Jonathan Swift: Gulliver's Travels

Jonathan Swift: Gulliver's Travels

(1726. Wordsworth Classics, 2001)

How contemptible a thing was human grandeur

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

Käsi ylös, kuka on kuullut lilliputeista? No niin, voitte laskea kädet alas. Mutta kuka on kuullut brobdingnagilaisista, balnibarbilaisista, glubbdubdribilaisista, luggnaggilaisista, yahooista tai houyhnhnmeista? Kaikki ovat Jonathan Swiftin klassikossa Gulliver's Travels kuvattuja kansoja, mutta vain Gulliverin ensimmäisellä matkallaan kohtaamat kämmenenkokoiset Lilliputin valtion kansalaiset ovat päätyneet osaksi arkikieltä ja populaarikulttuuria. Tähän on ehkäpä syynsä. Kirjan neljästä osasta ensimmäinen on helpoin tarina kerrottavaksi.

Laivan lääkäri Lemuel Gulliver haaksirikkoutuu myrskyssä ja herää vieraalta rannalta paikoilleen sidottuna. Jo paljon pitkin maailmaa reissannut ja useita kieliä puhuva Gulliver huomaa joutuneensa minikokoisen kansan vangiksi. Toistakymmentä senttiä pitkät Lilliputin kansalaiset pitävät Gulliveria uhkaavana luonnonoikkuna, jolla on pohjaton ruokahalu. Opittuaan lilliputilaisten kielen Gulliver nousee hovin suosioon ja pääsee kuulemaan Lilliputin kiistoista naapurivaltio Blefuscun kanssa. Lilliputilaiset haaveilevat sodasta ja naapureidensa valloittamisesta, ja siihen Gulliver olisi mahtava ase. Kiistoja on myös maansisäisesti, muun muassa niinkin tärkeästä seikasta kuin kummasta päästä kananmunan syöminen kuuluu aloittaa. Tämä uskonkiista on muodostanut kaksi kilpailevaa koulukuntaa. Sisällissota ja poliittinen vaino moisen vuoksi on tosiasia. Lilliputilaisten fyysinen koko täsmää heidän pikkusieluisuutensa kanssa täydellisesti. 

Lilliput-osio on helposti typistettävissä lastenkirjan seikkailuksi, jolla kuitenkin on jonkinlainen moraalinen opetus. Meno kuitenkin muuttuu aste asteelta kummallisemmaksi ja synkemmäksi, kun Gulliverin matkat jatkuvat. Seuraavalla matkalla Gulliverin laiva ankkuroituu taas tuntemattomalle saarelle täydentämään varastoja, mutta Gulliver jää epähuomiossa pois paluukyydistä. Brobdingnagin saarta asuttavat jättiläiset, joiden silmissä Gulliver on yhtä minimaalinen kuin lilliputilaiset Gulliverin silmissä. Ystävällinen maanviljelijäperhe ottaa Gulliverin hoteisiinsa ympäri maata kierrätettäväksi kuriositeetiksi, josta perheen tytär pitää hyvän huolen. Brobdingnagin jätit ovat moraalisia, viisaita, ymmärtäväisiä, uteliaita ja rauhaa rakastavia - jos ei oteta lukuun julkisia teloituksia. Kun Gulliver ylpeänä kertoo Euroopan kuningaskuntien sotateknologiasta, jätit kauhistuvat ja pitävät eurooppalaisia iljettävinä tuholaisina. 

Kolmannella matkallaan Gulliverin laiva joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Kolmas osa on varmaankin kirjan erikoisin, mutta toisaalta ehkä myös hauskin. Laputan leijuvan linnan matematiikkaan ja tähtitieteeseen fiksoituneet miehet täytyy herättää mietiskelyistään säännöllisesti läimäyksillä, jotteivät he jatkuvasti törmälisi ja satuttaisi itseään. Samalla Laputan naiset ilakoivat maan tasalla olevien kaupunkien miesten kanssa, eivätkä laputalaiset miehet edes huomaa heidän poissaoloaan. Balnibarbissa taas valtionjohto on päättänyt ottaa maanviljelyssä ja rakennusteollisuudessa käyttöön tieteen uusimmat teoriat, jotka he ovat valitettavasti ymmärtäneet hieman väärin. Niitä on kuitenkin pakko härkäpäisesti noudattaa, vaikka kansa näkee nälkää ja rakennukset sortuvat. Älykkyys ei aina ole viisautta.

Viimeisellä matkalla laivan miehistö kääntyy Gulliveria vastaan (huomatkaa kerta kerralta kovenevat kohtalot!), ja Gulliver jää yksin saarelle, jota asuttavat älykkäät hevoset. Hevosten kanssa jonkinlaisessa välinpitämättömässä yhteiselossa asuvat yahoot, jotka näyttävät erehdyttävästi ihmisiltä. Siinä missä hevoset ovat ylväitä olentoja, joille valehtelukin on tuntematonta, ovat yahoot ihmisen irvikuvia: likaisia, väkivaltaisia, typeriä, itsekkäitä, iljettäviä petoja. Hevoset eivät voi käsittää, miten jokin niin yahoolta näyttävä kuin Gulliver saattaa olla niin älykäs, että kykenee keskusteluun. Kuten jättiläisiä, myös hevosia kummastuttaa ihmisten sodankäynti. Gulliver joutuu kohtaamaan oman lajinsa järjettömyyden selittäessään sodankäynnin käsitettä hevosille. Syitä moiselle väkivallan teollistamiselle on monia, ja kaikki niistä yhtä järjettömiä:

He asked me what were the usual causes or motives that made one country go to war with another. I answered they were innumerable; but I should only mention a few of the chief. Sometimes the ambition of princes, who never think they have land or people enough to govern; sometimes the corruption of ministers, who engage their master in a war in order to stifle or divert the clamour of the subjects against their evil administration. Difference in opinions hath cost many millions of lives: for instance, whether flesh be bread, or bread be flesh; whether the juice of a certain berry be blood or wine; whether whistling be a vice or a virtue; whether it be better to kiss a post, or throw it into the fire; what is the best colour for a coat, whether black, white, red, or gray; and whether it should be long or short, narrow or wide, dirty or clean; with many more. Neither are any wars so furious and bloody, or of so long continuance, as those occasioned by difference in opinion, especially if it be in things indifferent.
(s. 185)

Gulliverin käsitys lajikumppaneistaan alkaa lähentyä ihmisvihaa. Siinä missä kirjan alussa Gulliver pystyi naureskelemaan Lilliputin asukkaille ja kokemaan ylemmyydentuntoa, menevät yahoot niin pahasti Gulliverin ihon alle, ettei hän kykene enää erottamaan ihmistä noista olennoista. Swift osoittaa kirjallaan lukijalle peiliä, joka ei juuri sääliä tunne. Sota, poliittinen nahistelu ja omaneduntavoittelu, typeryys, taikausko ja sokeasti noudatettavat pseudotieteelliset dogmit osoitetaan juuri niin naurettaviksi kuin ne ovatkin.

Gulliver on matkoillaan aina luonnonoikku ja yksin, mutta jokaisesta maasta hänelle löytyy aina myötätuntoinen kumppani. Näiden tuttavien avulla Gulliver pääsee osalliseksi vieraista maista, joiden uskomuksia, kulttuuria ja rituaaleja tämä yrittää ymmärtää. Tavat tuntuvat usein järjettömiltä, mutta niin tuntuisivat meidänkin tapamme ulkopuolisen silmissä. Yksikään tavatuista kansakunnista ei toki ole täydellinen, vaan kaikki esittävät jonkinlaisen kritiikin meidän maailmastamme. Matkoilta palatessaan Gulliver on kerta kerralta enemmän yksinäisempi kotonaan, perheen parissa, joka ei ymmärrä Gulliverin seikkailuja ja joiden kanssa hän ei tunne kuuluvansa oikein enää edes samaan lajiin.

Gulliverin matkat ovat yllättävän synkkää satiiria kepeän seikkailun lomassa, ja varmasti kirja, jonka tulen lukemaan uudestaan tulevaisuudessa. Helmet-haasteesta Gullivers's Travels täyttää kohdat:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
23. Kirjassa on mukana meri
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
33. Selviytymistarina

Stephen King: The Dark Tower IV - Wizard and Glass

Stephen King: The Dark Tower IV - Wizard and Glass

(1997. Plume, 2003)

Death for you, life for my crop

7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Musta torni -kirjasarjan neljäs osa Wizard and Glass alkaa heti rytinällä, sillä edellisen osan arvuuttelutuokio henkisesti epätasapainoisen Blaine-junan tietokoneen kanssa jäi pahasti kesken. Ensimmäiset sata sivua käytetään tuon cliffhangerin ratkaisuun, minkä jälkeen Rolandin joukkio löytää itsensä jostain meidän maailmamme Kansasilta näyttävästä paikasta. Topekan kaupunki on autio, ja hylättyjen lehtikioskien näyteikkunat kertovat raivoavasta kulkutaudista. Stephen Kingin eeppinen, maailmanlopun epidemiaa käsittelevä Tukikohta-romaani tulee välittömästi mieleen, ja samasta taudistahan tässäkin tapauksessa on kyse. Tavallaan sääli, että tämä Kingin romaanien sisäinen crossover jää vain lyhyeksi välikohtaukseksi Mustan tornin tarinassa, sillä Tukikohta on Kingin vahvimpia romaaneja, jonka maailmalla olisi paljon annettavaa.

Wizard and Glassin pääasiallinen sisältö on kertoa tarinaa Rolandin nuoruudesta. Pisin ekskursio Rolandin menneisyyteen tehtiin sarjan ihka ensimmäisessä osassa, mutta sen jälkeen siihen on palattu vain ohimennen heitetyin viittauksin. Nyt sille, tai yhdelle episodille siitä, on varattu viitisensataa sivua tilaa. Kun ensimmäisen osan flashback Rolandin nuoruuteen päättyi miehuuskokeen jälkeiseen yöhön punaisten lyhtyjen alueella, tämän osan hyppy menneisyyteen jatkuu suoraan seuraavasta aamusta.

Rolandin isä lähettää poikansa muka tekemään inventaariota lähikaupunkien resursseista, jotta Gileadin kaupungissa tiedettäisiin, mitkä heidän valmiutensa ovat vastustaa John Farsonin johtamaa kapinaa. Tosiasiallisena syynä on se, että Farsonin miehet ovat soluttautuneet jo Gileadin ja siis Rolandin isän hoviin, joten poika olisi hyvä saada joksikin aikaa vähän selvemmille vesille. Rolandin mukaan lähtevät hänen uskolliset kumppaninsa Cuthbert Allgood ja Alain Johns, jotka ovat lukijalle jo tuttuja Rolandin kuumehoureisista mutinoista. Teini-ikäinen kolmikko saapuu Mejisin kylään, jossa heidän epäilyksensä heräävät. Uinuva maalaiskylä ei olekaan ihan sitä, miltä näyttää.

Rolandin kolmikko sekaantuu Mejisin paikallispolitiikkaan, kun he tutustuvat Susan Delgadoon, kuvankauniiseen tyttöön, joka on luvattu Mejisin pormestarille. Roland ja Susan rakastuvat - tietenkin - teini-iän tulisuudella, mutta se ei ole ainoa kolmikkoa uhkaava pulma. Mejisin pormestari on tehnyt diilin Big Coffin Hunterseina tunnetun rikollisliigan kanssa, jolla tuntuu olevan siteitä isompiinkin roistoihin. Tapahtumiin on sekaantunut myös ikiaikainen noita Rhea ja hänen vaaleanpunainen kristallipallonsa, jota Farsonin kapinalliset havittelevat. Tuo kristallipallo, osa "Velhon sateenkaarta" enteilee yhteyksistä maailmojen välillä, jotka tulevat Rolandille myöhemmin kiusallisenkin tutuiksi:

"What exactly do they do?" Roland asked. "What are they good for?"
"For seeing. Some colors of the Wizard's Rainbow are reputed to look into the future. Others look into other worlds - those where the demons live, those where the Old People are supposed to have gone when they left our world. These may also show the location of the secret doors which pass between our worlds.
(s. 437)

Juuri muuta yhteyttä aiemmista osista tutun maailman kanssa romaanilla ei olekaan. Wizard and Glass ottaa askeleen syvälle kohti perinteisen fantasiakirjallisuuden genreä ja vahvistaa aiemmissakin osissa esiintyneitä western-viboja. Magia ottaa vahvemman roolin tarinassa, mutta Mejisin kaupungin välienselvittelyt voisivat aivan hyvin olla Clint Eastwoodin tähdittämiä. Mejisin asukkaat jopa puhuvat espanjalla maustettua murretta, kuin villin lännen rajakaupungeissa konsanaan. Myös tietynlaista harlekiinimaisuutta on Rolandin ja Susanin tulisessa teinirakkaudessa, mutta tyyli pysyy pääsääntöisesti hyvän maun paremmalla puolella. Suurin painoarvo annetaan Rolandin ja Susanin kohtalolle, nuorten pakotetulle kypsymiselle sodan ja kapinan aikana. Nuoruuden viattomuuden menettäminen on eräs Kingillä usein esiintyvistä teemoista; kohtalon sanelemaa, epätoivoista rakkautta kanavoidaan kirjallisuuden historiasta aina Romeosta ja Juliasta saakka, ja korruptio ja petos repivät idealismin ja nuoruuden haaveet hajalle.

Rolandin menneisyyttä syvennetään ja hahmolle luodaan pidempää kehityskaarta, mikä on oikein tervetullutta. Kirja toimii oikeastaan miltein täysin erillisenä muusta Musta torni -sarjasta niin tarinallisesti kuin tyylillisesti. Rolandin nuoruudesta ja seikkailuista ennen ensimmäisen kirjan tapahtumia lukee mielellään enemmänkin, mutta paikoin Wizard and Glass tuntui nyt toisella lukukerralla hieman venytetyltä. Hieman pelottaa, sillä kirjasarjan sivumäärältään pisimmät osat ovat vasta edessä. Kuitenkin Wizard and Glass oli ehkä The Drawing of the Threen ohella vahvimpia yksittäisiä romaaneja Mustan tornin saagassa.

Kirja sopii kohdan 7 lisäksi seuraaviin Helmet-lukuhaasteen kohtiin:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
24. Surullinen kirja
33. Selviytymistarina

Stephen King: The Dark Tower I - The Gunslinger

Stephen King: The Dark Tower I - The Gunslinger

(1982. Plume, 2003)

The man in black fled across the desert and the gunslinger followed.

3. Kirja aloittaa sarjan

Ylläolevilla sanoilla alkaa Stephen Kingin seitsenosainen magnum opus, Musta torni, eli alkukielellä The Dark Tower -sarja. Kuten J. R. R. Tolkienin päähän vain putkahti eräänä päivänä Hobitti-teoksen alkulause, myös Stephen Kingin fantasiaeepos lähti yhdestä paperiarkille kirjoitetusta lauseesta Kingin opiskeluaikoina vuonna 1970. Keitä ovat mustapukuinen mies ja revolverimies? Mikä autiomaa? Mikä on ajojahdin syy? Näihin kysymyksiin vastaamiseen King käytti yli kolmekymmentä vuotta ja seitsemän romaania, joista ensimmäinen, The Gunslinger, julkaistiin vuonna 1982.

Oma historiani Mustan tornin kanssa alkoi ollessani 19-vuotias (merkittävä luku romaanisarjassa, muuten) ja suorittaessani siviilipalvelusta kirjastossa. Kirjasarjan viimeinen osa oli juuri ilmestymässä suomeksi, ja veljeni suosituksesta päätin poimia aiemmat osat kirjaston hyllystä. Sarja tempaisi mukaansa, ja vaikuttavan lukukokemuksen jälkeen haalin kirjat pikkuhiljaa myös omaan hyllyyni englanninkielisinä painoksina. Nyt, yksitoista vuotta myöhemmin, päätin palata tuohon maailmaan ja hahmoihin. Olisiko tarina yhtä vetoava? Kuulostaisivatko teokset erilaisilta alkukielellä luettuna? Odotin Mustan tornin uudelleenlukua innolla, johon oli sekoittunut melko tuju annos pelkoa.

The Gunslinger -romaani esittelee sarjan päähenkilö Roland Deschainin, joka jahtaa edellä mainittua mustapukuista miestä loputtomalta tuntuvan autiomaan halki kuin Clint Eastwood konsanaan. Roland on gunslinger, revolverimies, jonkinlainen ritarin, lainvalvojan ja villin lännen lainsuojattoman sekoitus, joka on viimeinen jäänne muinoin sortuneesta Gileadin valtakunnasta. Sen jälkeen maailma on muuttunut, the world has moved on, kuten kirjasarjassa usein toistetaan. Maa on sodan ja hävityksen autioittama. Roland oli aikoinaan nuorin revolverinsa saanut (eli ikään kuin ritariksi lyöty) revolverimies, mihin häntä auttoi enemmän oveluus kuin raaka voima. Mustapukuinen mies taas on mahtava velho, Walter, joka on jollain tavalla Rolandin ja myyttisen mustan tornin välissä.

Maailma on vieras, mutta siinä on jotain oudolla tavalla tuttua: Rolandin esi-isä on eräänlainen kuningas Arthur omine velhoineen, kapakassa hoilataan Hey Judea, ja autiomaan keskellä on rapistunut metroasema. Kingin tuotannossa oleellista on se, että kaikki liittyy aina kaikkeen. On olemassa useita eri todellisuuksia, rinnakkaisia maailmoita, jotka vuotavat toisiinsa. Musta torni on maailmankaikkeuden rakennetta ylläpitävä voima; paikka, jossa kaikki kohtaa, ja joka kannattelee maailmoita yhteen sitovia säteitä. Tuo torni on vaarassa, sillä jokin pahuuden voima pyrkii sortamaan sen ja suistamaan maailmankaikkeudet kaaokseen, ja Walterilla on jotain tekemistä asian kanssa.

Yet suppose further. Suppose that all worlds, all universes, met in a single nexus, a single pylon, a Tower. And within it, a stairway, perhaps rising to the Godhead itself. Would you dare climb to the top, gunslinger? (s. 223) 

Roland kohtaa tällä ensimmäisellä etapillaan kohti mustaa tornia epäluuloisen tuppukylän, säteilyn aikaansaamia mutantteja, sekä naispuolisen demonin, joka Rolandin on selätettävä (useammalla tavalla kuin yhdellä). Tärkein kohtaaminen on kuitenkin hylätyllä väliasemalla esiteini-ikäisen pojan, Jake Chambersin, kanssa. Jake on päätynyt Rolandin maailmaan meidän todellisuutemme vuoden 1977 New Yorkista. Viimeinen asia, jonka Jake muistaa, on jääminen auton alle jonkin tumma-asuisen miehen tönäisemänä. Roland haistaa palaneen käryä ja ottaa pojan siipiensä suojaan. Mutta Rolandin on tehtävä uhrauksia matkalla yhä kauemmas pakenevaa tavoitettaan kohti.

Kingillä on usein tapana yhdistellä pop-kulttuuria ja korkeakulttuuria kirjoissaan. Tämä tulee hyvin esille Mustassa tornissa, jonka taustalta voi bongata Sergio Leonen Dollari-trilogian, Tolkienin Keski-Maan, kovaksikeitettyjä dekkareita ja ritariromantiikkaa. Tärkeimäpänä, koko sarjaa ylläpitävänä innoittajana on englantilaisen runoilijan Robert Browningin eeppinen runo, Childe Roland to the Dark Tower Came (1855), jonka sana 'childe' ei suinkaan tarkoita lasta, vaan nuorta ritaria, joka ei ole vielä päässyt koettelemaan voimiaan. Myöhemmissä osissa viittausten määrä kasvaa entisestään.

The Gunslinger julkaistiin alunperin useassa osassa lehdissä, ja sen valitettavasti huomaa. Episodit ovat melko irrallisia, eivätkä kaikki ole lähimainkaan yhtä vahvoja. Rolandin nuoruudesta kertova episodi ja tunneliseikkailu Jaken kanssa olivat selkeästi vahvimpia. Huomattavin poikkeama muuhun Kingin tuotantoon teoksessa on sen kirjoitustyyli. Kingin teosten kanssa on yleensä tottunut leppoisaan, jutustelevaan tyyliin, joka ei juuri vaikeilla sanoilla tai runollisilla vertauksilla henkseleitään paukuttele. The Gunslingerissä asiat ovat oikeastaan päinvastoin, minkä King esipuheessaan tunnustaakin nuoren kirjailijan helmasynniksi. Joillain kirjailijoilla useampisanainen, kuvaileva ja runollinen tyyli toimii erinomaisesti, mutta King on omimmillaan maanläheisemmässä kerronnassa. Se on tosin pakko myöntää, että loputon, rutikuiva autiomaa on todella käsinkosketeltavasti kuvailtu.

The Gunslinger oli nostalginen paluu mielenkiintoiseen kirjasarjaan, mutta se oli myös varsin erilainen kuin muistelin: vaikeampi, epätasaisempi ja raadollisempi. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa kohti seuraavaa osaa, vuonna 1987 julkaistua romaania The Drawing of the Three, jonka muistelen paljon vetävämmäksi. Sarjan aloittaja -kohdan lisäksi The Gunslinger voisi täyttää myös haasteen seuraavat kohdat:

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

"Seikkailu"

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

(Pappan och havet, 1965. Suom. Laila Järvinen. WSOY, 2007)

25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

Vuoden viimeisenä päivänä sain luettua loppuun Helmet-lukuhaasteen viimeisen kirjan, ja se oli yllättävän vaikeaksi osoittautuneen kohdan 25 täyttävä Tove Janssonin Muumipappa ja meri. Tein ehkä kohdasta turhan vaikean itselleni, sillä en halunnut kirjassa mainittavan kuolemaa edes henkilöiden taustoissa. Yllättävän monessa romaanissa nähtävästi ainakin mainitaan jonkun kuolema. Jos ihan tarkkoja ollaan, kyllähän tässäkin kirjassa puhutaan eräiden eliöiden kuolemasta, mutta päätin armahtaa itseni ja hyväksyä tämän kohtaan 25.

Muumipappa on turhautunut. Hänestä tuntuu, että hän on perheessään tyhjän panttina. Mamma hoitaa kotiaskareet eikä mitään suuria seikkailuja ole tiedossa. Vaarallinen metsäpalokin tukahtuu tuosta noin vain. Pappa haluaisi olla perheen pää, ongelmien ratkaisija, huolehtija, tiennäyttäjä:

Minä en halua korjata, ajatteli isä. Minä en halua nyppiä meriheinää... Minä tahdon rakentaa suurta ja kestävää, tahdon tehdä kauhean paljon monenlaista ja mielelläni - mutta en tiedä... on hirveän vaikeata olla isä!

(s. 85)

Siispä muumiperhe päättääkin papan johdolla jättää muumitalon ja muuttaa majakkasaarelle, joka on kartalla vain pieni täplä. Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy siis kasaavat kimpsut ja kampsut ja lähtevät "Seikkailu"-veneellään merille.

Saarella suuret odotukset lässähtävät. Saari on karu, siellä ei kasva juuri mitään, sää on kamala ja majakkakin on lukossa. Sitä paitsi majakassa ei loista edes valo. Pappaa alkaa jurppia entisestään, kun hän ei onnistukaan tuomaan perhettään vaarojen läpi uuden elämän kukoistukseen. Sillä välin Mammakin alkaa turhautua, kun koti-ikävä raastaa eikä karulla saarella voi edes puutarhaa kasvattaa. Muumipeikko taas on ongelmissa liian kiltteytensä kanssa - hän rakastuu rannalla ravaaviin merihevosiin, jotka vain heilauttavat harjaansa ja nauravat Muumipeikolle, ja oman rauhan takaava aukeakin on täynnä ikävästi pisteleviä muurahaisia. Pikku Myyllä on muurahaisongelmaan ratkaisu, josta Muumipeikko ei halua tietää enempää.

Mukana tarinassa on myös Mörkö, tuo muumien kenties surullisin hahmo. Mörkö varsinkin oli tässä kirjassa erinomaisesti kuvattu. Kylmyyttä ja pimeyttä hohkaava ilmestys, joka levittää yksinäisyyttään ja surkeuttaan ympärilleen. Muutenkin Jansson osaa todella hienosti luoda hahmoja, joissa ihmisyyden kipupisteet tiivistyvät. Yksinäisyyden lisäksi Muumipapassa ja meressä koetaan turvattomuutta, mitättömyyden tunnetta, yksipuolista rakkautta, surua ja ärsyyntymistä perheenjäseniin. Kirja olikin oikeastaan varsin synkkä, ja kaikkia hahmoja Pikku Myytä lukuunottamatta kävi jossain vaiheessa sääliksi. Pikku Myyn omapäisyys ja sarkasmi tuntuvat tekevän hänet immuuniksi kaikelle todella ikävälle, mutta samalla ehkä myös etäiseksi muille.

Muumipappa ja meri oli ensimmäinen lukemani muumikirja; minulle muumit ovat tuttuja lähinnä Muumilaakson tarinoita -tv-sarjasta, jota katsoin lapsena ahkerasti. Olen lukenut muutaman muun Tove Janssonin kirjan, mutta niistä oikeastaan yksikään ei ole oikein iskenyt. Tästä taas pidin kovastikin.

Tähän päättyy minun Helmet-lukuhaasteeni vuodelle 2017. Blogin kirjoittaminen lukemistani kirjoista on ollut sen verran mukavaa, että taidanpa jatkaa tätä tänäkin vuonna. Eli piakkoin luvassa tarinointia vuoden 2018 haastekirjoista!