Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

(I Am Half-Sick of Shadows, 2011. Suom. Maija Heikinheimo. Bazar, 2016)

En koskaan unohda Hawkhoverin linnaa

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

De Lucen perheen rahaongelmat ovat ajautuneet siihen pisteeseen asti, että Buckshaw'n kartanolle on löydettävä muutakin käyttöä. Kun elokuvaohjaaja Val Lampman ottaa yhteyttä kartanon vuokraamisesta kuvauksia varten, de Lucet hyväksyvät tarjouksen ilomielin. Ainakin osa heistä. Perheen vanhemmat tyttäret ovat innoissaan filmimaailman tähdistä heidän tykönään, mutta Flavia suhtautuu asiaan huomattavasti tyynemmin. Kuvauksien on määrä alkaa joulun alla, mutta sitä ennen näyttelijät lupaavat esittää hyväntekeväisyysnäytöksenä osia Romeosta ja Juliasta.

Esitysiltana äkillinen lumimyrsky sulkee kartanon muun maailman ulkopuolelle. Aplodien vaiennuttua yleisö jää kartanoon yöksi odottamaan lumimyräkän laantumista. Yön hiljaisuudessa jo iäkäs naispääosanesittäjä Phyllis Wyvern löytyy kuolleena huoneestaan. Edesmeno ei ole lähimainkaan luonnollinen. Nainen on puettu menestyneimmän elokuvansa rooliasuun. Kyseistä elokuvaa nainen on myös katsellut juuri ennen kuolemaansa. Nyt vain elokuvaprojektorin loppuun asti pyörinyt kela läpättää hiljaisessa huoneessa. Paikalle saapuu ensimmäisenä - tietenkin - Flavia de Luce. Flavia pyytää uskottunsa Doggerin tutkinnan ensiaskeliin, mistä seuraa lyhyt mutta selkäpiitä mukavasti kutkuttava sananvaihto.

"Mitä nyt, Dogger?"
"Luulisi että mustelmia olisi enemmän", hän sanoi
"Ei niitä aina tule, mutta tässä tapauksessa ilman muuta odottaisi että niitä olisi enemmän."
--
"Sinä olet tehnyt tätä ennenkin, etkö olekin?" minä kysyin odottamatta.
"Olenhan minä, Flavia-neiti", Dogger sanoi. "Monia kertoja."
(s. 157 - 158)

Lumen peittoon hautautunut englantilaiskartano on täydellinen miljöö perinteiselle murhamysteerille. Lunta on kuin Flavian äidille kohtalokkaaksi koituneessa Tiibetissä konsanaan. Hyytävä ympäristö tuo kirjaan enemmän kuin hitusen goottiromantiikkaa, mikä passaa vallan mainiosti. Tiet ovat tukossa, ovet lukossa, ja miltei kuka vain kuvausryhmästä voisi olla murhaaja. Filminauha kohtalon käsissä on klassinen suljetun tilan mysteeri, mikä tekee siitä erään vahvimmista ainakin tähän asti lukemistani Flavia-dekkareista. Kun tapahtumapaikkoja on vain yksi, vältytään edellisiä osia vaivaavalta poukkoilulta. Juoni on keskitetympi ja se etenee kuin idän pikajuna.

Maija Heikinheimon suomennos on jälleen erinomainen. Varsinkin täytyy kehua kirjasarjan nimien suomennoksia! Ne ovat jopa alkuperäisiä parempia, vaikka niistä jokainen taitaa olla sitaatti enemmän tai vähemmän kanonisoidusta runosta. Luultavasti tähän kirjaan päättyy Flavia-maratonini ainakin tämän vuoden osalta, ja on mukava lopettaa se kirjaan, josta jää hyvä maku suuhun.

Helmet-haasteen kohtia:

11. Kirjassa käy hyvin

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

33. Selviytymistarina

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

(A Red Herring without Mustard, 2011. Suom. Maija Heikinheimo. Bazar, 2015)

Sinä veit minun vauvani, turha väittää vastaan

11. Kirjassa käy hyvin

Bishop's Laceyssa on markkinahumua. 11-vuotias kemistimme Flavia de Luce käy kuuntelemassa mustalaiseukko Fenellan ennustusta, ja epähuomiossa sytyttää naisen teltan tuleen. Hups. Hyvitykseksi Flavia tarjoaa Fenellalle Buckshaw'n kartanon tiluksia yöpymispaikaksi. Flavia saa kuulla Fenellalta, että hänen isänsä on aikoinaan ajanut Fenellan ja hänen miehensä pois kartanon mailta ja epäsuorasti vaikuttanut Fenellan miehen kuolemaan. Fenella ja Flavia parkkeeraavat vankkurit, mutta seuraavana yönä Fenella löytyy vankkureistaan henkitoreissaan pahoinpideltynä.

Verta! Joka puolella oli verta. Sitä oli roiskunut liedelle ja ikkunaverhoille. Verta oli lampunvarjostimella - ja minun käsissäni.
Katosta tippui jotain kasvoilleni. Kavahdin taaksepäin, koska minua inhotti ja ehkä vähän pelottikin.
(s. 68)

Eikä tässä vielä kaikki, vaan Flavia nappaa Brookien, paikallisen tyhjäntoimittajan, kartanosta hiippailemasta. Miten Brookie pääsi sisään, kun kaikki ovet olivat lukossa? Mitä miekkosella oli mielessään? Myöhemmin Flavia löytää Brookien uudestaan, tosin tällä kertaa pihalla olevan Poseidon-patsaan atraimen nokkaan nostettuna hummerihaarukka nenän kautta aivoihin työnnettynä. Pieneksi maalaiskyläksi Bishop's Laceyssa sattuu hämmentävän paljon murhia parin kuukauden sisään. Flavia alkaa tutkia tapausta, johon liittyy niin antiikkiesineitä, muinaisia uskonlahkoja, kadonneita vauvoja ja mustalaisennakkoluuloja.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on tähän mennessä lukemistani Flavia-dekkareista se, josta olen pitänyt vähiten. Sitä vaivaa sama ongelma kuin edellistä osaa, Kuolema ei ole lasten leikkiä. Eri juonikuvioita on useammankin kirjan materiaaliksi asti, ja tapahtumat poukkoilevat paikasta toiseen välillä hieman päämäärättömästi. Tämän kirjan myötä myös epäuskottavuus tuli ensimmäistä kertaa ongelmaksi. Luonnollisesti peppipitkätossumainen päähenkilö Flavia koettelee uskottavuuden rajoja muutenkin, mutta sen tavallaan hyväksyy jo kirjaa lukiessa. Samalla tavalla kuin Tolkienia lukiessa on hyväksyttävä, ettei velhoja ja lohikäärmeitä ole muualla kuin kirjan maailmassa. Mutta silloin kun kirjan sisäinen logiikka ontuu, hahmot käyttäytyvät tapojensa vastaisesti ilman syytä ja juonenkäänteet ilmestyvät deus ex machinan lailla, silloin epäuskottavuus ylittää ärsytyskynnyksen.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Flavian kuolleen Harriet-äidin taustoista saadaan tietää enemmän, ja de Lucen perhedynamiikka saa valaistusta. Dogger on oma, yleensä stoalaisen tyyni ja toisinaan kauhunsa avuttomaksi lamauttama itsensä. Ne eivät kuitenkaan ihan riitä pelastamaan kirjaa sen loogisilta ja rakenteellisilta ongelmilta.

Lopulta kirjassa käy hyvin, rikos ratkeaa ja elämä palautuu suurin piirtein oikeisiin uomiinsa. Siksipä siis Helmet-haasteen kohta 11 täyttyy. Muita kohtia:
16. Kirjassa luetaan kirjaa
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

(The Weed that Strings the Hangman's Bag, 2010. Suom. Laura Beck. Bazar, 2014)

Koston täytyisi nyt odottaa

40. Kirjassa on lemmikkieläin

Flavia de Lucen seikkailut jatkuvat kirjasarjan toisessa osassa, Kuolema ei ole lasten leikkiä. Bishop's Laceyn kylässä kohistaan, kun maankuulu nukketeatteritaiteilija Rupert Porson apulaisineen jää kylään odottelemaan korjaajaa hajonneelle autolleen. Kirkkoherra majoittaa pariskunnan läheisen maatilan niitylle. Maatilan omistajat, herra ja rouva Ingleby selkeästi tuntevat Porsonin, mutta eivät paljasta sitä ulospäin. Flavian epäilykset heräävät. Tarkkasilmäinen Flavia huomaa myös, että Porsonin viehättävä apulainen Nialla on raskaana, mutta Nialla vannottaa Flavian pysymään asiasta vaiti. Kylällä tiedetään, että Inglebyiden poika Robin on kuollut lapsena. Hänen ruumiinsa löytyi metsästä hirsipuusta roikkumassa. Liittyikö tapaukseen jotain hämäräperäistä? Oliko Inglebyiden apulaisena toimivalla Dieterillä, entisellä saksalaisella sotavangilla jotain tekemistä asian kanssa?

Korvauksesi majoituksesta ja korjausavusta Porson ja Nialla lupaavat pistää pystyyn nukketeatteriesityksen. Toisin kuin ensimmäisessä Flavia-kirjassa, Kuolema ei ole lasten leikkiä -romaanin ensimmäistä ruumista saadaan odottaa miltei kirjan puoleen väliin saakka. Kun murha paljastuu, mahdollisia tekijöitä on useita, ja taas on Flavian itselleen asettama velvollisuus löytää syyllinen ennen poliisia. 11-vuotias tyttö hoksaa asioita, joita muut eivät hoksaa.

Jälleen kerran kirjan vahvuus on hahmoissa. Flavia on kenties melodramaattisempi kuin ensimmäisessä osassa kuvitellessaan omaa kuollutta ruumistaan ja surevia omaisiaan, jotka nyt saisivat tuntea syyllisyyttä kaikiasta Flaviaa kohtaan tekemistään loukkauksista. Ehkä jonkinlainen teini-iän drama queen alkaa nostaa päätään? Doggerista alkaa viimeistään tämän kirjan myötä muodostua eräs suosikkihahmoistani Flavian ohella - poissaoleva, sympaattinen sotaveteraani, joka kantaa syvällä sisimmässään salaisuuksia, joista hän itsekään ei ole tietoinen. Hieman yllättäen suurimman roolin uusista hahmoista ei saakaan kumpikaan nukketeatterin pitäjistä, vaan saksalainen apukäsi Dieter. Englantilaista kirjallisuutta rakastava Dieter kertoo kirjan puolenvälin paikkeilla oman, sympatiaa herättävän tarinansa, joka on kirjan huippuhetkiä.

Ja sillä tavoin minusta tuli anglofiili. Siitä asti en halunnut muuta kuin lukea englantilaisia kirjoja; tietysti Dickensiä ja Conan Doylea; Jane Austenia ja Thomas Hardya. Kun olin hiukan vanhempi, Drusilla tilais minulle joululahjaksi The Boy's Own Annualin ja Chumsin. Kun täytyin kaksitoista olin jo brittiläisempi kuin moni poika Brixtonista.
(s. 225)

"Brittiläisempi kuin moni poika Brixtonista" tuntuu olevan myös kanadalainen kirjailija Alan Bradley tällä kirjasarjallaan. Kokonaisuutena Kuolema ei ole lasten leikkiä ei mielestäni ole yhtä ehyt kuin Piiraan maku makea. Tapahtumapaikkoja on pitkin kylää ja juonen kuljetus on rytmitetty jotenkin oudosti. Loppuratkaisu sinänsä on tyydyttävä, mutta jäin aika pian lukemisen jälkeen ihmettelemään, mitä kirjassa oikeastaan tapahtuikaan ja mistä syistä.

Helmet-lukuhaasteen kohdista täytän tällä kirjalla kohdan lemmikkieläin, vaikka maatilan kissa ei rehellisesti sanoen mikään merkittävä elementti kirjassa olekaan. Mutta oli siellä sellainen! Muita sopivia kohtia:

11. Kirjassa käy hyvin
16. Kirjassa luetaan kirjaa
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea

(The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009. Suom. Maija Paavilainen. Bazar, 2014)

Erityisen paljon rakastin myrkkyjä

42. Kirjan nimessä on adjektiivi

Jos on 11-vuotias poikkeuksellisen älykäs ja itsevarma tyttö Englannin maaseudulla sijaitsevassa vanhassa kartanossa 1950-luvulla, äiti kuollut, isä etäinen postimerkkeilijä ja isosiskot sietämättömiä teinejä, mihin purkaa kaikki padottu tarmokkuus? Flavia de Lucen vastaus on kemia. Ja siinä sivussa murhien ratkominen. Kanadalaisen Alan Bradleyn dekkarisarja nuoresta kemististä Flavia de Lucesta on kerännyt ihastusta, ja ymmärrän kyllä miksi. Flavia-dekkarit ovat vanhoja kunnon murhamysteerejä Agatha Christien hengessä. Poissa on nykydekkareiden seksuaalisella väkivallalla ja psykopatioilla mässäily ja viinaan menevä ihmisiä vihaava rikostutkija, joka painiskelee oman menneisyytensä kanssa. Tilalla on kutkuttava murha kartanossa, useita epäiltyjä, paljon teetaukoja, kemiallisia kokeita ja ihastuttava päähenkilö, joka ei olekaan aivan niin itsevarma kuin päälle päin näyttää.

Flavian äiti Harriet on kuollut vuorikiipeilyonnettomuudessa Flavian ollessa vasta yksivuotias. Flavian isä, Haviland, ei koskaan kunnolla toipunut tragediasta, ja vanhemmat tyttäret Ophelia ja Daphne purkavat omat pulmansa pikkusiskoon. Isä eristäytyy työhuoneeseensa tutkimaan ja ylläpitämään arvokasta postimerkkikokoelmaansa. De Lucen perheen lisäksi kartanossa asuu kamaripalvelija Dogger, joka oli sota-aikana Flavian isän aseveli. Sotavankeus ja pakkotyö Burman kuoleman rautatiellä jättivät Doggeriin syvät arvet. Nykyään Dogger on vain varjo entisestä itsestään, ja sodan muistot aiheuttavat hänelle silloin tällöin kamalia kauhukohtauksia. Hajamielisen ja omalaatuisen Doggerin älykkyys ja myötätunto tekevät kuitenkin hänestä eräänlaisen sielunkumppanin Flavialle.

Eräänä päivänä kartanon ovelta löytyy kuollut lintu nokassaan postimerkki, mikä saa Flavian isän pois tolaltaan. Myöhemmin Flavia kuulee isänsä riitelevän miehen kanssa, jonka Flavia myöhemmin löytää henkitoreissaan pihamaan kurkkupenkistä. Kuollessaan mies kuiskaa viimeisillä voimillaan sanan 'vale'. Kuka mies oikein oli? Onko isä syyllistynyt murhaan? Miten lintu ja postimerkki liittyvät kuolleeseen mieheen? Mitä tarkoittaa sana 'vale' - muuta kuin paikkaansa pitämätöntä väitettä, mille harhapolulle suomennos tahattomasti johdattelee? Entä mitä tekemistä tällä kaikella on ikkunalaudalle jääneen vaniljapiirakan kanssa?

Juonivyyhti alkaa keriytyä auki nopeasti. Johtolangat ja epäillyt seuraavat toisiaan, kun Flavia alkaa tutkia tapausta. Paikalliset poliisivoimat komisario Hewittin johdolla eivät jostain kumman syystä ota 11-vuotiaan tytön apua vastaan riemulla. Flavia itse taas on innosta suunniltaan, eikä kohtaaminen kuoleman kanssa hätkähdytä häntä tippaakaan:

Kunpa voisin sanoa, että olin ytimiäni myöten järkyttynyt, mutta en ollut. Kunpa voisin sanoa, että vaisto käski minun juosta pois, mutta se ei olisi totta. Sen sijaan katsoin tuota näkyä lumoutuneena ja yritin huomata kaikki yksityiskohdat: vapisevat sormet, ihon joka muuttui lähes huomaamattomasti pronssisen himmeäksi, aivan kuin kuolema itse olisi hengittänyt siihen siinä silmieni edessä.
Huomasin myös täydellisen hiljaisuuden.
Kunpa voisin sanoa että minua pelotti, mutta ei minua pelottanut. Oikeastaan päinvastoin. Tämä oli ilman muuta mielenkiintoisin asia mitä minulle oli koskaan tapahtunut.
(s. 37)

Flavian utelias mieli ja tieteelliset metodit johdattavat tämän ratkaisun äärelle poliisia nopeammin. Flavia on itsepäinen, salaileva ja omasta mielestään nokkelampi muita. Eli sellainen kuin 11-vuotiaan tytön ikään kuin kuuluukin olla. Flavian hahmo onkin Bradleyn dekkarisarjan kaikkein kantavin tukipalkki. Juoni on, kuten sanottua, perinteistä dekkarikamaa ja hyvä niin, mutta se, mikä erottaa Bradleyn muista vastaavista dekkaristeista on nimenomana Flavian hahmo. Nuori intohimoinen kemisti ja murhatutkija on todella sympaattinen. Jos Flavia olisi erehtymätön ja moitteeton, hän olisi hahmona todella ärsyttävä. Mutta Flavia ei ole aina oikeassa, ja hänen taustallaan on valtavasti surua ja yksinäisyyttä sekä läheisyyden kaipuuta, mikä nostaa hänet paljon monimuotoisemmaksi hahmoksi kuin aluksi kuvittelisi. Flavia ei ole koskaan saanut tuntea äitiään ja tuntee mustasukkaisuutta siskojaan kohtaan sen vuoksi. Flavia on turhautunut isänsä eristyneisyyteen ja haluaisi ravistella tätä, mutta puolison kuolema on kasvattanut niin syvän kuilun Havilandin ja perheensä välille, ettei sitä helposti ylitetä.

Surulliset ainekset ovat kuitenkin vain mausteena keitoksessa, ja Piiraan maku makea on sävyltään enimmäkseen kepeä ja kupliva. Bradleyn teos on nopealukuinen, perinteitä kunnoittava dekkari, jonka parissa viihtyy mainiosti sen keston ajan. Suomentaja Maija Paavilainen kirjoittaa tyylikkäästi ja kääntää eri hahmojen puheenparret mainioksi, vivahteikkaaksi suomen kieleksi. Helmet-lukuhaasteesta kirja kuittaa seuraavat kohdat:

3. Kirja aloittaa sarjan
11. Kirjassa käy hyvin
16. Kirjassa luetaan kirjaa
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

"50 miljoonan vuoden päästä"

Vernor Vinge: Aikaloukku

(Marooned in Realtime, 1986. Suom. Einari Aaltonen. Like, 2008)

28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

Aikaloukku jatkaa Rauhansodassa aloitettua tarinaa. Tai ei suoranaisesti jatka, sillä tapahtumien välissä on vuosimiljoonia. Edellisessä kirjassa esitellyt salaperäiset voimakenttäkuplat paljastuvat yllättäen tavaksi matkata ajassa - niiden sisälle ei mikään voima vaikuta, minkä lisäksi myös aika pysähtyy niiden sisällä. Kuplan sisällä olevat ihmiset eivät vanhene sekuntiakaan, vaikka ulkopuolella olisi kulunut kuinka kauan aikaa hyvänsä. Ihmiskunta lähti kohti tähtiä, sillä valovuosienkaan matkat eivät enää tuntuneet subjektiivisesti missään. Osa uteliaammista jäi maapallolla kupliin pidemmiksi ajoiksi selvittääkseen, mitä maailmalle oikein tapahtuisi tulevaisuudessa, satojen ja tuhansien vuosien päästä. Rauhaajien kukistuttua teknologinen kehitys pääsi jatkamaan kulkuaan yhä kiihtyvään tahtiin, minkä ansiosta ihmisten eliniästäkin tuli käytännössä rajaton. Kupliin sulkeuduttiin sadoiksi vuosiksi, kunnes eräät kuplasta palanneet huomasivat järkytyksekseen kaikkien ihmisten kadonneen maapallolta jossain 2200-luvun paikkeilla. Vain kuplien sisällä olleet olivat jäljellä. Mitä oli tapahtunut? Pandemia, avaruusolioiden hyökkäys, vai tekoälyn ja teknologian kehittyminen singulariteettiin, minkä seurauksena ihminen kehittyi seuraavalle evoluution asteelle?

Ihmiskunta on siis kutistunut vain muutamaan sataan henkeen, mukaan luettuna aiemmasta osasta tutut riitapukarit, Rauhanlaitos, jotka suljettiin kuplaan jäähylle. Pitkälle kehittyneiden korkeateknologisten yhteisö on koonnut eri aikakausina kupliin sulkeutuneet ja sieltä vuosituhansien saatossa vapautuneet ihmiset yhdeksi yhteisöksi, mutta ihmislajin tulevaisuus näyttää kehnolta niin vähällä populaatiolla. Kirjan tapahtumat alkavat ihmiskunnan rippeiden valmistautumisesta Rauhanlaitoksen sulkeneen kuplan avautumiseen. Ennen viimeistä muutaman tuhannen vuoden sulkeutumista kuplan sisälle yhteisön tietokoneet hakkeroidaan ja yksi korkeateknologisisten johtohahmoista, Marta Korolev, jää kuplan ulkopuolelle. Yksin, kymmeniksi vuosiksi ainoana ihmisenä maapallolla vailla toivoa pelastumisesta. Kyseessä on siis murha julminta laatua, ja sitä selvittämään päätyy yhteisön ainoa poliisi, Wil Brierson. Kellä olisi motiivi sabotoida harvalukuisen ihmiskunnan pyrkimykset lajin tulevaisuuden säilyttämiseen? Nähtävästi aika monellakin.

Juonen alustus vaatii vähän pohjatietoa edellisestä kirjasta, mutta muuten Aikaloukku on lähes täysin itsenäinen romaani. Samoja hahmoja on käytännössä vain yksi, vuosituhansiksi avaruutta tutkimaan lähenyt edellisen osan Della Lu, ja hänkin on muuttunut miltei tunnistamattomaksi. Pidin Aikaloukusta huomattavasti enemmän kuin Rauhansodasta. Dekkarimainen murhamysteeri toimii viihdyttävänä kehikkona pohdiskelulle maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuudesta, mutta kehikoksi se jääkin tarinan ytimen ollessa toisaalla. Vingen vahvuus on selkeästi enemmän pohdiskelijana ja tulevaisuuden teoreetikkona. Vuosimiljoonien aikaperspektiivillä päästään tutkimaan niin mannerlaattojen liikkeiden vaikutusta ekologiaan ja evoluution kehitystä ilman ihmislajin vaikutusta. Käytännössä saavutetun kuolemattomuuden avulla ihminen voi elää reaaliajassa tuhansia vuosia ja kuplien avulla rajattomasti. Millainen ihminen on vaikkapa yhdeksän tuhannen vuoden elämän jälkeen? Mitä jos elämää jatkaisi kuplien avulla universumin lämpökuolemaan saakka? Hyytäviä ajatuksia.

Yhtä hyytävä on myös vuosikymmeniksi reaaliaikaan yksin selviämään jääneen Martan kohtalo. Martan jälkeensä jättämä päiväkirja on kirjan oivaltavinta antia kerronnallisesti. Päiväkirjassa Marta tallentaa tulevaisuuden maapallon ekosysteemin toimintaa, ja se on kuin tieteellisen raportin ja matkapäiväkirjan yhdistelmä. Marta joutuu kohtaamaan ihmisen perustavanlaatuiset haasteet ilman teknologista apua:

"Tällaistako ihmisillä oli ennen kunnon terveydenhoitoa? Toteutumattomia unelmia, kasaan romahtaneita haaveita. Heidän täytyi olla todella sisukkaita, kun ajattelee, mitä kaikkea he silti saivat aikaan."

(s. 233)

Vernor Vinge on teknikko ja pohdiskelija, joka sattuu kirjoittamaan viihdepainotteista scifiä. Täytyypä pitää silmät auki muita miehen kirjoja ajatellen. Aikaloukku sopii kohdan 28 lisäksi esimerkiksi kohtiin 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, 24. Kirjassa selvitetään rikos, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt tai 39. Ikääntymisestä kertova kirja.

"Ten little soldier boys"

Agatha Christie: And Then There Were None

(1939. Harper Collins, 2015)

24. Kirjassa selvitetään rikos

Ihan alkuun on pakko sanoa, etten ole mikään dekkarien asiantuntija. Agatha Christiestä, tuosta genren kiistattomasta klassikostakin, tuntemukseni rajoittuu oikeastaan vain David Suchetin tähdittämään Hercule Poirot -tv-sarjaan, josta kyllä sinänsä olen pitänyt. Tämä on kuitenkin kirja, jonka nimestä olen ollut tietoinen lähes niin kauan kuin olen ollut tietoinen siitä, mitä kirjat ovat. Suomessa tämä kirja tunnetaan nykyään nimellä Eikä yksikään pelastunut, mikä on varsin kelpo käännös nykyiselle englanninkielisen painoksen nimelle, mutta varmasti monelle vanhempi suomennos ja sen poliittisesti epäkorrekti nimi on tutumpi: Kymmenen pientä neekeripoikaa. Isossa-Britanniassa teos julkaistiin alunperin vuonna 1939 nimellä Ten Little Niggers, kun taas Yhdysvalloissa se julkaistiin nimellä And Then There Were None juonelle tärkeän lastenlorun viimeisen säkeen mukaan. Jotenkin ironista, että rotutietoisessa Amerikassa rasistiseksi koettu "nigger"-sana vaihdettiin tuosta lorusta vain marginaalisesti vähemmän loukkaavaan "Indian"-sanaan. Mutta kukapa alkuperäiskansasta välittäisi.

Lähtökohtaisesti vastustan sensuuria poliittisen korrektiuden - tai oikeastaan minkään muunkaan nimissä. Paljon on keskusteltu esimerkiksi Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuista, ja sen runsaasta "nigger"-sanan käytöstä afroamerikkalaisia kuvatessaan, ja kuinka kirjaa pitäisi muokata koululukemistoihin. Mutta se sana on osa Yhdysvaltain kulttuurihistoriaa, ja eräs Huckleberry Finnin merkittävimmistä pointeista on juuri se tapa, millä mustiin amerikkalaisiin on suhtauduttu ja kuinka tuo suhtautuminen on edelleen ajankohtainen kielen muuttumisesta huolimatta. Toisaalta ymmärrän sen, että kuka minä olen sanomaan mistä saa loukkaantua ja mistä ei, varsinkaan kun en itse kuulu ihmisryhmään, johon tuolla termillä viitataan. "Nigger" ja suomen kielen "neekeri" koetaan ilman epäilyksen häivääkään loukkaaviksi sanoiksi ja rasistiseksi vallankäytöksi, enkä missään nimessä käyttäisi noita sanoja arkikielessä, kuten ei tulisi mielestäni kenenkään. Mutta en myöskään hyväksy historian uudelleenkirjoittamista ja kaunistelua siinä pelossa, että joku saattaisi loukkaantua. Rajanveto on vaikeaa.

Se kiistanalaisesta nimestä, nyt itse kirjan pariin. Kymmenen eri taustoista kotoisin olevaa henkilöä, kaikki eri-ikäisiä ja eri sukupuolta edustavia, saavat salaperäisen kutsun saarelle nimeltä Soldier Island (kaikki arvannevat, minkä niminen saari alkuperäisessä versiossa on). Kutsujen perusteet ovat yhtä kirjavat kuin henkilöiden taustat. Ainoa todella heitä kaikkia yhdistävä tekijä on, että kaikkien lähipiirissä on kuollut joku epämääräisissä olosuhteissa. Vieraat asettuvat kodiksi saarella sijaitsevaan kartanoon. Jokaisen vieraan huoneen seinällä on loru kymmenestä sotilaspojasta, jotka yksi kerrallaan potkaisevat tyhjää:

Ten little Soldier boys went out to dine; One choked his little self and then there were nine.
Nine little Soldier boys sat up very late; One overslept himself and then there were eight.

Ja niin edelleen, kunnes viimeinenkin sotilaspoika on heittänyt veivinsä. Kaikkien kokoonnuttua olohuoneeseen salaperäinen ääni gramofonista lukee heille lakia: he kaikki tulevat kuolemaan rangaistuksena kuoleman tuottamuksesta toiselle. Yksi kerrallaan vieraat joutuvat murhaajan uhriksi, jokainen lorun ennustamalla tavalla. Aina kun yksi vieras kuolee, katoaa olohuoneen pöydältä posliininen sotilasfiguuri, joita on yhtä monta kuin vieraitakin. Mutta kuka vieraita oikein päästää päiviltään? Sen on oltava yksi heistä.

Asetelma on suorastaan herkullinen, ja Christie ei juuri paljasta korttejaan ennen lopun jälkisanoja. And Then There Were None on klassinen dekkari, jossa muutama asia teki erityisesti vaikutuksen. Ensinnäkin, kuka hyvänsä vieraista voisi olla murhaaja, ja huomasin vaihtavani omaa epäiltyäni useaan otteeseen. Silti veikkaukseni meni pieleen! Loppu on kuitenkin ihan looginen. Lisäksi pidin niistä hetkistä, kun Christie päästi hahmonsa olemaan yksin omien ajatustensa kanssa. Nuo harvassa olevat yksinpuhelut kertoivat hahmoista paljon enemmän kuin suoraan sanottuna kankea dialogi. Ja kai vuorosanoja voisi merkitä jollain muulla tavalla kuin loputtomilla "he said" ja "she said" -sivulauseilla? Ne nimittäin kävivät miltei sietämättömiksi.

Kirja oli nopealukuinen ja viihdyttävä, ja ymmärrän kyllä miksi se on genrensä klassikko. Mutta entä sitten kirjan nimi? Muutos on kirjan sisällön näkökulmasta kuitenkin aika triviaali, joten en näe siinä ongelmaa. Sillä, mikä on tapahtumapaikan tai edes juonelle tärkeän lorun nimi ei tässä tapauksessa ole merkitystä. Vaikka vanhempi suomennos soljuu jotenkin rytmisesti paremmin, ehkä on kuitenkin oikein ottaa uusia painoksia vain Eikä yksikään pelastunut -nimisestä kirjasta. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.