William Blake: Jumalaiset näyt: Milton

William Blake: Jumalaiset näyt: Milton

Milton: A Poem in Two Books, 1804–1810. Suom. Petri Hakkarainen. Salakirjat, 2018

I shall not cease from mental fight

William Blake (1757–1827) oli edellä aikaansa ollut englantilainen runoilija ja kuvataiteilija. Hänen varhainen runotuotantonsa ennakoi romantiikan tyylikautta. Kuvataiteilijana hän ei oikein sopinut mihinkään tyylikauteen, ja suosittelen lämpimästi googlaamaan hänen välittömästi tunnistettavia maalauksiaan ja painotöitään. Kuvataiteissa hän kehitti oman painotekniikan, ja runoudessa oman mytologiansa, jota hän laajensi ja syvensi myöhäisen kauden pitkissä, niin kutsutuissa profeetallisissa runoissaan. Elinaikanaan Blake oli käytännössä täysin tuntematon, mutta myöhemmät sukupolvet varsinkin 1900-luvulta lähtien ovat löytäneet Blaken teokset uudestaan. Blake myös näki näkyjä ja keskusteli kuolleiden ja myyttisten hahmojen kanssa, mikä houkuttelee jonkinlaisen mielenterveysdiagnoosin tekemiseen. Menestyneemmän aikalaisrunoilija William Wordsworthin sanoin Blake oli "epäilemättä hullu, mutta hänen hulluutensa on mielenkiintoisempaa kuin lordi Byronin tai Walter Scottin selväjärkisyys" (suomennos omani).

Blaken varhaistuotantoa on suomennettu ihan kiitettävästi, ja sille hänen maineensa suurimmaksi osaksi pohjautuu myös angloamerikkalaisten lukijoiden keskuudessa: Songs of Innocence and Experience sekä The Marriage of Heaven and Hell ovat kiistattomia klassikoita täynnä upeita kielikuvia, hyvän ja pahan symbioottista dualismia ja provosoivaa kuvainraastamista. Eritoten Blake vastusti järjestäytynyttä uskontoa, vaikka usko ja henkisyys sinänsä olivatkin hänelle elinehto. Ajatuksiltaan Blake edelsi niin Freudin teorioita alitajunnasta kuin 1960-luvun vapaan rakkauden ihanteita. Blaken myöhemmät teokset ovat jääneet suurelta yleisöltä lukematta, ja ne ovat herättäneet lähinnä akateemista kiinnostusta. Milton kuuluu tähän kategoriaan. Varsinkin englantilainen lukijakunta tuntee vain esipuheena toimivan "Jerusalem"-osion, jonka pohjalta on sävelletty hyvin kansallismielinen, imperiumia ylistävä virsi – vaikka Blake itse vihasi nationalismia ja kaikenlaista sapelinkalistelua. Loput runosta nojaavat niin vahvasti Blaken itsensä kehittämään mytologiaan, ettei niistä saa juuri mitään irti, ellei ole aika syvällä tuossa mytologiassa.

Miltonin aihetta on melko vaikeaa tiivistää lyhyesti. Se on jonkinlainen ylistys inhimilliselle luovuudelle, joka saa voimansa jumalaisesta inspiraatiosta, "todellisesta" maailmasta meidän maailmamme takana, sekä edeltävien sukupolvien taiteilijoiden luomasta pohjasta. Miltonin nimihahmo on tietenkin John Milton, Kadotetun paratiisin kirjoittaja, jota Blake ihaili. Runon Milton, joka kirjoitusaikaan oli ollut jo toistasataa vuotta mullan alla, laskeutuu tuonpuoleisesta ja menee Blaken jalasta sisään toimiakseen hänen innoittajanaan. Samalla Blake visioi koko maailmankaikkeuden rakennetta ja siinä toimiva voimia, sekä sitoo oman elämänsä sattumukset osaksi kosmista visiota. Runo on täynnä toinen toistaan hämärämpiä nimiä kuin missäkin fantasiaromaanissa: Los, Urizen, Ololon, Oothoon, Beulah, Ulro, Urthona, Luvah... 

Vertaisin Miltonin lukemista ilman mitään selittävää teosta Johanneksen ilmestyksen lukemiseen, paitsi että kaikki käsitteet ja nimet on korvattu Blaken omilla. Silloin kun Blake käyttää kristillisiä nimiä ja käsitteitä, saattavat niiden merkitykset olla täysin päinvastaisia totuttuun. Siksipä Petri Hakkaraisen suomennos ja selitykset, jotka muodostavan kirjan leijonanosan, ovat elintärkeitä – tai näin ainakin toivoisi.

Hakkarainen suomentaa runon sinänsä moitteettomasti. Ongelmat tulevat vastaan selitysosiossa. Hakkarainen on todella, ja tarkoitan todella syvällä Blaken maailmassa. Hänen lähtökohtansa selittää Blaken tekstiä on uskonnollinen, ikään kuin Blaken teokset olisivat totisinta totta ja niitä oikein tulkitsemalla voisi saada selville maailman todellisen olomuodon. Selitysosio on täynnä itseensä käpertyneitä ristiviittauksia, joissa teksin käsitteitä selitetään toisilla tekstin käsitteillä. Hakkarainen myös käyttää Isoja Kirjaimia tekstissään alleviivatakseen Käsitteitä aivan liikaa, minkä hän on oppinut Mestariltaan ja Oppi-Isältään Blakelta. Jos Milton on kuin Johanneksen ilmestyksen lukemista, on Hakkaraisen suomennos kuin Tolkienin Silmarillionin lukemista historiallisena tekstinä. Olisi sinänsä pitänyt jo kustantajasta arvata, että huuruisuusaste tulee olemaan korkea, mutta en ihan näin sakeaa sumua odottanut. Tällaisenaan en oikein tiedä, kelle suomennos on tarkoitettu. Olisin kaivannut kriittisempää, akateemista suhtautumista Blakeen, mutta ymmmärrän toisaalta, että sellaiselle ei taida olla oikein kysyntää. Ne jotka aiheesta ovat kiinnostuneet, voinevat lukea Blakea ja Blake-tutkimusta myös englanniksi.

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä

(Suom. Jaana Kapari-Jatta. Teos, 2013)

Romaanin "oikeaa sisältöä" ei ole olemassakaan; kaikki on romaanin oikeaa sisältöä

Teos-kustantamo julkaisi vuonna 2013 kokoelman Virginia Woolfin esseitä Jaana Kapari-Jatan suomennoksina. Hienoa! Esseitä julkaistaan ja käsittääkseni luetaankin sen verran vähän, ettei klassikoitakaan ole juuri suomennettu. Woolf totisesti on yksi klassikoista, vaikka onkin kaunokirjailijana arvostetumpi. Moni moderni feministi siteeraa laajaa Oma huone -esseetä uraauurtavana feministisenä tutkielmana, mutta Woolfilla on paljon muutakin mielenkiintoista sanottavaa, ja omintakeinen tyyli sanoa sanottavansa. Kiitäjän kuolema ja muita esseitä on jaettu kahteen osaan, kirjallisuutta käsitteleviin esseisiin ja muihin, jotka tosin nekin usein risteävät aiheiltaan kirjallisuutta.

Modernismi tuli suunnilleen 1910- ja 1920-luvuilla englanninkieliseen kirjallisuteen ja toi muassaan muun muassa kiinnostuksen psykologiaan ja tajunnanvirtatekniikan henkilöhahmon ajatusten kuvaamiseen. Woolf itse on yksi kyseisen tyylisuunnan merkittävimpiä edustajia, mutta miten Woolfin tyyli on kehittynyt? Woolf painii suurten kysymysten parissa. Miten saada kuvattua ihmisen ajatukset, muistot, kokemukset ja kuvitelmat tarinan muodossa? Miten välttää epäuskottavuus ja tarinankertojan pakolliset vippaskonstit (juoni, yllätyskäänteet jne.) niin, että tarina pysyy kuitenkin mielenkiintoisena? Woolf kirjoittaa tarkkanäköisesti muun muassa venäläisen kirjallisuuden silloin moderneista edustajista, Tolstoista, Tšehovista ja Dostojevskista. Näitä nykyään kaapin päällä pölyttyviä suuruuksia Woolf pääsi lukemaan tuoreeltaan englanninkielisinä käännöksinä ja vaikuttui siitä, kuinka erilaisen kuvan inhimillisestä kokemuksesta ne maalaavat viktoriaaniseen kirjallisuuteen verrattuna. Vaikka esimerkiksi Dostojevskin hahmot käyttäytyvät epäuskottavan ylenpalttisesti (ks. postaukseni Karamazovin veljeksistä), jokin heidän psykologiassaan osuu maaliin. Tšehovin tarinat taas alkavat kesken kaiken eivätkä pääty minkäänlaiseen ratkaisuun, mutta silti ne jättävät lukijaan jäljen, kuin olisi kokenut jotain merkittävää.

Woolf arvosti suuresti myös aikalaisiaan Marcel Proustia ja James Joycea, jonka Ulysses-teoksen hienouden hän huomasi jo heti sen ilmestyttyä. Näissä uusissa tuulissa Woolf huomasi fiktion tulevaisuuden inhimillisen kokemuksen kuvaajana: mikään aihe ei ole liian arkipäiväinen tai sopimaton kirjallisuudelle, vaan kaikesta voi kirjoittaa, sillä koko inhimillinen kokemus on taiteeksi saattamisen arvoinen. Woolf tarkkaili omaa ajatuksenjuoksuaan saadakseen selville, miten mielikuvitus ja muisti todella toimivat, ja miten mielikuvat muuttuvat ylös kirjoittaessa. Alla oleva kappale on sen verran hieno kuvaus tietoisuuden luonteesta ja siihen liittyvistä romaanikirjailijan haasteista, että lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:

Tarkkailkaamme hetki tavallista mieltä tavallisena päivänä. Mieli vastaanottaa suunnattomasti vaikutelmia – joutavia, epätodellisia, haihtuvia, merkityksettömiä, mielikuvituksellisia, ohikiitäviä tai teräksen lujuudella syöpyviä. Niitä tulee joka puolelta, loppumattomana lukemattomien atomien suihkuna; ja kun ne putoavat, kun ne asettuvat arkeen, painotus muuttuu entisestä; tärkeä hetki ei osunutkaan tähän vaan tuonne; niin että jos kirjailija olisi vapaa eikä orja, jos hän voisi kirjoittaa mitä tahtoo eikä mitä hänen täytyy, jos hän voisi perustaa työnsä omiin tunteisiinsa eikä yleiseen tapaan, hänen omaksumassaan tyylissä ei olisi juonta, ei komediaa eikä tragediaa, ei rakkaussuhteita eikä katastrofeja eikä kenties ainuttakaan nappia ommeltuna juuri niin kuin Bond Streetin räätälit tahtoisivat sen ommella. Elämä ei ole sarja symmetrisesti aseteltuja opastevaloja; elämä on omaa valoaan hehkuva kehrä, osin läpinäkyvä vaippa, joka ympäröi meitä tietoisuutemme heräämisestä sen sammumiseen. Eikö romaanikirjailijan tehtävä ole välittää tämä vaihteleva, tuntematon ja kahlitsematon henki – miten sekava ja eksyväinen se onkin – sotkematta mukaan vierasta ja ulkopuolista ainesta yhtään enempää kuin on pakko? 

(s. 106)

Nämä Woolfin omaa kirjoittamistaan sivuavat esseet ovat kokoelman parasta antia. Yllä mainitsinkin jo feminismin, ja siitä Woolfilla on myös sanansa sanottavana, vaikkei käsitettä luultavasti vielä tuolla nimellä hänen aikanaan tunnettu. Woolf ihailee Jane Austenia, Brontën sisaruksia ja George Eliotia. Heitä ja oletetettavsti muitakin naiskirjailijoita lukiessa ei voi Woolfin mukaan olla tiedostamatta kirjailjan sukupuolta. Siinä missä Charles Dickens on vain kirjailija, Jane Austen on aina naiskirjailija. Tätä sama ongelmaa George Eliot pyrki välttämään taiteilijanimen valinnallaan, mutta eipä hänenkään todellinen sukupuolensa salaisuutena pysynyt. Woolf on monella tapaa kriittinen naisten erityisasemalle kirjallisuudessa. Se, että kirjailija asemoidaan osaksi tiettyä ryhmää, saa lukijan helposti tulkitsemaan kirjailijan aikeet aina tuota ryhmää puoltaviksi ja sen asemaa tai tekoja selitteleviksi, mikä alkaa helposti ärsyttää vastahakoista lukijaa:

Tästä tulee naisen kirjoittamiseen elementti, joka miehen kirjoittamisesta puuttuu tyystin, jos mies ei satu olemaan työläinen tai musta tai joku muu, joka on jostakin syystä tietoinen epäkelpoisuudestaan. Kirjailijan tarve ajaa omaa asiaansa tai tehdä henkilöhahmostaan oman tyytymättömyytensä tai valituksenaiheittensa puhetorvi ahdistaa lukijaa, tuntuu kuin hänen mielenkiintoaan ohjattaisiinkin äkkiä kahtaalle yhden suunnan sijasta.

(s. 126)

Oletan ylläolevan lainauksen "epäkelpoisuudestaan"-sanalle lainausmerkit. Pelkkä (todellisen tai kuvitellun) alisteisen aseman valittelu ei siis vielä nosta kirjaa taiteen tasolle. Woolfin ihailemia kirjailijoita yhdistää se, että heidän asenteensa ei ole vähemmistön tai uhrin, vaan samalla viivalla kilpailevan taiteilijan. Ehkä jokin yllä kuvatun kaltainen lukijan johdattelu uhriutumiseen oli se, mikä ärsytti hiljattain lukemassani N. K. Jemisinin Broken Earth -trilogiassa.

Woolfin kirjoitustyyli on hyvin tunnistettava. Hän aloittaa usein havainnoilla välittömästä ympäristöstään, minkä kautta hän pikkuhiljaa päätyy analysoimaan aihettaan tarkemmin. Tyyli on jollain tapaa impressionistinen, varsinkin kokoelman jälkipuolen yleisemmissä esseissä. Jälkimmäisen puoliskon esseissä on paljon tekstejä, jotka olisivat kotonaan Woolfin omissa kaunokirjallisissa teoksissaan miltei sellaisinaan. Valitettavasti joukossa on myös esseitä, jotka eivät jaksa pitää mielenkiintoa yllä kirjallisuusesseiden lailla. Ehkä niitä pitäisikin lukea enemmän fiktiona kuin tutkielmina. Toisaalta jälkipuolella muutamassa matkustusaiheisessa esseessä Woolf jopa vähän revittelee huumorilla! Osa esseistä on vastineita lehtikirjoituksiin, mikä ainakin minusta toi esseet hauskasti osaksi laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, vaikka se toinen puoli keskustelusta jääkin tässä kokoelmassa kuulematta.

Nautin Woolfin kirjoituksista ja Kapari-Jatan suomennoksista paikoin kovastikin. En ole tosin ihan vakuuttunut esseiden jaottelusta tässä kokoelmassa. Kirjallisuusesseet ovat kylmästi esseen suomennetun nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä, ja jälkimmäiset esseet taas hyvin löyhästi teemoittain. Usein saman teeman alla on vain pari esseetä, eikä eroa eri teemojen alla aina ole juurikaan havaittavissa. Kirjallisuusesseiden jaottelu alkuperäisen esseekokoelman mukaan tai erillisten esseiden ollessa kyseessä ehkä ilmestymisjärjestyksen mukaan olisi saattanut palvella kokoelmaa paremmin, mutta nämähän ovat aina valintoja ja makuasioita.

Jonathan Swift: Gulliver's Travels

Jonathan Swift: Gulliver's Travels

(1726. Wordsworth Classics, 2001)

How contemptible a thing was human grandeur

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

Käsi ylös, kuka on kuullut lilliputeista? No niin, voitte laskea kädet alas. Mutta kuka on kuullut brobdingnagilaisista, balnibarbilaisista, glubbdubdribilaisista, luggnaggilaisista, yahooista tai houyhnhnmeista? Kaikki ovat Jonathan Swiftin klassikossa Gulliver's Travels kuvattuja kansoja, mutta vain Gulliverin ensimmäisellä matkallaan kohtaamat kämmenenkokoiset Lilliputin valtion kansalaiset ovat päätyneet osaksi arkikieltä ja populaarikulttuuria. Tähän on ehkäpä syynsä. Kirjan neljästä osasta ensimmäinen on helpoin tarina kerrottavaksi.

Laivan lääkäri Lemuel Gulliver haaksirikkoutuu myrskyssä ja herää vieraalta rannalta paikoilleen sidottuna. Jo paljon pitkin maailmaa reissannut ja useita kieliä puhuva Gulliver huomaa joutuneensa minikokoisen kansan vangiksi. Toistakymmentä senttiä pitkät Lilliputin kansalaiset pitävät Gulliveria uhkaavana luonnonoikkuna, jolla on pohjaton ruokahalu. Opittuaan lilliputilaisten kielen Gulliver nousee hovin suosioon ja pääsee kuulemaan Lilliputin kiistoista naapurivaltio Blefuscun kanssa. Lilliputilaiset haaveilevat sodasta ja naapureidensa valloittamisesta, ja siihen Gulliver olisi mahtava ase. Kiistoja on myös maansisäisesti, muun muassa niinkin tärkeästä seikasta kuin kummasta päästä kananmunan syöminen kuuluu aloittaa. Tämä uskonkiista on muodostanut kaksi kilpailevaa koulukuntaa. Sisällissota ja poliittinen vaino moisen vuoksi on tosiasia. Lilliputilaisten fyysinen koko täsmää heidän pikkusieluisuutensa kanssa täydellisesti. 

Lilliput-osio on helposti typistettävissä lastenkirjan seikkailuksi, jolla kuitenkin on jonkinlainen moraalinen opetus. Meno kuitenkin muuttuu aste asteelta kummallisemmaksi ja synkemmäksi, kun Gulliverin matkat jatkuvat. Seuraavalla matkalla Gulliverin laiva ankkuroituu taas tuntemattomalle saarelle täydentämään varastoja, mutta Gulliver jää epähuomiossa pois paluukyydistä. Brobdingnagin saarta asuttavat jättiläiset, joiden silmissä Gulliver on yhtä minimaalinen kuin lilliputilaiset Gulliverin silmissä. Ystävällinen maanviljelijäperhe ottaa Gulliverin hoteisiinsa ympäri maata kierrätettäväksi kuriositeetiksi, josta perheen tytär pitää hyvän huolen. Brobdingnagin jätit ovat moraalisia, viisaita, ymmärtäväisiä, uteliaita ja rauhaa rakastavia - jos ei oteta lukuun julkisia teloituksia. Kun Gulliver ylpeänä kertoo Euroopan kuningaskuntien sotateknologiasta, jätit kauhistuvat ja pitävät eurooppalaisia iljettävinä tuholaisina. 

Kolmannella matkallaan Gulliverin laiva joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Kolmas osa on varmaankin kirjan erikoisin, mutta toisaalta ehkä myös hauskin. Laputan leijuvan linnan matematiikkaan ja tähtitieteeseen fiksoituneet miehet täytyy herättää mietiskelyistään säännöllisesti läimäyksillä, jotteivät he jatkuvasti törmälisi ja satuttaisi itseään. Samalla Laputan naiset ilakoivat maan tasalla olevien kaupunkien miesten kanssa, eivätkä laputalaiset miehet edes huomaa heidän poissaoloaan. Balnibarbissa taas valtionjohto on päättänyt ottaa maanviljelyssä ja rakennusteollisuudessa käyttöön tieteen uusimmat teoriat, jotka he ovat valitettavasti ymmärtäneet hieman väärin. Niitä on kuitenkin pakko härkäpäisesti noudattaa, vaikka kansa näkee nälkää ja rakennukset sortuvat. Älykkyys ei aina ole viisautta.

Viimeisellä matkalla laivan miehistö kääntyy Gulliveria vastaan (huomatkaa kerta kerralta kovenevat kohtalot!), ja Gulliver jää yksin saarelle, jota asuttavat älykkäät hevoset. Hevosten kanssa jonkinlaisessa välinpitämättömässä yhteiselossa asuvat yahoot, jotka näyttävät erehdyttävästi ihmisiltä. Siinä missä hevoset ovat ylväitä olentoja, joille valehtelukin on tuntematonta, ovat yahoot ihmisen irvikuvia: likaisia, väkivaltaisia, typeriä, itsekkäitä, iljettäviä petoja. Hevoset eivät voi käsittää, miten jokin niin yahoolta näyttävä kuin Gulliver saattaa olla niin älykäs, että kykenee keskusteluun. Kuten jättiläisiä, myös hevosia kummastuttaa ihmisten sodankäynti. Gulliver joutuu kohtaamaan oman lajinsa järjettömyyden selittäessään sodankäynnin käsitettä hevosille. Syitä moiselle väkivallan teollistamiselle on monia, ja kaikki niistä yhtä järjettömiä:

He asked me what were the usual causes or motives that made one country go to war with another. I answered they were innumerable; but I should only mention a few of the chief. Sometimes the ambition of princes, who never think they have land or people enough to govern; sometimes the corruption of ministers, who engage their master in a war in order to stifle or divert the clamour of the subjects against their evil administration. Difference in opinions hath cost many millions of lives: for instance, whether flesh be bread, or bread be flesh; whether the juice of a certain berry be blood or wine; whether whistling be a vice or a virtue; whether it be better to kiss a post, or throw it into the fire; what is the best colour for a coat, whether black, white, red, or gray; and whether it should be long or short, narrow or wide, dirty or clean; with many more. Neither are any wars so furious and bloody, or of so long continuance, as those occasioned by difference in opinion, especially if it be in things indifferent.
(s. 185)

Gulliverin käsitys lajikumppaneistaan alkaa lähentyä ihmisvihaa. Siinä missä kirjan alussa Gulliver pystyi naureskelemaan Lilliputin asukkaille ja kokemaan ylemmyydentuntoa, menevät yahoot niin pahasti Gulliverin ihon alle, ettei hän kykene enää erottamaan ihmistä noista olennoista. Swift osoittaa kirjallaan lukijalle peiliä, joka ei juuri sääliä tunne. Sota, poliittinen nahistelu ja omaneduntavoittelu, typeryys, taikausko ja sokeasti noudatettavat pseudotieteelliset dogmit osoitetaan juuri niin naurettaviksi kuin ne ovatkin.

Gulliver on matkoillaan aina luonnonoikku ja yksin, mutta jokaisesta maasta hänelle löytyy aina myötätuntoinen kumppani. Näiden tuttavien avulla Gulliver pääsee osalliseksi vieraista maista, joiden uskomuksia, kulttuuria ja rituaaleja tämä yrittää ymmärtää. Tavat tuntuvat usein järjettömiltä, mutta niin tuntuisivat meidänkin tapamme ulkopuolisen silmissä. Yksikään tavatuista kansakunnista ei toki ole täydellinen, vaan kaikki esittävät jonkinlaisen kritiikin meidän maailmastamme. Matkoilta palatessaan Gulliver on kerta kerralta enemmän yksinäisempi kotonaan, perheen parissa, joka ei ymmärrä Gulliverin seikkailuja ja joiden kanssa hän ei tunne kuuluvansa oikein enää edes samaan lajiin.

Gulliverin matkat ovat yllättävän synkkää satiiria kepeän seikkailun lomassa, ja varmasti kirja, jonka tulen lukemaan uudestaan tulevaisuudessa. Helmet-haasteesta Gullivers's Travels täyttää kohdat:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
23. Kirjassa on mukana meri
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
33. Selviytymistarina

"Mikroskoopin lasilevyllä"

H. G. Wells: Maailmojen sota

(The War of the Worlds, 1898. Suom. Matti Kannosto. Tammi, 2005)

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Tuhatkahdeksansataaluvun loppuvuosina ei kukaan olisi voinut uskoa, että tätä meidän maailmaamme pitivät tarkasti ja hellittämättä silmällä ihmistä suuremmat ja silti yhtä kuolevaiset älyt, että samaan aikaan kun ihmiset hyörivät omien askareittensa parissa heitä tarkkailtiin ja tutkittiin kenties yhtä yksityiskohtaisesti kuin mikroskoopin käyttelijä saattaa tarkastella vesipisarassa parveilevia ja lisääntyviä lyhytikäisiä olentoja. Pallonsa pinnalla äärettömän itsetyytyväisinä pikku asioitaan hoitavat ihmiset pitivät aineellisen maailman valtaansa itsestään selvänä. Samoin tekevät ehkä likoeläimet mikroskoopin lasilevyllä.

Näillä sanoilla alkaa tieteiskirjallisuuden edelläkävijän, H. G. Wellsin eräs pääteoksista, Maailmojen sota. Wells oli ranskalaisen Jules Vernen ohella tärkeimpiä tulevaisuuden visiönäärejä kirjallisuudessa, ja jotain samaa heissä kenties onkin. Molempien teokset ovat seikkailun ja mielikuvituksen juhlaa. Tosin minun kapealla otannalla lukemistani teoksista siinä missä Verne oli kiinnostunut keksinnöistä ja tutkimusmatkoista, tuntuu Wells olleen kiinnostuneempi yhteiskunnasta ja ihmisestä.

Tapahtumapaikkana ja -aikana on siis 1800-luvun lopun Lontoo, jonka lähiseudulle eräänä päivänä tömähtää taivaalta jonkinlainen valtava lieriö, jonka sisältä kuuluu epämääräisiä ääniä. Aluksi ilmiö ei kiinnosta juuri ketään, mutta kun sieltä purkautuu esille Mars-planeetalta peräisin olevia olentoja sädetykkeineen, asia alkaa kiinnostaa - no, itse asiassa ei vieläkään juuri ketään. Tieto leviää hitaasti, ihmiset jatkavat normaalia elämäänsä ja väheksyvät maaseudulla tapahtuvia kummallisuuksia ja epäilevät niiden todenperäisyyttä. Tästä voisi vetää yhtymäkohtia nykyajan kriiseihin ja siihen, kuinka helposti ne jätetään huomiotta siihen asti, kunnes ne koskevat meitä henkilökohtaisesti.

Kertojana toimiva nimetön filosofi on ensimmäisten joukossa todistamassa marsilaisten tuhovoimaa, ja vähitellen tieto ja tiedon myötä paniikki leviävät väestöön. Maan voimakkaampi vetovoima hidastaa olioiden liikkumista, mutta niiden mukanaan tuomat kolmijalkaiset panssariajoneuvot mahdollistavat nopean mobilisaation. Armeija yrittää parhaansa, mutta Maxim-konekiväärit hädin tuskin naarmuttavat kolmijalkatankkeja. Lisää lieriöitä laskeutuu maahan, ja vastarinta osoittautuu hyödyttämäksi. Olennot jättävät jälkeensä pelkkää tuhoa. Yhteydet ulkomaailmaan katkeavat, mutta oletus on, että hyökkäys on maailmanlaajuinen. "Me ollaan pojat hävitty tää peli", toteaisi Kummelista tuttu jääkiekkovalmentaja.

Muuta ei siis voi kuin yrittää selvitä. Kertoja joutuu todistamaan ihmisten kaappauksia ja laajamittaista tuhoa, joka raunoittaa Lontoonkin pahoin. Raunoissa piileskellessään hän lyöttäytyy toisen pakolaisen kanssa yhteen, mutta huomaa, että helvetti todella on toiset ihmiset. Typerä, järkensä menettänyt kumppani haaskaa muonavaroja, itkeskelee ja huutelee järjettömiä ja on vähällä paljastaa sijainnin marsilaisille. Päähenkilö ei juuri tunne myötätuntoa kanssaihmistä kohtaan, eikä taistelussa tunneta sankaruutta. Selviytymisvietti ja paineensietokyky punnitaan, eikä kaikkien psyyke sitä kestä. Kaksikymmentä vuotta teoksen kirjoittamisen jälkeen britit saivat oikeasti kokea laajamittaisen, modernin sodan seuraukset ensimmäisessä maailmansodassa.

Mutta miksi marsilaiset hyökkäävät? Sekin käydään läpi, eikä motiivina ei ole mieletön tuhoamisvimma. Tilan puute, hupenevat luonnonvarat ja tunne oikeudesta vähemmän kehittyneen kansan alueisiin - alkaako kuulostaa tutulta? Esimerkkejä erilaisista "marsilaisista" meidän maailmassamme voi keksiä aina hunneista konkistadoreihin ja natsi-Saksan vaatimuksiin elintilasta arjalaisille kansoille. Jotkut varmaan pitävät Välimeren yli Eurooppaan saapuvia pakolaisia omanlaisina marsilaisinaan, jotka tulevat tuhoamaan eurooppalaisen kulttuurin. Tavallaan onkin hienoa, etteivät marsilaiset Maailmojen sodassa jää pelkiksi tuhoamiskoneiksi, vaan niillä on omat syynsä tehdä, mitä tekevät, vaikka syitä ei voisi hyväksyäkään. Se tekee niistä, paradoksaalista kyllä, inhimillisempiä, vaikka omaa näkökulmaa ne eivät romaanissa saakaan. Nykyperspektiivistä Maailmojen sodassa on siis todella paljon yhteiskunnallista kritiikkiä, sekä teräviä ja kiistanalaisia huomioita.

Maailmojen sota löytyi Oulun kaupunginkirjastosta henkilökunnan suosittelemien kirjojen hyllystä, siksipä tämä täyttää minun haasteessani kohdan 50. Muita sopivia kohtia olisivat esimerkiksi 23. Käännöskirja, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään, 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

"Ten little soldier boys"

Agatha Christie: And Then There Were None

(1939. Harper Collins, 2015)

24. Kirjassa selvitetään rikos

Ihan alkuun on pakko sanoa, etten ole mikään dekkarien asiantuntija. Agatha Christiestä, tuosta genren kiistattomasta klassikostakin, tuntemukseni rajoittuu oikeastaan vain David Suchetin tähdittämään Hercule Poirot -tv-sarjaan, josta kyllä sinänsä olen pitänyt. Tämä on kuitenkin kirja, jonka nimestä olen ollut tietoinen lähes niin kauan kuin olen ollut tietoinen siitä, mitä kirjat ovat. Suomessa tämä kirja tunnetaan nykyään nimellä Eikä yksikään pelastunut, mikä on varsin kelpo käännös nykyiselle englanninkielisen painoksen nimelle, mutta varmasti monelle vanhempi suomennos ja sen poliittisesti epäkorrekti nimi on tutumpi: Kymmenen pientä neekeripoikaa. Isossa-Britanniassa teos julkaistiin alunperin vuonna 1939 nimellä Ten Little Niggers, kun taas Yhdysvalloissa se julkaistiin nimellä And Then There Were None juonelle tärkeän lastenlorun viimeisen säkeen mukaan. Jotenkin ironista, että rotutietoisessa Amerikassa rasistiseksi koettu "nigger"-sana vaihdettiin tuosta lorusta vain marginaalisesti vähemmän loukkaavaan "Indian"-sanaan. Mutta kukapa alkuperäiskansasta välittäisi.

Lähtökohtaisesti vastustan sensuuria poliittisen korrektiuden - tai oikeastaan minkään muunkaan nimissä. Paljon on keskusteltu esimerkiksi Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuista, ja sen runsaasta "nigger"-sanan käytöstä afroamerikkalaisia kuvatessaan, ja kuinka kirjaa pitäisi muokata koululukemistoihin. Mutta se sana on osa Yhdysvaltain kulttuurihistoriaa, ja eräs Huckleberry Finnin merkittävimmistä pointeista on juuri se tapa, millä mustiin amerikkalaisiin on suhtauduttu ja kuinka tuo suhtautuminen on edelleen ajankohtainen kielen muuttumisesta huolimatta. Toisaalta ymmärrän sen, että kuka minä olen sanomaan mistä saa loukkaantua ja mistä ei, varsinkaan kun en itse kuulu ihmisryhmään, johon tuolla termillä viitataan. "Nigger" ja suomen kielen "neekeri" koetaan ilman epäilyksen häivääkään loukkaaviksi sanoiksi ja rasistiseksi vallankäytöksi, enkä missään nimessä käyttäisi noita sanoja arkikielessä, kuten ei tulisi mielestäni kenenkään. Mutta en myöskään hyväksy historian uudelleenkirjoittamista ja kaunistelua siinä pelossa, että joku saattaisi loukkaantua. Rajanveto on vaikeaa.

Se kiistanalaisesta nimestä, nyt itse kirjan pariin. Kymmenen eri taustoista kotoisin olevaa henkilöä, kaikki eri-ikäisiä ja eri sukupuolta edustavia, saavat salaperäisen kutsun saarelle nimeltä Soldier Island (kaikki arvannevat, minkä niminen saari alkuperäisessä versiossa on). Kutsujen perusteet ovat yhtä kirjavat kuin henkilöiden taustat. Ainoa todella heitä kaikkia yhdistävä tekijä on, että kaikkien lähipiirissä on kuollut joku epämääräisissä olosuhteissa. Vieraat asettuvat kodiksi saarella sijaitsevaan kartanoon. Jokaisen vieraan huoneen seinällä on loru kymmenestä sotilaspojasta, jotka yksi kerrallaan potkaisevat tyhjää:

Ten little Soldier boys went out to dine; One choked his little self and then there were nine.
Nine little Soldier boys sat up very late; One overslept himself and then there were eight.

Ja niin edelleen, kunnes viimeinenkin sotilaspoika on heittänyt veivinsä. Kaikkien kokoonnuttua olohuoneeseen salaperäinen ääni gramofonista lukee heille lakia: he kaikki tulevat kuolemaan rangaistuksena kuoleman tuottamuksesta toiselle. Yksi kerrallaan vieraat joutuvat murhaajan uhriksi, jokainen lorun ennustamalla tavalla. Aina kun yksi vieras kuolee, katoaa olohuoneen pöydältä posliininen sotilasfiguuri, joita on yhtä monta kuin vieraitakin. Mutta kuka vieraita oikein päästää päiviltään? Sen on oltava yksi heistä.

Asetelma on suorastaan herkullinen, ja Christie ei juuri paljasta korttejaan ennen lopun jälkisanoja. And Then There Were None on klassinen dekkari, jossa muutama asia teki erityisesti vaikutuksen. Ensinnäkin, kuka hyvänsä vieraista voisi olla murhaaja, ja huomasin vaihtavani omaa epäiltyäni useaan otteeseen. Silti veikkaukseni meni pieleen! Loppu on kuitenkin ihan looginen. Lisäksi pidin niistä hetkistä, kun Christie päästi hahmonsa olemaan yksin omien ajatustensa kanssa. Nuo harvassa olevat yksinpuhelut kertoivat hahmoista paljon enemmän kuin suoraan sanottuna kankea dialogi. Ja kai vuorosanoja voisi merkitä jollain muulla tavalla kuin loputtomilla "he said" ja "she said" -sivulauseilla? Ne nimittäin kävivät miltei sietämättömiksi.

Kirja oli nopealukuinen ja viihdyttävä, ja ymmärrän kyllä miksi se on genrensä klassikko. Mutta entä sitten kirjan nimi? Muutos on kirjan sisällön näkökulmasta kuitenkin aika triviaali, joten en näe siinä ongelmaa. Sillä, mikä on tapahtumapaikan tai edes juonelle tärkeän lorun nimi ei tässä tapauksessa ole merkitystä. Vaikka vanhempi suomennos soljuu jotenkin rytmisesti paremmin, ehkä on kuitenkin oikein ottaa uusia painoksia vain Eikä yksikään pelastunut -nimisestä kirjasta. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

"I am quite enough in love"

Jane Austen: Emma

(1815. One World Classics, 2007)

38. Kirjassa mennään naimisiin

En luultavasti spoilaa ketään, jos totean että kohtaan 38, "kirjassa mennään naimisiin", sopisi mikä hyvänsä Jane Austenin romaaneista. Alusta asti on lukijalle selvää, että totta kai kirjan sankaritar päätyy lopussa naimisiin rakkautensa kohteen kanssa, vaikka tämä ei sitä alussa itse tietäisikään. Loppuratkaisun takia Austenia ei kannatakaan lukea. Virginia Woolf on sanonut, että kaikista suurista kirjailijoista Jane Austenia on kaikkein vaikein saada kiinni suuruudesta ("to catch in the act of greatness", kuten hän englanniksi sanoo). Yksi suuruuden määritelmä voisi olla se, että Austenin romaaneissa mikään ei tapahdu sattumalta eikä kukaan hahmoista käyttäydy epäuskottavasti. Austen on tarkkanäköinen psykologinen realisti, joka kirjoittaa romanttisia tarinoita.

Tämän romaanin sankaritar on Emma Woodhouse, kaunis, älykäs, rikas ja hurmaava nuori nainen, jolla on hyvin vähän ongelmia elämässään. Ärsyttävä tapaus, siis. Emma on tyytyväinen itseensä saatettuaan omasta mielestään onnistuneesti yhteen kotiopettajattarensa neiti Taylorin ja herra Westonin, joiden avioliittoa hän nyt pääsee ihailemaan. Tästä innostuneena Emma alkaa parittaa siipiensä suojaan ottamaansa Harriet-neitiä kirkkoherra Eltonille, koska, no, he nyt vain vaikuttavat olevan luotuja toisilleen. Harriet on kuitenkin avioton lapsi, eikä siis missään nimessä voi naida arvostettua kirkkoherra Eltonia, kuten Emman läheinen perheystävä herra Knightley tiukasti muistuttaa. Herra Knightley on ainoa, joka uskaltaa kritisoida omasta mielestään erehtymätöntä Emmaa. Varoittelut eivät Emmaa estä, ja Harriet ottaa tietenkin viisaan ja kokeneen Emman neuvosta vaarin ikävin seurauksin. Lopulta Emma ajaa myös itsensä hankaluuksiin tekemällä äkkinäisiä johtopäätöksiä, kun seudulle saapuvat viehättävä neiti Jane Fairfax ja herra Westonin poika edellisestä avioliitosta, Frank Churchill. Emman ja Frank Churchillin välillä on selkeää flirttiä, mutta Emmalle tuo flirtin laatu ei ole kovin selvää:

Emma continued to entertain no doubt of her being in love. Her ideas only varied as to the how much. At first, she thought it was a good deal; and afterwards, but little. -- He is undoubtedly very much in love —every thing denotes it—very much in love indeed!—and when he comes again, if his affection continue, I must be on my guard not to encourage it.—It would be most inexcusable to do otherwise, as my own mind is quite made up.
(s. 202)

Eli aikamoista henkilödraamaa on luvassa, eikä rakkaus näyttele siinä suurinta osaa. Austen luo draamansa näennäisen hienovaraisista aineksista, jotka pyörittävät henkilögallerian elämää: luokkarajat, etiketti, raha-asiat, omaneduntavoittelu, sekä tietenkin myös rakkaus. Rakkaus ei tosin ole päämotivaatio avioliittoon. Oman yhteiskunnallisen statuksen parantaminen ja yksinkertaisesti naisen taloudellisen selviämisen turvaaminen ovat usein tärkeämpiä syitä, kuten esimerkiksi nousukkaalla rouva Eltonilla tai entisellä kotiopettajatar neiti Taylorilla. Emma onkin harvinainen tapaus siinä, että hän on taloudellisesti riippumaton, eikä siis kaipaa avioliittoa taloutensa turvaamiseksi. Emmalle itselleen siis vain rakkaus ja kumppanuus voivat toimia yllykkeenä avioliittoon. Mutta hän sanoutuu irti tällaisista suunnitelmista ja keskittyy kepeään "match-makingiin" muiden suhteen.

Vaikka Emmaa pidetään eräänä Austenin parhaista teoksista, se on minulle ollut ehkä vaikein luettava. Tämä oli toinen kerta kun luin kirjan, ja edelleen päähenkilön sietämättömyys teki kirjasta vaikeaa nieltävää. Keventäviä valonpilkahduksia on harvassa - lähinnä harmiton höppänä herra Woodhouse, Emman isä, joka varoittelee kylmän ilman vaaroista ja unelmoi laihasta vellistä illalliseksi.

Pahin Emmaan liittyvä rikkomus koskee kirjan säälittävintä hahmoa, vanhapiika neiti Batesia. Neiti Bates on köyhä, ruma, naimaton, typerä, tylsä, mutta hyväntahtoinen - siis kaikkea sitä, mitä Emma ei ole. Kaikki tiedostavat neiti Batesin epäonnisen kohtalon elämässä, joten eivät kritisoi tätä jos hän onkin joskus pitkästyttävä loputtomine jaaritteluineen, jotka eivät johda mihinkään. Paitsi Emma. Austen on empaattinen ja lämmin kirjoittaja, mutta myös piikikäs välillä julmuuteen asti. Julmuus ei kuitenkaan kohdistu viattomiin, hyväntahtoisiin tai edes typeriin henkilöhahmoihin. Typeryyttäkin pahempi synti on moraalittomuus ja sokeus toisten tunteita kohtaan. Näistä jälkimmäiseen kirjan päähenkilö Emma syyllistyy jatkuvasti. Miten siis saada lukijan sympatiat hänen puolelleen odottamaan välttämätöntä nöyrtymistä?

Lopulta tietenkin ylpeys johtaa lankeemukseen ja synninpäästöön, jokainen kirjan tapahtuma ja jokainen repliikki voi johtaa vain yhteen lopputulokseen. Matkalla tähän itsetietoisuuteen lukijaa on viety kiusaantumiseen asti kohtaamaan päähenkilön vajavaisuudet toisten huomioon ottamisessa. Ansaitseeko Emma itse löytää rakkauden kaiken sen jälkeen, mitä on tehnyt muille omahyväisyydessään? Austen jättää ainakin minut epäilemään. Joidenkin mielestä romanttisena kirjailijana pidetty Austen on minun mielestäni toisinaan jopa raadollinen ihmissuhteiden kuvauksessaan. Ja sitä kautta pelottavan realistinen.

Jos joskus jossain tulevassa Helmet-lukuhaasteessa on kohta "kirjan päähenkilö on epämiellyttävä", voisin suositella tätä kirjaa siihen kohtaan. Tässä haasteessa se sopii kohdan 38 lisäksi kohtiin 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.