Siddhartha Mukherjee: Geeni – Intiimi historia
The Gene – An Intimate History, 2016. Suom. Natasha Vilokkinen. Vastapaino, 2019
Se, että munkki pyrki ymmärtämään periytymistä houkuttelemalla hiiriä parittelemaan, oli hieman liian uskallettua jopa augustinolaisille. Mendel oli vaihtanut hiiret kasveihin ja siirtänyt kokeet kasvihuoneeseen. Apotti oli antanut siunauksensa. Hiiret olivat liikaa, mutta hernettä hän ei onneksi vetänyt nenäänsä.
(s. 61)
Kirjan etenee aikajärjestyksessä, ja se toimii. Mukherjee etenee yksinkertaisemmista käsitteistä monimutkaisempiin, samalla tavalla kuin tieto geeneistäkin on kasvanut ja kerääntynyt. Tällä Mukherjee pitää huolen siitä, että lukija pysyy koko ajan kärryillä. Kun jokin uusi käsite on ensin määritelty karkealla tasolla, voidaan sitä lähteä myöhemmin tarkentamaan, eikä lukijaa heitetä heti syvään päähän. Esimerkiksi kirjan läpi käsitelty DNA:n vaikutusketju – eli kuinka geenit välittävät RNA:n avulla ohjeita proteiinien muodostamiseksi, kuinka nuo proteiinit rakentavat organismeja, jotka ympäristöstä ärsykkeitä saatuaan vuorostaan säätelevät geenien toimintaa – täydentyy ja laajenee kirjan edetessä.
Kirjasta jäi mieleen muutamia erittäin mielenkiintoisia pointteja. Ensimmäinen on perinnöllisyyden ja periytyvyyden välinen ero. Perinnöllisyys tarkoittaa sitä, kuinka paljon jokin ominaisuus on riippuvainen geeneistä, kun taas periytyvyys tarkoittaa sitä todennäköisyyttä, jolla tuo ominaisuus siirtyy vanhemmilta lapselle. Esimerkiksi älykkyys on noin 70-prosenttisesti perinnöllinen. Kuitenkin se on vain noin 20-prosenttisesti periytyvä, eli todennäköisyys sille, että huippuälykkäiden vanhempien lapset olisivat myös huippuälykkäitä, on noin viidesosan luokkaa. Ääripäät ovat aina harvinaisempia, ja jälkeläiset ovat aina todennäköisemmin lähempänä keskiarvoa.
Toinen mieleen jäänyt pointti liittyy sukupuoli-identiteettiin ja seksuaalisuuteen. Viime aikoina keskustelu sukupuolten moninaisuudesta ja siitä, miten sukupuoli koetaan, on käynyt vahvana, ja hyvä niin, sillä aihe on tärkeä. Biologinen sukupuoli on eri asia kuin sosiaalinen sukupuoli, eikä kumpikaan niistä määrää seksuaalista suuntautumista. Kuitenkin geeneillä on yllättävän suuri merkitys biologisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin välisessä yhteydessä. Suurin osa geneettisesti miespuolisista identifioituu miehiksi. Kokeet, joissa ilman ulkoisia sukuelimiä syntyneet geneettisesti miespuoliset on kasvatettu tyttöinä, ovat lähes poikkeuksetta johtaneet koehenkilön vakaviin itsetunto- ja mielenterveysongelmiin. Tämä ei tietenkään missään nimessä poista sosiaalisten sukupuoli-identiteettien kirjoa, eikä biologinenkaan sukupuoli ole aina yksiselitteinen.
Kolmas ja ehkä tärkein pointti liittyy ihmisrodun määritelmään. Ihmisiä on historian saatossa pyritty luokittelemaan eri rotuihin ja sitä kautta jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen. Luokittelusta taas ei ole pitkä matka sen määrittelyyn, keiden on soveliasta lisääntyä ja täyttää maa, ja keiden taas olisi hyvä kadota maan päältä. Tätä harrastettiin muun muassa Yhdysvalloissa kauan ennen natsi-Saksaa. Tälle ei kuitenkaan ole mitään tieteellistä pohjaa. Ihmislajin sisällä geneettinen vaihtelu on hämmästyttävän vähäistä. Itse asiassa geneettinen vaihtelu yhden ihmispopulaation sisällä on huomattavasti suurempaa, kuin vaihtelu kahden eri populaation välillä. Samoja apinoita tässä siis ollaan kaikki tyynni.
Ihmistä on ihmiskunnan tutkittava
Sanon heti alkuun, että Geeni – Intiimi historia on eräs parhaita lukemiani tietokirjoja, eikä vähiten Natasha Vilokkisen upean suomennoksen vuoksi. Siddhartha Mukherjee selittää geenien toimintaa ja käy läpi geenitutkimuksen historiaa selkeästi, johdonmukaisesti, viihdyttävästi ja koskettavasti. Mukherjee sitoo geenien historian oman sukunsa historiaan ja sen periytyviin mielenterveysongelmiin, sekä historian saatossa tieteen väärintulkintojen uhriksi joutuneiden kohtaloihin. Vilokkinen tekee loistavan työn kääntäessään tämän kaiken sävykkääksi suomeksi – jopa puujalkavitsejä myöten. Mukherjee ja Vilokkinen panevat parastaan kuvauksessa augustinolaismunkki Gregor Mendelin varhaisista kokeista herneillä:
Se, että munkki pyrki ymmärtämään periytymistä houkuttelemalla hiiriä parittelemaan, oli hieman liian uskallettua jopa augustinolaisille. Mendel oli vaihtanut hiiret kasveihin ja siirtänyt kokeet kasvihuoneeseen. Apotti oli antanut siunauksensa. Hiiret olivat liikaa, mutta hernettä hän ei onneksi vetänyt nenäänsä.
(s. 61)
Kirjan etenee aikajärjestyksessä, ja se toimii. Mukherjee etenee yksinkertaisemmista käsitteistä monimutkaisempiin, samalla tavalla kuin tieto geeneistäkin on kasvanut ja kerääntynyt. Tällä Mukherjee pitää huolen siitä, että lukija pysyy koko ajan kärryillä. Kun jokin uusi käsite on ensin määritelty karkealla tasolla, voidaan sitä lähteä myöhemmin tarkentamaan, eikä lukijaa heitetä heti syvään päähän. Esimerkiksi kirjan läpi käsitelty DNA:n vaikutusketju – eli kuinka geenit välittävät RNA:n avulla ohjeita proteiinien muodostamiseksi, kuinka nuo proteiinit rakentavat organismeja, jotka ympäristöstä ärsykkeitä saatuaan vuorostaan säätelevät geenien toimintaa – täydentyy ja laajenee kirjan edetessä.
Kirjasta jäi mieleen muutamia erittäin mielenkiintoisia pointteja. Ensimmäinen on perinnöllisyyden ja periytyvyyden välinen ero. Perinnöllisyys tarkoittaa sitä, kuinka paljon jokin ominaisuus on riippuvainen geeneistä, kun taas periytyvyys tarkoittaa sitä todennäköisyyttä, jolla tuo ominaisuus siirtyy vanhemmilta lapselle. Esimerkiksi älykkyys on noin 70-prosenttisesti perinnöllinen. Kuitenkin se on vain noin 20-prosenttisesti periytyvä, eli todennäköisyys sille, että huippuälykkäiden vanhempien lapset olisivat myös huippuälykkäitä, on noin viidesosan luokkaa. Ääripäät ovat aina harvinaisempia, ja jälkeläiset ovat aina todennäköisemmin lähempänä keskiarvoa.
Toinen mieleen jäänyt pointti liittyy sukupuoli-identiteettiin ja seksuaalisuuteen. Viime aikoina keskustelu sukupuolten moninaisuudesta ja siitä, miten sukupuoli koetaan, on käynyt vahvana, ja hyvä niin, sillä aihe on tärkeä. Biologinen sukupuoli on eri asia kuin sosiaalinen sukupuoli, eikä kumpikaan niistä määrää seksuaalista suuntautumista. Kuitenkin geeneillä on yllättävän suuri merkitys biologisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin välisessä yhteydessä. Suurin osa geneettisesti miespuolisista identifioituu miehiksi. Kokeet, joissa ilman ulkoisia sukuelimiä syntyneet geneettisesti miespuoliset on kasvatettu tyttöinä, ovat lähes poikkeuksetta johtaneet koehenkilön vakaviin itsetunto- ja mielenterveysongelmiin. Tämä ei tietenkään missään nimessä poista sosiaalisten sukupuoli-identiteettien kirjoa, eikä biologinenkaan sukupuoli ole aina yksiselitteinen.
Kolmas ja ehkä tärkein pointti liittyy ihmisrodun määritelmään. Ihmisiä on historian saatossa pyritty luokittelemaan eri rotuihin ja sitä kautta jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen. Luokittelusta taas ei ole pitkä matka sen määrittelyyn, keiden on soveliasta lisääntyä ja täyttää maa, ja keiden taas olisi hyvä kadota maan päältä. Tätä harrastettiin muun muassa Yhdysvalloissa kauan ennen natsi-Saksaa. Tälle ei kuitenkaan ole mitään tieteellistä pohjaa. Ihmislajin sisällä geneettinen vaihtelu on hämmästyttävän vähäistä. Itse asiassa geneettinen vaihtelu yhden ihmispopulaation sisällä on huomattavasti suurempaa, kuin vaihtelu kahden eri populaation välillä. Samoja apinoita tässä siis ollaan kaikki tyynni.
Voin suositella Mukherjeen teosta erittäin lämpimästi, jos perinnöllisyys ja tieteen historia vähänkään kiinnostavat!
