"I am quite enough in love"

Jane Austen: Emma

(1815. One World Classics, 2007)

38. Kirjassa mennään naimisiin

En luultavasti spoilaa ketään, jos totean että kohtaan 38, "kirjassa mennään naimisiin", sopisi mikä hyvänsä Jane Austenin romaaneista. Alusta asti on lukijalle selvää, että totta kai kirjan sankaritar päätyy lopussa naimisiin rakkautensa kohteen kanssa, vaikka tämä ei sitä alussa itse tietäisikään. Loppuratkaisun takia Austenia ei kannatakaan lukea. Virginia Woolf on sanonut, että kaikista suurista kirjailijoista Jane Austenia on kaikkein vaikein saada kiinni suuruudesta ("to catch in the act of greatness", kuten hän englanniksi sanoo). Yksi suuruuden määritelmä voisi olla se, että Austenin romaaneissa mikään ei tapahdu sattumalta eikä kukaan hahmoista käyttäydy epäuskottavasti. Austen on tarkkanäköinen psykologinen realisti, joka kirjoittaa romanttisia tarinoita.

Tämän romaanin sankaritar on Emma Woodhouse, kaunis, älykäs, rikas ja hurmaava nuori nainen, jolla on hyvin vähän ongelmia elämässään. Ärsyttävä tapaus, siis. Emma on tyytyväinen itseensä saatettuaan omasta mielestään onnistuneesti yhteen kotiopettajattarensa neiti Taylorin ja herra Westonin, joiden avioliittoa hän nyt pääsee ihailemaan. Tästä innostuneena Emma alkaa parittaa siipiensä suojaan ottamaansa Harriet-neitiä kirkkoherra Eltonille, koska, no, he nyt vain vaikuttavat olevan luotuja toisilleen. Harriet on kuitenkin avioton lapsi, eikä siis missään nimessä voi naida arvostettua kirkkoherra Eltonia, kuten Emman läheinen perheystävä herra Knightley tiukasti muistuttaa. Herra Knightley on ainoa, joka uskaltaa kritisoida omasta mielestään erehtymätöntä Emmaa. Varoittelut eivät Emmaa estä, ja Harriet ottaa tietenkin viisaan ja kokeneen Emman neuvosta vaarin ikävin seurauksin. Lopulta Emma ajaa myös itsensä hankaluuksiin tekemällä äkkinäisiä johtopäätöksiä, kun seudulle saapuvat viehättävä neiti Jane Fairfax ja herra Westonin poika edellisestä avioliitosta, Frank Churchill. Emman ja Frank Churchillin välillä on selkeää flirttiä, mutta Emmalle tuo flirtin laatu ei ole kovin selvää:

Emma continued to entertain no doubt of her being in love. Her ideas only varied as to the how much. At first, she thought it was a good deal; and afterwards, but little. -- He is undoubtedly very much in love —every thing denotes it—very much in love indeed!—and when he comes again, if his affection continue, I must be on my guard not to encourage it.—It would be most inexcusable to do otherwise, as my own mind is quite made up.
(s. 202)

Eli aikamoista henkilödraamaa on luvassa, eikä rakkaus näyttele siinä suurinta osaa. Austen luo draamansa näennäisen hienovaraisista aineksista, jotka pyörittävät henkilögallerian elämää: luokkarajat, etiketti, raha-asiat, omaneduntavoittelu, sekä tietenkin myös rakkaus. Rakkaus ei tosin ole päämotivaatio avioliittoon. Oman yhteiskunnallisen statuksen parantaminen ja yksinkertaisesti naisen taloudellisen selviämisen turvaaminen ovat usein tärkeämpiä syitä, kuten esimerkiksi nousukkaalla rouva Eltonilla tai entisellä kotiopettajatar neiti Taylorilla. Emma onkin harvinainen tapaus siinä, että hän on taloudellisesti riippumaton, eikä siis kaipaa avioliittoa taloutensa turvaamiseksi. Emmalle itselleen siis vain rakkaus ja kumppanuus voivat toimia yllykkeenä avioliittoon. Mutta hän sanoutuu irti tällaisista suunnitelmista ja keskittyy kepeään "match-makingiin" muiden suhteen.

Vaikka Emmaa pidetään eräänä Austenin parhaista teoksista, se on minulle ollut ehkä vaikein luettava. Tämä oli toinen kerta kun luin kirjan, ja edelleen päähenkilön sietämättömyys teki kirjasta vaikeaa nieltävää. Keventäviä valonpilkahduksia on harvassa - lähinnä harmiton höppänä herra Woodhouse, Emman isä, joka varoittelee kylmän ilman vaaroista ja unelmoi laihasta vellistä illalliseksi.

Pahin Emmaan liittyvä rikkomus koskee kirjan säälittävintä hahmoa, vanhapiika neiti Batesia. Neiti Bates on köyhä, ruma, naimaton, typerä, tylsä, mutta hyväntahtoinen - siis kaikkea sitä, mitä Emma ei ole. Kaikki tiedostavat neiti Batesin epäonnisen kohtalon elämässä, joten eivät kritisoi tätä jos hän onkin joskus pitkästyttävä loputtomine jaaritteluineen, jotka eivät johda mihinkään. Paitsi Emma. Austen on empaattinen ja lämmin kirjoittaja, mutta myös piikikäs välillä julmuuteen asti. Julmuus ei kuitenkaan kohdistu viattomiin, hyväntahtoisiin tai edes typeriin henkilöhahmoihin. Typeryyttäkin pahempi synti on moraalittomuus ja sokeus toisten tunteita kohtaan. Näistä jälkimmäiseen kirjan päähenkilö Emma syyllistyy jatkuvasti. Miten siis saada lukijan sympatiat hänen puolelleen odottamaan välttämätöntä nöyrtymistä?

Lopulta tietenkin ylpeys johtaa lankeemukseen ja synninpäästöön, jokainen kirjan tapahtuma ja jokainen repliikki voi johtaa vain yhteen lopputulokseen. Matkalla tähän itsetietoisuuteen lukijaa on viety kiusaantumiseen asti kohtaamaan päähenkilön vajavaisuudet toisten huomioon ottamisessa. Ansaitseeko Emma itse löytää rakkauden kaiken sen jälkeen, mitä on tehnyt muille omahyväisyydessään? Austen jättää ainakin minut epäilemään. Joidenkin mielestä romanttisena kirjailijana pidetty Austen on minun mielestäni toisinaan jopa raadollinen ihmissuhteiden kuvauksessaan. Ja sitä kautta pelottavan realistinen.

Jos joskus jossain tulevassa Helmet-lukuhaasteessa on kohta "kirjan päähenkilö on epämiellyttävä", voisin suositella tätä kirjaa siihen kohtaan. Tässä haasteessa se sopii kohdan 38 lisäksi kohtiin 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

"Unfeeling, heartless creator!"

Mary Shelley: Frankenstein; or, the Modern Prometheus

(1818. Penguin, 2006)

32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

Mary Shelleyn kauhukirjallisuuden uria uurtaneen Frankensteinin syntytarina on miltei yhtä legendaarinen kuin teos itse. Joukko nuoria englantilaisia runoilijoita viettävät kesää Genevenjärven rannalla. Kesä on hyinen, joten nuorten on pakko olla sisätiloissa lordi Byronin huvilassa, jossa he aloittavat ajankuluksi kilpailun: kuka keksisi selkäpiitä hyytävimmän kauhutarinan? Vaikka John Polidori (Maryn tulevan aviomiehen Percy Bysshe Shelleyn avulla) kirjotti kilpailun innoittamana erään ensimmäisistä vampyyriromaaneista, The Vampyre, on se jäänyt kirjallisuushistorian alaviitteeksi. Klassikoksi tuosta ystävysten kilpailusta nousi vain yksi teos, ja siihen on syynsä.

Frankensteinin tarinaa on kerrottu ja muokattu niin moneen otteeseen, että ainakin pop-kulttuurissa käsitys siitä, millainen tarina alunperin on ollut, on hämärtynyt. Usein arkikielessähän nimellä Frankenstein viitataan tarinan hirviöön, eikä sen luoneeseen tohtori Victor Frankensteiniin. Mutta ehkä suurin alkuperäisteokselle tehty vääryys on siinä, millaisena tuo hirviö esitetään.

Mutta palataan ensin romaanin alkuun. Koko tarinan kehyskertomuksena on tutkimusmatkailija Robert Waltonin sisarelleen kirjoittamat kirjeet jostain Pohjoisnavan seutuvilta. Tunnetun maailman rajoja omalla tavallaan koetteleva Walton näkee laivansa kannelta jäätiköllä valtavan, ihmisen näköisen hahmon, joka pian katoaa. Selittämätön ilmestys saa seuraajan, kun laiva kohtaa jäälautalla nälkiintyneen miehen, jolla on villi katse silmissään. Tämä osoittautuu geneveläiseksi tohtori Frankensteiniksi, joka alkaa kertoa levottomuutensa syitä Waltonille. Tämän kertomuksen Walton kirjaa ylös kirjeisiinsä. Varsinainen tarina tapahtuu Frankensteinin kertomuksessa, mutta välillä lukija ikään kuin havahdutetaan tarinaa kuulemasta takaisin laivan hyttiin.

Kuvan Boris Karloff ei liity tapaukseen. Kuva: Wikipedia

Luonnon ihmeistä pienestä pitäen vaikuttunut nero Victor Frankenstein tahtoo oppia kaiken ympäröivästä maailmasta, eritoten sen kaikkein perimmäisimmän arvoituksen: mikä sytyttää elämän liekin? Opiskellessaan niin muinaisten alkemistien kuin modernien tieteentekijöiden kirjoituksia hän löytää tämän vastauksen (muttei paljasta sitä tarinansa kuulijalle, hitto vie) ja salaa professoreiltaan alkaa työstää aihetta käytännössä. Teurasjätteistä ja hautuumailta kasatuista ruumiinosista Frankenstein kokoaa jättiläismäisen mieshahmon - koska pikkutarkka työ hermojen ja suonien kanssa on helpompaa isommalla kohteella - jonka kelmeä silmä rävähtää auki synkkänä ja myrskyisänä yönä. Frankenstein säikähtää, pakenee ja tahtoo unohtaa luomuksensa, joka pakenee omille teilleen. Tiedonjano on ollut pakkomielle, ja hän myöntää tuntevansa onnea päästessään eroon tuosta addiktiosta. Vuosia myöhemmin Frankenstein saa kotipuolesta huolestuttavia uutisia: hänen veljensä on kuollut väkivaltaisesti ja talon läheiseksi tullutta ottotyttöä syytetään murhasta. Frankenstein palaa kotiinsa, missä häntä kohtaavat useat muutkin verityöt, joiden tekijästä hänellä on vissi epäilys.

Tähän asti kaikki on suurin piirtein kuin kaikissa Frankenstein-elokuvissakin. Mielenkiintoisemmaksi tarina muuttuukin, kun tohtori F kohtaa luomansa olion silmästä silmään ja kuulee tämän puolen tarinasta. Olio, jota Frankie itse kutsuu demoniksi, on paennut metsiin, joissa vähitellen on tullut tietoiseksi itsestään ja ympäristöstään. Kuin vastasyntynyt lapsi olio oppii aistimaan ja tulkitsemaan näkemäänsä ja miten siihen reagoida. Hän saa kokea kantapään kautta lämmön ja ravinnon tarpeen sekä lopulta, löydettyään ihmisasutusta ja heitä tarkkailtuaan, inhimillisen läheisyyden kaipuun. Olio on kuitenkin auttamatta erilainen, ja läheisyys, toveruus ja rakkaus ovat häneltä ikuisiksi ajoiksi kielletty. Vaikka olio oppii puhumaan äärimmäisen kaunopuheisesti ihmisiä tarkkailemalla ja lukemalla Goethea ja Miltonia (tietenkin), hänen rujo ulkomuotonsa mitätöi tuon valtavan empatian, jota olio tuntee sisällään, eikä hän saa tilaisuutta purkaa ajatuksiaan kellekään.

Olio syyttää luojaansa kovasta kohtalostaan, ja syystä. Onhan Frankenstein kuin isä, joka on hylännyt oman lapsensa, tai jumala oman poikansa. Tähän viittaa teoksen alaotsikon "moderni Prometheus", kreikkalaisessa mytologiassa ihmisen luonut ja heille tulen lahjan jumalilta varastanut titaani. Mutta kuten Prometheuskin, myös Frankenstein joutuu maksamaan tylyn hinnan teostaan. Frankenstein ei tunne myötätuntoa, vaan pelkkää inhoa ja vihaa luomustaan kohtaan. Hän on luodessaan tämän riistänyt tältä mahdollisuuden täysipainoiseen elämään ja tuominnut hänet pohjattomaan kurjuuteen. Hän ei suostu myöntämään vastuutaan siitä, mitä on tehnyt, vaan pyrkii hävittämään jälkensä. Tällainen ylpeys voi johtaa vain lankeemukseen. Olio ottaa elämäntehtäväkseen murskata Frankensteinin mahdollisuudet onnellisuuteen, kuten tämäkin oli tehnyt hänelle luodessaan hänet vastenmieliseksi katsoa mutta kykeneväksi syviin tunteisiin ja tuskaan:

The monster saw my determination in my face, and gnashed his teeth in the impotence of anger. 'Shall each man,' cried he, 'find a wife for his bosom, and each beast have his mate, and I be alone? I had feelings of affection, and they were requited by detestation and scorn. Man! you may hate, but beware! your hours will pass in dread and misery, and soon the bolt will fall which must ravish you from your happiness forever. Are you to be happy, while I grovel in the intensity of my wretchedness? You can blast my other passions, but revenge remains - revenge, henceforth dearer than light or food!
(s. 209)

Kirjan hirviöitä on siis kaksi, luoja ja luomuksensa, ja heistä ensinmainittu on jopa se pahempi kahdesta. Toinen asia, mihin huomio kirjassa kiinnittyy, on luonto. Koko tarinan alkusyy on luonnossa ja sen ihmeiden ihannoinnissa, mutta sillä on myös valtava tuhoava voima. Ympäröivät luonnonvoimat tuntuvat heijastavan hahmojen myrskyisiä tunteita. Aina kun jonkun mieltä kuohuttaa, myös ympärillä tuuli kirkuu, laineet hakkaavat kallioihin ja sade ruoskii kattopaanuja. Nykylukijalle nuo luonnonilmiöt tunteiden kuvaajina tuntuvat hieman melodramaattisilta ja liioiteltuilta, mutta pitää muistaa, kuinka ne sopivat romantiikan aikakauden tyyliin.

Kirja on yhdellä tasolla goottikauhun edelläkävijä, toisella taas tunteikas kuvaus syyllisyydestä ja kostosta. Merkkiteos, joka näin toisella lukukerralla tuntui huomattavasti lyhyemmältä kuin ensimmäisellä. Sopii tämän haastekohdan lisäksi myös kohtiin 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt ja 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

"I wanted to live deep and suck out all the marrow of life"

Henry David Thoreau: Walden

(1854. Kokoelmasta The Library of Classic American Literature, Courage Books, 2000)

5. Kirjassa liikutaan luonnossa

Nyt, kun hitaasti eläminen ja downshiftaaminen on muodikasta, on syytä palata tuon aatteen juurille. Yhdysvaltalaisen kirjailijan Henry David Thoreaun pääteoksena pidetty Walden (julkaistu Suomessa nimellä Walden: Elämää metsässä) julkaistiin vuonna 1854. Teoksen amerikkalainen riippumattomuuden unelma vetoaa varmasti yhä moneen.

Thoreau muutti pariksi vuodeksi asumaan hyvän ystävänsä, runoilijan ja esseistin Ralph Waldo Emersonin maille, Massachusettsin osavaltiossa sijaitsevan Walden-järven rannalle pieneen, karuun mökkiin. Siellä hän pyrki elämään täysin omavaraisena, osana ympäröivää luontoa. Niukkuus ja yksinkertaisuus olivat hänen ohjenuorinaan kahden vuoden, kahden kuukauden ja kahden päivän ajan, jotka Thoreau mökissään vietti papuja viljellen, ajopuita keräten, elämää miettien ja luontoa tarkkaillen. Kokemuksistaan hän kirjoitti kirjan, jossa hän tiivistää Waldenilla viettämänsä ajan yhteen vuoteen samalla filosofista ajatteluaan lukijalle selvittäen. Tämän tiivistää hienosti Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvastakin tuttu lainaus:

I went to the woods because I wished to live deliberately, to front only the essential facts of life, and see if I could not learn what it had to teach, and not, when I came to die, discover that I had not lived. 

Kun elämän riisuu vain sen olennaisimpiin osiin, näkee sen arvon kirkkaampana. Ajatus siitä, että kuolinvuoteellaan huomaisi, ettei koskaan olisi todella elänyt, on kauhistuttava. Siispä etsimään sitä, mikä elämässä on tärkeää. Mutta mitä se on? Eräs Thoreaun filosofian kantavia ajatuksia on oman tien löytäminen, riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat. Mikään valtiovalta, yleinen mielipide tai ylhäältä saneltu säännöstö ei saa määritellä sitä, miten elämäsi elät. Thoreau halusi elää niin voimallisesti kuin mahdollista, kaiken elämän koreuden ja karuuden väkevästi kokien. Nimenomaan kokemus ja tietoisuus kaikesta tekemisestä on tärkeää, olipa se sitten kuinka vähäpätöistä hyvänsä, sillä se voi nostaa ihmisen ylevämpään olemassaoloon. Jokaisen ihmisen tulisi elää yksinkertaisesti, sopusoinnussa luonnon kanssa itseään toteuttaen. Thoreau mainitsee teoksen aikana usein intialaisen Bhagavad Gita -teoksen ja itämaisen filosofian ylipäänsä henkilökohtaisena innoittajanaan. Zen-filosofit ja nykypäivän mindfulness-ajattelijat löytänevät siis Thoreausta hengenheimolaisen.

Tästä päästään toiseen Thoreaun mielestä olennaiseen elämän osaan: lukemiseen. Thoreau kehottaa lukemaan klassikoita - mielellään alkuperäiskielillä, muinaiskreikaksi ja latinaksi - kevyen kertakäyttökirjallisuuden sijaan. Hän harmittelee sitä, kuinka suurimmalle osalle ihmisistä arvokasta lukemista edustaa vain Raamattu, ja kuinka kaikki hömppäviihde vain turruttaa ja tylsistyttää heidän aivonsa. Tähän voin jollain tavalla samastua. Pyrin itsekin pitämään aivot päässäni klassikoita lukemalla, joskin minun lukulistallani olevat klassikot ovat vähän uudempaa laatua, eivätkä muinaiskreikaksi. Ja luen ja katson myös hömppää.

Thoreau pärjäisi hienosti myös "historian tyylikkäin parta" -kisassa. Kuva: Wikipedia

Vaikka Thoreau tahtoo keskittyä arkisiin yksityiskohtiin, hän ei tee työstä itseisarvoa luterilaisessa mielessä. Enemmänkin hänen mielestään niukkaan elämään kannattaa pyrkiä siksi, että se vaatii vain vähän työtä, jolloin aikaa jää kaikenlaiselle pohdiskelulle. Vain yltäkylläisyydessä elävät joutuvat ahertamaan elintasonsa ylläpitämiseksi. Mökinmurjussa asustava pärjää vähemmälläkin. Täytyy toki muistaa, että Walden-järven mökki ei ollut missään erämaassa, vaan Thoreaun perheen kotitalo oli muutaman kilometrin päässä ja läheltä kulki maantie ja junarata. Eli niukkuutta fanittavalla Thoreaulla oli metsänkin keskellä aina turvaverkko ympärillään, jos asiat jostain syystä menisivät päin mäntyä. Tai siis, no tiedättehän.

Nykylukijalle Thoreau on vaikeahko lähestyttävä. Rönsyilevä ja runollinen kirjoitustyyli pitkine metaforineen voi väsyttää, mutta parhaimmillaan proosa on upeaa. Eniten Waldenissa hämmentää tyylien sekoittuminen. Abstraktiin pohdiskeluun yhdistyy luonnon tarkkailu ja kuvaukset viljelystä, kalastuksesta ja järven mittaamisesta. Minulle Walden oli ehkä enemmänkin kirjallinen kuriositeetti ja tutustumisretki amerikkalaisen kirjallisuusperinteen klassikkoon. Thoreaun romanttinen transendentalismi, sielun ylevöittäminen kohti korkeampaa tietoisuutta, on kaunis ajatus, jota kyyninen maailma tarvitsee. Mutta siinä on myös jotain häiritsevää, eliittiin kuuluvan ihmisen köyhyyslarppausta, jolle olen hieman allerginen.

Helmet-haasteessa Walden täyttää kohdan 5, mutta se voisi täyttää myös kohdat 4. Kirja lisää hyvinvointiasi, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 25. Kirja jossa kukaan ei kuole, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.