torstai 23. helmikuuta 2017

"Olen vihannut sanoja ja rakastanut sanoja ja toivon, että olen käyttänyt niitä oikein"

Markus Zusak: Kirjavaras 

(The Book Thief, 2005. Suom. Pirkko Biström, Otava, 2008)



46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Ainoa merkki sodasta oli tomupilvi, joka vaelsi idästä länteen. Se katsoi ikkunoista sisään koettaen löytää tien sinne, ja kun se samalla sakeni ja levisi, se muutti ihmisvirran haamuiksi. Kadulla ei ollut enää ihmisiä. He olivat laukkua kantavia huhuja.
(s. 391)

Markus Zusakin Kirjavaras on kahminut palkintoja ulkomailla ja päätynyt elokuvaksikin, joten ainesta olisi useampaankin Helmet-lukuhaasteen kohtaan. Päätin valita sen kuitenkin edustamaan oseanialaisia kirjailijoita. Australialaisen Zusakin sukutausta on Saksassa ja Itävallassa, ja näistä ensinmainittuun Kirjavaraskin sijoittuu. Tarkalleen ottaen toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan, eli sota-aihe jatkuu edellisestä haasteeseen lukemastani kirjasta.

Kirjan päähenkilö, Liesel, on tarinan alussa 9-vuotias tyttö, jonka äiti joutuu jättämään kasvattiperheen huostaan. Matkalla kasvattiperheen luokse tytön sairas veli kuolee. Veljen hautajaisissa Liesel nappaa maasta nuoren haudankaivajapojan pudottaman kirjan, ensimmäisenä monista kirjavarkauksistaan. Uudessa kodissa kasvattiäiti Rosa huutaa ja haukkuu ja kaikki näyttää muutenkin kamalalta. Yöllä Liesel herää toistuvasti painajaisiin kuolleesta veljestään. Kasvatti-isä Hans yrittää lohduttaa tyttöä, ja löydettyään Lieselin nappaaman kirjan hän opettaa tytön lukemaan. Tämä pieni teko kääntää Lieselin suhtautumisen uuteen elämäänsä. Rosan haukutkin osoittautuvat väärinymmärretyiksi hellyydenosoituksiksi. Kirjavarkaus ei jää viimeiseksi. Tyttö varttuu, historia kulkee kulkuaan läpi toisen maailmansodan ja kaiken siihen liittyvien kauheuksien. Kasvatti-isä Hans joutuu lunastamaan vuosia sitten tekemänsä lupauksen ja ottamaan perheen kellariin asumaan natseja pakoilevan juutalaisnuorukaisen. Hänen kanssaan Liesel solmii erikoislaatuisen ystävyyden kirjojen ja sanojen yhteensitovalla voimalla. Suuremman yhteenkuuluvuuden Liesel saavuttaa kyläyhteisönsä kanssa, kun pommitukset alkavat ja Liesel rauhoittaa pommisuojassa kyyhöttäviä ihmisiä lukemalla ääneen.

Ainakin kaksikymmentä minuuttia hän tarjoili kirjan tarinaa. Hänen äänensä rauhoitti nuorimmat lapset, ja kaikki muut näkivät mielessään viheltäjän juoksemassa rikospaikalta. Liesel ei. Kirjavaras näki vain sanojen mekaniikan - niiden paperiin juuttuneet ruumiit alas lyötyinä, jotta hän voisi kulkea niitä pitkin.
(s. 390)

Kirjat toimivat Lieselille paitsi keinoina lähestyä muita ihmisiä (Hansin öiset oppitunnit, koulukaveri Rudyn ystävyys ja rikoskumppanuus omena- ja myöhemmin kirjavarkaissa), myös oman persoonansa rakennuspalikoina. Hänen itseymmärryksensä karttuu uusia kirjoja varastaessa ja lukiessa. Kielestä tulee hänen työkalunsa maailman hahmottamiseen.

Sama viehätys kieleen kuuluu Zusakin kerronnassa. Zusakin kieli on kaunista ja aistikuvailut vahvoja. Sanojen voima, joka on tarinan tärkeä teema, tuntuu tekstissäkin. Saksankielisillä lauseenparsilla herkutellaan jopa uuvuttavuuteen asti, ja perustuupa yksi merkittävä juonikuvio pelkästään saksankieliselle onnentoivotukselle: Hals- und Beinbruch! Tuntuu, että tuon kohdan ainoa funktio on se, että niska- ja jalkamurtumaa toivottava kummallinen sanonta toteutuisi tarinassa.

Sota-aika, hylätty pieni tyttö päähenkilönä ja kellarissa piilotteleva juutalainen ovat melkoinen resepti melodraamalle, mutta onneksi sen kärkeä tulee alusta asti hieman tasoittamaan kertojahahmona toimiva Kuolema. Idea on herkullinen, ja Terry Pratchettia lukeneena melkein odotin Kuoleman puhuvan isoilla kirjaimilla. Ei sentään. Zusakin kertoja-Kuolema puhuttelee lukijaa tuttavallisesti, tuntee myötätuntoa noutamiaan sieluja kohtaan ja heittelee narratiivin väleihin kaikkitietäviä, selittäviä kommentteja. En ole oikein varma, mitä mieltä niistä olisin. Ne ovat kuin ne hetket Woody Allenin elokuvissa, kun päähenkilö kääntyy puhumaan kameralle selittääkseen asioita, jotka eivät muuten elokuvasta valkene. Samanlaista postmodernia kerrontatapaa on kertojan tapa paljastaa tulevat tapahtumat etukäteen. En ole niidenkään toimivuudesta varma. Maybe it's just me.

Kirjan aihe tuo varmasti tarkoituksella mieleen Anne Frankin ja Nuoren tytön päiväkirjan. Zusakilla nuori, kirjallisesti lahjakas tyttö tosin onkin kätkijä, ei kätketty. Kirjat, vaikka toinen niistä onkin faktaa ja toinen fiktiota, kuitenkin varmasti sopivat hyvin yhteen lähekkäin luettaviksi ja vertailtaviksi.

torstai 16. helmikuuta 2017

"Niitä tuotiin meille kenttäsairaalaan. Niitä joita kutsuttiin tärähtäneiksi."

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945 

(WSOY, 2013)



8. Suomen historiasta kertova kirja

Ville Kivimäki väitteli vuonna 2013 Åbo Akademista filosofian tohtoriksi aiheenaan suomalaissotilaiden psyykkiset traumat talvi- ja jatkosodan aikana. WSOY tarttui aiheeseen ja julkaisi väitöskirjan pienin muokkauksin teoksena Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945. Päätös oli ilmeisen kannattava, sillä teos voitti vuoden 2013 Tieto-Finlandia -palkinnon. Pakko myös erikseen kehua kirjan kantta, jonka idea on yksinkertaisuudessaan nerokas ja pysäyttävä.

Vannoutuneena pasifistina ja entisenä sivarina olen aina pitänyt sotia kiehtovina. Niiden suuria strategisia manöövereja, nousevia ja sortuvia valtakuntia. Hallitsijoiden ja sotapäälliköiden henkilökohtaisia kaunoja ja velkoja. Kunnian ja häpeän päiviä, jotka kietoutuvat toisiinsa niin ettei erota, missä toinen loppuu ja toinen alkaa. Niiden kärsimystä, hulluutta, sankaruuden pilkahduksia arjessa. Ennen kaikkea sitä, miten me niistä muodostamme kansakunnan tarinaa. Sillä sitä historia on, tarina, jossa jotain aina jää kertomatta. Yksi näistä asioista on Kivimäen tutkima suomalaissotilaiden psyykkinen pahoinvointi, joka halutaan unohtaa, kun puhutaan Suomen historian ratkaisevista hetkistä ja sankaruuden myytistä.

Psyykkisiin häiriöihin liitettiin toisen maailmansodan Suomessa moraalisen paheksunnan ja häpeän stigma - niiden olemassaolo pyrittiin myös kieltämään, marginalisoimaan ja erottamaan itse sotakokemuksesta. Niin sotilaiden kuolema kuin fyysiset haavoittumisetkin voitiin esittää miehisen sankarillisuuden ja uhrivalmiuden ilmentyminä; niille annettuihin kollektiivisiin merkityksiin tiivistyi paljolti koko nationalistinen ideologia, jonka avulla sodan väkivallalle annettiin kansakuntaa uusintava sisältö. Nämä olivat usein samoja rakentavia merkityksiä, joiden avulla sotilaat itsekin saattoivat kokea tehtävänsä ja koettelemuksensa rintamalla mielekkäiksi. Sen sijaan sodasta johtuneet psyykkiset murtumiset uhkasivat jäädä sodan väkivallan tyhjiksi symboleiksi, joilla ei ollut muuta sisältöä kuin itse mielettömyys.
(s. 403)

Olen englantilaisen filologian opinnoissani törmännyt usein käsitteeseen "shell shock", jolla kuvattiin ensimmäisen maailmansodan brittisotilaiden kokemia psyykkisiä traumoja, jotka usein johtuivat armottomassa, loputtomalta tuntuvassa tykkitulessa värjöttelystä. Aihe on tullut esiin muun muassa Wilfred Owenin runoissa, Virginia Woolfin Mrs Dallowayssa ja Pat Barkerin Regeneration-trilogiassa. Suomessa näitä tykistön rumputulen henkisesti murtamia miehiä kutsuttiin "tärähtäneiksi", vaikka nykyään ko. termillä on jo humoristinenkin sävy arkikielessä. Aihe kiehtoi ja ahdisti minua. Olinkin jo jonkin aikaa halunnut lukea aiheesta enemmänkin.

Kivimäki käsittelee aihettaan akateemisella pieteetillä, minkä huomaa valtavasta lähdeluettelosta. WSOY:n julkaisemaa laitosta on jonkin verran virtaviivaistettu asiaan vihkiytymättömällekin lukijalle, mutta ei missään nimessä niin paljon, että teos aliarvioisi lukijaa. Kivimäen argumentointi on erittäin perusteellista ja periksiantamatonta, joten lukijankaan ei ole hyvä tarttua väsyneenä tai stressaantuneena tähän kirjaan, jottei keskittyminen antaisi periksi.

Teoksessa käsitellään, millaisia sotilaiden kärsimät psyykkiset traumat olivat luonteeltaan, mitkä tekijät mahdollisesti edistivät tai estivät niitä ja kuinka niitä hoidettiin. Psykiatrian historia on ylipänsä karua luettavaa shokkihoitoineen, mutta nyt erityisesti, kun hoitoja käytettiin osittain myös rankaisumielessä ja pelotteena. Mielen sairaudet nähtiin helposti teeskentelynä ja helppona keinona päästä pois rintamalta.

Kiintoisinta teoksessa taisi lopulta olla ne keinot, joilla suomalaissotilaat pyrkivät henkisesti suojaamaan itseään. Kuinka kaiken sen kauheuden keskeltä sotilaat saattoivat löytää merkityksen, syyn yrittää pysyä elossa ja järjissään. Kolmikosta koti, uskonto ja isänmaa korostuivat kaksi ensimmäistä, joiden lisäksi sotilasporukoiden oma yhteisöllisyys tuntui luovan merkittävimpiä selviytymiskeinoja. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka rakkaus isänmaahan vaikutti antaneen tilaa pienemmän yhteisön merkitykselle. Varsinkin vanhempia jermuja ei tainnut oi-suomi-synnyinmaa paljon lämmittää, kun mieltä painoi huoli kotona odottavasta perheestä ja juoksuhaudassa ryömivästä pojasta.

Tärkeä kirja ja aihe, joka jää vaivaamaan mieltä.


perjantai 3. helmikuuta 2017

“Tapaat miehen, joka puhuu kultaisella kielellä”

Sylvie Simmons: I’m Your Man – Leonard Cohenin elämä  

(I'm Your Man, 2012. Suom. Jouni Jussila, Sammakko, 2014)



36. Elämäkerta tai muistelmateos

1960-luvun puoliväli. Vaalea norjalaiskaunotar Marianne on muuttanut kreikkalaiselle Hydran saarelle. Kirjailija-aviomies on lähtenyt toisen naisen matkaan jättäen heidän lapsensa Mariannen huostaan. Saari on oloiltaan alkeellinen, kuin muisto menneisyydestä, pysähtyneestä hetkestä ajalta ennen vedenpaisumusta. Sen vuoksi se on houkutellut asujikseen taiteilijoita, runoilijoita ja haaveilijoita, jotka haluavat elää irrallaan maailmasta. Valkeasta kalkkikivestä rakennetussa satamakahvilassa taiteilijapiirit kokoontuvat seurailemaan elämänmenoa ja utelemaan tulijoiden kuulumiset. Siellä Marianne tapaa vakavailmeisen kanadalaisen runoilijan, joka on kyllästynyt kylmään ja sateiseen Lontooseen, jossa hän on kirjoittanut esikoisromaaniaan apurahalla. Hydralla mies on löytänyt uuden tarmon kirjoittamiseen, jota vauhdittavat paastoaminen ja runsaat määrät amfetamiinia. Marianne tutustuu mieheen ja rakastuu tähän palavasti. Runoilija ottaa Mariannen ja pojan kattonsa alle asumaan yhtenä perheenä. Marianne muistaa isoäitinsä hänelle nuorena lausuman ennustuksen: ”Tapaat miehen, joka puhuu kultaisella kielellä”.

I was born like this, I had no choice
I was born with the gift of a golden voice
And twenty seven angels from the Great Beyond
They tied me to this table right here in the Tower of Song
(Tower of Song, albumilta I’m Your Man, 1988)

Leonard Cohen liittyi viime marraskuussa vuonna 2016 edesmenneiden suuruuksien joukkoon. Cohenin ura oli kiehtova ja odotuksia karttava. Hän aloitti runoilijana ja ryhtyi muusikoksi vasta päälle kolmikymppisenä. Hän oli karismaattinen esiintyjä, joka vieroksui kiertueita ja käytti lauluntekoon parhaimmillaan vuosikymmeniä. Kuusissakymmenissä, "just a kid with a crazy dream", hän vetäytyi buddhistiluostariin ja palasi musiikintekoon vasta huomattuaan managerin kavaltaneen käytännössä koko omaisuuden. Sen seurauksena Cohen lähti tienaamaan eläkerahojaan takaisin pitkälle kiertueelle, jolta julkaistut livetallenteet ovat mielestäni Cohenin uran upeimmat julkaisut.

Minulle henkilökohtaisesti hän on aikakautensa merkittävimpiä laulaja-lauluntekijöitä. Bob Dylan, joka kiistatta on Nobelinsa ansainnut, on varmasti vaikutusvaltaisempi ja vallankumouksellisempi, mutta minulle liikaa folk-perinteessä ja ironiassa kiinni. Yhteistä heillä Cohenin kanssa on se, että molemmat jurnuttavat yksitoikkoisella äänellä tuhannen säkeistön mittaisia lauluja lähes muuttumattoman taustan päälle. Cohenin jurnutus on kuitenkin jotenkin miellyttävämpää. Hänen tekstinsä ovat kenties romanttisempia ja sävellyksensä odottamattomampia. Eikä kukaan yhdistä sanoituksissa ylätyyliä ja alatyyliä, pyhää ja profaania yhtä taidokkaasti kuin Cohen.

Cohenin viimeiseksi jäänyt albumi You Want It Darker käsitteli kuolevaisuuden ja uskon teemoja yli kahdeksankymppisen miehen haudansyvällä äänellä murisemana. Tämä ei sinänsä ole ihmeellistä, sillä samoja teemoja Cohen on käsitellyt koko uransa ajan, aina nuoruuden esikoiskirjasta Let Us Compare Mythologies ja debyyttialbumista Songs of Leonard Cohen lähtien. Cohenin kolmas suuri teema, rakkaus ja seksi, on uusimmalla levyllä sivuosassa. Cohenin itsensä sanoin, ”I don't need a lover / That wretched beast is tame”, tuo kirottu peto on vihdoin kesytetty. Simmonsin teoksessa tämä Cohenin laulujen ja kirjojen teemojen toistuvuus korostuu. Samoin korostuvat Cohenin elämän monet naiset, jotka toimivat Cohenille milloin inspiraationa, milloin yhteistyökumppaneina.

Simmons selkeästi arvostaa Cohenia, mutta ei nosta tätä jalustalle tai pyri tahraamaan hänen mainettaan. Luin joitain vuosia sitten Ira B. Nadelin kirjoittaman Cohen-elämäkerran, ja Simmons vetää pidemmän korren kyllä tässä kilvassa. Nadel tuntui keskittyvän Cohenin neurooseihin ja halusi psykologisoida laulut ja runot jonkin seksuaalisen frustraation kautta. Simmons on etäisempi, viileämpi ja analyyttisempi. Hän on myös tehnyt taustatyönsä huolellisemmin ja suhtautunut valtavaan lähdemateriaaliinsa kriittisemmin. Siinä missä Nadel tuntui lähtevän johtopäätöksestä ja etsivän sen tueksi todisteita, Simmons kirjoittaa avoimemmin, eikä pyri sensaatiojournalismiin seksi- ja huumehurjastelujen kuvauksilla, vaikka sellaiseen olisi ollut täysi mahdollisuus. Hän tuntuu myös olevan paremmin perillä populaarimusiikin historiasta nykyhetkeen asti.

Suomentaja Jouni Jussila on tehnyt pääsääntöisesti erinomaista työtä kirjan käännöksen kanssa. Puhekielisten sitaattien kääntäminen on aina haastavaa, mutta Jussila on löytänyt sopivan tasapainoisen tyylin. Jopa yleensä murheenkryyniksi nousevat musiikkitermit ovat hyvin hallussa, vaikka yhdessä kohtaa Hallelujah-kappaleen sanoituksissa hän kompastuukin. Ensimmäisen säkeistön ”it goes like this, the fourth, the fifth” -säkeen neljäs ja viides viittaavat sointuasteisiin, ei aika-arvoihin ”neljäsosa, viidesosa” (sic). Tämä tekeekin kohdasta erityisen nokkelan, sillä sanojen ”fourth” ja ”fifth” kohdalla sävellyksessä todella soi C-duurin neljäs ja viides sointuaste. It goes like this, näin se menee, kirjaimellisesti. Mutta tämä on ehkä musiikkiteoreettinen lillukanvarsi, ja se erhe muuten mainiolle suomentajalle annettakoon anteeksi.

Kaiken kaikkiaan erittäin hienosti kirjoitettu elämäkerta vaikuttavasta ja etäisestä runoilijamuusikosta. Koska tämä blogiteksti päätyikin käsittelemään enemmän Cohenia kuin Simmonsin kirjaa, ja koska pidän listoista, laitan tähän loppuun vielä bonuksena mielestäni Leonard Cohenin tämänhetkiset top 5 -kappaleet sekalaisessa järjestyksessä YouTube-linkkeineen.

1. Famous Blue Raincoat
Kirjeen muotoon kirjoitettu tarina kolmiodraamasta. Se, onko kirjeen kirjoittaja pettäjä vai petetty, jää epävarmaksi, kuten jää kahden miehen keskinäinen suhdekin. Cohenilla on valtava pokka päättää kappale sanoihin "Sincerely, L. Cohen".

2. Lover, Lover, Lover
Cohenin harvoja korkeampia laulusuorituksia. Rakastuin kappaleen tuoreehkon liveversion etnomeininkiin, jollaista viimeisten kiertuiden upea bändi tarjoili.

3. If It Be Your Will
Enemmänkin rukous kuin laulu. Melodisesti Cohenin vahvimpia teoksia, ja luulen kappaleen olevan Hectorillekin tuttu.

4. Take This Waltz
Cohenin kääntämään Federico Garcia Lorcan runoon sävelletty valssi. Surrealistinen teksti vyöryttää kuulijan eteen kauniin paradoksisen kuvan toisensa jälkeen.

5. Who By Fire
Vanhaan juutalaiseen liturgiseen lauluun perustuva pieni folk-kappale. Yksinkertainen laulu nousee aivan uudelle tasolle tässä saksofonikolossi Sonny Rollinsin kanssa nauhoitetussa versiossa. Vaikka se taustalaulaja soul-karjahteluillaan yrittääkin tunnelmaa pilata.