Jonathan Swift: Gulliver's Travels

Jonathan Swift: Gulliver's Travels

(1726. Wordsworth Classics, 2001)

How contemptible a thing was human grandeur

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

Käsi ylös, kuka on kuullut lilliputeista? No niin, voitte laskea kädet alas. Mutta kuka on kuullut brobdingnagilaisista, balnibarbilaisista, glubbdubdribilaisista, luggnaggilaisista, yahooista tai houyhnhnmeista? Kaikki ovat Jonathan Swiftin klassikossa Gulliver's Travels kuvattuja kansoja, mutta vain Gulliverin ensimmäisellä matkallaan kohtaamat kämmenenkokoiset Lilliputin valtion kansalaiset ovat päätyneet osaksi arkikieltä ja populaarikulttuuria. Tähän on ehkäpä syynsä. Kirjan neljästä osasta ensimmäinen on helpoin tarina kerrottavaksi.

Laivan lääkäri Lemuel Gulliver haaksirikkoutuu myrskyssä ja herää vieraalta rannalta paikoilleen sidottuna. Jo paljon pitkin maailmaa reissannut ja useita kieliä puhuva Gulliver huomaa joutuneensa minikokoisen kansan vangiksi. Toistakymmentä senttiä pitkät Lilliputin kansalaiset pitävät Gulliveria uhkaavana luonnonoikkuna, jolla on pohjaton ruokahalu. Opittuaan lilliputilaisten kielen Gulliver nousee hovin suosioon ja pääsee kuulemaan Lilliputin kiistoista naapurivaltio Blefuscun kanssa. Lilliputilaiset haaveilevat sodasta ja naapureidensa valloittamisesta, ja siihen Gulliver olisi mahtava ase. Kiistoja on myös maansisäisesti, muun muassa niinkin tärkeästä seikasta kuin kummasta päästä kananmunan syöminen kuuluu aloittaa. Tämä uskonkiista on muodostanut kaksi kilpailevaa koulukuntaa. Sisällissota ja poliittinen vaino moisen vuoksi on tosiasia. Lilliputilaisten fyysinen koko täsmää heidän pikkusieluisuutensa kanssa täydellisesti. 

Lilliput-osio on helposti typistettävissä lastenkirjan seikkailuksi, jolla kuitenkin on jonkinlainen moraalinen opetus. Meno kuitenkin muuttuu aste asteelta kummallisemmaksi ja synkemmäksi, kun Gulliverin matkat jatkuvat. Seuraavalla matkalla Gulliverin laiva ankkuroituu taas tuntemattomalle saarelle täydentämään varastoja, mutta Gulliver jää epähuomiossa pois paluukyydistä. Brobdingnagin saarta asuttavat jättiläiset, joiden silmissä Gulliver on yhtä minimaalinen kuin lilliputilaiset Gulliverin silmissä. Ystävällinen maanviljelijäperhe ottaa Gulliverin hoteisiinsa ympäri maata kierrätettäväksi kuriositeetiksi, josta perheen tytär pitää hyvän huolen. Brobdingnagin jätit ovat moraalisia, viisaita, ymmärtäväisiä, uteliaita ja rauhaa rakastavia - jos ei oteta lukuun julkisia teloituksia. Kun Gulliver ylpeänä kertoo Euroopan kuningaskuntien sotateknologiasta, jätit kauhistuvat ja pitävät eurooppalaisia iljettävinä tuholaisina. 

Kolmannella matkallaan Gulliverin laiva joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Kolmas osa on varmaankin kirjan erikoisin, mutta toisaalta ehkä myös hauskin. Laputan leijuvan linnan matematiikkaan ja tähtitieteeseen fiksoituneet miehet täytyy herättää mietiskelyistään säännöllisesti läimäyksillä, jotteivät he jatkuvasti törmälisi ja satuttaisi itseään. Samalla Laputan naiset ilakoivat maan tasalla olevien kaupunkien miesten kanssa, eivätkä laputalaiset miehet edes huomaa heidän poissaoloaan. Balnibarbissa taas valtionjohto on päättänyt ottaa maanviljelyssä ja rakennusteollisuudessa käyttöön tieteen uusimmat teoriat, jotka he ovat valitettavasti ymmärtäneet hieman väärin. Niitä on kuitenkin pakko härkäpäisesti noudattaa, vaikka kansa näkee nälkää ja rakennukset sortuvat. Älykkyys ei aina ole viisautta.

Viimeisellä matkalla laivan miehistö kääntyy Gulliveria vastaan (huomatkaa kerta kerralta kovenevat kohtalot!), ja Gulliver jää yksin saarelle, jota asuttavat älykkäät hevoset. Hevosten kanssa jonkinlaisessa välinpitämättömässä yhteiselossa asuvat yahoot, jotka näyttävät erehdyttävästi ihmisiltä. Siinä missä hevoset ovat ylväitä olentoja, joille valehtelukin on tuntematonta, ovat yahoot ihmisen irvikuvia: likaisia, väkivaltaisia, typeriä, itsekkäitä, iljettäviä petoja. Hevoset eivät voi käsittää, miten jokin niin yahoolta näyttävä kuin Gulliver saattaa olla niin älykäs, että kykenee keskusteluun. Kuten jättiläisiä, myös hevosia kummastuttaa ihmisten sodankäynti. Gulliver joutuu kohtaamaan oman lajinsa järjettömyyden selittäessään sodankäynnin käsitettä hevosille. Syitä moiselle väkivallan teollistamiselle on monia, ja kaikki niistä yhtä järjettömiä:

He asked me what were the usual causes or motives that made one country go to war with another. I answered they were innumerable; but I should only mention a few of the chief. Sometimes the ambition of princes, who never think they have land or people enough to govern; sometimes the corruption of ministers, who engage their master in a war in order to stifle or divert the clamour of the subjects against their evil administration. Difference in opinions hath cost many millions of lives: for instance, whether flesh be bread, or bread be flesh; whether the juice of a certain berry be blood or wine; whether whistling be a vice or a virtue; whether it be better to kiss a post, or throw it into the fire; what is the best colour for a coat, whether black, white, red, or gray; and whether it should be long or short, narrow or wide, dirty or clean; with many more. Neither are any wars so furious and bloody, or of so long continuance, as those occasioned by difference in opinion, especially if it be in things indifferent.
(s. 185)

Gulliverin käsitys lajikumppaneistaan alkaa lähentyä ihmisvihaa. Siinä missä kirjan alussa Gulliver pystyi naureskelemaan Lilliputin asukkaille ja kokemaan ylemmyydentuntoa, menevät yahoot niin pahasti Gulliverin ihon alle, ettei hän kykene enää erottamaan ihmistä noista olennoista. Swift osoittaa kirjallaan lukijalle peiliä, joka ei juuri sääliä tunne. Sota, poliittinen nahistelu ja omaneduntavoittelu, typeryys, taikausko ja sokeasti noudatettavat pseudotieteelliset dogmit osoitetaan juuri niin naurettaviksi kuin ne ovatkin.

Gulliver on matkoillaan aina luonnonoikku ja yksin, mutta jokaisesta maasta hänelle löytyy aina myötätuntoinen kumppani. Näiden tuttavien avulla Gulliver pääsee osalliseksi vieraista maista, joiden uskomuksia, kulttuuria ja rituaaleja tämä yrittää ymmärtää. Tavat tuntuvat usein järjettömiltä, mutta niin tuntuisivat meidänkin tapamme ulkopuolisen silmissä. Yksikään tavatuista kansakunnista ei toki ole täydellinen, vaan kaikki esittävät jonkinlaisen kritiikin meidän maailmastamme. Matkoilta palatessaan Gulliver on kerta kerralta enemmän yksinäisempi kotonaan, perheen parissa, joka ei ymmärrä Gulliverin seikkailuja ja joiden kanssa hän ei tunne kuuluvansa oikein enää edes samaan lajiin.

Gulliverin matkat ovat yllättävän synkkää satiiria kepeän seikkailun lomassa, ja varmasti kirja, jonka tulen lukemaan uudestaan tulevaisuudessa. Helmet-haasteesta Gullivers's Travels täyttää kohdat:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
23. Kirjassa on mukana meri
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
33. Selviytymistarina

Ernest Cline: Ready Player One

Ernest Cline: Ready Player One

(2011. Arrow Books, 2012)

Thanks for playing my game

44. Kirja liittyy johonkin peliin

Lähitulevaisuuden Yhdysvalloissa todellisuus on käynyt niin ankeaksi, ettei kukaan vietä siellä aikaa. OASIS on uusi todellisuus. Virtuaaliyhteisön ja massiivisen nettimoninpelin yhdistelmä OASIS on paikka, jossa valtaosa amerikkalaisista viettää suurimman osan elämästään. Monet käyttävät sitä pelaamiseen ja oman avatarinsa kehittämiseen, mutta vielä suurempi joukko ihmisiä käyttää sitä arkisten askareiden hoitoon, koulunkäyntiin, seurusteluun ja kaupantekoon. Ilmastonmuutoksen, korruption ja väkivallan rappeuttama maa on retuperällä, kun taas virtuaalimaailmassa ovat päivät kuin unta vain.

Köyhistä nörteistä miljardöörinörteiksi nousseiden James Hallidayn ja Ogden Morrowin luoma pelimaailma on heittämällä maailman arvokkaimman firman lippulaivatuote. Kun Halliday kuolee, hän jättää perinnökseen firmansa täyden omistajuuden. Ainoana ehtona on vain läpäistä Hallidayn OASISiin kätkemät tehtävät. OASIS tekisi omistajastaan maailman rikkaimman ihmisen, joten palkinnolle riittää ottajia. Kryptisten, 80-luvun pop-kulttuuriin liittyvien vihjeiden täyttämä tehtävä vain osoittautuu liian vaikeaksi, ja perintö jää viideksi vuodeksi lunastamatta. Edes Hallidayn ja Morrow'n kilpailijan, maailmanherruutta havittelevan IOI:n kätyrit eivät pääse puusta pitkälle. IOI:n tavoitteena on kaupallistaa tähän asti ilmaisena pysynyt OASIS ja tehdä rajattomasta erämaasta mainostajien kauppapaikka ja kahlein rajattu, pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan suunniteltu huvipuistolaite hyvin maksaville idiooteille.

Tilanne muuttuu äkillisesti, kun köyhistä oloista nouseva pelaaja Wade Watts, nimimerkki Parzival, löytää ratkaisun ensimmäiseen haasteeseen ja nousee sekä virtuaali- että todellisen maailman superjulkkikseksi. Parzival on omistanut elämänsä pelin salaisuuden selvittämiseksi. Hän ei ole yksin, sillä tässä "pääsiäismunajahdissa" on mukana tuhansia muitakin seikkailijoita, joista nimimerkit Aech ja Art3mis tulevat hänelle erityisen läheisiksi. Aech ja Art3mis ovat alussa Parzivalin esikuvia, asemansa yhteisössä jo saavuttaneita huippupelaajia, mutta kunnioitus muuttuu molemminpuoliseksi, kun Parzival osoittautuu ylivertaiseksi pelaajaksi ja pop-kulttuurin tuntijaksi. Kunnioituksen lisäksi myös muut tunteet heräävät nuorten pelaajien yhdessäolon vaikutuksena:

Regardless of what I'd been telling myself, I knew she was the real reason I'd gone through with this lunatic plan. What the hell was wrong with me? There was a good chance I might never escape from this place. I felt buried under an avalanche of self-doubt. Had my dual obsession with the egg and Art3mis finally driven me completely insane? Why would I take such an idiotic risk to win over someone I'd never actually met? Someone who appeared to have no interest in ever talking to me again?
(s. 282)

OASIS on taianomainen paikka, toinen todellisuus, jossa mikä tahansa on mahdollista. Alkuun pääsee käytänössä ilmaiseksi, vain visiirit ja kosketushansikkaat on hankittava. Rajaton määrä erilaisia maailmoita tutkittavaksi, pelejä pelattavaksi ja suhteita luotavaksi. Toki maailmankaikkeuden kokoisessa virtuaalimaailmankaikkeudessa liikkuminen asettaa omat haasteensa, ja teleportaatio on maksullista. OASIS on kuin unelma täydellisestä internetistä - rajaton, anonyymi, kaikille yhtäläinen ja avoin kenttä toteuttaa unelmiaan. Tuntuu kuin meidän aikamme internet olisi kadottamassa tuon ihanteen ja että sen kulta-aika olisi jo ohi.

Ernest Cline kunnioittaa kirjallaan internetin ihanteita, mutta sitäkin enemmän Ready Player One on oodi 1980-luvun amerikkalaiselle (ja ihan vähän japanilaiselle) pop-kulttuurille ja nörttiydelle. Halliday on kätkenyt maailmaansa lukemattoman määrän viittauksia kyseisen vuosikymmenen muotiin, elokuviin, musiikkiin, peleihin ja sarjakuviin, ja näitä Cline esittelee hellyyttävällä nostalgisella innolla. Innostus tarttuu, vaikka itse olen muutaman vuoden liian nuori ollakseni elänyt noita Clinen kultaisia vuosia. Sen verran nörtti olen, että vaikka monet viittaukset menivät yli hilseen, monet myös tunnistin ja hykertelin sisäisesti. Varsinkin loppupuolen Rush-yhtyeen 2112-albumiin pohjautuva tehtävä sai aikaan tuliset ilmakitarasoolot.

Muutamat asiat kuitenkin hieman rikkoivat kirjan illuusion. Kun katsoo nykyisten pelien tekijäluetteloita, tuntuu uskomattomalta, että yksi henkilö olisi koodannut noin valtavan piilotehtävän pelin sisälle, saati sitten kokonaisen rajattomasti muokattavan virtuaalitodellisuuden. Lisäksi eikö IOI:n olisi helpompaa ollut palkata koodareiden ja teollisuusvakoojien armeija selvittämään pelin lähdekoodi ja sitä kautta säännöt tehtävän selvittämiseen kuin palkata pelaajien armeijaa kokeilemaan yrityksen ja erehdyksen kautta? Useat kiusalliset oikolukuvirheet (mikä elokuva on Revenge of the Jedi?) pistivät myös nörtin silmään, mutta ne on voitu korjata myöhempiin painoksiin.

Ready Player One on ehdottoman viihdyttävä, ahmintaan houkutteleva kirja muutamasta pitkäveteisemmästä hetkestä huolimatta. Se tuo mieleen lämpimiä muistoja omasta teini-iästä: tietokonepeleistä, irc-kanavilla ja foorumeilla vietetyistä tunneista keskustellen ihmisten kanssa, jotka asuivat satojen kilometrien päässä, mutta tuntuivat läheisemmiltä kuin omat luokkakaverit. Se laulaa ylistystä 1980-luvun amerikkalaiselle pop-kulttuurille ilmeisen kirkasotsaisesti. Nykyajan ikuisesti menneisyyttä kierrättävään pop-kulttuuriin Clinen nostalgia sopii mainiosti, mutta jää nähtäväksi, kuinka kestävää sen viihdyttävyys on.

Muita Helmet-haasteen sopivia kohtia:

1. Kirjassa muutetaan

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

11. Kirjassa käy hyvin

16. Kirjassa luetaan kirjaa

22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

33. Selviytymistarina

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Alice Munro: Selected Stories

Alice Munro: Selected Stories

(Vintage Books, 2010)

People would have said they were very happy

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

Alice Munrosta on hiljalleen muodostumassa eräs suosikkinovellisteistani. Munrot tarinat etenevät vaivihkaa, vailla suurta draamaa, arkisesta hetkestä toiseen. Silti ne koukuttavat lukijan ja johdattavat kohti kertojan valaistumisen hetkeä, joka ei välttämättä muuta kenenkään elämää silmänräpäyksessä, mutta onnistuu tavoittamaan jotain aitoa ihmisyydestä. Munro tuo vuosikymmenten takaisen Kanadan kotoisaksi kuin oma takapiha, ja yhtä täydeksi tuntemattomia nurkkia ja kuoppia.

Selected stories -valikoiman novellit on kirjoitettu ja julkaistu eri kokoelmissa vajaan kolmenkymmenen vuoden aikana. On siksi yllättävää, kuinka yhtenäisiä ne ovat tyyliltään, teemoiltaan ja jopa tapahtumapaikoiltaan ja hahmoiltaan. Suunnilleen jokaisen novellin päähenkilönä on kanadalainen, maaseudulla kasvanut nainen, joka kertoo menneisyydessä sattuneesta tapauksesta. Suurin osa tarinoista sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle, aikaan ennen massatuotantoa ja populaarikulttuuria. Usein kertomuksen aiheena on jokin henkisen kasvun hetki, jonka merkittävyys ei välttämättä selviä kuin vasta vuosien päästä. Suunnilleen jokaisen naisen elämässä on ollut surua, muutoksia, käänteentekeviä hetkiä, jotka saavat ajattelemaan asioita toiselta kantilta. Rakkautta, avioliittoja, eroja, muuttoja, mustasukkaisuutta, pettämistä, kuolemia, lapsia, isovanhemmuutta, sairautta, selviytymistä. Salaisuuksia, jotka kaikki tietävät, mutta joista ei puhuta. Sanalla sanoen arkea ja sen suuruutta pienuudessaan.

So my father drives and my brother watches the road for rabbits and I feel my father's life flowing back from our car in the last of the afternoon, darkening and turning strange, like a landscape that has an enchantment on it, making it kindly, ordinary and familiar while you are looking at it, but changing it, once your back is turned, into something you will never know, with all kinds of weathers, and distances you cannot imagine.
(s. 13)

Munro tavoittaa sen, miten muisti toimii. Usein Munron novellit tiivistyvät johonkin yhteen kuvaan tai yksityiskohtaan, johon tapahtuman muistot kytkeytyvät läpikuultavin rihmoin. Dance of the Happy Shadesin pianokonsertti kehitysvammaisten lasten kanssa, Something I've Been Meaning to Tell Youn rotanmyrkkypurkki, The Turkey Seasonin niljakkaat kalkkunansisälmykset, Lichenin roisi valokuva... Ja ne kaikki palauttavat kertojan mieleen koko tarinan niiden takana. Tarinan, joka ei välttämättä aina edes liity suoraan siihen kuvaan, joka sen palauttaa mieleen.

Novellien samankaltaisuus aiheuttaa myös pienen ongelman, nimittäin sen, että tarinat menevät ainakin minun muistissani helposti keskenään sekaisin. Niin samanlainen on Munron kertojien ääni keskenään. Oliko tämä se novelli, jossa mies meni kihloihin yhden naisen kanssa mutta meni naimisiin tämän sisaren kanssa? Oliko se sama, jossa rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa palvellut mies alkoi kirjeenvaihtoon kirjastonhoitajan kanssa? Novellit varmasti palkitsisivat useita lukukertoja, jolloin hienommat nyanssit ja erot pääsisivät oikeuksiinsa.

Tarinat etenevät orgaanisesti kasvaen. Munro ei tunnu käyttävän tapahtumien ennakointia, rakenteen peilaamista tai muita itsestäänselviä ja hyväksihavaittuja tarinankertojien kikkoja. Novellit liikkuvat usein monella eri aikatasolla sekoittaen nykyhetkeä ja menneen muistelua. Varsinkin kokoelman vanhimmissa novelleissa lopussa on jokin teemoja kokoava ja ymmärrystä hakeva kappale, mutta uudempiin novelleihin tultaessa Munro jättää tulkinnan yhä enemmän lukijalle. Ehkä parhaiten mieleen jääneitä novelleja olivat yllä lyhyesti mainittujen lisäksi perheen äidin itsemurhayrityksen ristiriitaisia tulkintoja käsittelevä Progress of Love, kerrasta toiseen nallina kalliolle jäävän Floran tarina Friend of My Youth, ja lapsen läheltä-piti-hukkuminen novellissa Miles City, Montana.

Koska yhdessä novellissa suoraan mainittiin ensimmäinen maailmansota, täytän tällä kirjalla kohdan 30 Helmet-lukuhaasteesta. Muita sopivia kohtia:
1. Kirjassa muutetaan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

(У войны не женское лицо, 1985. Suom. Robert Kolomainen. Progress: SN-kirjat, 1988) 

Jos taas sota unohdetaan, puhkeaa uusi sota

35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Valkovenäläis-ukrainalainen, Nobel-palkittu kirjailija Svetlana Aleksijevitš kyntää vaikeasti määriteltävää sarkaa tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden välillä. Hänen esikoisteoksensa Sodalla ei ole naisen kasvoja on mosaiikkimainen sommitelma unohdettuja ääniä. Äänet kuuluvat Neuvostoliiton riveissä toisen maailmansodan aikana vapaaehtoisesti palvelleille naisille, joita Aleksijevitš on haastatellut satoja kirjaansa varten. Monesta äänestä muodostuu polyfoninen kudelma, sirpaleinen surulaulu sodasta.

Yleensä sotakirjallisuudessa näkökulma on miehen. Miehet taistelevat, haavoittuvat, kuolevat ja kaipaavat kotiin jääneitä puolisoita, sisaria ja äitejä. Usein naisen asema sotakirjallisuudessa jääkin objektiksi, kaipuun kohteeksi, eikä kokevaksi subjektiksi. Aleksijevitšin teos on poikkeuksellinen, sillä sen kohteena on nainen ja nimenomaan nainen rintamalla sotimassa ja sotaponnistuksia aktiivisesti tukemassa.

Ensimmäisenä silmään pistää kirjan rakenne. Se koostuu kymmenistä haastatteluiden sitaateista, jotka on jaoteltu karkeasti tiettyjen teemojen mukaisiin lukuihin. Aluksi vaikutelma on sirpaleinen ja häiritsevä. Missä on kirjailijan oma ääni, missä punainen lanka? Välähdykset rintamalta, kenttäsairaaloista ja sodanjälkeisistä kotien raunioista jäävät välähdyksiksi yksittäisten henkilöiden elämästä, mutta kertovat makrotasolla sodan kokemuksista näkökulmasta, jota ei aiemmin juuri ole käsitelty.

Oli annettu käsky: noutakaa kaikki. Luotisateessa ja tykkitulessa haime omamme, sekä haavoittuneet että kaatuneet. Minäkin ajoin konekiväärikärryillä sinne, missä kranaatti oli surmannut miehet. Löysin heidät, samoin vatsaan haavoittuneen, ja kuljetin pois. Vain surmatut hevoset jäivät makaamaan paikoilleen. Oli jo valoisaa, ajoin ja näin: niitä oli kokonainen lauma. Komeita vankkoja ratsuja...
(s. 136) 

Aleksijevitš kuvaa naisia sotatehtävissä: noutamassa haavoittuneita turvaan, antamassa ensiapua, tulittamassa lentokoneita alas, korjaamassa panssarivaunuja. Naiset olivat sotilaita sotilaiden joukossa ja kykeneviä oppimaan minkä hyvänsä taidon yhtä hyvin kuin miehetkin. Sotamiehet arvostivat rinnallaan taistelleita naisia, vaikka alussa syrjintä ja epäluulo heikompana pidettyä sukupuolta vastaan ahdistikin rintamalle vapaaehtoisina liittyneitä naisia. Siinä missä aseveljet tukivat toisiaan kuin perheenjäseniään, oli rintamasisarten kohtelu vähintään yhtä suojelevaa ja arvottavaa, yleensä enemmänkin. Hakivatpa varmasti nuorimmat miessotilaat äitihahmoa palvelussisarista. Rintamalla solmittiin myös avioliittoja ja löyhempiäkin suhteita. Sotatilanteen ulkopuolella taas rintamalla palvelleita naisia pidettiin helposti "pilaantuneena tavarana" avioliittomarkkinoilla. 

Naiset eivät menettäneet feminiinisiä piirteitään sodassa, vaan kaipuu kauniisiin asioihin säilyi ja auttoi pitämään järjissään. Keskittyminen luonnon kauneuteen ja runollisiin hetkiin sai unohtamaan veriset ja silpoutuneet ruumiit, pelon ja surun. Halu laittautua, näyttää hyvältä, olla kerrankin nainen oli vahvana niinä harvoina hetkinä, kun sodan tauotessa sellainen oli mahdollista. Suurimman osan ajasta he eivät saaneet olla naisia, vaan sukupuolettomia sotilaita isänmaan asialla. Kauneuden halu saavuttaa jopa absurdeja piirteitä:  

Pelkäsin. että kuoltuani näyttäisin rumalta. Toivoin, ettei kranaatti osuisi minuun eikä repisi ruumistani kappaleiksi... Sellaista olin nähnyt...
(s. 177)

Erikoinen, mutta järkeenkäypä yksityiskohta näin Suomessa kasvaneelle ja koulussa talvisodan ihmeestä lukeneelle, on neuvostoliittolainen kansallismielisyys, joka kirjan sivuilta tulee ilmi. Neuvostohallintoa ei kritisoida, ja haastatellut naiset kokevat kunnia-asiakseen sen, kuinka saavat palvella omaa isänmaataan. Nationalismi ja kansallisylpeys ovat universaaleja tunteita (se, kuinka hyödyllisiä tunteita ne ovat, on toinen asia eikä kuulu tähän blogiin), mutta mielenkiintoista on lukea niistä ikään kuin toiselta puolelta kuin mihin on tottunut. Saksalaisviha taas vastaavasti on haastatelluissa hyvin vahvana. Katkeruus natsien tekemistä hirmuteoista, poltetuista kylistä ja silvotuista panttivangeista, on jäänyt kytemään useamman haastatellun sydämeen.

Sodalla ei ole naisen kasvoja oli lukukokemuksena mielenkiintoinen, mutta en ole edelleenkään varma, onko se historiaa vai kaunokirjallisuutta, ja toimiiko moniääninen ja rönsyilevä rakenne loppujen lopuksi. Monet kohtalot järkyttivät ja koskettivat, mutta huomaan niiden menneen mielikuvissani sekaisin keskenään, mikä voi toki olla kirjailijan tarkoituskin. Oli kiintoisaa lukea naiskohtaloista sodassa neuvostoliittolaisesta näkökulmasta ja verrata lukukokemusta suomalaiseen tuoreehkoon novellikokoelmaan, Toiseen tuntemattomaan, joka oli enimmäkseen hyvä ja paikoin loistava. Aleksijevitšin tyylistä jään vielä vähän kahden vaiheille.

Helmet-lukuhaasteesta voisivat täyttyä seuraavat kohdat:

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

24. Surullinen kirja

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

33. Selviytymistarina

35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Ève Curie: Äitini, Marie Curie

Ève Curie: Äitini, Marie Curie

(Madame Curie, 1938. Suom. Reino Silvanto. WSOY, 1938)

Menestystä ja koettelemusta

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Oli ilo huomata, kun tämän vuoden Nobel-palkintoja jaettiin, että sekä kemian että fysiikan aloilla palkittiin pitkästä aikaa myös nainen. Tähän harvalukuiseen tieteentekijöiden kermaan liittyivät laserfysiikan tutkimuksillaan Donna Strickland (kolmantena historiassa) ja kemian saralta Frances Arnold (viidentenä historiassa), jonka tutkimukset käsittelivät suunnatun evoluution hyödyntämistä entsyymien valmistuksessa. On kuitenkin edelleen vain yksi henkilö, joka on voittanut sekä fysiikan että kemian Nobel-palkinnon, ja hän on Marie Curie. Ensimmäisen elämäkerran kyseisestä tieteen historian jättiläisestä kirjoitti Marien tytär, Ève, joka toisin kuin äitinsä, isänsä ja sisarensa Irène, suuntautui luonnontieteiden sijaan journalistin uralle.

Maria Skłodowska syntyi Venäjän imperiumiin kuuluneessa Puolassa vuonna 1867. Skłodowskien perhe kuului ylempään keskiluokkaan. Molemmat vanhemmat olivat opettajia, ja perheessä kunnioitettiin opiskelua, ahkeraa työntekoa ja vieraiden kielten osaamista. Venäjän sortovalta jätti jälkensä heräävän kansallistunteen Puolassa, ja Mariaan tarttui lapsesta asti väkevä rakkaus isänmaataan kohtaan. Puolankielinen opetus oli lailla kielletty, joten Marian vanhemmat pitivät oppitunteja salassa, ja kirjat vaihdettiin salamannopeasti käsitöihin, jos venäläinen tarkastaja sattui paikalle. Perhe oli läheinen ja rakastava, mistä kertovat lasten lukuisat hellittelynimet.

Perhe ei asemastaan huolimatta ollut varakas, ja kun koulu lakkautettiin, leipä piti hankkia pieninä murusina yksityistunteja pitämällä. Lavantauti ja tuberkuloosi riehuivat, ja tauti vei perheestä äidin ja vanhimman tyttären. Bronislawa-sisko ja Josef-veli lähtivät opiskelemaan lääketiedettä Marian jäädessä huolehtimaan isästään. Isä opetti varsovalaisia nuoria miehiä ja naisia salaa, ja Maria työskenteli kotiopettajattarena lähiseuduilla. Ennen pitkää kuitenkin Mariallekin tarjoutui mahdollisuus lähteä opiskelemaan Pariisiin, mutta kovaa työtä se vaati köyhältä, joskin lahjakkaalta tytöltä.

Pariisissa Maria eli niukasti ja työlle omistautuen. Työtoveriksi päätyi nelissäkymmenissä oleva tiedemies Pierre Curie. Pakkomielteinen rakkaus tieteeseen yhdisti Mariaa (joka pariisilaistuttuaan käytti nimestään ranskalaista muotoa Marie) ja Pierreä, ja tiedonrakkaus muuttui romanttiseksi rakkaudeksi. Curiet tutkivat vasta löydettyä aineen ominaisuutta, joka tultiin tuntemaan radioaktiivisuutena. Wilhelm Röntgenin ja Henri Becquerelin välittömässä vanavedessä Curiet löysivät uusia alkuaineita, radiumin ja Marien kotimaan mukaan nimetyn poloniumin. Yhdessä työpari saavutti Henri Becquerelin kanssa ensimmäisen Nobel-palkintonsa - mistä elämäkerturi Ève Curie kuivakkaan leikkisästi toteaa tulevan heidän perheelleen traditio.

Onnettomuus kohtasi Curieita, kun hajamielinen Pierre jäi hevosvaunujen alle ja kuoli välittömästi. Marie jäi yksin kahden tyttären kanssa. Nuorena eloisa ja iloinen Marie turrutti tunteensa ja muuttui viileäksi ja etäiseksi rakkaan aviomiehen kuoleman jälkeen. Itsetuhoisetkin ajatukset liikkuivat hänen mielessään. Marie ei koskaan täysin toipunut menetyksestä, vaikka henkilökohtaisella urallaan saavutti vielä mainetta ja kunniaa, joihin hän ei koskaan tottunut.

Ève Curien näkökulma on poikkeuksellinen, sillä hän kertoo paitsi suuren tieteentekijän, myös oman äitinsä ja perheensä tarinaa. Näkökulma ei yritäkään olla puolueeton, vaan on avoimen ihaileva ja perhettä puolusteleva. Ihailu ja puolustelu käyvät järkeen ja ovat varmasti olleet tarpeenkin, sillä Curieta ei aina kohdeltu yhtä arvostavasti. Curien puolalaistaustaa ei ajan lehdistössä unohdettu, ja se vedettiin usein todisteeksi häntä vastaan, paitsi silloin kun Curie saavutti mainetta nobelistina, jolloin häntä pidettiin koko Ranskan ylpeytenä. Curien romanttiset suhteet Pierren kuoleman jälkeen kuitataan panetteluna:

Oppinutta, itsensä työlle pyhittänyttä naista, jonka elämä on aina ollut arvokasta, joskin vaatimatonta ja jo useina vuosina säälittävän vaiketa, syytetään avioliiton ja sellaisen nimen häpäisemisestä, jota hän kantaa kunniakkaasti ja suorastaan ylivoimaisen loistavasti.
(s. 321) 

Ève Curie tulee myös paljastaneekseen asioita itsestään. Hän ei käsittele Curien tieteellisiä löydöksiä erityisen syvällisesti, mikä toisaalta keventää ja helpottaa lukukokemusta luonnontieteisiin perehtymättömällekin, mutta se toisaalta myös rivien välissä kertoo Èven omasta ulkopuolisuuden tunteesta suurten tieteilijöiden suvussa. Myös muistot etäisestä, työlle omistautuneesta äidistä ovat vain yhtäältä ihailevia ja toisaalta myös katkeria ja syyttäviä. Ève kirjoittaa kuitenkin kauniisti ja journalistin silmällä värittää yksityiskohtia käsinkosketelteviksi, vaikka ei luonnollisestikaan ole voinut olla paikalla itse.

Kirjan piirtämä kuva Marie Curiesta on elävä ja herkkä. Lapsen näkökulma tuo siihen oman kerroksensa. Elämäkertana se on epätäydellinen sen puolueellisuuden vuoksi, mutta kirjallisena teoksena se on hieno. Varsinkin Marien lapsuus on kuvattu kuin parhaassa kaunokirjallisuudessa. Äitini, Marie Curie on sekä elämäkerta että kunnianosoitus kuolleelle äidille kaikkine äitisuhteen puolineen.

Helmet-lukuhaasteen sopivia kohtia tälle kirjalle ovat:
1. Kirjassa muutetaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

(Мёртвые души, 1842. Suom. Samuli S. Otava, 1977)

Niin, hyvät lukijat, te ette soisi näkevänne paljastettua inhimillistä vajavaisuutta

1. Kirjassa muutetaan

Tsaarinajan Venäjällä, 1800-luvulla, maanomistajat saivat pitää maaorjia. Orjista maksettiin veroa, jonka määrä laskettin epäsäännöllisin väliajoin maaorjien määrän perusteella. Luvut eivät pysyneet tietenkään ajan tasalla talonpoikien syntyessä ja kuollessa. Kirjoihin jäi maaorjia, "sieluja", jotka olivat jo aikaa sitten kuolleet, mutta olivat teknisesti ottaen yhä maanomistajan omaisuutta. Näitä kuolleita sieluja muilta maanomistajilta ostamaan ilmestyy herra Tshitshikow (käytän tässä tekstissä vanhan suomennoksen mukaisia kirjoitusasuja). Kuolleiden sielujen ostoreissulle johdattaessaan Nikolai Gogol pyrkii myös paljastamaan aikalaistensa ja maanmiestensä sisimpien mädännäisyyden.

Tshitshikowin taustoja ei aluksi lukijalle juuri avata. Tämä ilmeisen miellyttävän oloinen keski-ikäinen herrasmies ilmestyy kaupunkiin, asettuu aloilleen ja hurmaa paikalliset silmäätekevät käytöksellään, joka on aina moitteetonta, muttei koskaan paljasta hänestä mitään henkilökohtaista. Tutustuttuaan maanomistajiin Tshitshikow alkaa kierrellä heidän luonaan ostattelemassa heidän kuolleita maaorjien sieluja, ikään kuin hyvää hyvyyttään pois heidän haittoina olemasta. Tästähän seuraisi vain hyvää, sillä näin maanomistajat eivät turhaan maksaisi veroa, eikö niin? Aluksi suunnitelma onnistuukin, vaikka myyjät tunnustavat toimissa olevan jotain hämärää. Pian epäilykset kasvavat ja monet alkavat kyseenalaistaa Tshitshikowin aikeet. Huhumyllyyn kierroksia lisäävät kuiskuttelut siitä, että Tshitshikowilla olisi aikeissa ryöstää kuvernöörin tytär mukaansa.

Tshitshikowin kohtaamat maanomistajat ovat toinen toistaan liioitellumpia karikatyyrejä; vainoharhaisia saitureita, pakonomaisia liioittelijoita, ahmatteja ja hienostelijoita. Kuolleiden maaorjien ostaminen on myös absurdi ja liioiteltu juoni, mutta sen avulla Gogol luo kuvan alemassa asemassa olevia ihmisiä hyväksikäyttävästä ihmisluokasta. Tshitshikow on huijari ja korruptoitunut helppoheikki, jolle sielujen osto on vain yksi keinottelu monien joukossa. Todelliset kuolleet sielut asustavat Tshitshikowin ja kumppaneiden sisällä. Kertojan suhtautuminen päähenkilöönsä ei ole kuitenkaan täysin vihamielinen, vaan jää epämääräiseksi. Jokin, ehkä toivo parannuksesta, saa lukijan Tshitshikowin puolelle, sillä häntä ei koskaan kuvata varsinaisesti pahana, ainoastaan moraalisesti heikkona. 

Gogol kuvaa kohteitaan sivallellen niistä kerroksia pois ja paljastaen, millainen ihminen todella on. Sankaruutta tai ylevyyttä ei hahmoissa ole havaittavissa. Tämä totuudenpuhujan rooli on raskas myös kertojalle, joka ottaa välillä tilanteen haltuun ja puhuttelee lukijaa suoraan. Lukijoille olisi helpompi hyväksyä hyvä sankari, ei vajavaista:

Vaan ei se ole raskasta, ett'ei sankari tyydytä; raskasta on sydämmessä se poistumaton vakuutus, että lukijat olisivat saattaneet olla tyytyväisiä tähän samaan sankariin, juuri samaan Tshitshikow'iin. Ell'ei tekijä olisi katsahtanut syvemmälle hänen sydämeensä, ell'ei olisi liikauttanut sen pohjalla sellaista, mikä pujahtaa ja lymyy pois maailman silmistä, ell'ei hän olisi ilmituonut salaisimpia ajatuksia, joita ei ihminen usko kellenkään toiselle, vaan olisi näyttänyt hänet semmoisena, jommoisena hän näkyi koko kaupungille, Manilow'ille ja muille - silloin olisivat kaikki olleet hyvillään ja pitäneet häntä huvittavana henkenä.
(s. 292)

Alunperin Gogol tarkoitti Kuolleet sielut ensimmäiseksi osaksi trilogiaa, joka Danten Jumalaisen näytelmän innoittamana kuvaisi venäläisen sielun matkaa helvetistä kiirastulen kautta paratiisiin. Kuolleet sielut jäi kuitenkin ainoaksi osaksi, sillä toisen osan Gogol poltti ja kolmatta ei ehtinyt aloittaakaan. Poikkeuksellisen viiltävä sävy hahmojen kuvaamisessa selittyy siis sillä, että lempämpää käsittelyä ja synninpäästöä oli suunniteltu tuleviin osiin.

Luin Kuolleista sieluista vanhan, 1800-luvun lopulta peräisin olevan suomennoksen, joka oli sinänsä mainiota ja paikoin hersyvänhauskaa kieltä, mutta suhteellisen haastavaa luettavaa. Kirja on melko lyhkäinen, eikä juoni sinänsä ole monimutkainen, mutta johtuneeko sitten vanhasta suomennoksesta, että kirja tuntui raskaslukuiselta. Satiiri venäläisestä yhteiskunnasta ja karikatyyrin vedoin piirretyt hahmot huvittivat, mutta kirja ei varsinaisesti vetänyt mukaansa. Eniten ajatuksia herättivät kertojan suorat puuttumiset tarinaan ja siihen, miksi tätä tarinaa kerrotaan. Huomaan näin jälkeenpäin, että olisi pitänyt tehdä tarkemmat muistiinpanot, sillä yksityiskohdat unohtuvat nopeasti, ja tuntuu siltä, että kirjan suola olisi nimenomaan yksityiskohdissa, eri hahmojen käytöksessä ja niiden vertailussa.

Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä