James Joyce: Ulysses
(1922. Penguin, 2000)
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
Tässä se on. The big one. Leikkimielisen sanonnan mukaan paras kirja, jota kukaan ei ole lukenut. Tämä irlantilaisen James Joycen pääteos vuodelta 1922 on ollut jo useita vuosia kirjahyllyssäni koskemattomana sen jälkeen kun sen Akateemisen alesta ostin. Edes Alastalon salissa ei herättänyt vastaavanlaista rimakauhua. Tämä haasteen myötä sain viimein tartuttua härkää sarvista kesäloman aloittajaisiksi. Se olikin täydellinen kesälomakirja, sillä aloitin Ulysseksen (Ulysseen?) kesälomani ensimmäisenä päivänä ja sain sen loppuun viimeisenä. Muuta siinä ei kyllä kyennyt lukemaan, eli saa nähdä kaatuiko Helmet-haasteen sataprosenttinen onnistuminen tähän.
Ulysses on käännetty suomeksi kahteenkin otteeseen. Vuonna 1964 asialla oli Pentti Saarikoski, joka käänsi romaanin nimen suomalaisille tutumpaan muotoon Odysseus, ja vuonna 2012 näki päivänvalon Leevi Lehdon tarkoilla alaviitteillä varustettu käännös. Kumpaankaan en ole kursorista silmäystä pidemmälle tutustunut, mutta minusta tuntui yhtä kaikki siltä, että luen teoksen mieluummin alkuperäisellä englannin kielellä. Vaikeaksi tiedetyn teoksen ongelmakohdat eivät luultavasti olisi sen helpompia suomeksi käännettyinäkään.
Mistä siis Ulysses-romaanissa on kyse? Romaanissa seurataan yhden päivän (16. kesäkuuta 1904) ajan tapahtumia Dublinissa kolmen päähenkilön näkökulmasta: juutalaisen mainosalan miehen Leopold Bloomin, lääketieteen opiskelija Stephen Dedaluksen sekä Leopoldin vaimon, laulajatar Molly Bloomin. Näkökulma ja aika ovat siis rajattuja, mutta juuri mikään muu ei sitten yli 900-sivuisessa järkäleessä olekaan. Kuten nimestä voi päätellä, romaanilla on yhteys myös antiikin Kreikkaan ja Odysseuksen harharetkiin. Leopold Bloom on 1900-luvun Odysseus, joka kulkee päivän aikana ympäri Dublinia kuten kreikkalainen vastineensa seilasi kymmenen vuoden ajan pitkin Kreikan saaristoa. Stephen on kuin Odysseuksen poika Telemakhos, ja Molly on tietenkin Odysseuksen kotona odottava vaimo, Penelope. Jokaisella luvulla on vastaparinsa Homeroksen eepoksessa, ja erilaisia viittauksia Odysseiaan on luultavasti enemmän kuin kukaan jaksaa laskea. Mutta siinä missä Odysseia on sankarillinen eepos, on Ulysses ennen kaikkea arkipäiväinen.
Ensimmäiset kolme lukua seurataan nuorta runoilijanalkua ja lääketieteen opiskelija Stephen Dedalusta. Stephen on joillekin lukijoille tuttu Joycen ensimmäisen romaanin, omaelämäkerrallisen Taiteilijan omakuvan nuoruuden vuosilta päähenkilönä. Stephen herää, suorittaa aamutoimet, keskustelee vastenmielisen kämppiksensä kanssa ("Telemakhos"), käy aamupäivällä opettamassa koulussa ("Nestor") ja kuljeskelee pitkin rantaa pohdiskellen filosofiaa ("Proteus"). Stephenin ajatukset kulkevat turbovaihteella, ja syvälliset mietteet ovat verrattain hankalia seurata lukijallekin. Hänen dialogiaan muiden hahmojen kanssa seuratessaan käy selväksi, että näin on tarkoituskin, ja että hän on monesti hyvin ulkopuolinen. Lausahdukset kuten "That is god... a shout in the street" eivät varmasti katolisessa ja ahdasmielisessä Irlannissa ainakaan auta hänen ulkopuolisuuden tunnettaan.
Suurin osa romaanista seurataan Leopold Bloomin kulkua. Hänkin herää, suorittaa aamutoimet ("Kalypso"), käy tuttavansa hautajaisissa ("Haades"), vierailee kylpylässä ("Lootuksensyöjät"), yrittää saada mainoksen painettua lehteen ("Aiolos"), käy ihailemassa patsaita kirjastossa, jossa myös Stephen on väittelemässä oppineiden kanssa Shakespearesta ("Skylla ja Kharybdis"), syö lounasta ("Laistrygonit"), jää kuuntelemaan kapakassa Stephenin isän laulua ("Seireenit"), ajautuu väittelyyn juutalaisvihamielisen ja kiihkonationalistisen urpon kanssa ("Kyklooppi"), jää tuijottamaan nuorta alusvaatteitaan hänelle vilauttelevaa neitoa rannalla samalla masturboiden ("Nausikaa"), viettää iltaa synnytyssairaalan viereisessä pubissa Stephenin ja muiden lääkisopiskelijoiden kanssa ("Helioksen karja"), seuraa juopunutta Stepheniä punaisten lyhtyjen alueelle ("Kirke"), kunnes lopulta saattaa kolhuja saaneen Stephenin kotiinsa selviämään ("Ithaka"). Kirjan vihoviimeisessä luvussa viimein Molly Bloom saa pitkän monologin, jossa hän käy läpi aiempia ihmissuhteitaan, seksuaalisuutta ja Bloomin kosintaa ("Penelope"). Mollylle annettu teoksen viimeinen sana, isolla alkukirjaimella kirjoitettu Yes, päättää teoksen elämän ja rakkauden päättäväiseen hyväksyntään.
Bloom on jotenkin vähän rassukka. Hän tietää, että hänen vaimollaan on suhde toiseen mieheen, mutta hän yrittää koko romaanin ajan vältellä edes aiheen ajattelemista. Avioliitto Mollyn kanssa on kuihtunut etäiseksi kumppanuudeksi toisen lapsen kuoltua, eikä hän ole kymmeneen vuoteen kyennyt makuukammarissa muuhun kuin aamiaisen tuomiseen vuoteeseen. Lohtua hän hakee anonyymistä kirjeenvaihtosuhteesta ja (niin ainakin annetaan olettaa) ajoittaisesta prostituoitujen palveluiden käyttämisestä. Hänellä on taipumuksia masentuneisuuteen ja masokismiin, sekä fyysiseen että henkiseen hänen kiduttaessa itseään omilla kuvitelmillaan vajavaisuudestaan. Bloom on kuitenkin äärimmäisen empaattinen. Hän kykenee asettumaan niin ramman kerjäläisen kuin synnyttävän äidin asemaan, ja miettii, millaista olisi kokea mitä hekin kokevat. Varsinkin naisen asema ja kokemus naisena olemisesta miehisessä maailmassa kiinnostaa häntä valtavasti. Häntä ahdistavat nuorten humalaisten miesten seksistiset puheet ja ravintolassa kohtaamansa öykkäri, joka on sokea muiden mielipiteille. Muut miehet pitävät Bloomia heikkona ja naismaisena, eivätkä juuri vaivaudu menemään edes hänen selkänsä taakse hänelle nauraessaan.
Aina kun puhutaan Joycesta, tunnutaan puhuvan tajunnanvirtatekniikasta. Tämä on ehkä hieman harhaanjohtavaakin, sillä ainakin nykylukijalle varsinaista suodattamatonta tajunnanvirtaa Ulysses-romaanissa on jopa yllättävän vähän. Suurin vaikeus on tyylin ja rekisterin vaihdoksissa. Paitsi että jokainen luku vastaa osaa Odysseiasta, jokaisella luvulla on myös oma tyylinsä ja kerronnallinen tekniikkansa. 900-sivuisen romaanin aikana parodioidaan melko lailla kaikki mahdolliset englannin kielen tyylilajit. Yksi luku on kuin sentimentaalista romantiikkaa, toinen on karnevalistinen ja hallusinaatioita täynnä oleva näytelmä, eräs taas muodostuu 309 kysymyksestä ja vastauksesta. Yhdessä luvussa jokainen kappale edustaa eri tyyliä lakitekstistä ritariromantiikkaan ja irlantilaiseen mytologiaan . Ruokaa käsittelevän "Laistrygonit"-luvun lauseet pätkivät kuin nälkäisen ihmisen ajatus, kun taas musiikkia koskeva "Seireenit"-luku alkaa sekaisella kollaasilla sanoja ja lauseenpätkiä, jotka tulevat toistumaan varsinaisessa luvussa, ikään kuin orkesteri virittämässä soittimia ennen konsertin alkua (!) "Helioksen karja" -luvussa teksti käy tyylillisesti läpi koko englanninkielisen kirjallisuuden historian latinasta käännetyistä teksteistä muinais-, keski- ja nykyenglannin kautta mukaelmiin tunnetuista 1600-1900 -lukujen englantilaisten kirjailijoiden tyyleistä. Onnea matkaan kääntäjälle. Lukijalla on siis lievästi todeten melkoinen urakka pysyä perässä. En häpeä tunnustaa selailleeni erinäisiä Joyceen keskittyviä sivustoja apua saadakseni, sillä muuten en olisi todellakaan pysynyt perässä. En siltikään aina pysynyt.
Ulysses on siis teknisesti virtuoosimainen taidonnäyte. Mutta mitä se on sen alla? Se on tutkielma siitä, millaista on tuntea ihminen läpikotaisin. Pääsemme tuntemaan Leopold Bloomin tarkemmin kuin yhdenkään toisen kirjallisuuden hahmon. Jonkun mielestä jopa liiankin tarkoin kaikkine vajavaisuuksineen. Kirjassa kuvataan jokainen ihmisen ruumiintoiminto, mikä korostaa meidän kaikkien olevan lopulta lihaa, verta ja epämiellyttäviä hajuja. Harvoin pääsemme oikeassa elämässäkään tuntemaan ketään näin tarkoin. Tämä saa meidät myös itsetietoisiksi. Haluammeko todella kenenkään toisen tuntevan meitä kaikkine vikoinemme? Tunnemmeko itse edes itseämme? Sillä Bloom ainakin on erinomaisen sokea monille puolille itsestään, mikä tulee ilmi Mollyn tarkkanäköisestä monologista. Bloom ei tajua, kuinka paljon hänen kyvyttömyytensä päästää Mollya lähelle, henkisesti ja fyysisesti, satuttaa tätä.
Joycen Dublin on mikrokosmos, joka pitää sisällään koko maailman. Sen kaduilla tapaamme henkilöhahmoissa arkkityyppejä omasta elämästämme, myös itsemme: We walk through ourselves, meeting robbers, ghosts, giants, old men, young men, wives, widows, brothers-in-love. But always meeting ourselves. (s. 273) Ja tuo kohtaaminen itsemme kanssa on se, mikä jopa voi pelottaa. Ulysses on myös elämän ylistys. Kirjan kuvaaman yhden päivän aikana käydään läpi ihmiselämä syntymästä kuolemaan. Tärkeää onkin, mitä niiden välissä on. Tuttavansa hautajaisissa Bloom on surkeissa tunnelmissa muistellessaan itsemurhan tehnyttä isäänsä ja lapsena kuollutta poikaansa. Nuoruus on iäksi kadonnut, eikä tieto pettävästä vaimostakaan varsinaisesti lohduta. Kaikesta huolimatta hän on silti optimisti, joka päättää elää "warm fullblooded life", vaikka se tekisikin hänet naurunalaiseksi. Hänen mielestään vain yksi asia on todella elämässä tärkeää:
- But it's no use, says he. Force, hatred, history, all that. That's not life for men and women, insult and hatred. And everybody knows that it's the very opposite of that that is really life.
- What? says Alf.
- Love, says Bloom. I mean the opposite of hatred.
(s. 432)
Ulysses on käännetty suomeksi kahteenkin otteeseen. Vuonna 1964 asialla oli Pentti Saarikoski, joka käänsi romaanin nimen suomalaisille tutumpaan muotoon Odysseus, ja vuonna 2012 näki päivänvalon Leevi Lehdon tarkoilla alaviitteillä varustettu käännös. Kumpaankaan en ole kursorista silmäystä pidemmälle tutustunut, mutta minusta tuntui yhtä kaikki siltä, että luen teoksen mieluummin alkuperäisellä englannin kielellä. Vaikeaksi tiedetyn teoksen ongelmakohdat eivät luultavasti olisi sen helpompia suomeksi käännettyinäkään.
Mistä siis Ulysses-romaanissa on kyse? Romaanissa seurataan yhden päivän (16. kesäkuuta 1904) ajan tapahtumia Dublinissa kolmen päähenkilön näkökulmasta: juutalaisen mainosalan miehen Leopold Bloomin, lääketieteen opiskelija Stephen Dedaluksen sekä Leopoldin vaimon, laulajatar Molly Bloomin. Näkökulma ja aika ovat siis rajattuja, mutta juuri mikään muu ei sitten yli 900-sivuisessa järkäleessä olekaan. Kuten nimestä voi päätellä, romaanilla on yhteys myös antiikin Kreikkaan ja Odysseuksen harharetkiin. Leopold Bloom on 1900-luvun Odysseus, joka kulkee päivän aikana ympäri Dublinia kuten kreikkalainen vastineensa seilasi kymmenen vuoden ajan pitkin Kreikan saaristoa. Stephen on kuin Odysseuksen poika Telemakhos, ja Molly on tietenkin Odysseuksen kotona odottava vaimo, Penelope. Jokaisella luvulla on vastaparinsa Homeroksen eepoksessa, ja erilaisia viittauksia Odysseiaan on luultavasti enemmän kuin kukaan jaksaa laskea. Mutta siinä missä Odysseia on sankarillinen eepos, on Ulysses ennen kaikkea arkipäiväinen.
Ensimmäiset kolme lukua seurataan nuorta runoilijanalkua ja lääketieteen opiskelija Stephen Dedalusta. Stephen on joillekin lukijoille tuttu Joycen ensimmäisen romaanin, omaelämäkerrallisen Taiteilijan omakuvan nuoruuden vuosilta päähenkilönä. Stephen herää, suorittaa aamutoimet, keskustelee vastenmielisen kämppiksensä kanssa ("Telemakhos"), käy aamupäivällä opettamassa koulussa ("Nestor") ja kuljeskelee pitkin rantaa pohdiskellen filosofiaa ("Proteus"). Stephenin ajatukset kulkevat turbovaihteella, ja syvälliset mietteet ovat verrattain hankalia seurata lukijallekin. Hänen dialogiaan muiden hahmojen kanssa seuratessaan käy selväksi, että näin on tarkoituskin, ja että hän on monesti hyvin ulkopuolinen. Lausahdukset kuten "That is god... a shout in the street" eivät varmasti katolisessa ja ahdasmielisessä Irlannissa ainakaan auta hänen ulkopuolisuuden tunnettaan.
 |
| Kartta käteen ja Bloomia seuraamaan. Kuva: http://bigthink.com/strange-maps/518-mapping-bloomsday |
Suurin osa romaanista seurataan Leopold Bloomin kulkua. Hänkin herää, suorittaa aamutoimet ("Kalypso"), käy tuttavansa hautajaisissa ("Haades"), vierailee kylpylässä ("Lootuksensyöjät"), yrittää saada mainoksen painettua lehteen ("Aiolos"), käy ihailemassa patsaita kirjastossa, jossa myös Stephen on väittelemässä oppineiden kanssa Shakespearesta ("Skylla ja Kharybdis"), syö lounasta ("Laistrygonit"), jää kuuntelemaan kapakassa Stephenin isän laulua ("Seireenit"), ajautuu väittelyyn juutalaisvihamielisen ja kiihkonationalistisen urpon kanssa ("Kyklooppi"), jää tuijottamaan nuorta alusvaatteitaan hänelle vilauttelevaa neitoa rannalla samalla masturboiden ("Nausikaa"), viettää iltaa synnytyssairaalan viereisessä pubissa Stephenin ja muiden lääkisopiskelijoiden kanssa ("Helioksen karja"), seuraa juopunutta Stepheniä punaisten lyhtyjen alueelle ("Kirke"), kunnes lopulta saattaa kolhuja saaneen Stephenin kotiinsa selviämään ("Ithaka"). Kirjan vihoviimeisessä luvussa viimein Molly Bloom saa pitkän monologin, jossa hän käy läpi aiempia ihmissuhteitaan, seksuaalisuutta ja Bloomin kosintaa ("Penelope"). Mollylle annettu teoksen viimeinen sana, isolla alkukirjaimella kirjoitettu Yes, päättää teoksen elämän ja rakkauden päättäväiseen hyväksyntään.
Bloom on jotenkin vähän rassukka. Hän tietää, että hänen vaimollaan on suhde toiseen mieheen, mutta hän yrittää koko romaanin ajan vältellä edes aiheen ajattelemista. Avioliitto Mollyn kanssa on kuihtunut etäiseksi kumppanuudeksi toisen lapsen kuoltua, eikä hän ole kymmeneen vuoteen kyennyt makuukammarissa muuhun kuin aamiaisen tuomiseen vuoteeseen. Lohtua hän hakee anonyymistä kirjeenvaihtosuhteesta ja (niin ainakin annetaan olettaa) ajoittaisesta prostituoitujen palveluiden käyttämisestä. Hänellä on taipumuksia masentuneisuuteen ja masokismiin, sekä fyysiseen että henkiseen hänen kiduttaessa itseään omilla kuvitelmillaan vajavaisuudestaan. Bloom on kuitenkin äärimmäisen empaattinen. Hän kykenee asettumaan niin ramman kerjäläisen kuin synnyttävän äidin asemaan, ja miettii, millaista olisi kokea mitä hekin kokevat. Varsinkin naisen asema ja kokemus naisena olemisesta miehisessä maailmassa kiinnostaa häntä valtavasti. Häntä ahdistavat nuorten humalaisten miesten seksistiset puheet ja ravintolassa kohtaamansa öykkäri, joka on sokea muiden mielipiteille. Muut miehet pitävät Bloomia heikkona ja naismaisena, eivätkä juuri vaivaudu menemään edes hänen selkänsä taakse hänelle nauraessaan.
 |
| James Joycen patsas Dublinissa. |
Ulysses on siis teknisesti virtuoosimainen taidonnäyte. Mutta mitä se on sen alla? Se on tutkielma siitä, millaista on tuntea ihminen läpikotaisin. Pääsemme tuntemaan Leopold Bloomin tarkemmin kuin yhdenkään toisen kirjallisuuden hahmon. Jonkun mielestä jopa liiankin tarkoin kaikkine vajavaisuuksineen. Kirjassa kuvataan jokainen ihmisen ruumiintoiminto, mikä korostaa meidän kaikkien olevan lopulta lihaa, verta ja epämiellyttäviä hajuja. Harvoin pääsemme oikeassa elämässäkään tuntemaan ketään näin tarkoin. Tämä saa meidät myös itsetietoisiksi. Haluammeko todella kenenkään toisen tuntevan meitä kaikkine vikoinemme? Tunnemmeko itse edes itseämme? Sillä Bloom ainakin on erinomaisen sokea monille puolille itsestään, mikä tulee ilmi Mollyn tarkkanäköisestä monologista. Bloom ei tajua, kuinka paljon hänen kyvyttömyytensä päästää Mollya lähelle, henkisesti ja fyysisesti, satuttaa tätä.
Joycen Dublin on mikrokosmos, joka pitää sisällään koko maailman. Sen kaduilla tapaamme henkilöhahmoissa arkkityyppejä omasta elämästämme, myös itsemme: We walk through ourselves, meeting robbers, ghosts, giants, old men, young men, wives, widows, brothers-in-love. But always meeting ourselves. (s. 273) Ja tuo kohtaaminen itsemme kanssa on se, mikä jopa voi pelottaa. Ulysses on myös elämän ylistys. Kirjan kuvaaman yhden päivän aikana käydään läpi ihmiselämä syntymästä kuolemaan. Tärkeää onkin, mitä niiden välissä on. Tuttavansa hautajaisissa Bloom on surkeissa tunnelmissa muistellessaan itsemurhan tehnyttä isäänsä ja lapsena kuollutta poikaansa. Nuoruus on iäksi kadonnut, eikä tieto pettävästä vaimostakaan varsinaisesti lohduta. Kaikesta huolimatta hän on silti optimisti, joka päättää elää "warm fullblooded life", vaikka se tekisikin hänet naurunalaiseksi. Hänen mielestään vain yksi asia on todella elämässä tärkeää:
- But it's no use, says he. Force, hatred, history, all that. That's not life for men and women, insult and hatred. And everybody knows that it's the very opposite of that that is really life.
- What? says Alf.
- Love, says Bloom. I mean the opposite of hatred.
(s. 432)
Ensimmäinen tutustumiseni Joycen pääteokseen on nyt siis takana, ja vaikka se oli kivinen taival, olen silti tyytyväinen tähän kokemukseen. Joitain suuria teemoja huomasin, mutta vielä enemmän jäi varmasti huomaamatta. Ilman mitään selittävää teosta tai jonkinasteista tutustumista Homeroksen Odysseiaan en lähtisi tähän leikkiin. En myöskään suosittele tätä ensitutustumiseksi Joyceen, siihen soveltuu novellikokoelma Dublinilaisia paljon paremmin. Ihan heti ei tee mieli tarttua tähän uudestaan, mutta oli siinä sen verran paljon pureksittavaa, että uskon palaavani Leopold Bloomin jalanjälkiin jonain päivänä. Suosikkilukujani olivat helpommin ymmärrettävät "Kalypso", "Nausikaa", "Laistrygonit", "Haades" ja lopun upea, vapaasti virtaava "Penelope"-monologi. Myös loppupuolen pitkä, hallusinatorinen "Kirke"-näytelmä puhutteli, ja siitä tuli jollain tavalla mieleen Pink Floydin The Wall -levyn ja elokuvan oikeudenkäyntikohtaus. Näin mielessäni haudasta nousevan Stephenin äidin Gerald Scarfen kuvittamana. "Seireeneistä", "Proteuksesta" ja "Helioksen karjasta" taas en oikein osaa sanoa yhtään mitään, sillä niissä olin enimmäkseen pihalla kuin lumiukko.
Kirja sopii lukuhaasteen kohtiin 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 19. Yhdenpäivänromaani, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta ja 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti