Alice Munro: Selected Stories

Alice Munro: Selected Stories

(Vintage Books, 2010)

People would have said they were very happy

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

Alice Munrosta on hiljalleen muodostumassa eräs suosikkinovellisteistani. Munrot tarinat etenevät vaivihkaa, vailla suurta draamaa, arkisesta hetkestä toiseen. Silti ne koukuttavat lukijan ja johdattavat kohti kertojan valaistumisen hetkeä, joka ei välttämättä muuta kenenkään elämää silmänräpäyksessä, mutta onnistuu tavoittamaan jotain aitoa ihmisyydestä. Munro tuo vuosikymmenten takaisen Kanadan kotoisaksi kuin oma takapiha, ja yhtä täydeksi tuntemattomia nurkkia ja kuoppia.

Selected stories -valikoiman novellit on kirjoitettu ja julkaistu eri kokoelmissa vajaan kolmenkymmenen vuoden aikana. On siksi yllättävää, kuinka yhtenäisiä ne ovat tyyliltään, teemoiltaan ja jopa tapahtumapaikoiltaan ja hahmoiltaan. Suunnilleen jokaisen novellin päähenkilönä on kanadalainen, maaseudulla kasvanut nainen, joka kertoo menneisyydessä sattuneesta tapauksesta. Suurin osa tarinoista sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle, aikaan ennen massatuotantoa ja populaarikulttuuria. Usein kertomuksen aiheena on jokin henkisen kasvun hetki, jonka merkittävyys ei välttämättä selviä kuin vasta vuosien päästä. Suunnilleen jokaisen naisen elämässä on ollut surua, muutoksia, käänteentekeviä hetkiä, jotka saavat ajattelemaan asioita toiselta kantilta. Rakkautta, avioliittoja, eroja, muuttoja, mustasukkaisuutta, pettämistä, kuolemia, lapsia, isovanhemmuutta, sairautta, selviytymistä. Salaisuuksia, jotka kaikki tietävät, mutta joista ei puhuta. Sanalla sanoen arkea ja sen suuruutta pienuudessaan.

So my father drives and my brother watches the road for rabbits and I feel my father's life flowing back from our car in the last of the afternoon, darkening and turning strange, like a landscape that has an enchantment on it, making it kindly, ordinary and familiar while you are looking at it, but changing it, once your back is turned, into something you will never know, with all kinds of weathers, and distances you cannot imagine.
(s. 13)

Munro tavoittaa sen, miten muisti toimii. Usein Munron novellit tiivistyvät johonkin yhteen kuvaan tai yksityiskohtaan, johon tapahtuman muistot kytkeytyvät läpikuultavin rihmoin. Dance of the Happy Shadesin pianokonsertti kehitysvammaisten lasten kanssa, Something I've Been Meaning to Tell Youn rotanmyrkkypurkki, The Turkey Seasonin niljakkaat kalkkunansisälmykset, Lichenin roisi valokuva... Ja ne kaikki palauttavat kertojan mieleen koko tarinan niiden takana. Tarinan, joka ei välttämättä aina edes liity suoraan siihen kuvaan, joka sen palauttaa mieleen.

Novellien samankaltaisuus aiheuttaa myös pienen ongelman, nimittäin sen, että tarinat menevät ainakin minun muistissani helposti keskenään sekaisin. Niin samanlainen on Munron kertojien ääni keskenään. Oliko tämä se novelli, jossa mies meni kihloihin yhden naisen kanssa mutta meni naimisiin tämän sisaren kanssa? Oliko se sama, jossa rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa palvellut mies alkoi kirjeenvaihtoon kirjastonhoitajan kanssa? Novellit varmasti palkitsisivat useita lukukertoja, jolloin hienommat nyanssit ja erot pääsisivät oikeuksiinsa.

Tarinat etenevät orgaanisesti kasvaen. Munro ei tunnu käyttävän tapahtumien ennakointia, rakenteen peilaamista tai muita itsestäänselviä ja hyväksihavaittuja tarinankertojien kikkoja. Novellit liikkuvat usein monella eri aikatasolla sekoittaen nykyhetkeä ja menneen muistelua. Varsinkin kokoelman vanhimmissa novelleissa lopussa on jokin teemoja kokoava ja ymmärrystä hakeva kappale, mutta uudempiin novelleihin tultaessa Munro jättää tulkinnan yhä enemmän lukijalle. Ehkä parhaiten mieleen jääneitä novelleja olivat yllä lyhyesti mainittujen lisäksi perheen äidin itsemurhayrityksen ristiriitaisia tulkintoja käsittelevä Progress of Love, kerrasta toiseen nallina kalliolle jäävän Floran tarina Friend of My Youth, ja lapsen läheltä-piti-hukkuminen novellissa Miles City, Montana.

Koska yhdessä novellissa suoraan mainittiin ensimmäinen maailmansota, täytän tällä kirjalla kohdan 30 Helmet-lukuhaasteesta. Muita sopivia kohtia:
1. Kirjassa muutetaan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

(Братья Карамазовы, 1880. Suom. Martti Anhava. Otava, 2014)

Miksi tuommoinen mies elää!

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Kilon painoiset klassikkoromaanit sopivat täydellisesti kesälomalukemiseksi. Viime vuonna vietin kesälomani seuraten Leopold Bloomin jalanjälkiä, ja tänä vuonna päätin ottaa kesälukemiseksi teknisesti kevyemmän, mutta tematiikaltaan ja sisällöltään ihan yhtä raskaan teoksen: Fjodor Dostojevskin (1821 - 1881) viimeiseksi jääneen suurteoksen, Karamazovin veljekset. Sen herättämiä kysymyksiä: Mitä on lähimmäisenrakkaus? Mitä on vapaa tahto? Onko elämän suunta jo syntymässä määrätty?

Fjodor Karamazovilla on kolme poikaa: Dimitri, Ivan ja Aleksei. Fjodorin ensimmäinen vaimo ja Dimitrin äiti oli kaunis varakkaan suvun tytär, jonka Fjodor ryösti matkaansa romantiikan puuskassa. Liitto ei ollut kuitenkaan erityisen lämmin, ja vaimo karkasi toisen miehen matkaan ja lopulta kuoli. Toinen vaimo oli avioton lapsi, aikuisena uskonnollisessa hurmoksessa ja itsetuhoinen. Synnytettyään Ivanin ja Aleksein hänkin kuoli jättäen Fjodorin yksin poikien kanssa. Kummankaan vaimon kuolema ei juuri Fjodoria hetkauttanut ainakaan nähtävästi, ja lapset saivat kasvaa palvelijoiden huomassa. Ivanin ja Aleksein kanssa kasvoi myös Pavel Smerdjakov -niminen poika. Smerdjakov on kylähullun naisen lapsi, joka syntyi Karamazovien puutarhassa. Kylillä puhutaan, että Smerdjakov olisi Fjodorin avioton lapsi, mikä saattaa hyvinkin pitää paikkansa Fjodorin häntäheikin maineen tuntien.

Karamazovien palvelijat kasvattavat Fjodorin poikia kuin ominaan ennen kuin luovuttavat nämä muualle huostaan; Dimitrin Eurooppaan äitinsä serkun luo ja Ivanin ja Aleksein äitinsä kasvattiäidin stipendin turvaamina opintojen pariin. Vartuttuaan Dimitri viettää tapahtumarikasta elämää muun muassa armeijan leivissä, eivätkä naisseikkailutkaan jää hänelle vieraiksi. Ivanista varttuu epäilevä luonnontieteilijä, ateisti ja lahjakas kirjoittaja. Aleksein lahjakkuus ja mielenkiinnon kohteet suuntautuvat teologiaan ja munkin elämään. Smerdjakov jää palvelijoiden huostaan ja opiskelee kokiksi, joskaan hän ei saa ammatista juuri tyydytystä itselleen.

Dimitri on vähä vähältä kuluttanut reissuillaan hänelle kuuluvan perintöosansa. Isä ei ole ollut pojalleen täysin rehellinen varoja antaessaan, ja perinnön yhtäkkinen ehtyminen tulee Dimitrille yllätyksenä. Fjodor-isä on itsekin hummaillut omaisuuttaan menemään juominkeihin ja naisiin, mutta jostain syystä on onnistunut lainaamalla ja kitsastelemalla kasvattamaan itselleen mittavan omaisuuden. Fjodor ei ole valmis luopumaan enää kopeekastakaan poikansa hyväksi. Dimitri palaa kääntämään isänsä pään perinnön suhteen. Kotikaupunkiin palanneet veljekset kohtaavat. Ivanin ironia törmää Aleksein rauhallisen, vilpittömän luottamuksen ja läheisrakkauden, jotka molemmat taas ovat ristiriidassa Dimitrin räiskyvän, yli äyräiden vyöryvän tunteellisuuden kanssa.

Raha ei ole ainoa asia, joka hiertää Fjodorin ja Dimitrin isä-poika-suhdetta. Molemmat ovat myös rakastuneet samaan naiseen. Huomattavasti Fjodoria nuorempi lumoavan kaunis Grušenka on saanut niin vanhuksen kuin nuoren miehen pään pyörälle leikittelyillään. Tämä siis siitä huolimatta, että Dimitri on jo kihloissa erään Katerina Ivanovnan kanssa. Grušenkan maine ei suinkaan ole mairitteleva, ja hänen kevytkenkäisyydestään liikkuu huhuja pitkin kaupunkia. Dimitriä mustasukkaisuus ja inho isäänsä kohtaan koettelee niin kovin, että hän kiihdyksissään tunnustaa olevansa valmis jopa murhaamaan isänsä poistaakseen esteet hänen ja Grušenkan onnen tieltä. Syyllisyys kihlatun, Katerina Ivanovnan, hylkäämisestä kuitenkin kalvaa Dimitrin mieltä, varsinkin kun Dimitri on Katerinalle kolme tuhatta ruplaa velkaa. Kun tuhatsivuisen romaanin puolen välin paikkeilla Fjodor löydetään kotoaan kuolleena ja ryöstettynä ja Dimitri hortoilemasta kaupungilta paita yltäpäältä veressä ja setelinippu hallussaan, ei epäiltyjä ole kovinkaan monta. Dimitrin syyllisyydestä ovat vakuuttuneet käytännössä kaikki paitsi nuorin veli, Aleksei.

Fjodor-isä todella on iljettävä hahmo, joka on saanut syystäkin itselleen maineen ilveilijänä ja huijarina. Hän puhuu palturia, kitsastelee, solvaa muita aina itsensä joko korottaen tai marttyyriksi alentaen - ja silti on saavuttanut suuren omaisuuden. Sietämätöntä! Hän haikailee tulisesti puolta nuoremman Grušenkan perään ja on valmis mihin vain tämän puolesta, vaikka kaikki muut tajuavat rakkauden tuhoon tuomituksi. Ihmisten silmissä Fjodor on täysi klovni ja heittiö. Muiden näkemykset Fjodorista kahlitsevat tämän roolinsa vangiksi. Omaa toimintaansa hän perustelee sillä, että jos kaikki odottavat kelvotonta käytöstä, kelvottomasti hänen on myös käyttäydyttävä. Pojat joutuvat tekemään tiliä isänsä maineen kanssa. Onko heidän elämänsä tuomittu kulkemaan samoja latuja kuin isänsäkin?

Dimitri on isänsä poika myös luonteeltaan, kykenevä uskomattomaan huikentelevaisuuteen niin rahankäytön kuin tunteidensa ilmaisemisen suhteen. Isä ja poika molemmat huutavat, mesoavat, itkevät, takovat rintaa, kiroavat ja nauraa hohottavat kuin jokainen tunne olisi voimakkain koskaan koettu. Dimitri kokee pettäneensä kihlattunsa luottamuksen ja kuvittelee vastaukset valmiiksi mielessään kuviteltuihin sanaharkkoihin. Sama sitten päästä survaisemaan ensimmäinen isku, jos kerran lopputulos on jo määrätty:

Minä katsoin neitoa, turhia ei ääni sisälläni puhunut: niinpä tietysti, niin siinä käy. Minut heitetään niskasta kadulle, sen näkee ilmeestä jo nyt. Häijyys kiehahti sisälläni, tuli halu tehdä mahdollisimman halpamainen, porsasmainen kauppasaksan temppu --"
(s. 148 - 149)

Myös perheen ottopoika ja äpärä Smerdjakov on odotusten uhri. Kuinka mielenvikaisen naisen aviottomasta lapsesta voisi tulla mitään muuta kuin iljettävä lurjus? Smerdjakov, jonka nimikin tarkoittaa haisevaa, on äpärä, eikä hänen sitä anneta unohtaa: Oletko sinä muka ihminen -- et sinä ihminen ole, vaan saunannäljästä siinnyt, se sinä olet (s. 161). Vastauksena maailman välinpitämättömyyteen hänen käytöksensä on viiltävän kylmää ja etäistä. Lapsena Smerdjakovin harrastuksiin kuului kulkukissojen hirttäminen, mutta aikuisena tuhovimma on laantunut kopeudeksi ja halveksunnaksi. Ainoa, jota hän tuntuu arvostavan, on Ivan ja tämän kriittinen, ateistinen elämänkatsomuksensa, mutta tunne ei ole molemminpuolinen.

Ympäristön odotusten vaikutus käytökseen liittyy Dostojevskilla laajempaan pohdiskeluun vapaasta tahdosta. Eräässä romaanin kuuluisimmista osista ateisti-Ivan selostaa sepittämäänsä runoelmaa Aleksei-veljelleen, luultavasti tarkoituksenaan kiusoitella lempeää, uskovaista veljeään. Tarinassa espanjalaisen inkivisition suurinkvisiittori tapaa Jeesuksen. Suurinkvisiittorin näkemys Jeesuksesta on se, ettei tämän toista tulemista kaivata, sillä Jeesuksen tarjoama vapaa tahto ei sovi yhteen katolisen kirkon kanssa. Kansa ei ymmärrä omaa parastaan, joten parempi, ettei heille anneta vaihtoehtoja:

Oi, me vakuutamme heille että silloin heistä vasta vapaita tuleekin, kun he kieltäytyvät vapaudestaan meidän hyväksemme ja ovat meille alamaisia. Ja kuinka on, olemmeko oikeassa vai valehtelemmeko me? He itse vakuuttuvat siitä että me olemme oikeassa, sillä he muistavat millaisiin orjuuden ja hämmennyksen kauhuihin sinun vapautesi heidät vei. Vapaus, vapaa ajatus ja tieto johdattavat heidät sellaisiin sokkeloihin ja sysäävät heidät sellaisten merkillisyyksien ja selittämättömien salaisuuksien eteen että eräät heistä, uppiniskaiset ja raivopäiset tuhoavat itse itsensä, toiset, uppiniskaisest mutta vähävoimaiset tuhoavat toinen toisensa, ja kolmannet, ne loput, heiveröiset ja onnettomat ryömivät meidän jalkojemme juureen ja korottavat äänensä meidän puoleemme: 'Niin, te olitte oikeassa, vain teidän hallussanne oli hänen salaisuutensa ja me palaamme teidän luoksenne, pelastakaa meidät meiltä itseltämme'.
(s. 328) 

On siis helpompaa luovuttaa ja tehdä niin kuin sinulta odotetaan. Kuitenkin Jeesuksen tarjoama lähimmäisenrakkaus ja kaiken antaaksi antava suudelma hämmentävät suurinkvisiittorin samaan tapaan kuin Aleksein ymmärrys ja myötätunto hämmentävät kyynisen Ivan-veljen.

Nuorimman veljeksen, Aleksein, hyvyys ja vilpittömyys ovat ehkä avain koko Karamazovin veljeksiin. Aleksei on ainoa, joka tuntuu säilyttävän malttinsa ja harkintansa, kun muut veljekset, isä ja veljien rakastamat naiset ympärillä pyörivät pyörremyrskyn lailla omien himojensa ja katkeruuksiensa vietävinä. Aleksei kamppailee maailman välinpitämättömyyden ja hulluuden kanssa, mutta selviää lopulta voittajaksi hyväksymällä maailman ja ihmisen epätäydellisyyden. Loputon kärsivällisyys ja anteeksianto tuo Alekseille jonkinlaiseen pyhyyden tilan, jossa rakkaus lähimmäistä kohtaan tiivistyy hehkuvaksi valoksi, joka säteilee hänen ympärilleen. Mutta riittääkö se? Kysymys jää ilmaan roikkumaan.

Karamazovin veljesten tarina on suhteellisen yksinkertainen, mutta sen tehtävä onkin antaa tilaa hahmojen persoonien pikkutarkalle tutkinnalle. Tässä Dostojevski on aina ollut mestari. Kuinka voikin kirjailija luoda niin runsaita ja reheviä hahmoja, jotka käyttäytyvät periaatteessa täysin epäuskottavan ylenpalttisesti - ja ovat silti niin uskottavia ja samastuttavia? Hahmojen kokemat ristiriitaiset, monimutkaiset tunteet tuntuvat loogisilta ja heidän valintansa, jos nyt ei hyväksyttäviltä niin ainakin ymmärrettäviltä. Muista lukemistani Dostojevskin romaaneista tuttu kuumeisuuden tunne oli tässäkin hyvin vahvasti läsnä. Toinen havaitsemani tunnelma oli uskonnollinen, mitä varsinkin useat teologiaa sivuavat pohdinnat korostivat. Mutta myös itse tarinassa veljeksistä, vihasta, mustasukkaisuudesta, kateudesta ja anteeksiannosta on jotain hyvin raamatullista. Karamazovin veljekset oli minulle romaani, joka lukiessa tuntui paikoin vaivalloiselta, usein hämmentävältä (mihin Zosima-vanhuksen nuoruutta käsittelevän jakson tai loppupuolen lapsilauman kohtaloiden oikein oli tarkoitus johtaa?), mutta näin jälkeenpäin asiaa sulateltuani hyvin palkitsevalta. Ei se vaikuttavuudessaan ehkä mielestäni Rikosta ja rangaistusta voita, mutta sen genre onkin sangen eri.

Karamazovin veljekset täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
40. Kirjassa on lemmikkieläin

´

Stephen King: The Dark Tower IV - Wizard and Glass

Stephen King: The Dark Tower IV - Wizard and Glass

(1997. Plume, 2003)

Death for you, life for my crop

7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Musta torni -kirjasarjan neljäs osa Wizard and Glass alkaa heti rytinällä, sillä edellisen osan arvuuttelutuokio henkisesti epätasapainoisen Blaine-junan tietokoneen kanssa jäi pahasti kesken. Ensimmäiset sata sivua käytetään tuon cliffhangerin ratkaisuun, minkä jälkeen Rolandin joukkio löytää itsensä jostain meidän maailmamme Kansasilta näyttävästä paikasta. Topekan kaupunki on autio, ja hylättyjen lehtikioskien näyteikkunat kertovat raivoavasta kulkutaudista. Stephen Kingin eeppinen, maailmanlopun epidemiaa käsittelevä Tukikohta-romaani tulee välittömästi mieleen, ja samasta taudistahan tässäkin tapauksessa on kyse. Tavallaan sääli, että tämä Kingin romaanien sisäinen crossover jää vain lyhyeksi välikohtaukseksi Mustan tornin tarinassa, sillä Tukikohta on Kingin vahvimpia romaaneja, jonka maailmalla olisi paljon annettavaa.

Wizard and Glassin pääasiallinen sisältö on kertoa tarinaa Rolandin nuoruudesta. Pisin ekskursio Rolandin menneisyyteen tehtiin sarjan ihka ensimmäisessä osassa, mutta sen jälkeen siihen on palattu vain ohimennen heitetyin viittauksin. Nyt sille, tai yhdelle episodille siitä, on varattu viitisensataa sivua tilaa. Kun ensimmäisen osan flashback Rolandin nuoruuteen päättyi miehuuskokeen jälkeiseen yöhön punaisten lyhtyjen alueella, tämän osan hyppy menneisyyteen jatkuu suoraan seuraavasta aamusta.

Rolandin isä lähettää poikansa muka tekemään inventaariota lähikaupunkien resursseista, jotta Gileadin kaupungissa tiedettäisiin, mitkä heidän valmiutensa ovat vastustaa John Farsonin johtamaa kapinaa. Tosiasiallisena syynä on se, että Farsonin miehet ovat soluttautuneet jo Gileadin ja siis Rolandin isän hoviin, joten poika olisi hyvä saada joksikin aikaa vähän selvemmille vesille. Rolandin mukaan lähtevät hänen uskolliset kumppaninsa Cuthbert Allgood ja Alain Johns, jotka ovat lukijalle jo tuttuja Rolandin kuumehoureisista mutinoista. Teini-ikäinen kolmikko saapuu Mejisin kylään, jossa heidän epäilyksensä heräävät. Uinuva maalaiskylä ei olekaan ihan sitä, miltä näyttää.

Rolandin kolmikko sekaantuu Mejisin paikallispolitiikkaan, kun he tutustuvat Susan Delgadoon, kuvankauniiseen tyttöön, joka on luvattu Mejisin pormestarille. Roland ja Susan rakastuvat - tietenkin - teini-iän tulisuudella, mutta se ei ole ainoa kolmikkoa uhkaava pulma. Mejisin pormestari on tehnyt diilin Big Coffin Hunterseina tunnetun rikollisliigan kanssa, jolla tuntuu olevan siteitä isompiinkin roistoihin. Tapahtumiin on sekaantunut myös ikiaikainen noita Rhea ja hänen vaaleanpunainen kristallipallonsa, jota Farsonin kapinalliset havittelevat. Tuo kristallipallo, osa "Velhon sateenkaarta" enteilee yhteyksistä maailmojen välillä, jotka tulevat Rolandille myöhemmin kiusallisenkin tutuiksi:

"What exactly do they do?" Roland asked. "What are they good for?"
"For seeing. Some colors of the Wizard's Rainbow are reputed to look into the future. Others look into other worlds - those where the demons live, those where the Old People are supposed to have gone when they left our world. These may also show the location of the secret doors which pass between our worlds.
(s. 437)

Juuri muuta yhteyttä aiemmista osista tutun maailman kanssa romaanilla ei olekaan. Wizard and Glass ottaa askeleen syvälle kohti perinteisen fantasiakirjallisuuden genreä ja vahvistaa aiemmissakin osissa esiintyneitä western-viboja. Magia ottaa vahvemman roolin tarinassa, mutta Mejisin kaupungin välienselvittelyt voisivat aivan hyvin olla Clint Eastwoodin tähdittämiä. Mejisin asukkaat jopa puhuvat espanjalla maustettua murretta, kuin villin lännen rajakaupungeissa konsanaan. Myös tietynlaista harlekiinimaisuutta on Rolandin ja Susanin tulisessa teinirakkaudessa, mutta tyyli pysyy pääsääntöisesti hyvän maun paremmalla puolella. Suurin painoarvo annetaan Rolandin ja Susanin kohtalolle, nuorten pakotetulle kypsymiselle sodan ja kapinan aikana. Nuoruuden viattomuuden menettäminen on eräs Kingillä usein esiintyvistä teemoista; kohtalon sanelemaa, epätoivoista rakkautta kanavoidaan kirjallisuuden historiasta aina Romeosta ja Juliasta saakka, ja korruptio ja petos repivät idealismin ja nuoruuden haaveet hajalle.

Rolandin menneisyyttä syvennetään ja hahmolle luodaan pidempää kehityskaarta, mikä on oikein tervetullutta. Kirja toimii oikeastaan miltein täysin erillisenä muusta Musta torni -sarjasta niin tarinallisesti kuin tyylillisesti. Rolandin nuoruudesta ja seikkailuista ennen ensimmäisen kirjan tapahtumia lukee mielellään enemmänkin, mutta paikoin Wizard and Glass tuntui nyt toisella lukukerralla hieman venytetyltä. Hieman pelottaa, sillä kirjasarjan sivumäärältään pisimmät osat ovat vasta edessä. Kuitenkin Wizard and Glass oli ehkä The Drawing of the Threen ohella vahvimpia yksittäisiä romaaneja Mustan tornin saagassa.

Kirja sopii kohdan 7 lisäksi seuraaviin Helmet-lukuhaasteen kohtiin:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
24. Surullinen kirja
33. Selviytymistarina

"Puhu, Mnemosyne"

Petina Gappah: Muistojen kirja

(The Book of Memory, 2015. Suom. Arto Virtanen. Tammi, 2017)

40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Näillä sanoilla alkaa zimbabwelaisen Petina Gappahin romaani Muistojen kirja. Aloitus ainakin nappaa heti mukaansa. Kuka on Lloyd ja mikä on kertojan suhde tähän? Miksi ja miten hän on kuollut? Miksi kertojan kasvot ovat rakkulaiset? Miten niin hänet on myyty? Lähtö tarinan kyytiin on rivakka, ja kertoja kiusoittelee lukijaa matkan varrella antaen aina vähän enemmän tietoa kuin edelliskerralla, mutta ei kuitenkaan kaikkea kuin vasta lopussa.

Muistojen kirjan päähenkilö on Memory-niminen zimbabwelaisnainen, joka kirjoittaa tarinaansa yhdysvaltalaiselle toimittajalle. Memory istuu vankilassa odottamassa kuolemantuomiotaan tuomittuna valkoihoisen Lloyd-nimisen miehen murhasta. Toiveena on, että toimittajan kertomus voisi vakuuttaa presidentin armahtamaan hänet. Memory on tuomittu hyvin nopean ja heikosti valmistellun oikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan, mikä on poikkeuksellisen ankara rangaistus. Hän on vankilansa ainoa nainen kuolemansellissä. Vankilassa on myös muitakin naisia - samanlaisista ja pahemmistakin rikoksista tuomittuja - jotka suhtautuvat Memoryyn arkaillen ja etäisyyttä pitäen. Memory on nimittäin albiino.

Vailla ihon pigmenttiä syntyneitä albiinoja on Afrikan mantereella perinteisesti pidetty noitina, joilla on taikavoimia. Vaikka kirjan maailma on päällisin puolin moderni ja kaupungistunut, noituus ja taiat tuntuvat silti olevan yhä arkipäivää. Pahat henget vaikuttavat suvun kohtaloon sukupolvien takaa. Apua haetaan noitatohtoreilta ja vankilan naisten terveyssiteet poltetaan kaikki kerralla, jotta kukaan ei voisi käyttää toisen vangin kuukautisverta loitsun langettamiseen. Lapsesta saakka syrjään joutuneella Memorylla on siis ollut ankara taival edessään. Köyhän perheen lapsista kaksi on kuollut, ja Memoryn mielestä hänen vanhempansa kokevat hänet taakkana. Raha vaihtaa omistajaa, ja Memory päätyy elämään Lloyd-nimisen, englantilaissyntyisen herrasmiehen taloon.

Lloyd kustantaa Memoryn koulutuksen ja hoidot auringossa helposti vahingoittuvan ihon hoitoon. Memory pääsee käsiksi etuoikeutettuun elämään, jollaiseen hänen vanhemmillaan ei olisi mahdollisuutta. Hän saa kokea rakkauden huumat ja menestyy koulussa loistavasti, mutta välit Lloydiin katkeavat kiusallisen yllätyksen myötä. Opiskelupaikka ulkomailla erottaa heidät toisistaan perusteellisesti. Vuosia myöhemmin Memory palaa Zimbabween, ja lopulta kuolemanselliin, jossa tarinaansa kertoo. Koko ajan taustalla on Zimbabwen poliittiset myllerrykset, vallanvaihto brittihallinnosta itsenäisyyteen ja rehottava korruptio.

Muistojen kirjassa kohdataan monenlaisia ennakkoluuloja. Itsestäänselvin on Memoryn albinismi, joka saa monet pelkäämään ja syrjimään tätä. Mutta myös Memorylla on omat ennakkoluulonsa Lloydia, vanhempiaan ja vankilassa tapaamiaan naisia kohtaan. Ennakkoluulojen kohtaaminen silmästä silmään saattaa paljastaa yllättäviä asioita myös kokijasta itsestään.

Memoryn tarina oli mukaansatempaava ja koskettavakin, joskin loppu oli mielestäni turhan alleviivaava ja latteuksia lateleva. En ollut kuullut tästä kirjailijasta aiemmin mitään, joten Muistojen kirja oli miellyttävä yllätys. Kohdan 40 lisäksi se sopii haasteen kohtiin 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 23. Käännöskirja.

"Olen joku jonka on määrä olla minä"

Don DeLillo: Nolla Kelviniä

(Zero K, 2016. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2017)

2. Kirjablogissa kehuttu kirja

Satumaisen rikkaan Ross Lockhartin vaimo, Artis, on parantumattomasti sairas. Koko ikänsä varallisuutta kerännyt ja perheensä toissijaiseksi jättänyt Lockhart sijoittaa suunnattomia summia tutkimuskeskukseen, jonka tarkoitus on syväjäädyttää kuolevien ihmisten ruumiit odottamaan sellaista hetkeä tulevaisuudessa, jolloin heidän sairautensa voitaisiin parantaa. Rossin poika Jeffrey on kutsuttu jossain päin Keski-Aasian autiomaita sijaitsevaan bunkkerimaiseen tutkimuskeskukseen tapaamaan äitipuolensa viimeistä kertaa ja keskustelemaan isänsä kanssa elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta.

Päähenkilö ja kertoja on Rossin poika, Jeffrey. Jeffrey on katkera ja hämmästynyt, miksi hänen etäinen isänsä on yhtäkkiä kiinnostunut perheestä. Jättihän hän ensimmäisen vaimonsa ja Jeffreyn äidin oman onnensa nojaan eikä meinaa edes muistaa tämän nimeä. Ross tuntee, ettei kykene elämään ilman rakasta Artistaan ja tahtoisi seurata tätä kuolemankaltaiseen uneen odottamaan parempaa tulevaisuutta. Suhde poikaan taas on parhaimmillaankin vain etäinen, ja pojan puolelta usein jopa vihamielinen. Isän ja pojan välinen dialogi on välillä kuin koirien haukuntaa, kumpikin sanoo asioita, jotka eivät aivan ylitä ihmisten välistä kuilua vaan kumisevat tyhjyyteen. Miksi uusi vaimo, Artis, herättää hänessä niin vahvoja tunteita ja jonka vuoksi hän on uhrannut koko omaisuutensa? Mutta voiko rahalla saada kaiken haluamansa? Mitä viet mukanasi kun täältä lähdet? Teoksen puolessa välissä staasissa uinuva Artis saa oman äänen. Tämän sanoilla itseään todeksi tekevän mielen aforistiset lauseet tyhjyydessä iskivät minuun kaikkein voimakkaimmin koko teoksessa:

Kaikki se mitä en tiedä on tässä kanssani mutta miten saan itseni tietämään sen.
Olenko minä joku vai saavatko pelkät sanat minut ajattelemaan että olen joku.
Miksi en voi tietää enemmän. Miksi vain tämän enkä mitään muuta. Vai pitääkö minun odottaa. --
Ja sanat ovat kaikki mitä on. Olen vain sanoja.
(s. 158)

Luin viime vuonna DeLillon romaanin Omegapiste, ja vaikutuin sen meditaatiomaisesta, hitaasta ja tiiviistä kerronnasta, joka sulki taidokkaasti sisäänsä pohdiskeluita ajasta, kuolevaisuudesta ja elämän kirkkaasta pyhyydestä. Nolla Kelviniä käsittelee samoja teemoja, mutta ottaa siihen mukaan hieman jopa scifimäisiä piirteitä. Salaperäisessä tutkimuskeskuksessa tehdään elämän ja kuoleman rajoja laajentavaa työtä. Käytävillä on häiritseviin poseerauksiin jäätyneitä mallinukkeja, balsamoituja ihmisruumiita ja tyhjästä eteen ilmaantuvia videoruutuja, joilla näytetään ihmiskunnan raakuuksia. Kellarikerroksesssa alastomat ja ajellut ruumiit odottavat käsittelyä.

Lyhyessä romaanissa tapahtumapaikka, vaikka tarkoin vedoin piirretty onkin, häipyy taustalle, ja etualalla on sisäänpäin kääntynyt pohdiskelu minuudesta, persoonasta ja kuolemasta. Mikä tekee minusta minän? Miksi olemme tietoisia, ja mitä  tietoisuus tarkoittaa? Säilyykö tietoisuus kuoleman jälkeen? Onko elämää ilman rakkautta? Mitä rakkaus on? DeLillo kysyy suuria kysymyksiä. Nolla Kelviniä ei sävähdyttänyt aivan yhtä paljon kuin Omegapiste, mutta hieno suoritus se on silti jo kahdeksankymppiseltä amerikkalaisen nykykirjallisuuden maestrolta. Helene Bützowin suomennos on totuttuun tapaan loistava. Jatkan tutustumista DeLillon vanhempiin teoksiin siis mielenkiinnolla.

Bongasin tämän kirjasuosituksen Omppu Martinin kirjoittamasta mainiosta "Reader, why did I marry him?" -blogista, jota suosittelen lämpimästi tarkasta mutta helposti lähestyttävästä kirjallisuuden analysoinnista pitäville lukijoille! Hänen Nolla Kelviniä -romaania käsittelevän tekstinsä voi lukea täältä. Kuittaan siis tällä kirjalla haasteen kohdan 2, "kirjablogissa kehuttu kirja". Muita sopivia kohtia voisivat olla 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 23. Käännöskirja, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 39. Ikääntymisestä kertova kirja.

"Mihin päättyvi tie?"

Alma Kuula: Virta venhettä vie - Päiväkirja vuosilta 1901 - 1919

(WSOY, 1968)

45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

Alma Kuula oli 1900-luvun alkupuolella elänyt suomalainen sopraano, joka muistetaan myös säveltäjä Toivo Kuulan puolisona. Alma Kuula piti päiväkirjaa tunnollisesti lähes koko elämänsä ajan, ja hänen kuoltuaan hänen tyttärensä Sinikka Kuula-Marttinen kokosi niistä kirjan. Kirja kattaa vuodet 1901 - 1919, eli vuodet nuoruudesta tyttökoulussa aina Toivo Kuulan kuoleman jälkiseen vuoteen. Tämä on kolmas tänä vuonna lukemani jollain tavalla Toivo Kuulaan liittyvä kirja. Aiemmin blogissani olen käsitellyt Juhani Koiviston elämäkertaa Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä sekä Aarni Krohnin luonnoksenomaista katsausta Kuulan elämään, On meidät vihurit valinneet.

Päiväkirja on ehkä turhaankin aliarvostettu kirjallisuuden laji. Se yleensä luokitellaan vain historialliseksi dokumentiksi, jolla on arvoa vain kirjoittajan läheisille tai historiantutkijoille, vaikka sillä voi aivan yhtä hyvin olla myös kaunokirjallisia ansioita. En ole juurikaan lukenut julkaistuja päiväkirjoja tai kirjeitä, mutta tämä sai ajattelemaan, että miksipä ei. Alma Kuulan päiväkirjoissa suurin anti on historiallinen, mutta muitakin ansioita on, ja kieli on varsin kaunista alusta loppuun. Historialliselta kantilta Alma Kuulan päiväkirjat kertovat mielenkiintoisia huomioita 1900-luvun alun nuorten elämästä, koulumaailmasta ja opiskeluista, sekä tietenkin musiikista ja suomalaisen taiteen kultakaudesta. Pidin suuresti kuvauksista opinnoista, ja kuinka oppimisen ilo ja halu kehittyä musiikin ammattilaiseksi välittyvät Alman merkinnöistä Helsingistä, Milanosta ja Pariisista. Opiskelu ulkomailla on käsittääkseni ollut hyvin harvinaista tuohon aikaan, mutta ei sentään tavatonta. Vuodet ennen Suomen itsenäistymistä ovat täynnä niin huolta poliittisista muutoksista maailmalla kuin nuoren naisen intoa, unelmia ja arkipäivän haasteita. Havainnot Sibeliuksesta, Merikannosta, Heikki Klemetistä ja monista muista suomalaisen musiikin merkkihahmoista ovat hauskaa luettavaa, vaikka eivät toki olekaan muuta kuin ohimeneviä mainintoja. Mutta jollain tavalla ne silti tuovat tuollaiset monumentaaliset hahmot lähemmäksi arkea, todellisiksi lihaa ja verta olleiksi ihmisiksi.

Luonnollisesti suuren osan kirjasta täyttää Toivo Kuulan dominoiva hahmo. Sen takiahan juuri nämä vuodet päiväkirjasta on julkaistuun versioon valittu. Kuula näyttäytyy Alman päiväkirjamerkinnöissä intensiivisenä mutta hellänä hahmona, eikä muista lähteistä tuttu mustasukkaisuus ole niin vahvasti läsnä. Alman vilpitön ihailu säveltäjämiestään kohtaan välittyy vahvana, ja luonnehdinnat uunituoreista ja sittemmin klassikoiksi nousseista teoksista ovat teräviä ja herkkiä. Kritiikkiä miestään kohtaan hän ei ole päiväkirjoihinsa juuri sisällyttänyt, vai lieneekö tytär sensuroinut tekstiä sitä kirjaksi kootessaan? Joka tapauksessa Alma selvästi rakasti ja ihaili miestään yli kaiken.

Voimakkain ja samalla kauhein osio päiväkirjoissa ovat merkinnät Toivon väkivaltaisen kuoleman jälkeen. Toivo Kuulahan ammuttiin sanaharkan päätteeksi vappuna 1918, kun sisällissodan voittaneet sotilaat olivat juhlimassa Viipurin seurahuoneella, missä säveltäjäkin vietti iltaa. Niin pohjaton suru, epätoivo ja viha epäoikeudenmukaisuutta ja epäpätevää tutkintaa kohtaan saivat minutkin lukijana liikuttumaan. Ja kun ymmärtää kyse olevan jonkun päiväkirjasta ja henkilökohtaisesti koetuista tunteista, vaikutus on entistä vahvempi:

Verellä tahtoisin nämä sanat kirjoittaa. Toivoni, rakkaimpani, ainoani on surmattu, hyvä Jumala, surmattu mitä raaimmalla tavalla, läpi pään, läpi aivojen ammuttu.
Minulta he ovat riistäneet armaani, puolisoni, ystäväni, veljeni, koko elämäni, toisen puolen sieluani, sekä pieneltä Sinikalta isä kultansa. Eikä yhtään myötätunnon osoitusta ole heidän puoleltaan tullut minulle. Ei yksikään tule puhumaan, kuinka se on käynyt, eikä yksikään heistä kirjoita ainoatakaan riviä minulle poloiselle. Kaikki koetetaan peittää hämäryyteen, enkä tästä vielä minä saisi puhua, enkä nostaa mitään juttua.
(s. 308) 

Kirja sopii haasteen 45 lisäksi kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 36. Elämäkerta tai muistelmateos, 38. Kirjassa mennään naimisiin.

"Suspended between radiance and darkness"

Carson McCullers: The Heart Is a Lonely Hunter

(1940. Penguin Books, 1977)

30. Kirjan nimessä on tunne

Carson McCullers syntyi Georgian osavaltiossa Yhdysvalloissa vuonna 1917. Hänen pääteoksinaan pidetään hänen varhaisia romaanejaan ja pienoisromaanejaan The Heart Is a Lonely Hunter (1940, suom. Yksinäinen sydän), Reflections in a Golden Eye (1941, Heijastuksia kultaisessa silmässä), The Member of the Wedding (1946) ja Ballad of the Sad Cafe (1951, Surullisen kahvilan balladi). Sairaudet ja alkoholismi vaivasivat ja hidastivat 50-vuotiaana kuolleen McCullersin uraa, mutta pienehkö tuotanto on sitäkin tiiviimpää tavaraa. Kirjallisuudentutkijat sijoittavat McCullersin osaksi 1930- ja 1940-luvuilla vaikuttaneita "Southern Gothic" -kirjailijoita, jotka käsittelivät ulkopuolisuuden teemoja usein groteskien, fyysisesti poikkeavien hahmojen avulla. McCullersin toistuvia aiheita ovat yksinäisyys, kykenemättömyys luoda yhteys muihin ihmisiin ja rakkauden mahdottomuus.  'Hilpeä' ei ole adjektiivi, jolla ensimmäisenä McCullersia kuvailisin.

The Heart Is a Lonely Hunter sijoittuu McCullersin kotikulmille, Georgian osavaltioon, 1930-luvun loppuun. Rotuerottelu on vielä hyvinkin voimissaan syvässä etelässä. Samat oikeudet eivät päde kaikille, mutta tämä ei rajoitu pelkästään ihonväriin. Köyhän pikkukaupungin talous uinuu, eikä köyhien elinoloissa ole hurraamista niin valkoisilla kuin mustillakaan. Naapuruston keskuksena toimii kahvila, jonka asiakkaista jokainen on yksin, kukin omalla tavallaan. Kahvilan omistaja Biff vaimoineen pyörittää bisnestä vuorokauden ympäri, vaikkei aina asiakkaita olisikaan. Työ täyttää päivät, jottei etääntynyttä puolisoa tarvitsisi kohdata enempää kuin on tarpeen. Naapurin esiteini-ikäinen, hieman poikamainen tyttö Mick haaveilee musiikista, jota muut eivät kuule; alkoholisti Jake Blount raivoaa, koska vain hän yksin kokee ymmärtävänsä totuuden maailmasta; tummaihoinen tohtori Copeland, joka työskentelee väsymättä köyhien, kouluttamattomien mustien parissa välittämättä omasta tuberkuloosistaan. Kaikkia heitä yhdistää yksi mies, arvoituksellinen kuuromykkä herra Singer. Singer on ainoa, jolle he voivat uskoutua omista ongelmistaan, vaikka hän ei pysty vastaamaan heille mitään - tai juuri siitä syystä.

Singer on asunut pitkään toisen kuuromykän, sairaalloisen lihavan kreikkalaisen Antonapoulosin kanssa. Antonapoulos, jonka vihjataan olevan henkisesti vajavainen, on kuitenkin lähetetty mielisairaalaan ja Singer on jäänyt yksin. On epäselvää, miksi Singer kokee vastenmielisen ja typerän Antonapoulosin olevan hänelle läheinen, mutta tunteet nyt joskus vain ovat epäselviä. Singer odottaa lomapäiviä kuin kuuta nousevaa päästäkseen tapaamaan ystäväänsä mielisairaalassa. Siinä missä kaikki muut vuodattavat toiveensa ja pelkonsa Singerin kuuroille korville, samoin tekee Singer Antonapoulosille, joka ei kykene ymmärtämään saati vastaamaan Singerin ajatuksiin.

Henkilöhahmot tarpovat yksin omien päidensä sisällä, ja vain herra Singerin hiljainen läsnäolo tuo minkäänlaista lohtua. Nuori Mick tasapainoilee lapsuuden ja aikuisuuden rajalla. Hänessä on herännyt pohjaton jano musiikkiin. Mick unelmoi sinfonian säveltämisestä, mutta perheellä ei ole varaa pianoon. Hän säveltää kuitenkin päänsä sisällä ja yrittää muistella esikuvansa Beethovenin kolmannen sinfonian rakennetta, kirjaten sitä muistinsa varassa ylös omaan vihkoonsa. Tässä vihkossa on myös muita Mickin "sisäisen huoneen" asioita, joihin kuuluu myös orastava seksuaalisuus. Toteuttaakseen unelmansa Mick hankkii itselleen osa-aikatyön, joka pian kuitenkin vie kaiken hänen aikansa, eikä sisäiseen huoneeseen enää ole pääsyä.

Mahdottomat unelmat ajavat muutkin umpikujiin. Rotusorron aiheuttama epäluulo ja katkeruus mustien ja valkoisten välillä tiivistyy Copelandissa, joka toivoisi mustien voivan nousta sorrosta älyn ja tiedon voimalla. Copeland joutuu kuitenkin kohtaamaan valkoisten virkavallan edustajien mielivallan, jonka edessä hän on voimaton. Kerrasta toiseen hän joutuu pettymään myös omiinsa ja huomaamaan, kuinka hänen toverinsa ja sukulaisensa alistuvat osaansa, sokeaan uskoon, tai mikä kaikkein pahinta, haluavat olla kuin valkoisetkin:

'Many a day when I be ploughing or working,' Grandpapa said slowly, 'I done thought and reasoned about the time Jesus going to descend again to this earth. 'Cause I done always wanted it so much it seem to me like it will be while I am living. I done studied about it many a time. And this here the way I done planned it. I reason I will get to stand before Jesus with all my childrens and grandchildrens and great grandchildrens and kinfolks and friends and I say to Him, "Jesus Christ, us is all sad coloured peoples." And then he will place His holy hand upon our heads and straightaway us will be white as cotton.'
(s. 130-131)

Copelandin epätoivoa rotujen välisestä epätasapainosta peilaavat Jake Blountin ajatukset siitä, kuinka Yhdysvaltain kulttuuri säännönmukaisesti sortaa köyhiä ja huono-osaisia rikkaimman prosentin eduksi. Blount on Marxinsa lukenut, ja joutuu todistamaan töissä ollessaan hallitsevan luokan piittaamattomuuden työtä suorittavan luokan oloista. Maa on jakautunut kahtia rodun, mutta myös sosioekonomisen aseman rajaamana, peruuttamattomasti. Lopulta väistämätön tapahtuu ja Blountin patoutunut luokkaviha purkautuu väkivaltaisesti. Nämä tökkäykset amerikkalaisen unelman puhkaisemiseksi tuntuvat nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä turhankin tutuilta.

McCullers tasapainottelee erilaisten hahmojen välillä sujuvasti, peilaten ja vertaillen erilaisia kohtaloita peruuttamattomien muutosten kourissa. Toive löytää edes jonkinlainen kontakti muihin, rikkoa yksinäisyyden muuri, on meissä vahvana, vaikka tuo toive osoittautuisikin mahdottomaksi. The Heart Is a Lonely Hunter on synkkä, mutta jollain tavalla katkeransuloinen. Pienetkin valonpilkahdukset tuntuvat pimeässä kirkkaammilta. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.

"Yllätä ikuinen yö"

Juhani Koivisto: Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä

(WSOY, 2008)

34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt

Säveltäjä Toivo Kuulan elämä päättyi 34-vuotiaana railakkaan ja viinanhuuruisen vappuhumun jälkeen tragediaan. Viipurissa kapellimestarina toiminut Kuula oli viettämässä vapunpäivän iltaa vuonna 1918 seurahuoneella, jossa juhli sisällissodan voittoa myös joukko valkoisten sotilaita ja upseereja. Juhliin oli saatu apteekista pirtua, ja tietäähän sen miten siinä käy. Temperamentit kuohahtivat, traumaattinen sota oli vielä miesten mielissä, ja kiivas väittely asiasta kuin asiasta muuttui käsirysyksi ja puukoilla sohimiseksi. "Jääkärin verta on vuodatettu!", kuuluivat huudot, juopunut vimma valtasi juhlijat, eikä harvoja järjen ääniä kuunneltu. Vahvasti päihtynyt Kuula pakeni seurahuoneelta, mutta kompastui pihalla, jolloin perässä seuranneet kolme miestä saivat hänet kiinni. Yksi heistä ampui käsiaseella luodin maassa polvillaan olleen Kuulan päähän. Kiduttuaan tuskien ja harhojen vallassa yli kaksi viikkoa Toivo Kuula kuoli 18.5.1918.

Juhani Koivisto on ottanut tehtäväkseen kuvata Kuulan elämä samanlaisena kuin kuolemakin - kiihkeänä, äärimmäisenä, epärationaalisena ja suurten tunnekuohujen läpilyömänä. Koivisto on tutkinut Kuulan kirjeenvaihtoa erittäin tarkkaan, ja pohjaa elämäkertansa pitkälti nimenomaan siihen. Suorat lainaukset kirjeistä ovatkin kirjan parasta antia. Varsinkin Kuulan kirjeet toiselle vaimolleen, laulajatar Alma Kuulalle (o.s. Silventoinen) osoittavat säveltäjän romantiikan aikakaudelle tyypillisen, kiihkeän temperamentin. Kuulassa oli vetovoimaa, jota Alma ei voinut vastustaa:

Mitään ei minulta puutu, kun minulla on semmoinen ystävä, semmoinen rakastettu kuin Toivo on. Tunnen nytkin sen onnen niin suurena, niin kirkkaana, ja minä riemuitsen itsekseni. Hän minua rakastaa rakkaudella, joka on suuri ja syvä kuin meri, hän minua kehittää, ja hoivaa ja neuvoo, hän minun parastani aina tahtoo, hän minulle sävelin laulaa.

Kiihkeys näkyi paitsi rakkaudessa, myös mustasukkaisuudessa, joka tuntui Kuulalla saavan miltei psykoottisia piirteitä rakastavaisten ollessa erossa toisistaan. Synkät ajatukset valtasivat silloin tällöin Toivon mielen, ja hän suorastaan kierolla tavalla tuntui nauttivan elämän vuoroveden vuoksesta ja luoteesta:

Minulla on hetkiä jopa pitempiä ajanjaksojakin, jolloin en voi saada sielussani syntymään yhtään kaunista ajatusta, enkä silloin haluakaan niitä synnyttää. -- Mieluummin liikkuu vaan sellaisissa jotka ovat rumia laadultaan, eivätkä suinkaan ketään ilahuttaisi, jos niitä sieltä ilmoille toisi.

Toivo Kuula oli hankala, äärimmäisen itsepäinen ja itsekäs persoona, mutta eittämättä lahjakas säveltäjä, joka sävelsi myrskyävän inspiraationpuuskan vallassa. Niinkin lahjakas, että häneltä odotettiin vielä suurempia. Sibeliuksen sinfonioiden viitoittamalla tiellä kansallisromantiikkaa janoava yleisö kaipasi Kuulaltakin suurteosta, jota hän ei koskaan pystynyt toteuttamaan. Sinfoniaa ja oopperaakin suunniteltiin, mutta mitään konkreettista niistä ei tullut. Kuulan nerous oli laulumusiikissa, ja siitä hänet tänä päivänä muistetaan. 

Tuntuu melkein liiankin luontevalta, että myrskyisissä tunteissa vellonut Kuula kohtaisi loppunsakin dramaattisesti. Kaikki tuntuu Koivistolla johtavan vääjäämättömästi tuohon lopputulokseen, mikä käy muuten ansiokkaassa elämäkerrassa jopa ärsyttämään. Pienetkin viittaukset ennenaikaiseen kuolemaan Kuulan tai hänen vaimonsa Alman kirjeissä tulkitaan enteiksi. Elämäkerran aikana huokaillaan moneen kertaan, kuinka asianomaiset eivät saattaneet aavistaakaan, että kaikki tulisi päättymään eräänä kohtalokkaana yönä vuonna 1918. Aika harva saattaakaan aavistaa, vai mitä? 

Tämä on tosin pienehkö kauneusvirhe, sillä Koivisto on muuten perusteellinen ja uskottava kirjoittaja, joka suhtautuu terveellä kriittisyydellä lähteisiinsä ja aiemmin kirjoitettuihin Kuula-muistelmiin. Hän huomaa todeta, kuinka varsinkin tiettyyn aikaan kirjoitetut elämäkerrat tapaavat olla suurmiesten monumenttien pönkittämistä. Hän tiedostaa myös haastateltujen muistin pettävyyden, varsinkin vuosikymmeniä aiemmin tapahtuneissa asioissa. 

Koivisto ihannoi Kuulan yksinlauluja, mutta itse kuoromusiikin ystävänä pidän hänen päätuotantonaan parhaimmillaan nerokkaita seka- ja mieskuoroille sävellettyjä lauluja, jotka mahtuvat helposti parille cd-levylle. Makuasioita. Mutta vaikka ette kuoromusiikista välittäisikään, laitan tähän YouTube-linkit mielestäni kuuteen kuulemisenarvoiseen sävellykseen Toivo Kuulalta, kolmeen sekakuorolle ja kolmeen mieskuorolle. En itsekään ensikuulemalta saanut niistä paljon irti, mutta mitä enemmän niitä kuuntelen (tai laulan itse), sitä upeammilta ne tuntuvat. Jokin tuossa värikylläässä soundimaailmassa ja suurissa dynamiikan vaihteluissa vain viehättää. Näiden linkkien lisäksi voin suositella seuraavia levyjä Spotifysta syvempään tutustumiseen paremmalla äänenlaadulla:
Tapiola Chamber Choir: Toivo Kuula - Complete works for mixed and female choruses a cappella
Ylioppilaskunnan Laulajat: Nuku virta helmassa meren - Complete songs for male voice choir

1. Nuijamiesten marssi

Eteläpohjalaisen Kuulan juuret kuuluvat tässä sotaisassa marssissa, jossa ei äänenvoimakkuudesta tingitä. Kappale voisi olla jopa korni, mutta kun hyvä kuoro laulaa asiaankuuluvalla uholla "Hän ei leppyä voi, hän ei väistyä saa / Vaviskaa! Vaviskaa!", niin alkaa siinä vähän puntti tutista. Ykköstenoreilla on kova homma laulaa korkeat h-sävelet oikealla intensiteetillä. Vaikka tätä laulavat suunnilleen kaikki suomalaiset mieskuorot, YouTubesta löytyi äkkiseltään vain turkulaisen Brahe Djäknarin tulkinta, joka ei toki ole ollenkaan huonoimmasta päästä.

2. Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut

Tietyllä tavalla arkkityyppinen Kuulan sekakuorosävellys fuugineen ja pelkän mieskuoron laulamine osineen. Kuula rakasti kirjottaa fuugia, jollaisella tämäkin alkaa. Jokainen ääniala saa vuorollaan laulettavaksi äärimmäisen kauniin ja haikean teeman, joka kasvaa voimakkuudessaan. V. A. Koskenniemen mennyttä nuoruutta haikaileva teksti saa herkän ja sanatarkan käsittelyn. Koskettavin hetki on loppupuolella, kun sopraanot ja altot ovat menettäneet toivonsa ja tahtovat luopua kaikesta, mikä edes muistuttaa paremmista päivistä ("Tulis syksy ja metsät ne vihreät veis / tulis talvi ja lumin ne peitteleis"), mutta tenorit ja bassot miltei kuiskaten muistuttavat alun teemasta. We'll always have Paris. Tällä videolla laulaa kamarikuoro Kampin Laulu johtajanaan Kari Turunen.

3. Virta venhettä vie

Eino Leinon upeaan tekstiin tehty Kuulan varhaisteos, joka mielestäni huipentuu säkeisiin "Meri, taivas ja maa / kaikki, kaikk' katoaa / Kuinka säilyisi sielu ihmisenkään? / Mut unessa niin armas on ajatella noin / Viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi / Ja huomentuulet tuntureilta henkää". Tenoreiden vielä laulaessa kaikella herkkyydellään tuota viimeistä riviä palauttavat bassot maan tasalle: "Vaiko valhetta lie?" Tylyä. Lavalla Kuulan ikätoveri, vuonna 1883 perustettu Ylioppilaskunnan Laulajat, joht. Pasi Hyökki.

4. Tuuti lasta tuonelahan

Suomalaisen kansanrunouden erityispiirre ovat kuolemasta kertovat tuutulaulut. Ajatuksena taustalla lienee toivo siitä, että tuonpuoleisessa lasta eivät vaivaa nälkä eivätkä taudit, jotka olivat köyhässä Suomessa pitkään liiankin tutut vieraat. Kantelettaren tekstiin sävelletty Tuuti lasta tuonelahan on sekin Kuulan varhaistuotantoa ja jonkinlainen henkinen sukulainen Sibeliuksen samaa aihetta käsittelevälle Sydämeni laululle. En panisi liikaa painoarvoa biografiselle tulkinnalle, eli vaikka Kuulan lapsi ensimmäisestä avioliitosta kuoli, kappale tuskin on saanut siitä inspiraatiota. Videona tässä on vain yksi tunnettuhko maalaus, mutta kuorona on Tapiolan kamarikuoro.

5. Iltapilviä

V. A. Koskenniemen teksti rinnastaa auringonlaskun särkyneisiin haaveisiin. Kuula sovittaa tekstin jykevälle mieskuorosoundille, mikä sopiikin mainiosti: "Yö nostaa ikuista valtikkaa. / Jo unet, jo pilvet sammukaa!" Huomatkaa kakkosbassojen muhkea kontra-b lopussa! Tällä videolla laulaa jälleen Kari Turusen johtamana vuoden 2011 Linköpingissä järjestetyn opiskelijakuorotapahtuma NSSS:n suurkuoro. Mainittakoon, että itse olin järjestämässä tänä keväänä samaista tapahtumaa Oulussa (taputtaa omaa selkäänsä).

6. Auringon noustessa

Kuulan harvoja duurivoittoisia kuorosävellyksiä. Aluksi en tajunnut koko biisiä ollenkaan ja sen laulaminen tuntui tympeältä ja vaikealta. Pikkuhiljaa vasta aloin ymmärtää siinä piilevää utuista hehkua, sielun kaipuuta kohota korkeuksiin. Tässäkin sekakuorosävellyksessä on se pakollinen fuuga ja mieskuoro-osio alkaen kohdasta "Niin kuin ääretön temppeli on se sun eessäs". Joka tietenkin muokkaantuu kuorolaisten suussa helposti muotoon "ääretön tomppeli". Lavalla jyväskyläläinen kamarikuoro Cantinovum johtajanaan Rita Varonen.

Kuten kävi edellisessä musiikkikirjassa tässä haateessa, lipsahti tämäkin teksti käsittelemään enemmän musiikkia. Mikäli aihe kiinnostaa, Koiviston elämäkerta on oikein mainio teos. Sopii myös haasteen kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 35. Kirjan nimessä on erisnimi ja 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

"Kun pääset kirjan loppuun, tarjoa lukijalle vielä viime hetken yllätys"

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

(La Vérité sur l'Affaire Harry Quebert, 2012. Suom. Anna-Maija Viitanen, Tammi, 2014)

16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Menestysteoksen kirjoittanut nuori kirjailija Marcus Goldman viivyttelee välttämätöntä ja uuden kirjan aloittamista tyhjän paperin kammoa potien. Hän ottaa yhtyettä vanhaan yliopisto-opettajaansa ja mentoriinsa, Harry Quebertiin, opastuksen toivossa. Quebert itse kirjoitti 1970-luvulla klassikoksi nousseen teoksen, mutta jonka jälkeen hän ei ole kirjoittanut mitään yhtä merkittävää, vaikka onkin ollut kysytty luennoitsija ympäri Pohjois-Amerikkaa. Kahden kirjailijan välinen ystävyys jatkuu siitä, mihin se oli jäänytkin, kunnes Harry Quebertin pihalta haudattuna löydetään nuoren tytön ruumis. 15-vuotias tyttö oli kadonnut hieman ennen Quebertin menestyskirjan julkaisua. Eikä tässä vielä kaikki, sillä pian selviää, että Harry Quebertilla oli ollut suhde tämän kanssa.

Quebert pidätetään, ja Goldman alkaa tehdä omia tutkimuksiaan. Voiko hänen suuresti arvostamansa nerokas kirjailija todella olla syyllistynyt lapsenmurhaan? Goldman on itse aina mennyt elämässä siitä, mistä aita on matalin. Hän on epäilemättä lahjakas, mutta on aina valinnut taisteluikseen vain ne, joissa varmasti on ylivoimainen, ja alisuoriutuu kaikesta muusta. Yhtäkkinen menestys kihahtaa hattuun, mutta ei tarjoa selkeitä suuntia elämälle.

Goldmanin tutkimukset kirjailijaystävänsä menneisyyteen selvittävät myös hänen itsensä motiiveja ja toimivat lopulta polttoaineena luovuuden vaisuna kytevälle liekille. Tutkimukset paljastavat Quebertista, kuolleesta Nola-tytöstä ja koko kylän asukkaista yksi kiusallinen tosiasia kerrallaan amerikkalaisen pikkukaupungin idyllin alla muhivan pimeyden. Ja paljastuksia ja käänteitä totta tosiaan romaanin aikana riittää.

Sveitsin kirjallisuusilmiö Joël Dicker on kirjailijana kuin päähenkilönsä, nuori menestyskirjailija, joka ei piilottele vaikutteitaan. Tapahtumapaikka Yhdysvaltain koilliskulmassa tuo heti mieleen amerikkalaiset Uuteen-Englantiin teoksensa sijoittavat menestyskirjailijat John Irvingin ja Stephen Kingin. Mysteerin tuntua Dicker lainaa Kingiltä ja erikoiset persoonat ja hahmojen neuroosit taas Irvingiltä. Kuulemma juoni on hyvin paljon velkaa jollekin Philip Rothin romaanille, mutta tästä minulla ei ole omakohtaista kokemusta, joten mene ja tiedä. Pituudeltaankin (yli 800 sivua pokkarina) Totuus Harry Quebertin tapauksesta painii samassa sarjassa esikuviensa kanssa. Pakko todeta myös tässä vaiheessa, että en tarkoita tätä pahalla, sillä pidin Dickerin kirjasta kovasti, kuten myös mainituista Irvingistä ja Kingistäkin (parhaimmillaan). Uhrin puhtoisesta persoonasta, jolla on salattu menneisyys, tulee taas väistämättä mieleen taas ajankohtainen Twin Peaks -tv-sarja.

And which way would that be?

Tutuissa maisemissa siis liikutaan, mutta kuten tarinan kuolleena löytynyt tyttökään, ei Totuus Harry Quebertin tapauksesta ole sitä, miltä näyttää. Se on rikosromaani vain pinnalta. Sitä enemmän se on kirja kirjoittamisesta, kiitollisuudesta ja luovuuden paineista:

- Miten voit olla varma että aina jaksat kirjoittaa kirjoja?

- Jotkut jaksavat, jotkut eivät. Sinulla kyllä voimat riittävät. Minä tiedän sen.

- Miten voit olla siitä noin varma?

- Koska kirjoittaminen on sinussa. Vähän niin kuin tauti. Kirjailijantauti ei nimittäin tarkoita sitä ettei pysty enää kirjoittamaan. Se tarkoittaa ettei pysty olemaan kirjoittamatta.

(s. 241)

Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli varsinainen "page-turner", kuten angloamerikkalaiset sanovat, jonka jälkimmäiset 400 sivua ahmaisin parissa päivässä. Välillä ärsytti osan hahmoista selkeä karikatyyrimaisuus, kuten vaikkapa Goldmanin kliseinen neuroottinen, hössöttävä juutalaisäiti. Mutta sen minkä Dicker ehkä omaperäisyydessä häviää, hän voittaa yksinkertaisesti vetävyydessä ja miellyttävästi pinnan alla kuplivissa, perinteisestä rikosromaanista poikkeavissa teemoissa. Tästä tyhjyydestä, epäonnistumisen pelosta ja luovuuden luonteesta tarina saa voimansa. Vahva suositus viihdyttävästä, mutta ei liian höttöisestä kirjallisuudesta pitäville. Sopii myös lukuhaasteen kohtiin 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 23. Käännöskirja, 24. Kirjassa selvitetään rikos, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.