvottelemaan uuden parkkilaivan rakennuttamisesta ja sen osingoista. Tämä on myös se, mitä reilun 800 sivun aikana tapahtuu. Kirjaa onkin turha miettiä siltä kannalta, mitä siinä tapahtuu, sillä se ei ole kovin paljon. Tärkeintä ei olekaan mitä tapahtuu, vaan miten, miksi ja kuinka tapahtumat tai tapahtumattomuus kuvataan kielen keinoin. Vaikka tapahtumien näennäinen kesto on kuutisen tuntia yhden päivän aikana, hahmojen historiaa käydään takaumien ja tarinoiden kautta pitkälle menneisyyteen. Aika on suhteellista, minkä Kilpi pyrkii tekstillään todistamaan.

Parkin piirustukset. Rakennusohjeet löytynevät YouTubesta. Kuva: Wikimedia Commons

Tiivistettynä romaanissa on siis kyse kauppaneuvotteluista. Pitäjän mahtavat suunnittelevat valtavaa investointia ja pohtivat sen hyviä ja huonoja puolia ja ennen kaikkea kuinka he hyötyisivät siitä. You gotta spend money to make money, kuten sanotaan. Vetovastuussa on Alastalon isäntä Mattson, joka on kuin lipevä myyntimies, jolla on sosiaalista pelisilmää ja kunnianhimoa vaikka muille jakaa. Mukana neuvotteluissa on niin suurten tilojen omistajia ja jo useita laivoja rakennuttaneita konkareita kuin pienempiäkin tekijöitä ja vasta noviiseja merenkulkualalla.

Kilpi vie proosansa jokaisen päähenkilön ajatusten sisälle ruoppaamaan heidän motiivejaan, halujaan ja epävarmuuksiaan pohjamutia myöten. Jokaisella hahmolla on omanlaisena tapa pukea ajatukset sanoiksi: Alastalo on tuttavallinen ja sanavalmis, Langholma juhlallinen, Pukkila änkyttää ja toistelee samoja asioita, kun taas Härkäniemi selittää kaiken pitkään ja hartaasti. Tämän kautta lukijalle selviää, kuka on rikkaan sukunsa myötä itsevarmemmassa asemassa kuin toiset, ja kuka taas on ikuisesti tuomittu kiertämään oman katkeruutensa ja alemmuudentunteensa kehää. Kuka ottaa ohjat ja kuka seuraa kuin pässi narussa, kuka taas odottaa tilaisuuttaan kärsivällisesti tarkkaillen. Kuka on juonut maansa ja talonsa velaksi asti, kuka taas on kitupiikki joka tilanteessa, paitsi silloin kun joku muu tarjoaa. Kenellä on sukuvelvotteita kenenkin kanssa ja keiden välillä on kaunaa. Hiljalleen miesten välisistä suhteista paljastuu yllättävänkin suuri, inhimillinen draama, jonka merkittävyys saa satojen sivujen kehittelystä raskaan painon.

On järjestys merkillinen maailmassa, kun toinen ihminen menestyy kunniallisesti, ja saapastansakaan savestamatta, ja toisen täytyy tapella sielunsa jalkavaivaiseksi ja autuutensa ryysyille, muusta kurasta puhumattakaan ruumiin munteerissa, eikä sittenkään onnistu! Toisella on Langholman naama ja toisella ei, ja Langholman naamasta saa täräyttää semmoista, jota toiselta ei kärsitä ilman, että saa leukoihinsa ja lujasti! (II, s. 302)

Näin yhdeksi suureksi teemaksi isäntien välisessä keskustelussa muodostuu sosiaalisen aseman tärkeys. Isäntien joukossa on selkeä hierarkia, joka näkyy kaikessa. Missä järjestyksessä kahvit ja totijuomat tarjotaan, kuka aloittaa keskustelun, miten sopimuspaperit allekirjoitetaan ja kuinka ison osuuden laivasta kukin tohtii kustantaa. Usein siteeratussa piipunvalintaluvussa, jossa Härkäniemen isäntä pohtii seitsemänkymmenen sivun ajan, millaisen piipun valitsisi poltettavaksi, tätä teemaa puidaan: jokaiselle on olemassa hänelle sopiva piippu, eikä liian hieno piippu sovi alhaisemman isännän suuhun. Mutta kuinka sen hienoimman piipun saisi itsellensä niin, että se sopisi suuhun eikä antaisi pilkan aihetta, kun luokkarajat ovat niin armottomat? Ryysyistä ei juuri nousta rikkauksiin, ja auta armias sitä, joka etikettiä rikkoo tai käyttäytyy luokalleen muuten sopimattomasti. Tietyllä tavalla Alastalon salissa on sovellettua taloustiedettä, jota voisi käyttää vaikka oppimateriaalina kansantalouden, markkinoinnin ja johtamisen kursseilla.

Mikäli Kilven kieli ei olisi niin uskomattoman rikasta, kerronta voisi yksityiskohtaisuudessaan käydä puisevaksi. Näin ei kuitenkaan käy. Kilpi on kielellinen virtuoosi, joka vyöryttää nautittavan kielikuvan toisensa perään, käyttää laajempaa sanavarastoa kuin yksikään toinen tietämäni suomalainen kirjailja ja luultavasti keksii itsekin melko monta sanaa ja sanontaa romaanin aikana. Aiheensa mukaisesti merenkulku näkyy myös kielessä runsaina merellisinä kielikuvina ja pitkitettyinä metaforina. Kerronnassa on myös runsaasti tietynlaista hiljaista huumoria - raamatullis-myytillisiltä kalskahtavat nimet kuten Malakias Afrodite Härkäniemi tai lukujen lakoniset alaotsikot ("Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan.") hykerryttävät lukijaa.

Nautiskelin Kilven kielestä ja kerronnasta suuresti. Kilven pointti siitä, mitä tapahtuminen fiktiossa edes tarkoittaa, on edelleen validi ja melko ainutkertainen suomalaisessa kirjallisuudessa. Sen tosin huomasin, että väsyneenä ei kirjaan passannut tarttua. Pitkät virkkeet sotkeentuivat helposti mielessä jos ei ollut tarkkana. Kuitenkin sanoisin, että Alastalon salissa on turhaan pelätty klassikko, jolle kannattaa antaa rutkasti aikaa. Sopii myös esimerkiksi lukuhaasteen kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

"Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin"

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 

(Teos, 2012)

42. Esikoisteos

Myös tämän opin isältäni, mutta nyt uskon, että olisin oppinut sen yhtä lailla ilman häntä.
Voin valita oman alkuni.
Ehkä valitsen oman loppuni.
Alku oli se päivä, jolloin isä vei minut paikkaan, jota ei ollut.

(s. 10)

Helmet-lukuhaaste vuodelle 2017 alkoi haasteen kohdalla 42, esikoisteos. Jos ihan tarkkoja ollaan, ehdin aloittaa kirjan jo viime vuoden puolella, mutta älkäämme takertuko siihen. Teemestarin kirja on Emmi Itärannan vuonna 2012 julkaistu esikoisteos, jota Itäranta kirjoitti yhtä aikaa suomeksi ja englanniksi opiskellessaan Kentin yliopistossa. Teos julkaistiin englanniksi nimellä Memory of Water vuonna 2014.

Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuden Suomeen, joskin hyvin erinäköiseen kuin mihin olemme nykyhetkessä tottuneet. Napajäätiköt ovat sulaneet ilmastokatastrofin seurauksena ja makeasta vedestä on tullut tarkkaan säännösteltyä. Makean veden huventuessa on syttynyt suursota, joka on entisestään pahentanut ilmasto-oloja ja tehnyt pohjoisten napa-alueiden vesistöt ja rannikot elinkelvottomiksi. Kartat ovat muuttaneet muotoaan ja historia on pyyhkiytynyt unohduksiin. Aikaa ennen katastrofia ei juuri tunneta. Sen ja tapahtumahetken välissä on pimeäksi vuosisadaksi kutsuttu aikakausi, jolloin suuri osa sitä edeltävästä tiedosta on tuhoutunut ja unohtunut.

Vallassa on jonkinlainen sotilasvaltio, joka haiskahtaa kovasti Kiinalta. Sen epämääräisesti aasialainen kulttuuri on levinnyt entisen Euroopankin alueelle. Tähän kulttuuriin kuuluvat semiuskonnolliset teeseremoniat, joiden ylläpitäjät, teemestarit ovat yhteiskunnan arvostettuja jäseniä, joille on annettu erivapauksia veden käytön suhteen. Seremonia on kuin maallinen jumalanpalvelus, zenmäinen hiljentyminen ja pieni häivähdys ylellisyyttä maailmassa, jossa suurimpia aarteita ovat hyväkuntoiset muoviastiat. Teemestarin ammatti kulkee suvussa isältä pojalle siihen kuuluvine ammattisalaisuuksineen. Kirjan päähenkilö, Sonia, on teemestarin tytär ja seuraava teemestari. Hän löytää vanhalta kaatopaikalta muinaisia esineitä, jotka paljastuvat menneestä maailmasta kertovaa tietoa sisältäviksi äänitallenteiksi. Ensin tietenkään kummallisten kapistusten merkitys ei aukea, mutta päähenkilön teknisesti suuntautuneempi ystävä Sanja selvittää yrityksen ja erehdyksen kautta, mitä mystiset kiekot ovat. Yleisesti hyväksytty totuus saastuneista maista ei ehkä pidäkään paikkaansa.

Kirja ei pyri peittelemään ekologista ideologiaansa, ja miksi pitäisikään. Ilmastonmuutoksen syitä ei lähdetä ruotimaan, vaan huomio kiinnittyy muutoksiin politiikassa (pinnallisemmin) ja kulttuurissa (vahvemmin). Juuri tästä pidän scifissä: otetaan jokin tieteeseen tai teknologiaan liittyvä ajatus, ja katsotaan mitä seurauksia sillä on ja viedään tuo ajatuskulku mahdollisimman pitkälle. Lähimpina vertailukohtina Itärannan teoksesta tulee välittömästi mieleen Frank Herbertin Dyyni ja Ursula K. Le Guinin teokset. Seura ainakin on siis mairittelevaa, vaikka aivan edellämainittujen kirjailijoiden luokkaan Itäranta ei ainakaan esikoisteoksellaan vielä yllä. Olisin ehkä kaivannut ilmastonmuutoksen kulttuurisia ja poliittisia vaikutuksia luotaavan ajatuskulun menevän vielä pidemmälle. Miksi nimenomaan teeseremonia on saanut erikoisstatuksensa maailmassa, jossa vedestä on pula? Millaista elämä on tuon maailman suurkaupungeissa tai muissa kulttuureissa? Mikä on vallassa olevan sotilasvaltion laajuus ja ideologia hallinnon taustalla? Toisaalta, kirjan päähenkilö on nuori nainen pienessä kylässä. Ehkäpä rajattu näkökulma on tarkoituksellinen.

Kerronnallisesti tarina ei ollut maailman omaperäisin, mutta ei siinä sinänsä vikaakaan ollut. Tarinan huipentavaa matkaa kielletyille seuduille suunnitellaan pitkään ja hartaasti, jolloin itse suunnittelu ja päähenkilöiden suhde nouseekin huippukohdaksi matkan sijaan. Jokin toinen kirjailija olisi voinut kohdistaa huipun jonnekin muualle, mutta silloin tarinakin olisi eri. Olin myös aistivinani pientä eroottista jännitettä kirjan päähenkilön ja hänen ystävänsä välillä. Olipa se kirjailijan tarkoitus tai ei, tämä kiehtovan hienovarainen suhteen rakentelu toi muuten ehkä aavistuksen ohuisiin hahmoihin lihaa luiden ympärille. Kirjan kieli on oikein miellyttävää: kaunista ja runollista, mutta kerrontaa tukevaa eikä liikaa itseensä huomiota kiinnittävää. Vesi ja veteen liittyvät metaforat ovat toistuva johtoaihe, ja ne kulkevat kerronnan pohjalla kuin suoni kallioiden sisässä. Pidin siitä, miten monia nykyhetken asioita ja esineitä kuvattiin ikään kuin niiden käyttötarkoitusta ei ymmärrettäisi, mikä loi tyylikkäästi tulevaisuuden ajankuvaa. Tutut paikannimet uudessa ympäristössä stimuloivat mielikuvitusta, ja ulkomaiselle lukijalle tuonevat mielenkiintoista vieraantumisen tunnetta. En ole aivan varma mitä mieltä olen kirjan englanninkielisestä nimestä ja sen viittauksesta homepatian vaikuttaviin voimiin ja miten ne liittyvät mihinkään. Ehkä jätän sen sen kummemmin analysoimatta, voi olla parempi niin. 

Lupaava esikoisteos. Pitänee ottaa Itärannan seuraava kirja, Kudottujen kujien kaupunki joskus lukulistalle.