Elisa Kaldvee: Fiin tyttäret - Exsiccata

Elisa Kaldvee: Fiin tyttäret - Exsiccata

(Marketiimi, 2017)

Avaimet tuntemattomille vesille, noituuteen

37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Nyt mentiin Helmet-haasteen avulla ns. syvään päähän. Kirjaston tietokannasta hakusanaksi vaimoni etunimi, listan ensimmäinen paikalla ollut kirja hyllystä mukaan ja lainaustiskille. Mitään muuta en kirjasta tiennyt. Kirjailijan nimi, teoksen nimi, kustantaja, etukansi, takakansi, mikään niistä ei sanonut yhtikäs mitään. Nyt lähdettäisiin tutkimusmatkalle.

Jossain nimeämättömässä paikassa, joka on meidän maailmassamme mutta ei aivan, seisoo Villa Tiglio, kartano tai linna, jonka tilukset ulottuvat silmänkantamattomiin. Aikakausi on määrittelemätön, mutta se voisi olla 1900-luvun alkua. Talossa asuu perhe, isä, äiti ja kolme lasta. Lapsista vanhin, poika nimeltä Willi lähetetään pois jonkin rikkomuksen tehtyään. Tarinan kertoja, kirjan alussa viisivuotias tyttö Picabo ihmettelee asiaa, mutta ei jää sitä pohtimaan sen syvemmin. Picabo ja hänen pikkusiskonsa Stella tutkivat mielellään pihan kasveja ja ötököitä ja janoavat lisää tietoa niistä. Isä ja äiti perustavat kirjastohuoneen, jonne alkaa kerääntyä yksi kerrallaan kauniita luonnontieteellisiä teoksia.

Picabo saa kummia kohtauksia, joissa maailma mustenee ja hänen peilikuvansa katoaa. Kohtaukset liittyvät jotenkin perintökalleutena suvussa kulkevaan medaljonkiin. Erään tällaisen kohtauksen jälkeen muu perhe on kauhuissaan ja äiti ja Stella-sisko lähtevät kaupunkiin. Matkalla tapahtuu jokin onnettomuus, jonka seurauksena sekä äiti että pikkusisko kuolevat. Picabo jää kahden isänsä kanssa, joka synkistyy, katkeroituu ja tytärtään suojellakseen sulkee tämän talon sisälle ankaran poistumiskiellon saattelemana. Tulevina vuosina talossa käyvät Picaboa tapaamassa niin naapurin mehiläishoitaja kuin myöhemmin palkattu yksityisopettaja, joka on avioliiton kautta sukua Picabon äidille. Selviää, että Picabon suvun naisilla on medaljongin myötä kyky nähdä asioita, mutta siihen liittyy myös kirous kaikkia miehiä kohtaan, jotka saavat tämän erikoistaidon tietoonsa. Picabon tullessa teini-ikäiseksi taloon palkattu puutarhuri Isaac pistää Picabon elämän sekaisin useammalla kuin yhdellä tavalla.

Isaac nappaa minua ranteesta kiinni, vilkuilee mosaiikkikoruani levottomasti ja ohjaa minut istumaan suihkulähteen altaan reunalle. Hän kietoo käsivartensa ympärilleni, kuin suojellakseen kenties, estääkseen minua tipahtamasta vesialtaaseen. Pidän hänen käsiensä suojasta, turvasta jossa olen hänen vartalonsa lähellä.
(s. 291)

Tämä on se, mitä käsitin kirjan juonesta. Sukukirous ja lumottu medaljonki, linnaan lukittu lahjakas tyttö, komea työmies aateliskartanon mailla teinitytön haaveita täyttämässä... Sinänsä kirjan elementit ovat tuttua kauraa. Tuntuu siltä, että Kaldveella on ollut mielessään tarinan aihio, jonka hän haluaisi saada kerrottua. Tuntuu vain siltä, että hän ei ole aivan tiennyt, miten tarinansa kertoisi muille. Fiin tyttäret - Exsiccata on trilogian ensimmäinen osa. Valitettavasti se on muodoton, hahmoton ja vailla tarttumapintaa. Kirjan alussa proosa pomppii tilanteesta toiseen. Voi toki olla, että sillä kuvataan viisivuotiaan tytön rajattua näkökulmaa ja keskittymiskykyä, jolloin annan Kaldveelle aplodit rohkeasta tyylikeinosta à la William Faulkner. Valitettavasti tekstin muut huolimattomuudet antavat sen vaikutelman, että töksähtelevyys ei ole tarkoituksellista.

Tapahtumia ei pohjusteta, eikä kirjan rakenne anna vinkkiä siitä, mihin suuntaan tarina olisi kehittymässä. Näkökulma vaihtelee, taustoja avataan vähän sattumanvaraisissa paikoissa, ja joitain asioita toistetaan syistä, joita en aivan ymmärrä. Lukijana kaipaisin hieman kättä pidempää, jotain apuvälinettä, jolla päästä tarinaan ja maailmaan mukaan. Päällimmäisenä kaikesta jää mieleen hämmennys: mitä tässä tapahtuu, ketä nämä ihmiset ovat ja miksi minun pitäisi tapahtumista välittää? Takakansi ei juuri anna apua. Siinä mainitaan neljä erisnimeä, jotka itse kirjassa tulevat vastaan ensimmäisen kerran sen puolessa välissä. Tarina on voinut olla selkeä Kaldveelle, mutta selkeä se ei ole lukijalle oikein kirjan lukemisenkaan jälkeen.

Teoksen kaunokirjallisista puutteista huolimatta suurin ärsytyksen aihe oli kuitenkin täysin sietämätön kirjoitusvirheiden määrä. Valehtelematta joka aukeamalle on jäänyt jokin lyöntivirhe, joista suurin osa on vain kiusallisia hutipainalluksia (käynnös -> köynnös), mutta kun ne toistuvasti esiintyvät samoissa sanoissa ja varsinkin kirjan hahmojen nimissä, huomio alkaa kiinnittyä pelkästään niihin. Eikö kukaan ole oikolukenut tätä kirjaa? En tiedä, millainen kustantamo Marketiimi on, mutta jälkieditointiin siellä ei ainakaan panosteta. En tahtoisi olla liian kriittinen ilmeisesti pientä kustantamoa ja aloittelevaa kirjailijaa kohtaan, mutta tällainen amatöörimäisyys ja huolimattomuus aliarvioi lukijaa.

Toivottavasti romanttisen fantasian ystävät viehättyvät tarinasta ja jatkavat lukemista kaksi seuraavaakin osaa. Minä en niin aio tehdä. Jos ei lukuhaasteen loppu häämöttäisi niin lähellä, olisi tämäkin osa jäänyt kesken.

Helmet-haasteen kohdista täyttyvät seuraavat:
1. Kirjassa muutetaan
3. Kirja aloittaa sarjan
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maailmaan tai maahan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999. Suom. Jaana Kapari. Tammi, 2000)

Naurretavus!

48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

On yleisesti tunnettu tosiasia, että parasta flunssalukemista ovat Harry Potter -kirjat. Tosin tämän kirjan aloitin akuutissa kirjapulassa jo ennen flunssan varsinaista iskemistä, mutta aika kului oikein rattoisasti tämän parissa peiton alla pärskiessä. Luin Potterit ensimmäistä kertaa myöhäisheränneen kypsässä 19 vuoden iässä, ja nautin valtavasti, kunhan ensin pääsin yli muutaman ensimmäisen kirjan alkujen lapsellisuudesta. Vielä tässäkin, kirjasarjan kolmannessa osassa, alun sävy on varsin erilainen kuin muun kirjan ja muistuttaa enemmän jotain Roald Dahlin lastenkirjaa. Mutta kun päästään Tylypahkaan, sävy muuttuukin synkemmäksi kuin se aiemmissa kirjoissa on ollut. Azkabanin vanki on tasapainoisesti rakennettu, tyylikäs nuorten aikuisten fantasiaseikkailu.

Lyhyesti tiivistettynä - jos joku sellaista kaipaa - Harry on orvoksi jäänyt englantilainen esiteini, joka asuessaan sadistisen sijaisperheensä luona saa kuulla olevansa taikavoimia omaava velho. Velhojen koulutus Britanniassa on keskittynyt Tylypahkan oppilaitokseen, jossa Harry on tietämättään jo legenda. Hän on tiettävästi ainut tappavasta loitsusta selviytynyt, mutta sama loitsu ei säästänyt hänen vanhempiaan. Harryn isän ja äidin kuolema osaltaan auttoi kukistamaan pahan velho Voldemortin. Voldemort ei kuitenkaan ilmeisesti ole suostunut pysymään haudassaan, sillä merkkejä pahuuden paluusta on alkanut ilmetä enenevissä määrin ympäri velhomaailmaa.

Azkabanin pelätystä velhovankilasta on karannut sen tarkimmin vartioitu asukki, Sirius Musta. Musta pidätettiin 12 vuotta aiemmin jästien (ihmisten, joilla ei ole taikavoimia) murhista. Traumaattisempi syy oli kuitenkin se, että Sirius oli paljastanut Voldemortille Harryn vanhempien olinpaikan ja oli osasyyllinen heidän kuolemaansa. Koko velhomaailman halveksima petturi pantiin lukkojen taakse ilman oikeudenkäyntiä. Mustan karattua ihmiset velhoministeriä myöten ovat yhtäkkiä hyvin kiinnostuneita Harryn hyvinvoinnista. Mustalla on jotain hampaankolossa Harrya vastaan. Koko kuviossa on jotain hyvin kummaa, eikä Harrylle tahdota paljastaa asioiden todellista luonnetta. Kouluun on tullut myös uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, Remus Lupin, jonka väsynyt ja nuhjuinen ulkomuoto nostattaa kysyviä katseita, vaikka hänen opetuksensa onkin pätevää. Harryn uskolliset ystävät Ron ja Hermione alkavat selvitellä mysteerejä Harryn tukena.

Harry on poika, jonka harteille on sälytetty aivan liian suuria taakkoja aivan liian varhain. Harry on synnynnäisesti äärimmäisen lahjakas velho, jonka onnistuminen asiassa kuin asiassa ärsyttää helposti muita oppilaita - ja välillä lukijaakin. Harrya kohtaan suunnatut, miltei myyttisen mittakaavan odotukset ovat myös aivan mahdottomat, ja varsinkin kirjasarjan myöhemmissä osissa Harryn tuskailu niiden kanssa on oikeutettua. Harry ei kuitenkaan olisi mitään ilman aisaparejaan Ronia ja Hermionea. Koko kirjasarjan muutamaankin kertaan lukeneena mielipiteeni sarjan osista vaihtelevat. Yksi pysyvä tekijä, josta olen pitänyt aina tasaisesti, on nimenomaan Harryn, Ronin ja Hermionen hahmot ja ryhmädynamiikka. Hahmot ovat aitoja, lämpimiä, eivät täydellisiä mutta inhimillisiä. He tukevat toisiaan ja pitävät toistensa jalat maassa. Heidän ystävyytensä on raudanlujaa, mutta siihen kuuluu kinastelua ja riitoja, niin kuin läheisissä suhteissa yleensäkin. Ronin humorismi ja tietynlainen hälläväliä-asenne ovat oiva vastine Hermionen lukutoukkamaiselle pedanttisuudelle. Kuitenkin molempia yhdistää valtava välittäminen toisista ja kuoren alla vellova epävarmuus, joka on tuttua niin monelle, joka on koskaan ollut teini.

"Tällä kertaa sinä et joudu tekemään kaikkea yksin. Minä autan."
"Ihanaa!"
Hermione heittäytyi halaamaan Ronia ja murtui tyystin. Ron näytti melko kauhistuneelta ja taputti Hermionea kömpelösti päälaelle. Lopulta Hermione irtautui.
(s. 306)

Toinen asia, joka säilyttää viehätyksensä, on velhokoulun ympäristö. Siinä on riittävästi tuttuja elementtejä niin englantilaisesta public school -maailmasta kuin muista fantasiakirjoista ja kansanperinteistä, mutta yhdistettynä omaperäiseksi ja ihastuttavaksi keitokseksi. Jopa huispaus, jonka pelikuvauksia varsinkin ensimmäisissä kirjoissa on uuvuttavuuksiin asti, on täysin looginen velhomaailman vastine perienglantilaisille koulujalkapallolle ja -rugbylle. Tylypahkan mahdoton arkkitehtuuri, puhuvat taulut, aaveet ja monenmoiset taikaolennot luovat tunnelmaa ja antavat mukavia välikevennyksiä. Sen minkä Rowling ehkä häviää prosaistina ja kielellisenä tyylittelijänä, hän voittaa tarinankertojana ja humoristina.

Azkabanin vanki oli jopa parempi kirja kuin muistelin, mutta ei sekään ihan moitteetton ole. Alku ja loppu jästien maailmassa tuntuu ikävältä ja irralliselta, sekä huomattavan paljon muuta kirjaa lapsellisemmalta. Dursleyt ovat karikatyyrejä, eivät oikeita ihmisiä. Välillä sama ongelma uhkaa kirjasarjan pahiksia, eritoten Luihuisen tuvan oppilaita, mutta siinäkin Rowling paranee kirjojen edetessä. Caps lockin kyllä saisi Rowlingin näppiksestä ottaa pois. Tästä huolimatta Azkabanin vanki on nautittavan tasapainoinen, tiivis kokonaisuus, joka selviää uskottavasti juonen mahdollisista loogisista sudenkuopista.

Helmet-haasteen kohdista kirja täyttää seuraavat:
4. Kirjan nimessä on jokin paikka
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
16. Kirjassa luetaan kirjaa
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
40. Kirjassa on lemmikkieläin
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Jonathan Swift: Gulliver's Travels

Jonathan Swift: Gulliver's Travels

(1726. Wordsworth Classics, 2001)

How contemptible a thing was human grandeur

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

Käsi ylös, kuka on kuullut lilliputeista? No niin, voitte laskea kädet alas. Mutta kuka on kuullut brobdingnagilaisista, balnibarbilaisista, glubbdubdribilaisista, luggnaggilaisista, yahooista tai houyhnhnmeista? Kaikki ovat Jonathan Swiftin klassikossa Gulliver's Travels kuvattuja kansoja, mutta vain Gulliverin ensimmäisellä matkallaan kohtaamat kämmenenkokoiset Lilliputin valtion kansalaiset ovat päätyneet osaksi arkikieltä ja populaarikulttuuria. Tähän on ehkäpä syynsä. Kirjan neljästä osasta ensimmäinen on helpoin tarina kerrottavaksi.

Laivan lääkäri Lemuel Gulliver haaksirikkoutuu myrskyssä ja herää vieraalta rannalta paikoilleen sidottuna. Jo paljon pitkin maailmaa reissannut ja useita kieliä puhuva Gulliver huomaa joutuneensa minikokoisen kansan vangiksi. Toistakymmentä senttiä pitkät Lilliputin kansalaiset pitävät Gulliveria uhkaavana luonnonoikkuna, jolla on pohjaton ruokahalu. Opittuaan lilliputilaisten kielen Gulliver nousee hovin suosioon ja pääsee kuulemaan Lilliputin kiistoista naapurivaltio Blefuscun kanssa. Lilliputilaiset haaveilevat sodasta ja naapureidensa valloittamisesta, ja siihen Gulliver olisi mahtava ase. Kiistoja on myös maansisäisesti, muun muassa niinkin tärkeästä seikasta kuin kummasta päästä kananmunan syöminen kuuluu aloittaa. Tämä uskonkiista on muodostanut kaksi kilpailevaa koulukuntaa. Sisällissota ja poliittinen vaino moisen vuoksi on tosiasia. Lilliputilaisten fyysinen koko täsmää heidän pikkusieluisuutensa kanssa täydellisesti. 

Lilliput-osio on helposti typistettävissä lastenkirjan seikkailuksi, jolla kuitenkin on jonkinlainen moraalinen opetus. Meno kuitenkin muuttuu aste asteelta kummallisemmaksi ja synkemmäksi, kun Gulliverin matkat jatkuvat. Seuraavalla matkalla Gulliverin laiva ankkuroituu taas tuntemattomalle saarelle täydentämään varastoja, mutta Gulliver jää epähuomiossa pois paluukyydistä. Brobdingnagin saarta asuttavat jättiläiset, joiden silmissä Gulliver on yhtä minimaalinen kuin lilliputilaiset Gulliverin silmissä. Ystävällinen maanviljelijäperhe ottaa Gulliverin hoteisiinsa ympäri maata kierrätettäväksi kuriositeetiksi, josta perheen tytär pitää hyvän huolen. Brobdingnagin jätit ovat moraalisia, viisaita, ymmärtäväisiä, uteliaita ja rauhaa rakastavia - jos ei oteta lukuun julkisia teloituksia. Kun Gulliver ylpeänä kertoo Euroopan kuningaskuntien sotateknologiasta, jätit kauhistuvat ja pitävät eurooppalaisia iljettävinä tuholaisina. 

Kolmannella matkallaan Gulliverin laiva joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Kolmas osa on varmaankin kirjan erikoisin, mutta toisaalta ehkä myös hauskin. Laputan leijuvan linnan matematiikkaan ja tähtitieteeseen fiksoituneet miehet täytyy herättää mietiskelyistään säännöllisesti läimäyksillä, jotteivät he jatkuvasti törmälisi ja satuttaisi itseään. Samalla Laputan naiset ilakoivat maan tasalla olevien kaupunkien miesten kanssa, eivätkä laputalaiset miehet edes huomaa heidän poissaoloaan. Balnibarbissa taas valtionjohto on päättänyt ottaa maanviljelyssä ja rakennusteollisuudessa käyttöön tieteen uusimmat teoriat, jotka he ovat valitettavasti ymmärtäneet hieman väärin. Niitä on kuitenkin pakko härkäpäisesti noudattaa, vaikka kansa näkee nälkää ja rakennukset sortuvat. Älykkyys ei aina ole viisautta.

Viimeisellä matkalla laivan miehistö kääntyy Gulliveria vastaan (huomatkaa kerta kerralta kovenevat kohtalot!), ja Gulliver jää yksin saarelle, jota asuttavat älykkäät hevoset. Hevosten kanssa jonkinlaisessa välinpitämättömässä yhteiselossa asuvat yahoot, jotka näyttävät erehdyttävästi ihmisiltä. Siinä missä hevoset ovat ylväitä olentoja, joille valehtelukin on tuntematonta, ovat yahoot ihmisen irvikuvia: likaisia, väkivaltaisia, typeriä, itsekkäitä, iljettäviä petoja. Hevoset eivät voi käsittää, miten jokin niin yahoolta näyttävä kuin Gulliver saattaa olla niin älykäs, että kykenee keskusteluun. Kuten jättiläisiä, myös hevosia kummastuttaa ihmisten sodankäynti. Gulliver joutuu kohtaamaan oman lajinsa järjettömyyden selittäessään sodankäynnin käsitettä hevosille. Syitä moiselle väkivallan teollistamiselle on monia, ja kaikki niistä yhtä järjettömiä:

He asked me what were the usual causes or motives that made one country go to war with another. I answered they were innumerable; but I should only mention a few of the chief. Sometimes the ambition of princes, who never think they have land or people enough to govern; sometimes the corruption of ministers, who engage their master in a war in order to stifle or divert the clamour of the subjects against their evil administration. Difference in opinions hath cost many millions of lives: for instance, whether flesh be bread, or bread be flesh; whether the juice of a certain berry be blood or wine; whether whistling be a vice or a virtue; whether it be better to kiss a post, or throw it into the fire; what is the best colour for a coat, whether black, white, red, or gray; and whether it should be long or short, narrow or wide, dirty or clean; with many more. Neither are any wars so furious and bloody, or of so long continuance, as those occasioned by difference in opinion, especially if it be in things indifferent.
(s. 185)

Gulliverin käsitys lajikumppaneistaan alkaa lähentyä ihmisvihaa. Siinä missä kirjan alussa Gulliver pystyi naureskelemaan Lilliputin asukkaille ja kokemaan ylemmyydentuntoa, menevät yahoot niin pahasti Gulliverin ihon alle, ettei hän kykene enää erottamaan ihmistä noista olennoista. Swift osoittaa kirjallaan lukijalle peiliä, joka ei juuri sääliä tunne. Sota, poliittinen nahistelu ja omaneduntavoittelu, typeryys, taikausko ja sokeasti noudatettavat pseudotieteelliset dogmit osoitetaan juuri niin naurettaviksi kuin ne ovatkin.

Gulliver on matkoillaan aina luonnonoikku ja yksin, mutta jokaisesta maasta hänelle löytyy aina myötätuntoinen kumppani. Näiden tuttavien avulla Gulliver pääsee osalliseksi vieraista maista, joiden uskomuksia, kulttuuria ja rituaaleja tämä yrittää ymmärtää. Tavat tuntuvat usein järjettömiltä, mutta niin tuntuisivat meidänkin tapamme ulkopuolisen silmissä. Yksikään tavatuista kansakunnista ei toki ole täydellinen, vaan kaikki esittävät jonkinlaisen kritiikin meidän maailmastamme. Matkoilta palatessaan Gulliver on kerta kerralta enemmän yksinäisempi kotonaan, perheen parissa, joka ei ymmärrä Gulliverin seikkailuja ja joiden kanssa hän ei tunne kuuluvansa oikein enää edes samaan lajiin.

Gulliverin matkat ovat yllättävän synkkää satiiria kepeän seikkailun lomassa, ja varmasti kirja, jonka tulen lukemaan uudestaan tulevaisuudessa. Helmet-haasteesta Gullivers's Travels täyttää kohdat:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
23. Kirjassa on mukana meri
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
33. Selviytymistarina

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

(Bröderna Lejonhjärta, 1973. Suom. Kaarina Helakisa. WSOY, 2002)

Minne sinä menet, sinne tulen minäkin

24. Surullinen kirja

Leijonan perheen veljekset Kalle ja Joonatan asustavat pienessä kaupunkiasunnossa. Vanhempi veli Joonatan menestyy koulussa ja on kaikkien rakastama rohkea seikkaileva pellavapää. Kalle, jota Joonatan leikkisästi nimittää Korpuksi, on taas pienikokoinen, arka ja vakavasti sairas. Korppu on kuullut vanhempiensa puhuvan sairautensa vakavuudesta ja joutuu käsittelemään omaa, liian varhain lähestyvää kuolemaansa. Joonatan kertoo veljelleen, että he tapaavat vielä kuoleman jälkeen Nangijalassa, "leiritulten ja satujen" maailmassa. Siellä sairaudet paranevat ja veljekset saavat viettää ikuista kesäpäivää yhdessä uiden, ratsastaen ja seikkaillen.

Korppu ihannoi isoveljeään yli kaiken, ja kohtaaminen tuonpuoleisessa olisi toiveiden täyttymys. Korppu itse on vähän raasu, pelokas ja epävarma, mutta kovin sympaattinen ja veljään kohtaan tuntemassaan rakkaudessa rajaton. Jonain päivänä Korppu toivoo olevansa yhtä urhea kuin veljensä. Suru koittaa perheeseen kuitenkin vielä odotettuakin aiemmin, kun asuntoon syttyy tulipalo. Joonatan koppaa pikkuveljensä syliinsä ja hyppää ikkunasta paloa paetakseen. Korppu selviää hengissä, mutta Joonatan suojaa vartalollaan Korppua pudotukselta ja menehtyy. Lehdet nimeävät Joonatanin Leijonamieleksi, 1100-luvun englantilaisen kuninkaan mukaan. Kuolemansairas Korppu odottaa omaa kohtaloaan ja lohduttaa äitiään sanoilla, "Älä itke äiti! Nangijalassa tavataan!"

Väistämätön koittaa, ja Korppu menehtyy sairauteensa herätäkseen Joonatanin ennustamasta Nangijalan maailmasta. Aluksi Nangijala vaikuttaa taivaalliselta tyyssijalta, mutta pian alkaa selvitä, ettei kaikki olekaan auvoa vain. Nangijalaa uhkaa vihollinen:

- Mikä se vihollinen oikein on? minä kysyin
- Sen nimi on Tengil, Joonatan sanoi, ja hän lausui sen sillä lailla, että nimi kuulosti inhottavalta ja vaaralliselta.
- Missä se Tengil on? minä kysyin
Silloin Joonatan kertoi minulle Karmanjakasta, maasta joka oli Ikivuorten vuoristossa Ikivirtojen virran takana ja jota hallitsi Tengil, käärmeen häijy.
Minua pelotti entistäkin enemmän, mutta en halunnut näyttää sitä.
- Miksei hän voi pysyä siellä Ikivirroilla? minä sanoin - Mitä varten hänen pitää tulla Nangijalaa tuhoamaan?
- Sanos muuta, Joonatan sanoi. - Se tietää paljon, joka tuohon vastauksen tietää. En minä tiedä mitä varten Tengil haluaa tuhota kaiken. Niin vain on. Hän ei anna laaksolaisten elää niin kuin he haluavat. Ja hän tarvitsee orjia.
(s. 52 - 53)

Maisemat vaihtuvat ja uusia nimiä ryöpsähtelee sivuille. Aluksi realistiselta ja urbaanilta kuulostanut tarina siirtyy hetki hetkeltä lähemmäs C. S. Lewisin ja J. R. R. Tolkienin kaltaisten kirjailijoiden eeppisiä fantasiamaailmoja. Tengilin armeijat uhkaavat, ja puolustajien joukossa liikkuu kavaltaja. Alkaa seikkailu, jossa Joonatanilla ja Korpulla on avainrooli.

Nopeasti lukija unohtaa että pojat ovat koskaan eläneetkään meidän maailmassamme, joka tuntuu kaukaiselta ja ankealta Nangijalan eloisuuteen ja värikkyyteen verrattuna. Kuolema meidän maailmassamme vaikuttaa ihanalta pakokeinolta kurjuudesta, mikä tekee teoksesta todella vaikean lähestyä. Miten suhtautua kuolemaan ja itsensä uhraamiseen toivottuna vapautuksena kärsimyksistä? Ensimmäinen reaktioni oli torjuva: kuinka tällaista voi kirjoittaa lastenkirjaan? Eikö se ole vastuutonta kuoleman ihannointia? Kuolema tuntuu luovuttamiselta, pelkuruudelta. Toisaalta lopulta on ymmärrettävä luopua, ja väistämättömän hyväksymistä Nangijalan fantasiamaailma helpottaa. Kerran kipu vielä hellittää ja suru haihtuu. Ehkä kaikkein suurinta rohkeutta onkin kohdata se pystypäin, mitä ei voi jättää kohtaamatta. En ole täysin varma, mitä mieltä olen itsekään. Jostain syystä sisäinen kapinoitsijani nostaa päätään Veljeni, Leijonamieltä lukiessa ja huutaa syvyyksistä Dylan Thomasin sanoin, "do not go gentle into that good night / rage, rage against the dying of the light!" Älkää luovuttako!

Astrid Lindgrenin lastenkirjaklassikko Veljeni, Leijonamieli on aihepiiriltään erittäin raskas, mutta se kääntää kamalan aiheen vauhdikkaaksi seikkailuksi fantasiamaailmassa, jossa hyvä ja paha käyvät kamppailuaan. Lapsen kuolema saa erikoisen käsittelyn, sillä kirja kertoo siitä kuolevan lapsen sekä kuolleen lapsen sisaruksen näkökulmasta. Korpun ja Joonatanin vanhempia hädin tuskin mainitaan koko kirjassa, ja lasten vanhempien suru jää sanomattomaksi kysymykseksi tarinan ulkopuolelle. Veljeni, Leijonamielessä on kuitenkin kaiken sen moraalisen vaikeuden lisäksi paljon kauneutta ja lohtua, ja jopa muutamia hauskojakin hetkiä. Fantasiakirjana se on varsin oivallinen, joskin toki hiukan naiivi, mutta sen taustalla olevat teemat taas ovat kaikkea muuta kuin naiiveja, joten se hyväksyttäköön. Surullinen kirja ehdottomasti on, kenties eräs surullisimpia lukemiani, joten se täyttää Helmet-haasteen kohdan 24. Se voisi täyttää monta muutakin kohtaa, ainakin seuraavat:

1. Kirjassa muutetaan
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Stephen King: The Dark Tower IV - Wizard and Glass

Stephen King: The Dark Tower IV - Wizard and Glass

(1997. Plume, 2003)

Death for you, life for my crop

7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Musta torni -kirjasarjan neljäs osa Wizard and Glass alkaa heti rytinällä, sillä edellisen osan arvuuttelutuokio henkisesti epätasapainoisen Blaine-junan tietokoneen kanssa jäi pahasti kesken. Ensimmäiset sata sivua käytetään tuon cliffhangerin ratkaisuun, minkä jälkeen Rolandin joukkio löytää itsensä jostain meidän maailmamme Kansasilta näyttävästä paikasta. Topekan kaupunki on autio, ja hylättyjen lehtikioskien näyteikkunat kertovat raivoavasta kulkutaudista. Stephen Kingin eeppinen, maailmanlopun epidemiaa käsittelevä Tukikohta-romaani tulee välittömästi mieleen, ja samasta taudistahan tässäkin tapauksessa on kyse. Tavallaan sääli, että tämä Kingin romaanien sisäinen crossover jää vain lyhyeksi välikohtaukseksi Mustan tornin tarinassa, sillä Tukikohta on Kingin vahvimpia romaaneja, jonka maailmalla olisi paljon annettavaa.

Wizard and Glassin pääasiallinen sisältö on kertoa tarinaa Rolandin nuoruudesta. Pisin ekskursio Rolandin menneisyyteen tehtiin sarjan ihka ensimmäisessä osassa, mutta sen jälkeen siihen on palattu vain ohimennen heitetyin viittauksin. Nyt sille, tai yhdelle episodille siitä, on varattu viitisensataa sivua tilaa. Kun ensimmäisen osan flashback Rolandin nuoruuteen päättyi miehuuskokeen jälkeiseen yöhön punaisten lyhtyjen alueella, tämän osan hyppy menneisyyteen jatkuu suoraan seuraavasta aamusta.

Rolandin isä lähettää poikansa muka tekemään inventaariota lähikaupunkien resursseista, jotta Gileadin kaupungissa tiedettäisiin, mitkä heidän valmiutensa ovat vastustaa John Farsonin johtamaa kapinaa. Tosiasiallisena syynä on se, että Farsonin miehet ovat soluttautuneet jo Gileadin ja siis Rolandin isän hoviin, joten poika olisi hyvä saada joksikin aikaa vähän selvemmille vesille. Rolandin mukaan lähtevät hänen uskolliset kumppaninsa Cuthbert Allgood ja Alain Johns, jotka ovat lukijalle jo tuttuja Rolandin kuumehoureisista mutinoista. Teini-ikäinen kolmikko saapuu Mejisin kylään, jossa heidän epäilyksensä heräävät. Uinuva maalaiskylä ei olekaan ihan sitä, miltä näyttää.

Rolandin kolmikko sekaantuu Mejisin paikallispolitiikkaan, kun he tutustuvat Susan Delgadoon, kuvankauniiseen tyttöön, joka on luvattu Mejisin pormestarille. Roland ja Susan rakastuvat - tietenkin - teini-iän tulisuudella, mutta se ei ole ainoa kolmikkoa uhkaava pulma. Mejisin pormestari on tehnyt diilin Big Coffin Hunterseina tunnetun rikollisliigan kanssa, jolla tuntuu olevan siteitä isompiinkin roistoihin. Tapahtumiin on sekaantunut myös ikiaikainen noita Rhea ja hänen vaaleanpunainen kristallipallonsa, jota Farsonin kapinalliset havittelevat. Tuo kristallipallo, osa "Velhon sateenkaarta" enteilee yhteyksistä maailmojen välillä, jotka tulevat Rolandille myöhemmin kiusallisenkin tutuiksi:

"What exactly do they do?" Roland asked. "What are they good for?"
"For seeing. Some colors of the Wizard's Rainbow are reputed to look into the future. Others look into other worlds - those where the demons live, those where the Old People are supposed to have gone when they left our world. These may also show the location of the secret doors which pass between our worlds.
(s. 437)

Juuri muuta yhteyttä aiemmista osista tutun maailman kanssa romaanilla ei olekaan. Wizard and Glass ottaa askeleen syvälle kohti perinteisen fantasiakirjallisuuden genreä ja vahvistaa aiemmissakin osissa esiintyneitä western-viboja. Magia ottaa vahvemman roolin tarinassa, mutta Mejisin kaupungin välienselvittelyt voisivat aivan hyvin olla Clint Eastwoodin tähdittämiä. Mejisin asukkaat jopa puhuvat espanjalla maustettua murretta, kuin villin lännen rajakaupungeissa konsanaan. Myös tietynlaista harlekiinimaisuutta on Rolandin ja Susanin tulisessa teinirakkaudessa, mutta tyyli pysyy pääsääntöisesti hyvän maun paremmalla puolella. Suurin painoarvo annetaan Rolandin ja Susanin kohtalolle, nuorten pakotetulle kypsymiselle sodan ja kapinan aikana. Nuoruuden viattomuuden menettäminen on eräs Kingillä usein esiintyvistä teemoista; kohtalon sanelemaa, epätoivoista rakkautta kanavoidaan kirjallisuuden historiasta aina Romeosta ja Juliasta saakka, ja korruptio ja petos repivät idealismin ja nuoruuden haaveet hajalle.

Rolandin menneisyyttä syvennetään ja hahmolle luodaan pidempää kehityskaarta, mikä on oikein tervetullutta. Kirja toimii oikeastaan miltein täysin erillisenä muusta Musta torni -sarjasta niin tarinallisesti kuin tyylillisesti. Rolandin nuoruudesta ja seikkailuista ennen ensimmäisen kirjan tapahtumia lukee mielellään enemmänkin, mutta paikoin Wizard and Glass tuntui nyt toisella lukukerralla hieman venytetyltä. Hieman pelottaa, sillä kirjasarjan sivumäärältään pisimmät osat ovat vasta edessä. Kuitenkin Wizard and Glass oli ehkä The Drawing of the Threen ohella vahvimpia yksittäisiä romaaneja Mustan tornin saagassa.

Kirja sopii kohdan 7 lisäksi seuraaviin Helmet-lukuhaasteen kohtiin:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
24. Surullinen kirja
33. Selviytymistarina

Stephen King: The Dark Tower III - The Waste Lands

Stephen King: The Dark Tower III - The Waste Lands

(1991. Plume, 2003)

I will show you fear in a handful of dust

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Rolandin matka kohti Mustaa tornia jatkuu Stephen Kingin kirjasarjan kolmannessa osassa, The Waste Lands. Nyt Rolandin mukana on myös edellisessä osassa matkaan lyöttäytyneet Eddie ja Susannah. Jos Susannah-nimi hämmentää, The Drawing of the Three -romaanin skitsofreeninen Odetta/Detta käyttää tästä kirjasta eteenpäin toista nimeään, ja onkin ikään kuin yhdistelmä noita kahta persoonaa. Toiseen Eddie-poloinen rakastui, ja toinen yritti tappaa sekä hänet että Rolandin. Mutta mitäpä sitä menneitä kaivelemaan, seikkailu jatkukoon.

Jonkinlaisena kantavana teemana tai toistuvana viittauksena romaanissa on vuonna 1922 julkaistu T. S. Eliotin runo "Autio maa", josta kirja on saanut nimensäkin. Eliotin modernistinen merkkiteos pitää sisällään useita kuolemattomia rivejä ihmisen ahdistuksesta osana merkityksetöntä nyky-yhteiskuntaa. Jotain samaa on myös Kingin kuvaamassa maailmassa. Kaupungit ovat rapistuneet raunioiksi, joissa harvalukuiset jengit suorittavat omia, käsittämättömiä verisiä rituaalejaan, eikä ihmishengellä ole mitään arvoa. Maa on autioitunut, hedelmätön, "ahdistus kourallisessa tomua". Millään ei ole merkitystä, eikä ketään huvita kohta enää mikään.

Roland on satojen vuosien ajan ollut ainoa revolverimies hajoavassa ja alati oudommaksi muuttuvassa maailmassa. Aika etenee epäsäännöllisin sykäyksin, ja eri todellisuudet tuntuvat vuotavan toisiinsa ikään kuin niiden rajat eivät olisi enää selkeitä. Roland on jäänne muinaisesta, yksinkertaisemmasta ajasta, vaikka tokkopa sekään kovin yksinkertainen oli. Roland alkaa kouluttaa Eddiestä ja Susannahista kollegoita osaksi hänen seuruettaan, ka-tetiä. Kingin terminologiassa ka on kohtalo, jonka tielle ei heikko ihminen kykene asettumaan. Kan yhteen tuoma joukko taas on ka-tet. Tämän uuden ka-tetinsä jäsenille Roland opettaa ikiaikaisen revolverimiesten mantran, joka kalskahataa kovin uskonnollis-myyttiseltä:

I do not aim with my hand; he who aims with his hand has forgotten the face of his father.
I aim with my eye.

I do not shoot with my hand; he who shoots with his hand has forgotten the face of his father.
I shoot with my mind.

I do not kill with my gun; he who kills with his gun has forgotten the face of his father.
I kill with my heart.

Roland ei ole unohtanut sanonnanmukaisia isänsä kasvoja, mutta moni muu asia on häviämässä hänen mielestään. Suurimpana aukkona on poika nimeltä Jake. Ensimmäisessä Musta torni -kirjassa Jake oli autiomaasta löytynyt, kertaalleen kuollut poika, jonka Roland joutui uhraamaan saavuttaakseen mustiinpukeutuneen miehen. Kirjasarjan toisessa osassa Roland esti Jaken kuoleman vuoden 1977 New Yorkissa, mikä sekoitti aikajanan ja Rolandin mielen pahemman kerran. Jakella itsellään ei mene sen paremmin. Osa hänestä tietää hänen olevan rikkaan televisiopampun poika New Yorkissa, käyvän yksityiskoulua ja harrastavan keilailua. Toinen osa tietää hänen jääneen auton alle, kuolleen ja eläneen hetken aikaa aivan toisessa maailmassa matkaten ja kamppaillen mutantteja vastaan jonkinlaisen villin lännen pyssysankarin seurassa kuollakseen sitten uudestaan. Hänen mieltään vaivaa selittämättömästi myös kuva junasta nimeltä Blaine.

Ensimmäinen puolisko The Waste Lands -romaanista käytetään tämän ristiriidan sovittamiseen, mikä onnistuu vain tuomalla Jake pysyvästi Rolandin maailmaan. Siinä sivussa taistellaan jättiläismäistä kyborgikarhua vastaan sekä vieraillaan demonin riivaamassa talossa, joka haiskahtaa enemmän kuin vähän IT-romaanista ja elokuvasta tutulta Neibolt Streetin talolta. Seikkailua ja kauhuelementtejä on annosteltu reilulla kädellä.

Jälkimmäinen puolisko kirjasta keskittyy Rolandin post-apokalyptiseen maailmaan syventymiseen. Joukkion määränpäänä on Lud, ränsistynyt suurkaupunki, joka toisessa todellisuudessa voisi olla New York. Matkalla sinne Rolandin joukkio saa vinkin Ludissa sijaitsevasta yksiraiteisesta junasta, joka voisi viedä heidät yli saastuneen autiomaan. Itse Ludin kaupunki, joka toimii dramaattisen takaa-ajon näyttämönä, on valitettavasti aika nopeasti juostu läpi, eikä siitä jää sen suurempaa kerrottavaa jälkipolville. Blaine-juna, josta kehitellään teoksen kliimaksia, on sinänsä onnistunut, mutta kirja jää pahasti kesken. Voin vain kuvitella lukijoiden turhautumisen aikoinaan, kun on pitänyt jäädä odottelemaan ratkaisua seuraavaan kirjaan. Onneksi nykyään sarjan lukeminen on armollisempaa, kun kaikki osat ovat saatavilla.

Mustan tornin kolmas osa sopii kohdan 36 lisäksi myös seuraaviin kohtiin:

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Stephen King: The Dark Tower II - The Drawing of the Three

Stephen King: The Dark Tower II - The Drawing of the Three

(1987. Viking, 2003)

The thunder of his own guns filled him with stupid wonder

5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolloin synnyit

Revolverimies Rolandin tarina jatkuu täsmälleen siitä, mihin se edellisessä kirjassa päättyi. Saatuaan mustiinpukeutuneen miehen kiinni ja palaveerattuaan tämän kanssa Roland vaipuu horrokseen, jonka aikana vuosisadat tuntuvat vierähtäneet eteenpäin. Maailma on muuttunut, eikä aikaan voi enää luottaa. Roland löytää itsensä hajonneiden luiden keskeltä, meren rannalta. Onko mustiinpukeutunut mies, Walter O'Dim kuollut vai vain tehnyt katoamistempun? En luultavasti juuri spoilaa kirjaa lukemattomia, jos totean jälkimmäisen vaihtoehdon pitävän paikkansa. Edellisen kirjan lopussa Walter nosti Rolandille korttipakastaan kolme tämän kohtaloa ennustavaa korttia: vangin, varjojen rouvan ja kuoleman. Mutta ei Rolandin kuolemaa, Walter tähdentää.

Ranta kuhisee jättiläismäisten hummereiden kaltaisia otuksia, jotka ihmismäisesti äännehtien naksuttelevat valtavia saksiaan. Otukset eivät ole suinkaan vaarattomia, minkä liian lähelle uskaltautunut Roland saa maksaa kahdella sormella ja puolikkaalla varpaalla. Hummerihirviöiden suorittaman pika-amputaation aiheuttamat haavat tulehtuvat, eikä lääkettä ole näköpiirissä. Kuumeinen Roland lähtee hortoilemaan pitkin loputonta rantaa, kunnes törmää ilman tukea rantahietikolla seisovaan oveen, jossa lukee yksi sana: "Vanki". Tätä ne kortit tiesivät.

Oven takaa paljastuu toisin silmin koettu toinen maailma. Vuoden 1987 New Yorkiin matkalla olevassa lentokoneessa istuu Eddie Dean, nuori narkomaani, jolla on Bahaman-tuliaisinaan paidan sisällä piilossa muutakin kuin pelkkää deodoranttia. Kun Roland astuu ovesta, hän päätyy Eddien pään sisälle, mistä aiheutuu molemmille osapuolille ymmärrettävää hämmennystä. Kokaiinin salakuljetukseen sekaantunut Eddie saa Rolandilta apua turvatarkastuksen läpäisyyn ja myöhemmin rikollispomojen kohtaamiseen. Vastapalveluksena Roland vaatii antibiootteja myrkytykseensä, sillä aika alkaa olla jo kortilla. Roland huomaa Eddiessä yllättävää nokkeluutta ja kyvykkyyttä. Olisiko tässä jopa ainesta toiseksi revolverimieheksi Rolandin rinnalle?

Roland ja Eddie matkaavat Rolandin maailmassa yhdessä toiselle ovelle, jonka takaa pitäisi paljastua "Varjojen rouva", kuten kortin perusteella odottaa saattaa. Tämä kyseinen rouva on Odetta Holmes, hyvin toimeentuleva nuori, tummaihoinen nainen, jonka molemmat jalat on amputoitu polven yläpuolelta. Sama nainen on myös Detta Walker, pahasisuinen myymälävaras, sabotööri ja miesten manipuloija. Skitsofreniasta kärsivän Odettan/Dettan kohtalo kietoutuu Rolandin ja Eddien kohtaloon, mutta Detta-osapuoli on asiasta eri mieltä. Dettan vahvasti murteellinen puhetyyli huokuu uhkaa ja vastarintaa. Sekä Roland että Eddie joutuvat hengenvaaraan ennen kuin pääsevät kolmannelle ovelle, jossa epäilemättä lukee "Kuolema".

"So let's go, whitebread! Detta doan want to be d'one keeping you." Her lids and her voice dropped a little; her eyes peeked at him slyly from their corners. "Dis goan be a day you 'member, whitebread", those sly eyes promised. "Dis goan be a day you 'member for a long, long time. Sho."
(s. 269)

Rolandin ympärille siis alkaa muodostua varsinainen saattue, kuten kaikkien hyvien seikkailutarinoiden tyyliin kuuluu. Erikoisen ja aika kankean ensimmäisen osan jälkeen alkaa lukijastakin tuntua siltä, että nyt lähtee seikkailu käyntiin. Tyyli on maanläheisempää, muista kirjoista tuttua Kingiä. Pitkät ja polveilevat lauseet sopivat The Gunslingerin autiomaassa haahuiluun, mutta nyt kun tunnelma tiivistyy ja kello käy, Kingin lauseet lyhenevät ja sanasto yksinkertaistuu kuin kuvatakseen tuota tiivistymistä.

Kirjan jako kolmen ovien takaa löytyvän henkilön tarinoihin rytmittää kirjaa mukavasti, mutta sillä on myös varjopuolensa. Jokainen osa ei ole yhtä vahva. Ensimmäinen, Eddie Deanin tarina alamaailman huumekuriirina on selkeästi vahvimmin vedoin piirretty ja on koko Kingin tuotannon parhaimmistoa. Toinen osa, Odettan/Dettan tarina, kärsii epäuskottavasta skitsofrenian käsittelystä, joka valitettavasti vesittää draamankaaren huippukohtaa. Kolmanteen osaan säästellään väistämätöntä yllätyskäännettä, jonka vaikutus ehkä ei ole niin suuri kuin sen toivoisi olevan.

Se, mistä pidin kirjasta tällä lukukerralla, on seikkailun tuntu, johon olennaisesti liittyy Rolandin ympärille muodostuva joukko. Rolandin hahmon täydellinen umpinaisuus saa virkistäviä kontrasteja suulaasta Eddiestä ja sivistyneestä/karkeasta Odetta/Dettasta. King tuo hienosti hahmojen väliset erot esille heidän puhetyyleissään. Eddie on katujen kasvatti, Odetta hienostoneiti ja Detta taas slummien ja plantaasien ääni. Välillä hahmojen kehitys on hieman yhtäkkistä, mutta se ei juurikaan haittaa. Rolandin pakkomielle Mustaan torniin tarttuu häntä ympäröiviinkin hahmoihin. Mutta se, mikä Drawing of the Threessä on hienoa, että nyt keskitytään nimenomaan noihin hahmoihin ja heidän taustoihinsa abstraktin Mustan tornin sijaan.

The Drawing of the Three on oikeastaan ensimmäinen osa Musta torni -sarjaa, joka todella pistää tarinan käyntiin. Nyt päästään suoraan toimintaan, sekä pohjustetaan Rolandin ympärille kerääntyvää joukkiota tulevia kirjoja varten. Kirjan paras osa sijoittuu vuoteen 1987, joten valitsin sen haasteen kohtaan 5, "kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit". Muita sopivia kohtia voisivat olla samat kuin oikeastaan kaikissa muissakin sarjan kirjoissa, eli:

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Stephen King: The Dark Tower I - The Gunslinger

Stephen King: The Dark Tower I - The Gunslinger

(1982. Plume, 2003)

The man in black fled across the desert and the gunslinger followed.

3. Kirja aloittaa sarjan

Ylläolevilla sanoilla alkaa Stephen Kingin seitsenosainen magnum opus, Musta torni, eli alkukielellä The Dark Tower -sarja. Kuten J. R. R. Tolkienin päähän vain putkahti eräänä päivänä Hobitti-teoksen alkulause, myös Stephen Kingin fantasiaeepos lähti yhdestä paperiarkille kirjoitetusta lauseesta Kingin opiskeluaikoina vuonna 1970. Keitä ovat mustapukuinen mies ja revolverimies? Mikä autiomaa? Mikä on ajojahdin syy? Näihin kysymyksiin vastaamiseen King käytti yli kolmekymmentä vuotta ja seitsemän romaania, joista ensimmäinen, The Gunslinger, julkaistiin vuonna 1982.

Oma historiani Mustan tornin kanssa alkoi ollessani 19-vuotias (merkittävä luku romaanisarjassa, muuten) ja suorittaessani siviilipalvelusta kirjastossa. Kirjasarjan viimeinen osa oli juuri ilmestymässä suomeksi, ja veljeni suosituksesta päätin poimia aiemmat osat kirjaston hyllystä. Sarja tempaisi mukaansa, ja vaikuttavan lukukokemuksen jälkeen haalin kirjat pikkuhiljaa myös omaan hyllyyni englanninkielisinä painoksina. Nyt, yksitoista vuotta myöhemmin, päätin palata tuohon maailmaan ja hahmoihin. Olisiko tarina yhtä vetoava? Kuulostaisivatko teokset erilaisilta alkukielellä luettuna? Odotin Mustan tornin uudelleenlukua innolla, johon oli sekoittunut melko tuju annos pelkoa.

The Gunslinger -romaani esittelee sarjan päähenkilö Roland Deschainin, joka jahtaa edellä mainittua mustapukuista miestä loputtomalta tuntuvan autiomaan halki kuin Clint Eastwood konsanaan. Roland on gunslinger, revolverimies, jonkinlainen ritarin, lainvalvojan ja villin lännen lainsuojattoman sekoitus, joka on viimeinen jäänne muinoin sortuneesta Gileadin valtakunnasta. Sen jälkeen maailma on muuttunut, the world has moved on, kuten kirjasarjassa usein toistetaan. Maa on sodan ja hävityksen autioittama. Roland oli aikoinaan nuorin revolverinsa saanut (eli ikään kuin ritariksi lyöty) revolverimies, mihin häntä auttoi enemmän oveluus kuin raaka voima. Mustapukuinen mies taas on mahtava velho, Walter, joka on jollain tavalla Rolandin ja myyttisen mustan tornin välissä.

Maailma on vieras, mutta siinä on jotain oudolla tavalla tuttua: Rolandin esi-isä on eräänlainen kuningas Arthur omine velhoineen, kapakassa hoilataan Hey Judea, ja autiomaan keskellä on rapistunut metroasema. Kingin tuotannossa oleellista on se, että kaikki liittyy aina kaikkeen. On olemassa useita eri todellisuuksia, rinnakkaisia maailmoita, jotka vuotavat toisiinsa. Musta torni on maailmankaikkeuden rakennetta ylläpitävä voima; paikka, jossa kaikki kohtaa, ja joka kannattelee maailmoita yhteen sitovia säteitä. Tuo torni on vaarassa, sillä jokin pahuuden voima pyrkii sortamaan sen ja suistamaan maailmankaikkeudet kaaokseen, ja Walterilla on jotain tekemistä asian kanssa.

Yet suppose further. Suppose that all worlds, all universes, met in a single nexus, a single pylon, a Tower. And within it, a stairway, perhaps rising to the Godhead itself. Would you dare climb to the top, gunslinger? (s. 223) 

Roland kohtaa tällä ensimmäisellä etapillaan kohti mustaa tornia epäluuloisen tuppukylän, säteilyn aikaansaamia mutantteja, sekä naispuolisen demonin, joka Rolandin on selätettävä (useammalla tavalla kuin yhdellä). Tärkein kohtaaminen on kuitenkin hylätyllä väliasemalla esiteini-ikäisen pojan, Jake Chambersin, kanssa. Jake on päätynyt Rolandin maailmaan meidän todellisuutemme vuoden 1977 New Yorkista. Viimeinen asia, jonka Jake muistaa, on jääminen auton alle jonkin tumma-asuisen miehen tönäisemänä. Roland haistaa palaneen käryä ja ottaa pojan siipiensä suojaan. Mutta Rolandin on tehtävä uhrauksia matkalla yhä kauemmas pakenevaa tavoitettaan kohti.

Kingillä on usein tapana yhdistellä pop-kulttuuria ja korkeakulttuuria kirjoissaan. Tämä tulee hyvin esille Mustassa tornissa, jonka taustalta voi bongata Sergio Leonen Dollari-trilogian, Tolkienin Keski-Maan, kovaksikeitettyjä dekkareita ja ritariromantiikkaa. Tärkeimäpänä, koko sarjaa ylläpitävänä innoittajana on englantilaisen runoilijan Robert Browningin eeppinen runo, Childe Roland to the Dark Tower Came (1855), jonka sana 'childe' ei suinkaan tarkoita lasta, vaan nuorta ritaria, joka ei ole vielä päässyt koettelemaan voimiaan. Myöhemmissä osissa viittausten määrä kasvaa entisestään.

The Gunslinger julkaistiin alunperin useassa osassa lehdissä, ja sen valitettavasti huomaa. Episodit ovat melko irrallisia, eivätkä kaikki ole lähimainkaan yhtä vahvoja. Rolandin nuoruudesta kertova episodi ja tunneliseikkailu Jaken kanssa olivat selkeästi vahvimpia. Huomattavin poikkeama muuhun Kingin tuotantoon teoksessa on sen kirjoitustyyli. Kingin teosten kanssa on yleensä tottunut leppoisaan, jutustelevaan tyyliin, joka ei juuri vaikeilla sanoilla tai runollisilla vertauksilla henkseleitään paukuttele. The Gunslingerissä asiat ovat oikeastaan päinvastoin, minkä King esipuheessaan tunnustaakin nuoren kirjailijan helmasynniksi. Joillain kirjailijoilla useampisanainen, kuvaileva ja runollinen tyyli toimii erinomaisesti, mutta King on omimmillaan maanläheisemmässä kerronnassa. Se on tosin pakko myöntää, että loputon, rutikuiva autiomaa on todella käsinkosketeltavasti kuvailtu.

The Gunslinger oli nostalginen paluu mielenkiintoiseen kirjasarjaan, mutta se oli myös varsin erilainen kuin muistelin: vaikeampi, epätasaisempi ja raadollisempi. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa kohti seuraavaa osaa, vuonna 1987 julkaistua romaania The Drawing of the Three, jonka muistelen paljon vetävämmäksi. Sarjan aloittaja -kohdan lisäksi The Gunslinger voisi täyttää myös haasteen seuraavat kohdat:

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

"Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista"

Laura Lindstedt: Oneiron

(Teos, 2015)

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Vuoden 2015 Finlandia-voittajaksi julistettiin Laura Lindstedtin teos Oneiron. Heti ensimmäisenä kiinnitin huomiota kirjan upeaan kanteen. Kannen valokuva, nimi, tekstin asettelu ja värimaailma loivat kaikki kauniin ja yhtä aikaa hauraan ja vahvan tunnelman. Kun luin kirjan alaotsikon, "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista", totesin, että tämän on oltava hyvä kirja, sillä ainahan mystinen ja makaaberi kiinnostaa. Jostain syystä sain sen kuitenkin nyt vasta luettua, mutta tartuttuani kirjaan lukaisin sen muutamassa päivässä.

Oneiron kuvaa seitsemän naisen kokemuksia, kun he kohtaavat tuonpuoleisessa. Newyorkinjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith, malliksi halajava senegalilaistyttö Maimuna, itävaltalaisteini Ulrike, portugalilainen sydänsiirtopotilas Rosa, ranskalainen odottava perheenäiti Nina, syövän runtelema hollantilainen Wlbgis sekä venäläinen kirjanpitäjä Polina löytävät toisensa tyhjästä, valkoisesta tilasta, jossa tuntuu pätevän aivan omat lakinsa. Hengitys on lakannut, ruumiintoiminnot sammuneet. Ympärillä on autius, joka ei ole kylmä eikä kuuma, jota ei voi koskea ja jossa liikkuminen vaatii mielikuvitusta ja tahdonponnistuksia. Tyhjä valkoinen tila tuonpuoleisessa tuntuu aluksi jopa hiukan kliseiseltä ja tutulta elokuvista, mutta kirjan edetessä se alkaa tuntua enemmän ja enemmän omanlaiseltaan.

Tiibetiläinen kuolleiden kirja on yksi Oneironin monista lähteistä. Kuva: Wikimedia Commons.

Naiset pyrkivät luomaan jotain rakennetta tyhjyyteen. Vaatekappaleista ja syöpäpotilaan räiskyvästä peruukista luodaan oma tila, oma huone (ping Virginia Woolf!). Oma tila, sekä yhteinen että yksityinen, auttaa jäsentämään tätä uutta tyhjyyttä, jossa naisilla on vain toisensa:

He tarvitsivat kodin, seinät ympärilleen, suojakseen. Avaruutta ei kestä. Valkoinen sokeuttaa, tekee hulluksi. Toinen ihminen tekee hulluksi myös, vaikka ihmisiä olisi useampia kuin kaksi, vaikka ihmisiä oli seitsemän, kuusi kullekin vuoroin katsottavaksi.

(s. 167) 

Kukaan naisista ei tarkasti muista, miten he sinne ovat päätyneet. Jokainen käy läpi itselleen ja muille oman elämänsä ja arvelunsa siitä, miten kaikki päättyi. Naiset ovat eri-ikäisiä, tulevat eri kulttuureista ja puhuvat eri kieliä, mutta ymmärtävät silti toisiaan ainakin periaatteessa. Väärinymmärryksiltä ei vältytä, ja egot kolahtelevat yhteen myös kuoleman jälkeen: Edes kuolema ei ollut tehnyt heistä tasa-arvoisia (s. 204). Olisikin kumma, jos naiset eivät välttyisi konflikteilta, sillä muuta yhdistävää tekijää heillä ei oikeastaan ole kuin sukupuoli. Tämä nostaa nimenomaan kokemuksen naiseudesta romaanin avainteemaksi. Jokaisen naisen tarina käsittelee naiseutta jollain tapaa. Naisen keho, tuntemukset, seksuaalisuus ja halu, vanheneminen ja rappeutuminen, suhteet miehiin, lapsiin, tietoon, taiteeseen ja yhteiskuntaan käydään läpi hahmojen kautta, kun he näkevät niiden kaikkien hiljalleen katoavan olemattomuuteen kuoleman jälkeen. Oneironin suurin tragedia onkin siinä, että yhteys maailmaan voi kadota jo ihmisen ollessa elossa.

Näkökulma on siis vahvan feministinen ja ajattelemaan provosoiva, mutta ei lainkaan paasaava. Vaihtuvat kertojat ja tyylit tuovat moniäänisyyttä teokseen, vaikka Shlomithin hahmo selkeästi nouseekin johtavaksi hahmoksi ja ikään kuin päähenkilöksi. Oneiron pakenee genrerajoja ja tahtoo sisällyttää koko maailman - tämän- ja tuonpuoleisen - kansiensa väliin ja vakuuttamaan lukijan siitä, että tämä kaikki on totta. Lindstedtin kiinnostuksen kohteet ovat laajat ja esoteeriset; kirjan aikana kuullaan luentoja tiibetinbuddhalaisesta mystiikasta Emanuel Swedenborgin taivasnäkyihin, juutalaisesta kansanperinteestä syömishäiriöihin. Teos on tarkasti tutkittu lähdeviitteineen päivineen, mutta uskoisin, että Lindstedt kirjallisuudentutkijana tuntee Borgesinsa sen verran hyvin, että osa lähteistä lienee fuulaa. 

Mikäpä nykyromaani ei viittaisi ruotsalaisen luonnontieteilijämystikko Emanuel Swedenborgin teoksiin? Kuva: Wikimedia Commons

Lindstedtin teksti rönsyilee ja ryöppyää vahvana ja aistikkaana, provosoivana ja itsevarmana. Genrejä rikkova kerronta voi ärsyttää joitain, mutta itseäni se ei haitannut aiheen ollessa niin kiehtova. Aihe on kieltämättä vaikea, mutta loppujen lopuksi eräs hienoimmista tuonpuoleisen kuvauksista, joita olen lukenut. Saattaa olla, että palaan tämän lukuhaasteen merkeissä erääseen toiseen, valitettavan tuntemattomaan tuonpuoleiskuvaukseen, mutta siitä enemmän mahdollisesti myöhemmin. 

Upea kirja, haasteen ehdottomasti huippuhetkiä tähän mennessä! Sopii myös kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 31. Fantasiakirja, 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

"Mitä sillä on tasskussaan?"

J.R.R. Tolkien: Hobitti, eli Sinne ja takaisin 

(The Hobbit, or, There and Back Again, 1937. Suom. Kersti Juva, WSOY 2011)

31. Fantasiakirja

Kolossa maan sisällä asui hobitti.

Nämä sanat käynnistivät ilmiön, jonka seurauksena John Ronald Reuel Tolkien kanonisoitiin (osin vasten tahtoaan) osaksi paitsi kirjallisuuden historiaa, myös 1960-luvun hippieetosta ja 2000-luvun pop-kulttuuria. Suurena Tarun sormusten herrasta ystävänä tämä kaiken aloittanut Hobitti on jäänyt minulle jokseenkin vieraammaksi. Luin sen joitakin vuosia sitten englanniksi, mutta siitä ei juuri jäänyt mitään mieleen. Liekö johtunut sitten huonosta ajankohdasta vai mistä, mutta joka tapauksessa elokuvaversion nähtyäni jouduin moneen kertaan ihmettelemään, "oliko siinä kirjassa tällainenkin kohta?". No, eihän siinä ollutkaan, kuten nyttemmin uusintalukukierroksella selvisi.

Laiskanpulskean Bilbo-hobitin rauha häiriintyy, kun täysin yllättäen ja pyytämättä ovelle koputtaa velho ja vetää mukaan seikkailuun. Tarjous on sitä sorttia, josta ei voi kieltäytyä, sillä piakkoin ovesta sisään pelmahtaa kolmetoista kääpiötä, joiden nimet on aina lueteltava mainittaessa. Kääpiöt myös pitävät laulamisesta, kuten lähes jokainen muukin Tolkienin maailman hahmo.

 

Kääpiöiden bändi lauteilla. Kuvitus: Tove Jansson

Seikkailu siis kutsuu, ja Bilbon matka käy pitkälti samoja polkuja kuin myöhemmin Frodonkin. Matkan varrella nähdään paljon mieleenpainuvia paikkoja ja hahmoja Synkmetsän hämähäkeistä vuoren hiisiin ja kunnioitusta herättävään Smaug-lohikäärmeeseen. 

Merkittävin kohtaus on lukijan ensi tapaaminen Klonkun kanssa, joka päättyy koko Tolkienin luoman maailman kulminoivan mahtisormuksen löytymiseen ja päätymiseen Bilbon käsiin. Bilbo joutuu neuvottelemaan vuoren pimeydessä suhistelevan, iljettävän Klonkku-otuksen kanssa siitä, opastaako tämä Bilbon ulos vai päätyykö Bilbo tämän suihin. Miksi tämä tapahtuu nimenomaan arvoituksia vaihtamalla johtunee siitä, että muinaisenglantilaisessa runoudessa, jonka professori Tolkien oli Oxfordissa, arvoitukset olivat erittäin yleisiä. Tolkien tuntui aina kokeneen hobitit omaksi kansakseen, joten totta kai heillä on sama anglosaksinen kulttuuriperimä. Kun Klonkku ei osaa vastata oikein fuskua ja petkuhuiputusta harjoittavan Bilbon arvoitukseen ("Mitä minulla on taskussani?"), Klonkku raivostuu ja yrittää estää Bilbon ulospääsyn. Mahtisormuksella on kuitenkin se etu, että se tekee näkymättömäksi.

Klonkku oli menettänyt pelin. Se ei uskaltanut jatkaa edemmäksi. Se oli menettänyt saaliinsa mutta lisäksi se oli menettänyt ainoan millä oli sille elämässä ollut väliä, aarteensa. Huuto sai Bilbon sydämen nousemaan kurkkuun, mutta hän jatkoi juoksuaan. Heikkona kuin kaiku mutta uhkaavana kuului ääni hänen selkänsä takaa:
'Varas, varass! Reppuli! Me vihataan ssitä ikuisesti!'
(s. 99)

Alunperin tämä kohtaus oli hyvin erilainen, eikä sormus saanut niin suurta painoarvoa. Ensimmäisessä painoksessa Klonkku itse asettaa sormuksensa arvuuttelupelin pantiksi ja päästää Bilbon suosiolla lähtemään hävittyään pelin reilusti. Sormusten herran myötä Tolkien kuitenkin editoi Hobitinkin tarinan vastaamaan sormuksen tarinan myöhempiä vaiheita. Klonkku on mielestäni koko Tolkienin maailman kiehtovimpia hahmoja - säälittävä, itsekäs, pelokas, katkera, lähes kaiken järkensä menettänyt ja täysin fiksoitunut yhteen ja vain yhteen asiaan. Kuin kapteeni Ahab vailla arvokkuutta tai Miltonin Saatana vailla älykkyyttä - tai Milla Magia vailla viehättävyyttä. Jokin Klonkussa kuitenkin herättää lukijan sympatian, vaikka en ole aivan varma mistä se johtuu. Klonkun väittely itsensä kanssa ja syttyvä viha Bilboa kohtaan on Hobitin ehdottomasti synkimpiä ja kylmäävimpiä hetkiä.

Vaikka tätä muutosta ei otettaisikaan lukuun, yllätyin nyt uudella lukukerralla ja vasta Tarun sormusten herrasta uudelleen lukeneena, kuinka paljon yhtäläisyyksiä kirjojen välillä onkaan. Kertomus matkasta ja kasvusta, osittain samat pysähdyspaikat, episodimainen rakenne (varsinkin Sormuksen ritareihin verraten), kotkat ratkaisevana tekijänä, eräänlainen käännekohta vuoren sisässä, Gandalfin katoaminen isoksi osaa tapahtumia, harhailut pahaenteisessä metsässä, valtava lopputaistelu jossa useat armeijat kohtaavat, paluu kotiin peruuttamattomasti muuttuneena... Tolkien filologina ja tarujen asiantuntijana toki tuntee arkkityyppisen sankaritarinan rakenteen ja hyödyntää sitä molemmissa pääteoksissaan, mutta näin lähekkäin teokset lukiessa yhtäläisyys on huomattava.

Merkittävä erottava tekijä onkin tyylissä, sillä Hobitti on selkeästi nuoremmalle lukijalle suunnattu ja kevyempi. Huumori kukkii värikkäämmin kuin myöhemmässä teoksesssa, ja Tolkien syyllistyy pariinkin otteeseen rutikuiviin englanninkielisiin puujalkavitseihin, joista ei tiedä pitäisikö hymähtää vai lyödä kämmentä otsaan. Onneksi suomentajana on loistava Kersti Juva, joka ei vähästä hätkähdä. Saduista muistuttava kaikkitietävä kertoja puhuttelee lukijaa, lupailee tulevia tapahtumia ja kommentoi asioita sulkeiden sisässä (tiedättehän, tällä tavalla), mikä välillä tuo hieman poukkoilevan vaikutelman, mutta yleensä viihdyttää. Samanlainen kerrontatapa on toki pitkälti Sormuksen ritareissakin, mutta viimeistään Elrondin neuvonpidossa Taru sormusten herrasta siirtyy eepoksen ja mytologian maailmaan välihuomautusten ja huumorin jäädessä pienemmälle osalle. Hobitissa kepeä tyyli ei petä edes lopun Viiden armeijan taistelussa, joka kuitataan Bilbon pyörtymisellä ja heräämisellä taistelun jälkeen, jottei nuorempikaan lukija järkyttyisi. Tai sitten Tolkien ei vielä ollut päässyt teroittamaan kynsiään eeppisten kohtausten kirjoittajana. Mene ja tiedä.

Taru sormusten herrasta on ollut minulle niin valtavan suuri vaikuttaja kirjallisuuden ystävänä, että mikään muu fantasia ei oikein tahdo tuntua miltään sen rinnalta. Valitettavasti myös Hobitti jää minulle osastoon "ihan kiva", vaikka pidinkin siitä nyt toisella lukukerralla enemmän kuin ensimmäisellä.

Kirja sopii myös kohtiin 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 22. Kuvitettu kirja ja 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.