Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

(The Weed that Strings the Hangman's Bag, 2010. Suom. Laura Beck. Bazar, 2014)

Koston täytyisi nyt odottaa

40. Kirjassa on lemmikkieläin

Flavia de Lucen seikkailut jatkuvat kirjasarjan toisessa osassa, Kuolema ei ole lasten leikkiä. Bishop's Laceyn kylässä kohistaan, kun maankuulu nukketeatteritaiteilija Rupert Porson apulaisineen jää kylään odottelemaan korjaajaa hajonneelle autolleen. Kirkkoherra majoittaa pariskunnan läheisen maatilan niitylle. Maatilan omistajat, herra ja rouva Ingleby selkeästi tuntevat Porsonin, mutta eivät paljasta sitä ulospäin. Flavian epäilykset heräävät. Tarkkasilmäinen Flavia huomaa myös, että Porsonin viehättävä apulainen Nialla on raskaana, mutta Nialla vannottaa Flavian pysymään asiasta vaiti. Kylällä tiedetään, että Inglebyiden poika Robin on kuollut lapsena. Hänen ruumiinsa löytyi metsästä hirsipuusta roikkumassa. Liittyikö tapaukseen jotain hämäräperäistä? Oliko Inglebyiden apulaisena toimivalla Dieterillä, entisellä saksalaisella sotavangilla jotain tekemistä asian kanssa?

Korvauksesi majoituksesta ja korjausavusta Porson ja Nialla lupaavat pistää pystyyn nukketeatteriesityksen. Toisin kuin ensimmäisessä Flavia-kirjassa, Kuolema ei ole lasten leikkiä -romaanin ensimmäistä ruumista saadaan odottaa miltei kirjan puoleen väliin saakka. Kun murha paljastuu, mahdollisia tekijöitä on useita, ja taas on Flavian itselleen asettama velvollisuus löytää syyllinen ennen poliisia. 11-vuotias tyttö hoksaa asioita, joita muut eivät hoksaa.

Jälleen kerran kirjan vahvuus on hahmoissa. Flavia on kenties melodramaattisempi kuin ensimmäisessä osassa kuvitellessaan omaa kuollutta ruumistaan ja surevia omaisiaan, jotka nyt saisivat tuntea syyllisyyttä kaikiasta Flaviaa kohtaan tekemistään loukkauksista. Ehkä jonkinlainen teini-iän drama queen alkaa nostaa päätään? Doggerista alkaa viimeistään tämän kirjan myötä muodostua eräs suosikkihahmoistani Flavian ohella - poissaoleva, sympaattinen sotaveteraani, joka kantaa syvällä sisimmässään salaisuuksia, joista hän itsekään ei ole tietoinen. Hieman yllättäen suurimman roolin uusista hahmoista ei saakaan kumpikaan nukketeatterin pitäjistä, vaan saksalainen apukäsi Dieter. Englantilaista kirjallisuutta rakastava Dieter kertoo kirjan puolenvälin paikkeilla oman, sympatiaa herättävän tarinansa, joka on kirjan huippuhetkiä.

Ja sillä tavoin minusta tuli anglofiili. Siitä asti en halunnut muuta kuin lukea englantilaisia kirjoja; tietysti Dickensiä ja Conan Doylea; Jane Austenia ja Thomas Hardya. Kun olin hiukan vanhempi, Drusilla tilais minulle joululahjaksi The Boy's Own Annualin ja Chumsin. Kun täytyin kaksitoista olin jo brittiläisempi kuin moni poika Brixtonista.
(s. 225)

"Brittiläisempi kuin moni poika Brixtonista" tuntuu olevan myös kanadalainen kirjailija Alan Bradley tällä kirjasarjallaan. Kokonaisuutena Kuolema ei ole lasten leikkiä ei mielestäni ole yhtä ehyt kuin Piiraan maku makea. Tapahtumapaikkoja on pitkin kylää ja juonen kuljetus on rytmitetty jotenkin oudosti. Loppuratkaisu sinänsä on tyydyttävä, mutta jäin aika pian lukemisen jälkeen ihmettelemään, mitä kirjassa oikeastaan tapahtuikaan ja mistä syistä.

Helmet-lukuhaasteen kohdista täytän tällä kirjalla kohdan lemmikkieläin, vaikka maatilan kissa ei rehellisesti sanoen mikään merkittävä elementti kirjassa olekaan. Mutta oli siellä sellainen! Muita sopivia kohtia:

11. Kirjassa käy hyvin
16. Kirjassa luetaan kirjaa
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea

(The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009. Suom. Maija Paavilainen. Bazar, 2014)

Erityisen paljon rakastin myrkkyjä

42. Kirjan nimessä on adjektiivi

Jos on 11-vuotias poikkeuksellisen älykäs ja itsevarma tyttö Englannin maaseudulla sijaitsevassa vanhassa kartanossa 1950-luvulla, äiti kuollut, isä etäinen postimerkkeilijä ja isosiskot sietämättömiä teinejä, mihin purkaa kaikki padottu tarmokkuus? Flavia de Lucen vastaus on kemia. Ja siinä sivussa murhien ratkominen. Kanadalaisen Alan Bradleyn dekkarisarja nuoresta kemististä Flavia de Lucesta on kerännyt ihastusta, ja ymmärrän kyllä miksi. Flavia-dekkarit ovat vanhoja kunnon murhamysteerejä Agatha Christien hengessä. Poissa on nykydekkareiden seksuaalisella väkivallalla ja psykopatioilla mässäily ja viinaan menevä ihmisiä vihaava rikostutkija, joka painiskelee oman menneisyytensä kanssa. Tilalla on kutkuttava murha kartanossa, useita epäiltyjä, paljon teetaukoja, kemiallisia kokeita ja ihastuttava päähenkilö, joka ei olekaan aivan niin itsevarma kuin päälle päin näyttää.

Flavian äiti Harriet on kuollut vuorikiipeilyonnettomuudessa Flavian ollessa vasta yksivuotias. Flavian isä, Haviland, ei koskaan kunnolla toipunut tragediasta, ja vanhemmat tyttäret Ophelia ja Daphne purkavat omat pulmansa pikkusiskoon. Isä eristäytyy työhuoneeseensa tutkimaan ja ylläpitämään arvokasta postimerkkikokoelmaansa. De Lucen perheen lisäksi kartanossa asuu kamaripalvelija Dogger, joka oli sota-aikana Flavian isän aseveli. Sotavankeus ja pakkotyö Burman kuoleman rautatiellä jättivät Doggeriin syvät arvet. Nykyään Dogger on vain varjo entisestä itsestään, ja sodan muistot aiheuttavat hänelle silloin tällöin kamalia kauhukohtauksia. Hajamielisen ja omalaatuisen Doggerin älykkyys ja myötätunto tekevät kuitenkin hänestä eräänlaisen sielunkumppanin Flavialle.

Eräänä päivänä kartanon ovelta löytyy kuollut lintu nokassaan postimerkki, mikä saa Flavian isän pois tolaltaan. Myöhemmin Flavia kuulee isänsä riitelevän miehen kanssa, jonka Flavia myöhemmin löytää henkitoreissaan pihamaan kurkkupenkistä. Kuollessaan mies kuiskaa viimeisillä voimillaan sanan 'vale'. Kuka mies oikein oli? Onko isä syyllistynyt murhaan? Miten lintu ja postimerkki liittyvät kuolleeseen mieheen? Mitä tarkoittaa sana 'vale' - muuta kuin paikkaansa pitämätöntä väitettä, mille harhapolulle suomennos tahattomasti johdattelee? Entä mitä tekemistä tällä kaikella on ikkunalaudalle jääneen vaniljapiirakan kanssa?

Juonivyyhti alkaa keriytyä auki nopeasti. Johtolangat ja epäillyt seuraavat toisiaan, kun Flavia alkaa tutkia tapausta. Paikalliset poliisivoimat komisario Hewittin johdolla eivät jostain kumman syystä ota 11-vuotiaan tytön apua vastaan riemulla. Flavia itse taas on innosta suunniltaan, eikä kohtaaminen kuoleman kanssa hätkähdytä häntä tippaakaan:

Kunpa voisin sanoa, että olin ytimiäni myöten järkyttynyt, mutta en ollut. Kunpa voisin sanoa, että vaisto käski minun juosta pois, mutta se ei olisi totta. Sen sijaan katsoin tuota näkyä lumoutuneena ja yritin huomata kaikki yksityiskohdat: vapisevat sormet, ihon joka muuttui lähes huomaamattomasti pronssisen himmeäksi, aivan kuin kuolema itse olisi hengittänyt siihen siinä silmieni edessä.
Huomasin myös täydellisen hiljaisuuden.
Kunpa voisin sanoa että minua pelotti, mutta ei minua pelottanut. Oikeastaan päinvastoin. Tämä oli ilman muuta mielenkiintoisin asia mitä minulle oli koskaan tapahtunut.
(s. 37)

Flavian utelias mieli ja tieteelliset metodit johdattavat tämän ratkaisun äärelle poliisia nopeammin. Flavia on itsepäinen, salaileva ja omasta mielestään nokkelampi muita. Eli sellainen kuin 11-vuotiaan tytön ikään kuin kuuluukin olla. Flavian hahmo onkin Bradleyn dekkarisarjan kaikkein kantavin tukipalkki. Juoni on, kuten sanottua, perinteistä dekkarikamaa ja hyvä niin, mutta se, mikä erottaa Bradleyn muista vastaavista dekkaristeista on nimenomana Flavian hahmo. Nuori intohimoinen kemisti ja murhatutkija on todella sympaattinen. Jos Flavia olisi erehtymätön ja moitteeton, hän olisi hahmona todella ärsyttävä. Mutta Flavia ei ole aina oikeassa, ja hänen taustallaan on valtavasti surua ja yksinäisyyttä sekä läheisyyden kaipuuta, mikä nostaa hänet paljon monimuotoisemmaksi hahmoksi kuin aluksi kuvittelisi. Flavia ei ole koskaan saanut tuntea äitiään ja tuntee mustasukkaisuutta siskojaan kohtaan sen vuoksi. Flavia on turhautunut isänsä eristyneisyyteen ja haluaisi ravistella tätä, mutta puolison kuolema on kasvattanut niin syvän kuilun Havilandin ja perheensä välille, ettei sitä helposti ylitetä.

Surulliset ainekset ovat kuitenkin vain mausteena keitoksessa, ja Piiraan maku makea on sävyltään enimmäkseen kepeä ja kupliva. Bradleyn teos on nopealukuinen, perinteitä kunnoittava dekkari, jonka parissa viihtyy mainiosti sen keston ajan. Suomentaja Maija Paavilainen kirjoittaa tyylikkäästi ja kääntää eri hahmojen puheenparret mainioksi, vivahteikkaaksi suomen kieleksi. Helmet-lukuhaasteesta kirja kuittaa seuraavat kohdat:

3. Kirja aloittaa sarjan
11. Kirjassa käy hyvin
16. Kirjassa luetaan kirjaa
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali

Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali

(American Pastoral, 1997. Suom. Kristiina Rikman. WSOY, 2000)

Ihminen tulee hulluksi kun ei voi tehdä mitään vaikka haluaisi

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali on jo parinkymmenen vuoden ikäinen, mutta ilmestyessään profeetallinen teos on yhä ajankohtainen. Ennen Columbinea, Jokelaa ja Utøyaa Roth onnistui kuvaamaan terrori-iskun, joka on järkevä tekijälle itselleen ja samalla täysin järjetön kenelle hyvänsä muulle. Mitä tapahtuu, kun nuoren ihmisen mieli häiriintyy ja vanhempien amerikkalainen unelma pirstoutuu sirpaleiksi?

Seymour "Swede" Levov on mies, jolla on kaikki elämässä mennyt niin kuin pitääkin. Swede oli koulussa haka urheilijaksi, mestari koripallossa ja baseballissa. Komea, vaalea atleetti on varakkaan hansikastehtaan omistajan poika, ja paikka yhtiön johdossa isän eläköitymisen jälkeen on taattu. Swede on vakaa, hillitty, fiksu ja filmaattinen. Vaimoksi löytyy Dawn, Miss New Jersey vuosimallia 1949, ja auvoinen elämä New Jerseyn maaseudulla - "amerikkalaisessa pastoraalissa" - voi kulkea tasaista kulkuaan. Kunnes 1960-luvun lopulle tultaessa jotakin tapahtuu. Pikkukylän postissa räjähtää pommi, joka tappaa paikallisen lääkärin. Sweden tytärtä Merryä epäillään räjähdyksestä Vietnamin sodan vastaisena protestina, ja tytär katoaa maan alle.

Vuosikymmeniä myöhemmin Swede lähestyy kertojaa, Nathan Zuckerbergia. Zuckerberg oli koulussa samalla luokalla Sweden pikkuveljen kanssa, eikä edelleenkään tahdo uskoa, että kaikkien ihailema suuri Swede on edes huomannut hänen olemassaoloaan. Zuckerberg - Rothin oma alter ego - on menestynyt kirjailija, jolta Swede pyytää palvelusta. Swede toivoo, että Zuckerberg kirjoittaisi kirjan hänen isästään, hansikastehtailijasuvun pohatasta. Pian ensimmäisen tapaamisen jälkeen Swede kuitenkin menehtyy. Zuckerberg tapaa luokkakokouksessa Sweden pikkuveljen ja jää miettimään Sweden perheen historiaa. Todellisuudessa Swede halusi hänen kirjoittavan hänestä ja hirmuteon tehneestä tyttärestään. Zuckerberg tajuaa olleensa täysin väärässä Swedestä. Jälkimmäiset kaksi kolmannesta kirjasta häivyttää Zuckerbergin kertojan roolin ja johdattaa kuvittelemaan, millaista Sweden elämä oikein oli ja mikä johti tyttären terroritekoon.

Merry on ihan tavallinen lapsi, siinä kuin kuka hyvänsä muukin. Kärsii änkytyksestä ja helposti fiksoituu asioihin, mutta ei merkittävästi enempää kuin monet muutkaan lapset. Swede ja Dawn tukevat ja rakastavat lastaan, mutta jokin - ulkopuolisten odotukset siitä, millainen huippu-urheilijan ja missin lapsen tulisi olla? - aiheuttaa tytössä neurooseja ja pakko-oireita. Teini-ikään tullessa tyttö radikalisoituu ja alkaa sapekkaasti vihata vanhempiensa edustamaa, hyvinvoivaa yhdysvaltalaista elämäntapaa. Kuinka he voivat elää yltäkylläisyydessä, kun heidän kotimaansa pommittaa vietnamilaisia napalmilla? Mikä oikeus heillä on menestykseen, kun miljoonat amerikkalaiset elävät köyhyysrajan alapuolella. Merry alkaa liikkua äärivasemmistolaisissa piireissä, joiden levittämä propaganda uppoaa hedelmälliseen maaperään ja kasvattaa veristä satoa.

Merryn maailmantuska muuttuu aggressioksi vailla järjellä perusteltavaa syytä ja kohdistuen viattomiin. Swede ei voi käsittää tyttärensä tekoa, eikä voi lukijakaan.

Hän kuvittelee että kaikki liittyy kaikkeen. Mutta eihän näiden asioiden välillä ole mitään yhteyttä. Miten meidän elämäntapamme ja se mitä hän teki voisivat liittyä yhteen? Se missä hän kasvoi ja mitä hän teki? Yhtä sekopäistä kuin kaikki muukin - kaikki yhtä samaa sotkua! -- Sitä ei voi selittää. Se on kaaos.
(s. 293) 

Edes Merryn logiikan sisäisessä maailmassa teolla ei ole merkitystä, vaan se on lähinnä tragikoominen tussahdus, piskuinen pisara valtameressä. Merry on rebel without a cause, jonka kapinalle faktat ja suurempi merkitys ovat toissijaisia tytön tunteman moraalisen oikeutuksen rinnalla. Teon jälkeen Merry katoaa, ja tyttären etsintä johdattaa Sweden hyväksikäytön ja kiristyksen uhriksi. Swede ja Dawn jäävät keräämään perheensä palasia kasaan. Mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä. Mitään ei koskaan ollutkaan tehtävissä.

Eikä hänellä arkielämässä ole muuta mahdollisuutta kuin pitää yllä kunniallista roolia, esittää omaa itseään ja kestää se häpeä, jonka ihannemieheksi naamioitumisesta saa maksaa.
(s. 183) 

Amerikkalainen unelma, omin kätösin saavutettu menestys hajoaa tuhkaksi suussa. Tuota unelman tuhoa Philip Roth kuvaa kuin modernin ajan profeetta, juutalaisesta kulttuurista, beat-runoudesta ja modernistisesta kirjallisuusperinteestä ammentavalla, lavealla, kaikenkattavalla ja pikkutarkalla tyylillään. Rothin pyörremyrskymäinen analyysi Yhdysvaltain kulttuurin tilasta, perheyksikön hauraudesta ja nuoren ihmisen epä-älyllisin perustein suunnatusta raivosta kiertää spiraalimaisesti kehää päästen kierros kierrokselta lähemmäs ydintä.

Rothia ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua optimistiksi, mutta Amerikkalainen pastoraali lähenee jo nihilismiä. Emme voi tuntea toista ihmistä emmekä itseämme. Järjettömyyttä vastaan ei voi taistella järjellä. Rothin sanoissa on totuudenkin siemen, ja samoja aiheita on käsitellyt myöhemmin muun muassa Jussi Valtonen romaanissaan He eivät tiedä mitä tekevät. Itse haluaisin uskoa ihmisen kohtalon olevan vähemmän lohduton. Mutta millainen tyylitaituri ja retorikko Roth on! Myönnän, että minulla oli Portnoyn taudin lukemisen jälkeen kuva Rothista kirjailijana, jonka pääraaka-aineena on seksuaalinen turhautuminen ja siihen se jääkin. Onneksi näin ei ole, ja Amerikkalainen pastoraali on aivan omalla tasollaan, suorastaan mestarin taidonnäyte niin laajuden, tyylin kuin aiheen käsittelyn tarkkuuden osalta.

Amerikkalainen pastoraali täyttää Helmet-haasteen seuraavat kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Bruce Springsteen: Born to Run - Omaelämäkerta

Bruce Springsteen: Born to Run - Omaelämäkerta

(Born to Run, 2016. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2016)

And the poets down here don't write nothing at all

20. Taiteilijaelämäkerta

Muusikoista ja taiteilijoista on aina kiva lukea. Varsinkin sellaisista, jonka teoksiin itsellä on vahva henkilökohtainen side. Joskus parikymppisenä, kun kävin läpi jonkinlaista 1960- ja 1970-lukujen laulaja-lauluntekijöiden kautta omassa musiikillisessa historiassani, Bruce Springsteenin musiikki kolahti lujaa. Biisintekijän ja kansanrunoilijan lisäksi Springsteenissä kohtasivat kellontarkka bändinjohtaja ja tinkimätön showmies - harvinainen yhdistelmä ominaisuuksia. Armottomin fanitus on jo laantunut, mutta arvostan miehen tuotantoa silti kovin. Luin muutama vuosi sitten Peter Ames Carlinin kirjoittaman elämäkerran, joka oli sinänsä ansiokas, mutta vasta nyt Springsteenin omaelämäkerta tuntuu kertovan tarinan sillä äänellä, joka ansaitsee tulla kuuluville.

Omaelämäkerrat ovat aina vähän haastavia, sillä vaikka ne tarjoavat ainutlaatuisen perspektiivin, voi tuo perspektiivi olla myös vääristynyt ja rosoja siloitteleva. Ne voivat vääristää kohdettaan myös tarkoituksella, kuten Bob Dylanin Muistelmat, osa 1, joka on yksi parhaista lukemistani elämäkerroista, mutta ei siinä varmaan totuutta ole kuin mausteeksi. Springsteen ainakin vaikuttaa rehellisemmältä, mikä varmasti osittain johtuu valitusta äänensävystä. Livetaltioinneilta ja haastatteluista tutun äänen tunnistaa myös tekstin muodossa ja Ilkka Rekiaron hienosti suomentamanakin.

Springsteen kertoo omin, vuolain ja kaunopuheisin sanoin lapsuudestaan New Jerseyssä, vaikeasta isäsuhteestaan, rock'n'rollin alkuräjähdyksestä pienen pojan tajunnassa, ensimmäisistä bändikokeiluista, tytöistä ja E Street Bandin perustamisesta aina jättimenestykseen ja uran suvantoihin, mielenterveysongelmiin, avioliittoon ja bändikavereiden kuolemiin. Muutama teema nousee vahvasti esille.

Springsteenin suhde isäänsä oli vaikea, mutta ilman sitä olisi moni laulu jäänyt syntymättä. Doug Springsteen kärsi itsetunto-ongelmista, joita hän lääkitsi alkoholilla. Brucen lapsuuteen ja nuoruuteen isästä piirtyi kuva hiljaisena miehenä, joka jurotti keittiönpöydän ääressä olutpäissään katkeroituen, kun kaikki olivat häntä vastaan. Vanhoilla päivillään isällä diagnosoitiin skitsofrenia, joka ilmeisesti oli puhjennut jo paljon aiemmin. Springsteen kertoo avoimesti hänellekin periytyneistä suvussa kulkevista mielenterveysongelmista. Hän on kuitenkin saanut niihin hoitoa, toisin kuin monet sukunsa vanhemmat jäsenet, jotka jäivät yksin sairautensa kanssa.

Toinen usein esille nouseva asia on naiset. Springsteenilla oli paljon naisystäviä, eikä aina vain yksi kerrallaan, mutta jokin sai tämän ottamaan jalat alle aina, kun suhde oli muuttumassa vakavammaksi. Tästäkin Springsteen kirjoittaa hyvin avoimesti, vaikka ehkä vähän ylpisteleekin nuoruudenvalloituksillaan. Mutta suurempana tunteena kuin himo omaelämäkerrassa nousee esiin pelko - pelko rakastaa, olla toiselle kumppani ja antaa toisen olla itselle sellainen. Ennen avioliittoa Patti Scialfan kanssa sitä roolia niin pitkään Springsteenin elämässä esitti E Street Band ja sen musiikki.

Ja se on kirjan kolmas ja minulle merkittävin anti. Muusikon persoonaa kiinnostavampaa on aina itse musiikki, ja siitä Springsteen kirjoittaa upeasti. Kirjassa kerrotaan lukemattomia anekdootteja E Street Bandin jäsenistä ja sattumuksista kiertueilla. Levytysura ensimmäisestä, Columbia Recordsin toimistossa akustisen kitaran säestyksellä äänitetystä demosta viimeisimpiin, Danny Federicin ja Clarence Clemonsin kuoleman jälkeisiin albumeihin käydään kiitettävän yksityiskohtaisesti läpi. Springsteenin perfektionismi ja valinnanvaikeus satojen laulujen joukosta viivästyttivät usein levyjen valmistumista, mutta lopputulos oli usein maaginen. Sitäkin maagisempia olivat konsertit, joista niiden päätähti ja maestro kirjoittaa niin vetävästi, että tunnen yhä olevani Olympiastadionilla heinäkuussa 2012:

Se on elävöittävää, riemuisaa, hikistä, lihaksille käyvää, kurkkua korventavaa, ajatuksia selkeyttävää, uuvuttavaa, sielua virvoittavaa, katarttista mielihyvää tuottavaa ja etuoikeus joka ikinen ilta. Jos se ei ole, teet jotain väärin. Voit laulaa piinastasi, maailman piinasta ja musertavimmista kokemusistasi, mutta sielujen yhteen kokoontumisessa on jotain, mikä puhaltaa alakulon pois. Jotain mikä päästää auringon paistamaan, pitää hengitystä yllä, kohottaa sinua tavalla jota on mahdoton selittää, tavalla jonka voi ainoastaan kokea. Se on syy elää, ja minulle se oli pelastusköysi, joka yhdisti minut muuhun ihmiskuntaan silloin kun siteiden solmiminen oli minulle vaikeaa.
(s. 203-204)

Jokainen, joka on viettänyt teini-ikänsä kuulokkeet korvilla ja levynkannet käsissään, voi samaistua tuohon viimeiseen lauseeseen. Harva onnistuu kirjoittamaan musiikista yhtä taidokkaasti kuin Springsteen omaelämäkerrassaan. Se nostaa mielestäni Born to Runin musiikillisten omaelämäkertojen rehellisimpään, aidoimpaan, inspiroivimpaan ja viihdyttävimpään joukkoon.

Born to Run - Omaelämäkerta täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
20. Taiteilijaelämäkerta
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Yann Martel: Piin elämä

Yann Martel: Piin elämä

(Life of Pi, 2001. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2012)

Te ette voi osoittaa, kumpi tarina on totta ja kumpi ei

33. Selviytymistarina

"Minulla on tarina, joka saa teidät uskomaan Jumalaan", sanotaan esipuheessa kirjailija Yann Martelille. Martel, tai siis hänen fiktiivinen alter egonsa, kirjaa ylös Kanadan-intialaisen Piscine "Pii" Patelin uskomattoman seikkailun, jolle jo esipuheesta voi päätellä vahvan uskonnollisen pohjavireen. Yleensä olen allerginen allegoriselle kerronnalle. Nytkin se oli vähällä pilata lukukokemuksen. Piin elämä todistaa tarinan viettelevästä magiasta. Se myös väittää, että totuus on valintakysymys.

Ranskalaisen uimahallin mukaan nimetty Piscine Patel kasvaa Intian Pondicherryssä Patelin perheen omistamassa eläintarhassa. Patel luo itselleen uuden identiteetin lyhentämällä hieman kiusallisen etunimensä: Piscinestä tulee Pii, matemaattinen symboli, jonka merkittävyys geometriassa on kuin taivaassa saneltu. Piin herkkiin nuoruusvuosiin vaikuttavat erityisesti kaksi miestä, joilla on sattumalta sama nimi; toinen on biologian opettaja ja toinen muslimimystikko. Piitä kiehtovat hengelliset kysymykset, mutta perhettä järkyttää se, että hän pitää kaikkia uskontoja yhtä oikeina. Pii hakee oppia yhtä aikaa kristinuskosta, islamista ja hindulaisuudesta, mikä närkästyttää kyseisten uskontojen harjoittajia, kun heille selviää Piin uskonnollinen uskottomuus. Piille kaikki uskon ilmenemismuodot ovat yhtä tosia, eivätkä millään tavoin ristiriidassa keskenään. Tärkeintä on usko, eivät sen ulkoiset tunnukset.

Intian 1970-luvun poliittisen kuohunnan vuoksi Patelin perheen isä päättää myydä eläintarhan ja muuttaa perheineen kauas Kanadaan vakaamman tulevaisuuden toivossa. Rahtilaiva Tsimtsum lähtee pitkälle matkalleen kuin Nooan arkki konsanaan, tosin eläimiä on ruumassa huomattavasti enemmän kuin kaksi kutakin lajia. Laiva joutuu myrskyyn ja uppoaa. Ainoana selviytyjänä ihmisistä on pelastusveneeseen ehtinyt Pii. Veneeseen päätyvät Piin lisäksi jalkansa murtanut seepra, hyväntahtoinen orankiemo, nälkäinen hyeena ja valtava bengalintiikeri.

Se oli alle viiden metrin päässä minusta. Kuinka valtava se olikaan! -- Vähäinen kokemukseni pelastusveneeseen joutuneista villieläimistä oli saanut minut luulemaan, että verenvuodatukseen liittyi runsaasti meteliä ja vastarintaa. Nyt kaikki kävi vähin äänin.
(s. 194) 

Kerronnan sävy muuttuu tässä vaiheessa kirjaa. Leppoisahkona kasvutarinana alkanut kertomus muuttuu seikkailuksi ja kamppailuksi selviytymisestä. Pii askartelee itselleen lautan, koska ei ymmärrettävistä syistä tahdo hengailla samassa veneessä bengalintiikerin kanssa. Lukijalle esitellään suhteellisen uskottavasti, kuinka kerätä vettä, säännöstellä ruokaa ja kalastaa hengenpitimikseen tuhansien kilometrien päässä lähimmästä satamasta. Viikkojen kuluessa epätoivo alkaa hiipiä veneeseen, kun pelastusta ei kuulu. Piin ei auta muu kuin kesyttää tiikeri kumppanikseen.

Mitä pidemmälle haaksirikkotarinassa mennään, sitä epäuskottavammaksi se käy. En tässä käy sen enempiä spoilaamaan tarinaa, mutta eräässä vaiheessa mennään jo vahvasti fantasian puolelle, mikä häiritsee, kun niin pitkään on pysytty ainakin pinnallisesti realistisessa kerronnassa. Mutta hetkinen, eikös kirjan alussa puhuttu viljalti uskonnoista? Ja siitä, kuinka tärkeämpää kuin se, mihin uskoo tai ovatko uskonnot keskenään ristiriidassa, on usko itsessään? Siitäkö tässä merenkulkutarinassa onkin kyse, pyhäkoulun oppitunnista? Asiat voivat olla näin tai noin, ja se jää lukijan päätettäväksi. Viimeisen sivujen keskustelu tarinan merkityksestä on miltei raivostuttava. Tämäkö olikin kaikki vain vertauskuvallista? Vai oliko sittenkään?

Jokin tarinassa jäi häiritsemään ja jätti lievän huijatuksi tulemisen tunteen. Sinänsä Piin elämä on vahva esimerkki siitä, kuinka tarina voi johdatella yhteen suuntaan vaikka onkin todellisuudessa viemässä toisaalle. En ole kuitenkaan täysin vakuuttunut siitä, että totuus voisi olla noin simppeli valintakysymys. Tyylin puolesta Martel vie pisteet kotiin, samoin kuin Helene Bützowin tuttuun tapaan hieno suomennos.

Piin elämä täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
23. Kirjassa on mukana meri
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
33. Selviytymistarina

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme: Niemi

(Teos, 2017)

Ihminen on kummallinen, mytologioita luova eläin, puhuva, pohtiva ja näkyjä näkevä apina

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Faktan ja fiktion rajoilla koikkelehtivaa kerrontaa tuntuu kertyneen oikein urakalla tämän vuoden lukulistalleni. Humoristisempaan päähän tämän tyylisiä kirjoja asettuu viime vuoden Finlandia-voittaja, Juha Hurmeen Niemi, joka kertoo Suomesta monin tavoin syvällisemmin kuin monet tietokirjat. Mutta onko se faktaa vai fiktiota? Jaottelu ei ole kovin mielekäs tässä tapauksessa. Niemi on kaunokirjalliseen muotoon puettua, paljon lukeneen ihmisen stand up -komiikkaa tieteellisistä faktoista. Vai miten muuten voisi luonnehtia Hurmeen kuvausta maailmankaikkeuden ensihetkistä:

Pienessä ja kuumassa, sanokaamme amerikkalaisen jalkapallon kokoisessa maailmankaikkeudessa oli hirveä härdelli päällä: energia oli alkanut muuttua aineeksi ja hiukkasia syntyi, törmäili ja hajosi äärimmäisen toiminnallisuuden kiihkossa. Se oli ahdasta, kuumaa ja hikistä vääntöä!
(s. 10)

Ylläoleva lause voisi olla Veikko Huovis-vainaan kynästä lähtöisin, mutta tokkopa Huovisenkaan mittava yleissivistys ylsi Hurmeen tasolle. Hurme luotaa myöhemmin Suomeksi kutsutun maantieteellisen kolkan historiaa aina alkuräjähdyksestä Suomen sotaan ja Venäjän vallan alkuun saakka. Läpi kirjan Hurme vetää suomalaisen kulttuurin osaksi eurooppalaista vertaillen ja törmäyttäen niitä keskenään. Mukana kulkevat koko länsimaisen tieteen, filosofian, taiteen ja runouden historia yhtenä suurena mylläkkänä. Ja miten viihdyttävänä sellaisena!

Niemi on periaatteessa kronologisesti etenevä historian oppitunti. Käytännössä se on eri suuntiin kurkotteleva ja ryöppyävä valtaisan oppineisuuden osoitus. Eritoten kirjallisuuden historiasta Hurmeella on poikkeuksellisen syvällinen näkemys. Hurme asettaa rinnakkain esikalevalaista runonlaulua länsimaisen kirjallisuuden klassikkojen kanssa - Boccaccion, Chaucerin, Shakespearen, Miltonin, Rabelais'n - ja peilaa niiden teemoja keskenään. Väkevä, alkusoinnullinen kalevalamitta ja perinteiset runoaiheet ovat laadultaan täysin verrattavissa hienoimpaan eurooppalaiseen runouteen. Suomeen kristinuskon myötä pesiytyneet kuivakat ja ahdasmieliset kirkonmiesten runokyhäelmät lytätään säälittä.

Ruotsin vallan ajan poliittiset kummallisuudet käydään läpi hengästyttävää tahtia. Nimiä sinkoilee sinne ja tänne, ja omat puoliksi unohtuneet Suomen historian oppitunnit palautuvat pätkittäin mieleen. Niin mitäs ne isoviha ja pikkuviha olivatkaan? Entä hatut ja myssyt? Ruotsinvallan aika näyttäytyy varsin absurdina sekoiluna, jossa kukaan ei oikein ollut kartalla.

Kantavana ajatuksena Hurmeella kaikessa rönsyilyssä on se, että Suomi ei ole jokin erityislaatuinen, muusta maailmasta irrallaan oleva ja uniikki lumihiutale, vaan osa eurooppalaista ja laajemmin länsimaista kulttuuriperinnettä. Suomessa ovat iät ja ajat törmänneet niin idästä kuin lännestä tulleet kulttuurit, kansat ja kielet muodostaen uusia yhdistelmiä ja perinteitä. Vaikka Suomi onkin Euroopan periferiaa, ja uudet aatteet ja tyylit ennättävät tänne hieman myöhemmin, emme ole siitä irrallisia. Meidän ei tulisi siitä myöskään eristäytyä omaan nurkkakuntaiseen kuplaamme. 1800-luvun kansallinen herääminen ja nationalismi tuomitaan Hurmeen teoksessa hölynpölyksi.

Paitsi nationalismia, Hurme vastustaa äänekkäästi myös kaikenlaista dogmaattisuutta, taikauskoa, laiskaa ajattelua sekä ankeaa ja ilotonta maailmankatsomusta. Niiden sijaan Hurmeen Niemessä ja meidän niemellämme tärkeää on ilonpito, nauru, tiedonjano, rakkaus, seksi sekä kasvava ymmärrys meistä itsestämme ja ympäröivästä maailmankaikkeudesta. Kukapa minä olen olemaan eri mieltä hänen kanssaan.

Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
4. Kirjan nimessä on jokin paikka
23. Kirjassa on mukana meri
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

George Saunders: Lincoln in the Bardo

George Saunders: Lincoln in the Bardo

(Random House, 2017)

matterlightblooming phenomenon

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

George Saundersin romaanilla Lincoln in the Bardo on historiallinen pohja. Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincolnin poika kuoli 11-vuotiaana lavantautiin. Aikalaislähteiden mukaan surun murtama presidentti vieraili Willie-pojan kuoleman jälkeen kryptassa ja piteli poikansa ruumista sylissään. Menetys oli tehdä lopun masennukseen taipuvaisesta presidentistä. Samaan aikaan sisällissota kasvatti kierroksiaan ja kahtia repeytynyt kansakunta kaipasi vahvaa johtajaa.

Saundersin romaani kertoo yhdestä yöstä, jolloin Willie ilmestyy hautausmaalle kuoleman jälkeiseen ja uudelleensyntymistä edeltävään välitilaan, jota tiibetinbuddhalaisessa perinteessä nimitetään bardoksi. Hautausmaalla on muitakin asukkeja, jotka syystä tai toisesta eivät ole kyenneet jättämään tätä materiaalisen maailman viimeistä saareketta siirtyäkseen eteenpäin kohti tuntematonta. Osa heistä on ollut hautausmaalla vuosikausia ja sulautunut osaksi kryptien rakenteita, hautakiviä ja aitaa. Hahmot toistavat omia tarinoitaan loputtomasti ja siten pyrkivät tekemään elämäänsä todelliseksi, kunnes kaikki osaavat kaikkien tarinat jo ulkoa. Kun lopulta joku sieluista siirtyy seuraavaan tilaan - onko se taivas, helvetti, reinkarnaatio, sitä ei kerrota - katoaa hän räiskähtäen aineen ja valon kukinnoiksi, matterlightblooming. Kun Abraham Lincoln saapuu suremaan kuollutta poikaansa, kuolleet huomaavat ainutlaatuisen siteen isän ja pojan välillä, joka kasvattaa heidän kaipuutaan elävien joukkoon. Willie voisi olla heidän yhteytensä maailmaan!

People were happy, that was what it was; they had recovered that notion.
     hans vollman

It was the idea, the very idea, that someone—
     roger bevins iii

From that other place—
     hans vollman

That someone from that other place would deign to—
     roger bevins iii

It was the touching that was unusual.
     the reverend everly thomas
(s. 67)

Kuolema ja unohdus ovat kuitenkin ottaa vallan, kun kontakti elävään presidenttiin jää vain nopeasti haihtuvaksi kaiuksi muualla jatkuvasta elämästä. Presidentti itsekin on omassa kiirastulessaan, jossa hän ei kykene luopumaan rakkaasta pojastaan, mutta ei myöskään saa tähän todellista kontaktia.

Willien lisäksi päähenkilöitä on kolme, ja he saavat suurimman osan romaanin vuorosanoista Willien jäädessä enemmänkin tarinan objektiksi. Yksikään heistä ei suostu hyväksymään kuolemansa lopullisuutta, ja tämä tosiasioiden kieltäminen manifestoituu heissä jollain tavalla fyysisesti. Hans Vollman on myöhäiskeski-ikäinen mies, joka on jäänyt sortuvan kattopalkin alle. Vollman on vanhoilla päivillään päässyt naimisiin kauniin nuoren naisen kanssa, mutta vanhempaa miestä arkaillut nainen ei ole tahtonut jakaa vuodettaan tämän kanssa. Juuri ennen miehen toiveiden täyttymystä katto romahtaa tämän päälle. Tuonpuoleisessa Vollman on vailla rihman kiertämää, penis jättiläismäisen groteskeihin mittoihin paisuneena. Omasta mielestään Vollman on vain loukkaantunut ja tuota pikaa toipumassa, jotta pääsee vaimonsa kanssa vällyjen väliin.

Roger Bevins III on varakkaan perheen nuori vesa, jonka ominaisuuksiin kuuluvat taiteelliset taipumukset, kyky havainnoida ympäristöään ultratarkasti ja kuvailla sitä herkästi, sekä seksuaalinen mieltymys miehiin. Homoseksualisuutta paheksuvana aikana Roger on onneton, ja erään epäonnistuneen rakkausseikkailun jälkeen hän viiltää ranteensa auki. Hautausmaalla Rogerin kehosta pursuaa jalkoja, käsiä ja kaikkea havainnoivia silmiä, joiden määrä kasvaa entisestään tämän kiihtyessä. Kolmas päähenkilöistä on pastori Everly Thomas, joka toisin kuin muut, tiedostaa olevansa kuollut. Hän on kuitenkin nähnyt näyssä, mikä kohtalo häntä odottaa tämän jälkeen. Helvetin lieskat odottavat, mutta Thomasilla ei ole aavistustakaan, miksi hurskasta kirkonmiestä moinen kohtalo odottaa. On helpompaa siis jäädä limboon kuin saada asiasta varmuus. Thomasin suu on pysyvästi vääntynyt kauhunhuutoon. Ilmeestään huolimatta Thomas on tyyni järjen ääni absurdissa tuonpuoleisessa.

Tämän kolmikon ja Willien lisäksi Saundersin kirjassa on puhujia pitkälti toistasataa. Osa on hautausmaan fiktiivisiä hahmoja kertomassa omia elämäntarinoitaan, kukin omalla puhetyylillään. Äänet heijastelevat tarinoissaan paitsi Yhdysvaltain historiaa, myös ihmiskunnan yleisiä vitsauksia - köyhyyttä, rotusortoa, kateutta ja katkeruutta. Kaikkia ääniä yhdistää pelko luopumisesta, ja tarrautuminen edes johonkin oljenkorteen tuntemattoman pelossa. Kuolleiden tarinat muuttuvat osaksi heidän fyysistä olemustaan, mutta ei aina selkeällä tavalla, vaan pikemminkin unen logiikalla toimivalla metaforisuudella. Osa äänistä on Lincolnista ja Yhdysvaltain historiasta kertovia tietokirjallisia sitaatteja. Lainauksista osa on fiktiivisiä, mutta myös aitoja lähteitä on rutkasti. Varsinaista kertojaa ei ole, vaan kirja on rakennettu dialogin muotoon eri puhujien ja sitaattien välillä. Alkuun tämä vieraannuttaa, kun vastuu johtopäätöksistä sälytetään lukijalle. Hyvin pian siitä muodostuu tehokas keino vetää lukija mukaan kirjan maailmaan, joka on uniikkia mielikuvituksen juhlaa, paikoin tragikomediaa ja paikoin haurasta elegiaa.

Omia tarinoitaan ikuisuuksiin asti toistavat kuolleet toivat mieleeni Samuel Beckettin absurdismin ja eksistentialismin kentillä operoivat näytelmät Waiting for Godot ja Endgame. Mielikuvitukselliset metamorfoosit taas toivat mieleen David Lynchin teokset kuten Eraserheadin ja Twin Peaksin kolmannen tuotantokauden. Läheisempi vertailukohta, joka myös tuli välittömästi mieleen, oli Laura Lindstedtin hieno Oneiron. Moniääninen kertomus tiibetinbuddhalaisesta kuolemanjälkeisestä tilasta, jossa selvitetään, miten ihmiset ovat sinne päätyneet ja mitä kaikesta luopuminen tarkoittaa... kuvaus pätee yhtä hyvin Lindstedtiin kuin Saundersiin. Oneiron on tosin eri suuntiin rönsyilevä ja reilun feministinen kun taas Lincoln in the Bardo on kenties runollisempi ja tiiviimpi, ja siinä on tiettyä hiljaista hauskuutta kaikessa absurdiudessaan.

Lincoln in the Bardo oli minulle vuoden suurimpia yllätyksiä ja antoisimpia lukukokemuksia. Fantastiset elementit yhdistyvät historiaan ja traagiset surrealistiseen saumattomasti luoden jotain aivan omanlaistaan.

Helmet-haasteen sopivia kohtia kirjalle:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta