"Ten little soldier boys"

Agatha Christie: And Then There Were None

(1939. Harper Collins, 2015)

24. Kirjassa selvitetään rikos

Ihan alkuun on pakko sanoa, etten ole mikään dekkarien asiantuntija. Agatha Christiestä, tuosta genren kiistattomasta klassikostakin, tuntemukseni rajoittuu oikeastaan vain David Suchetin tähdittämään Hercule Poirot -tv-sarjaan, josta kyllä sinänsä olen pitänyt. Tämä on kuitenkin kirja, jonka nimestä olen ollut tietoinen lähes niin kauan kuin olen ollut tietoinen siitä, mitä kirjat ovat. Suomessa tämä kirja tunnetaan nykyään nimellä Eikä yksikään pelastunut, mikä on varsin kelpo käännös nykyiselle englanninkielisen painoksen nimelle, mutta varmasti monelle vanhempi suomennos ja sen poliittisesti epäkorrekti nimi on tutumpi: Kymmenen pientä neekeripoikaa. Isossa-Britanniassa teos julkaistiin alunperin vuonna 1939 nimellä Ten Little Niggers, kun taas Yhdysvalloissa se julkaistiin nimellä And Then There Were None juonelle tärkeän lastenlorun viimeisen säkeen mukaan. Jotenkin ironista, että rotutietoisessa Amerikassa rasistiseksi koettu "nigger"-sana vaihdettiin tuosta lorusta vain marginaalisesti vähemmän loukkaavaan "Indian"-sanaan. Mutta kukapa alkuperäiskansasta välittäisi.

Lähtökohtaisesti vastustan sensuuria poliittisen korrektiuden - tai oikeastaan minkään muunkaan nimissä. Paljon on keskusteltu esimerkiksi Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuista, ja sen runsaasta "nigger"-sanan käytöstä afroamerikkalaisia kuvatessaan, ja kuinka kirjaa pitäisi muokata koululukemistoihin. Mutta se sana on osa Yhdysvaltain kulttuurihistoriaa, ja eräs Huckleberry Finnin merkittävimmistä pointeista on juuri se tapa, millä mustiin amerikkalaisiin on suhtauduttu ja kuinka tuo suhtautuminen on edelleen ajankohtainen kielen muuttumisesta huolimatta. Toisaalta ymmärrän sen, että kuka minä olen sanomaan mistä saa loukkaantua ja mistä ei, varsinkaan kun en itse kuulu ihmisryhmään, johon tuolla termillä viitataan. "Nigger" ja suomen kielen "neekeri" koetaan ilman epäilyksen häivääkään loukkaaviksi sanoiksi ja rasistiseksi vallankäytöksi, enkä missään nimessä käyttäisi noita sanoja arkikielessä, kuten ei tulisi mielestäni kenenkään. Mutta en myöskään hyväksy historian uudelleenkirjoittamista ja kaunistelua siinä pelossa, että joku saattaisi loukkaantua. Rajanveto on vaikeaa.

Se kiistanalaisesta nimestä, nyt itse kirjan pariin. Kymmenen eri taustoista kotoisin olevaa henkilöä, kaikki eri-ikäisiä ja eri sukupuolta edustavia, saavat salaperäisen kutsun saarelle nimeltä Soldier Island (kaikki arvannevat, minkä niminen saari alkuperäisessä versiossa on). Kutsujen perusteet ovat yhtä kirjavat kuin henkilöiden taustat. Ainoa todella heitä kaikkia yhdistävä tekijä on, että kaikkien lähipiirissä on kuollut joku epämääräisissä olosuhteissa. Vieraat asettuvat kodiksi saarella sijaitsevaan kartanoon. Jokaisen vieraan huoneen seinällä on loru kymmenestä sotilaspojasta, jotka yksi kerrallaan potkaisevat tyhjää:

Ten little Soldier boys went out to dine; One choked his little self and then there were nine.
Nine little Soldier boys sat up very late; One overslept himself and then there were eight.

Ja niin edelleen, kunnes viimeinenkin sotilaspoika on heittänyt veivinsä. Kaikkien kokoonnuttua olohuoneeseen salaperäinen ääni gramofonista lukee heille lakia: he kaikki tulevat kuolemaan rangaistuksena kuoleman tuottamuksesta toiselle. Yksi kerrallaan vieraat joutuvat murhaajan uhriksi, jokainen lorun ennustamalla tavalla. Aina kun yksi vieras kuolee, katoaa olohuoneen pöydältä posliininen sotilasfiguuri, joita on yhtä monta kuin vieraitakin. Mutta kuka vieraita oikein päästää päiviltään? Sen on oltava yksi heistä.

Asetelma on suorastaan herkullinen, ja Christie ei juuri paljasta korttejaan ennen lopun jälkisanoja. And Then There Were None on klassinen dekkari, jossa muutama asia teki erityisesti vaikutuksen. Ensinnäkin, kuka hyvänsä vieraista voisi olla murhaaja, ja huomasin vaihtavani omaa epäiltyäni useaan otteeseen. Silti veikkaukseni meni pieleen! Loppu on kuitenkin ihan looginen. Lisäksi pidin niistä hetkistä, kun Christie päästi hahmonsa olemaan yksin omien ajatustensa kanssa. Nuo harvassa olevat yksinpuhelut kertoivat hahmoista paljon enemmän kuin suoraan sanottuna kankea dialogi. Ja kai vuorosanoja voisi merkitä jollain muulla tavalla kuin loputtomilla "he said" ja "she said" -sivulauseilla? Ne nimittäin kävivät miltei sietämättömiksi.

Kirja oli nopealukuinen ja viihdyttävä, ja ymmärrän kyllä miksi se on genrensä klassikko. Mutta entä sitten kirjan nimi? Muutos on kirjan sisällön näkökulmasta kuitenkin aika triviaali, joten en näe siinä ongelmaa. Sillä, mikä on tapahtumapaikan tai edes juonelle tärkeän lorun nimi ei tässä tapauksessa ole merkitystä. Vaikka vanhempi suomennos soljuu jotenkin rytmisesti paremmin, ehkä on kuitenkin oikein ottaa uusia painoksia vain Eikä yksikään pelastunut -nimisestä kirjasta. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

"She smelled like trees"

William Faulkner: The Sound and the Fury

(1929. Critical Edition. W. W. Norton & Company. 1994)

6. Kirjassa on monta kertojaa

It is a tale

told by an idiot, full of sound and fury.

Signifying nothing.

Se kertomus on,

hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa -

tarkoitusta vailla.

(William Shakespeare: Macbeth, viides näytös, viides kohtaus. Suom. Yrjö Jylhä)

William Faulknerin romaani The Sound and the Fury (1929, suom. Ääni ja vimma, 1965) on kuitenkin tarkoitusta täynnä. Se kertoo palasittain tarinan Mississippin osavaltiossa elävästä Compsonin perheestä. Compsonit ovat perinteikäs, rikas etelävaltioiden suku, jolla on ollut suuret tilukset ja paljon orjia. Romaanin tapahtumahetkellä suvun asema on kuitenkin heikentynyt, orjuus kielletty, maat myyty ja henkilökohtaiset tragediat uhkaavat painaa suvun nimen unholaan.

Romaani on jaettu neljään osaan, jotka kertovat periaatteessa palasia samasta tarinasta, mutta hyvin erilaisista näkökulmista eri ajanjaksoina. Kertojina toimivat Compsonin perheen lapset. Ensimmäinen osa on kerrottu perheen vaikeasti kehitysvammaisen Benjy-pojan näkökulmasta. Benjy nimettiin syntyessään setänsä mukaan Mauryksi, mutta älyllisen jälkeenjääneisyyden tullessa kiistämättömäksi hänet ristittiin uudelleen Benjyksi. Benjy ei kykene itsereflektioon, ja hänen kerrontansa koostuukin vain välittömistä aistihavainnoista ja siitä, millaisia muistikuvia nuo havainnot hänen vajavaiseen mieleensä nostattavat. Toisen osan kertoja on Quentin, Harvardiin opiskelemaan päässyt, mutta mielenterveydeltään rakoileva nuori mies päivää ennen itsemurhaansa. Kolmannessa osassa ääneen pääsee Jason, joka on mieleltään vakaampi, mutta moraaliltaan arveluttavampi kuin veljensä. Hänelle vain rahalla on merkitystä. Neljännen ja viimeisen osan kertojana on kaikkitietävä kolmas persoona, joka keskittyy pitkälti perheen palvelijattareen, Dilseyyn, joka on todistanut perheen tapahtumia monen sukupolven ajan.

Mutta mikä tuo palasista muodostuva tarina on? Yritän parhaani kuvata tarinaa siten, että se tekisi oikeutta teoksen erikoiselle rakenteelle. Sillä hienointa mielestäni The Sound and the Fury'ssa oli se, miten tarina oikein kerrottiin. Kaikkien kertojien pakkomielteenä jollain tavalla on perheen sisar, Caddy. Vaikka Caddy ei itse saa omaa kertojanääntä, on hän tavallaan romaanin tärkein hahmo. Kehitysvammaiselle Benjylle Caddy on ainoa, joka rakastaa tätä ja toivoo hänen parastaan. Muulle perheelle Benjy on häpeällinen tahra, joka tulisi sulkea jonnekin piiloon. Benjy assosioi hajanaiset muistonsa tuoksuihin, ja Caddy tuoksuu hänen mielestään puilta. Tämä liittyy varhaiseen lapsuusmuistoon, jossa puuhun kiivennyt Caddy kurkkii taloon sisälle isoäidin hautajaisten aikaan. Caddyn alusvaatteet ovat likaantuneet, mikä tuo oman synkän symbolisminsa tarinalle.

Älyllinen mutta neuroottinen Quentin taas tahtoo suojella Caddya ja kehittää itselleen pakkomielteen tämän seksuaalisesta puhtaudesta. Caddy nimittäin on saanut aviottoman lapsen ja hänet tästä syystä karkotetaan kotoa. Quentin mieluummin valehtelee isälleen syyllistyneensä insestiin sisarensa kanssa, jotta heidät molemmat tuomittaisiin ikuiseen kadotukseen, kuin antaisi Caddyn kunnian tahriintua yksinään. Isä ei usko Quentinia, ja hyvä niin, sillä perheen tulevaisuus makaa Quentinin harteilla. Jopa niinkin painavana, että osa perheen maista - Benjyyn rauhoittavasti vaikuttava laidunmaa - myydään, jotta Quentin voidaan lähettää opiskelemaan huippuyliopistoon. Kaikki tämä osoittautuu liiaksi kestää herkälle Quentinille, ja hän hukuttautuu Missisippi-jokeen.

Jason on moraaliton opportunisti, joka on vuosikaudet kavaltanut Caddyn aviottomalle tyttärelleen lähettämiä rahoja ja pitänyt perhettään pelon vallassa tyrannisella johdollaan. Vihassaan Caddyn tytärtä (ja Caddyn muistoa) kohtaan hän on kuitenkin sokea ja aliarvioi tytön nokkeluuden. Neljännessä, selkeämmässä osassa paha saa palkkansa, ainakin osittain, mutta jälkimaku on silti karvas.

The Sound and the Furyn kirjoitusaikaan lähes tuntematon Faulkner voitti myöhemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kuva: Wikipedia

Kenties mielenkiintoisin, ja ainakin eniten keskustelua herättänyt osio romaanista on ensimmäinen. Benjyn poukkoilevaa kerrontaa, joka ei kommentoi tapahtumia, vain toistaa ne mielessään ilman syy-seuraus- tai aikasuhteita, on ensi alkuun hyvin hankala seurata. Kerronta ei etene järjestyksessä, vaan yksi mielleyhtymä tuo mieleen jonkin toisen vuosikymmenten takaa varhaislapsuudesta. Alun perin Faulkner halusi, että jokainen Benjyn kertomuksen aikataso olisi painettu erivärisellä musteella lukijan avuksi, mutta sen aikainen painotekniikka esti sen. Kompromissina jokainen hyppäys ajassa on merkitty kursiivilla, mutta lukija saa silti olla tarkkana, sillä hyppäyksiä on paljon ja moneen suuntaan. Jokin tuossa etäisessä kerronnassa kosketti minua; kuinka kuvata asioita, joita kertoja ei ymmärrä, kuten pimeyttä makuuhuoneessa hetkeä ennen nukahtamista:

The room went black, except the door. Then the door went black. Caddy said, "Hush, Maury" putting her hand on me. So I stayed hushed. We could hear us. We could hear the dark. -- Father went to the door and looked at us again. Then the dark came back, and he stood black in the door, and then the door turned black again. Caddy held me and I could hear us all, and the darkness, and something I could smell. And then I could see the windows, where the trees were buzzing. Then the dark began to go in smooth, bright shapes, like it always does, even when Caddy says that I have been asleep.
(s. 48)

Teksti on tiheää ja paikoin vaikeaselkoista, mutta toisen osan Quentin ei juuri ole helpompi kertoja. Mielestäni hän oli jopa vaikeampi seurattava, sillä vaikka hän on periaatteessa selkeämpi ja kykenee ymmärtämään näkemänsä, hänen mielenterveytensä rakoilee eikä hän ole luotettava kertoja. Luvun loppupuolella hänen mielensä lähtee pitkälle vaellusretkelle ilman välimerkkejä tai tunnistettavia lauserakenteita, joka viimeistään pudottaa lukijan kärryiltä. Kolmannen osan Jason tuntuukin huojentavalta kertojalta: tätähän jopa ymmärtää! Mutta vaikeus tuleekin samastumisessa iljettävään persoonaan

The Sound and the Fury on täynnä surua. Luopumisen ja ymmärtämättömyyden surua. Benjy-parka ei ymmärrä sitä, että Caddy on hylännyt tämän, tai että miksi ennen niin rauhallisella laitumella pelataan nykyään golfia. Tilalla on vain pohjaton menetyksen tunne. Quentinin kohtaloksi koituvat liialliset odotukset ja epäterve suhtautuminen oman siskonsa kuviteltuun kunniaan. Jason taas menettää kaiken oman julmuutensa seurauksena. Caddy, tuo äänettömäksi jätetty mutta silti romaanin eräs hienoimmin luoduista hahmoista, joutuu jättämään perheensä häpeän leimaamana. Teoksen loppuun Faulkner liitti myöhempiin painoksiin Compsonin suvun historian, joka selvittää selkosanaisemmin, mitä kullekin hahmolle oikein kävi. Perheen tummaihoisesta palvelijasta sanotaan vain, "they endured", he kestivät ja selvisivät. Harva pystyy siihen.

Vaikka The Sound and the Fury tuntui vaikealta, huomaan palaavani usein miettimään sen hahmoja ja teemoja jälkeen päin. Se on yksi syy, miksi tämän blogitekstin kirjoittaminen kesti niin kauan. Omituinen rakenne jäi vaivaamaan, mutta tuota tarinaa ei olisi mitenkään muuten voinut kertoa. Faulkner itse sanoi yrittäneensä kirjoittaa saman tarinan neljään kertaan, mutta mielestäni tarinan vahvuus on nimenomaan siinä, millaisen vaikutelman ne yhdessä saavat aikaan.

Kirja sopii lukuhaasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina, 30. Kirjan nimessä on tunne, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

"He elivät tätä yötä"

F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä

(1934. Kootut teokset 5. Otava, 1988)

3. Suomalainen klassikkokirja

Edellisessä tekstissäni käsittelin F. E. Sillanpään teosta Nuorena nukkunut. Kuten lupasin, nyt on toisen samoissa kansissa olleen kirjan vuoro. Ihmiset suviyössä on vain noin parin sadan sivun mittainen, lyhyt romaani. Alussa tuntui pitkään siltä, että luvut ovat pieniä, impressionistisia tuokiokuvia, joista muodostuu ikään kuin Suomen kesää ylistävä montaasi. Rakenne tuntui erikoiselta, enkä muista törmänneeni vastaavaan tekniikkaan tuolta aikakaudelta oikein missään. Alkusanat ovat erittäin kauniit:

Mitään suviyötä tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee. Kun ehtoopuolen musiikki on painunut orvokintummaksi pianissimoksi, niin hienoksi, että se jatkuu vielä lyhyenä taukonakin, niin silloin herää jo ensiviulu vienoon korkeaan säveleeseen, johon sello pian yhtyy, ja tuo sisäisesti tajuttu sävelkuva saa jo ulkonaisenkin tukensa: tuhansilta oksilta ja ilman korkeuksista livertää tuhatkielinen säestys: aamu on jo, vaikka äsken vielä oli ehtoo. 

Kauniissa maalaisidyllissä siis ollaan ja seurataan utuista, mystistä kesäyötä. Yön aikana synnytään, kuollaan, rakastutaan ja petytään, käydään koko ihmiselämän kirjo läpi. Tällainen maalaileva kerrontatyyli, vaikka kaunista onkin, voi käydä nopeasti väsyttäväksi. Onneksi teokseen tulee hiljalleen konkreettisempaa rakennetta, kun tietyt hahmot alkavat esiintyä useammissa luvuissa. Sillanpää kuvaa romanttisia hetkiä, kuten tansseihin meneviä nuoria ja yksikseen järvenselällä soutelevaa taiteilijaa, mutta vahvin hetki on synkkä, kahden miehen välillä yltyvä käsirysy, joka johtaa murhaan. Pienessä sivulauseessa lukijalle paljastetaan tappelun toisesta osapuolesta ja hänen taustoistaan jopa rohkean paljon, varsinkin kirjan julkaisuajankohta huomioon ottaen. En nyt avaa sitä tässä enempää, etten pilaa kenenkään yllätystä, mutta tuo kohta oli vaikuttava sen odottamattomuuden vuoksi. Muuten kovin romanttisessa ja fiilistelevässä teoksessa tuollainen yhtäkkinen psykologinen paljastus viiltää kuin helapääpuukko.

Toinen Sillanpää luettuna putkeen, miltä nyt tuntuu? Vähän uupuneelta, pakko myöntää. Sinänsä Nuorena nukkunut ja Ihmiset suviyössä olivat hyvin toisiinsa sopiva kirjapari aihepiirinsä ja miljöönsä vuoksi. En ole kuitenkaan täysin vakuuttunut Sillanpään suuruudesta. Nyt kun Ruotsin akatemian arkistot Nobel-ehdokkaista ovat avoimia viidenkymmenen vuoden takaa, on selvinnyt, että esimerkiksi Juhani Aho oli ehdokkaana Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi useana vuonna. Vaikka en ole Ahoa lukenut kuin pari teosta, on hän silti mielestäni aivan eri tasolla kuin Sillanpää niin hahmojen kuvaajana kuin tarinankertojana.

Ihmiset suviyössä on varmasti maineensa ansainnut, mutta minulle molemmat lukemani Sillanpäät ovat tuntuneet työläiltä eivätkä kovin palkitsevilta. Ehkä jokin toinen teos saattaisi iskeä paremmin? Nyt tuntuu siltä, että tällainen haaveileva, melko abstrakti kerronta ja maalaisidylli saa riittää tältä erää. Ihmiset suviyössä sopii haasteen kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.

"Herätä näin toisten nukkuessa"

F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut, eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta

(1931. Kootut teokset 5. Otava, 1988)

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Nobel-palkinnot ovat taas ajankohtaisia, joten mikäpäs syksyyn sopisikaan paremmin kuin Suomen toistaiseksi ainoa kirjallisuuden nobelisti F. E. Sillanpää. Ruotsin akatemian mukaan Sillanpään Nobel-palkinto vuonna 1939 myönnettiin hänen "syvällisestä ymmärtämyksestään maansa maalaisväestöä kohtaan ja siitä ihastuttavan taiteellisesta tavasta, jolla hän kuvasi heidän elämäntapaansa ja heidän luontosuhdettaan". Nobelin kirjallisuuspalkinto herätää aina keskustelua. Oliko Sillanpään palkinto ansaittu? Lainasin kirjastosta kaksi Sillanpään merkkiteosta samoissa kansissa, romaanit Nuorena nukkunut (julkaistu myös nimellä Silja) ja Ihmiset suviyössä. Tässä blogitekstissä käsittelen niistä ensimmäistä, jonka nimi alaotsikoineen, Nuorena nukkunut, eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta todistaa suomen kielen äänteiden kauneudesta.

Nuorena nukkunut on jaettu kahteen osaan ja esipuheeseen. Lyhyessä esipuheessa esitellään päähenkilö Silja ja todetaan hänen kuolleen nuorena, mihin toki teoksen nimikin osaltaan viittaa. Spoilerivaroitus ei liene tarpeellinen. Sen jälkeen ensimmäisessä osassa käsitellään Siljan vanhempien tarinaa ja toisessa Siljan itsensä. Lyhyeen romaaniin on siten saatu mahdutettua suvun tarina kahden sukupolven ajalta.

Siljan isä Kustaa on varakkaan Salmeluksen perheen poika, joka rakastuu piikatyttö Hilmaan. Salmeluksen vanhan isännän kuoltua Kustaa tohtii tuoda rakastettunsa saman katon alle, mistä perheen äiti povailee epäonnea. Sitä onkin luvassa, sillä huolimattoman taloudenpidon vuoksi Kustaa haaskaa pikkuhiljaa talon varat. Tyhmä tai paha hän ei ole, pikemminkin liian hyväntahtoinen. Kun Hilman veli raiskaa talonpojan tyttären, tarjoutuu Kustaa maksamaan sovintorahat tämän puolesta. Köyhtyvää perhettä vaivaavat lisäksi kulkutaudit, jotka vievät yksi kerrallaan lapset ja lopulta äidin, jolloin Kustaa jää kahden nuorimman tyttärensä Siljan kanssa.

Varsinainen Siljan tarina on jotenkin utuisempi, ikään kuin kameran objektiivi ei olisi aivan tarkentunut. Silja siirtyy talosta toiseen piikatyttönä, tapaa poikia, ja joutuu sisällissodan tiimellykseen. Kaikki tämä ikään kuin puoliunessa, kunnes kesäyön huumaava rakkaus herättää hänet, ainakin hetkeksi:

Kuinka ihanaa olikaan näin herätä, herätä elämään ja kaikkiin kukintoihin, mitä elämä antaa, herätä näin toisten nukkuessa, kun on koko siihenastisen elämänsä jollakin tavoin nukkunut - valvoessaankin.
(s. 182)

Paljon kehuttu Siljan rooli jää jollain tavalla toissijaiseksi. Romaanin ensimmäinen, Siljan vanhempia kuvaava puolisko tuntuu huomattavasti vahvemmalta. Silja itse on kuin sivuroolissa omassa elämässään, eikä tunnu olevan täysin tietoinen itsestään ja teoistaan. Ymmärrän, että tällaista vaikutusta Sillanpää varmaankin hakeekin, mutta siitä seuraa se ongelma, että lukija on hankala asettua päähenkilön asemaan. Mutta kuten sanoin, kirjan alkupuoli oli vahvaa kuvausta, ja loppupuolellakin muutamat aistikkaat kuvaukset olivat hienoja. Sinänsä tekstin ensimmäisessä kappaleessa mainitut perustelut Nobel-palkinnon myöntämisestä osuvat kyllä enimmäkseen kohdalleen.

Seuraavassa blogitekstissäni käsittelen toista samoissa kansissa ollutta pienoisromaania, Ihmisiä suviyössä. Tämä kirja, kuten aika pitkälti seuraavakin, sopii kohdan yksi lisäksi lukuhaasteen kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 38. Kirjassa mennään naimisiin ja 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

"Nähtävästi olen niin kutsuttu epäluotettava kertoja"

Iain Banks: Siirtymä

(Transition, 2009. Suom. Sari Karhulahti. Gummerus, 2013)

37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

Siirtymä on toinen lukemani Banks tälle vuodelle ja yksi niistä muutamasta suomennetusta ei-scifi-teoksesta. Scifi on toki laaja käsite, ja vaikka tässä ei matkailla avaruudessa, perustuu juoni silti rinnakkaisten maailmankaikkeuksien teoriaan ja ajatukseen niiden välillä liikkumisesta, eli "siirtymisestä". Ihan arkipäivässä ei siis liikuta, vaikka kirja julkaistiinkin Iain Banks -nimellä (scifi-teoksille varatun Iain M. Banks -nimen sijaan).

Tämä maailma ei ole ainoa mahdollinen. On myös lukemattomia muita, jotka ovat enemmän tai vähemmän erilaisia kuin tämä. Jossain maailmassa erot ovat ainoastaan kosmeettisia, toisessa taas koko planeetan ilmasto ja kasvusto voi olla tyystin toisenlainen jonkin muinaisuudessa tapahtuneen muutoksen takia. Jossain todellisuudessa mongolit valloittivat Euroopan, jossain taas kristityt terroristit pitävät maailmaa kauhun vallassa. Eri todellisuuksien välillä operoi Liittouma-niminen organisaatio. Vain tietyn geneettisen poikkeuman omaavat henkilöt voivat "siirtyä" todellisuuksien välillä ja hekin vain septus-nimisen aineen avulla. Parhaat siirtyjät Liittouma kouluttaa agenteikseen. Liittouman agentit vaikuttavat tapahtumien kulkuun eri maailmoissa estämällä mahdollisia katastrofeja ja tukemalla valittuja tahoja. Agenttien vaikutuskeinoja on monenlaisia: Sairaskohtauksen teeskentely, jotta lääkäri ei pääsekään ajoissa työpaikalleen, jossa pian räjähtäisi pommi. Kidnappaus. Murha. Mutta ovatko Liittouman tarkoitusperät ainoastaan hyveelliset?

Siirtymässä seurataan Banksille tyypillisesti useaa eri hahmoa: Liittouman huippuagenttia ja salamurhaaja Temudjin Oh'ta; mielisairaalaan suljettua nimetöntä potilasta; Liittouman dikatorista johtohahmoa madame d'Ortolania; Liittoumasta eronnutta vastarintataistelija Mulverhillia; pintaliitäjä-pörssimeklari Adrian Cubbishia, joka tietämättään tulee värvätyksi Liittouman palvelukseen; kiduttajaa, joka tunnetaan nimellä Filosofi. Banksille tyypillisesti aikajanat eivät kulje lineaarisesti ja kertojasta toiseen hypitään tiheällä tahdilla. Arvoituksia asetetaan, tunnelmaa tihennetään, kunnes lopulta kaikki langat yhtyvät loppuhuipennuksessa. Osa tosin ehkä hiukan kömpelösti.

Siirtymän esipuheen mukaan kirja sijoittuu aikaan kahden mullistavan historiallisen tapahtuman välissä, Berliinin muurin murtumisen ja World Trade Centerin terrori-iskun: Edellinen ajankohta symboloi ihmiskuntaa melkein neljä vuosikymmentä varjostaneen maailmanlaajuisen ydintuhon uhan väistymistä ja päätti siten typeryyden aikakauden. Jälkimmäinen aloitti uuden. (s. 12) Hieman yllättäen tästä alussa mainitusta kuvauksesta ei tehdä niin isoa pointtia kuin voisi olettaa. Nuo mainitut tapahtumat jäävät vain viitteiksi, eikä ajankuva näy teoksessa kovin vahvasti ja siihen liittyvät kannanotot jäävät hämärän peittoon rivien väliin. Olen ehkä tottunut Banksilla siihen, että kaikella on merkityksensä, varsinkin jos se tarjoaa tilaisuuden päästä puhumaan politiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaa.

Lontoon Cityn pankkimaailma on yksi Siirtymän tapahtumapaikoista.

Kaikki hahmot ovat myös poikkeuksellisen karikatyyrimaisia Banksiksi. Ehkäpä vahvimmaksi nousee mielestäni pörssimeklari Cubbish. Huumekauppiaasta ultrarikkaaksi keinottelijaksi etenevästä hahmosta on tehty niin yliampuva, että se on suorastaan herkullinen. Banks pääsee revittelemään taas inhoaan rajoittamatonta kapitalismia vastaan. Mutta tuohon inhoon sekoittuu myös tietynlaista riemua siitä, kuinka moraalittoman hahmon Cubbishista saakaan luotua. Cubbish on "the one you love to hate", hahmo, joka on mahtava koska sitä ei voi olla vihaamatta.

Siirtymä oli viihdyttävä ja melko helppo lukukokemus monista kertojista ja rinnakkaisista todellisuuksista huolimatta. "Dekkarimainen" voisi olla sana, jolla kuvata sitä, hyvässä ja pahassa. Paljon oli seksiä ja väkivaltaa, jopa kyllästymiseen saakka. Pidin Siirtymästä jokseenkin, mutta se ei ollut mikään mullistava kokemus ja koskettava mestariteos kuten Aseiden käyttö tai Crow Roadin käsikirjoitus, eikä henkeäsalpaava mielikuvituksen taidonnäyte kuten Excession tai Surface Detail. Jonkinlainen kunnianhimoinen välityö, joka ei aivan lunasta kaikkia odotuksia.

Kirja sopii haasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö ja 23. Käännöskirja.