Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

(三体, 2006. Suom. Rauno Sainio. Aula & Co, 2018)

Ja ihmiskunnan iltarusko

20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria

1960-luvun lopun kulttuurivallankumous koetteli Kiinaa. Puhemies Maon aikomuksena oli poistaa kiinalaisesta yhteiskunnasta kaikki kapitalismiin ja perinteisiin kiinalaisiin arvoihin viittaava. Kiinalaisissa yliopistoissa suoritettiin laajamittaisia, verisiä puhdistuksia, kun epä-maolainen aines hävitettiin. Kommunistisen puolueen propagandan sokaisema nuoriso muodosti keskenään kilpailevia punakaarteja, jotka aiheuttivat hävitystä niin kaupungeissa kuin maaseudullakin.

Fysiikan professori Ye Zhetai seisoo punakaartilaisten edessä syytettynä epäisänmaallisesta toiminnasta. Ye Zhetain tytär on ilmiantanut isänsä, ja mieleltään järkkynyt vaimo hurraa yleisössä ja vaatii miehensä verta. Ye Zhetai pahoinpidellään hengiltä. Teloitukseksi muuttunutta kuulustelua joutuu todistamaan Yen toinen tytär, Ye Wenjie, lupaava nuori tutkija itsekin. Isänsä vuoksi myös Ye Wenjien otsaan lyödään petturin leima ja nuori nainen passitetaan työleirille maaseudulle.

Työleiriltä Ye Wenjie on vähällä joutua kaltereiden taakse lopuksi ikäänsä jäätyään kiinni länsimaisen tiedekirjallisuuden lukemisesta. Viime hetkellä hänet kuitenkin värvätään salaperäiseen Punaisen rannikon tukikohtaan. Oletuksena on, että pesti on elinikäinen, eikä tukikohdasta poistuta kuin lauta-arkussa. Tukikohdan hallitsevin piirre on valtava satelliittilautanen, jolla kuunnellaan avaruudesta tulevia signaaleja. Ye Wenjie pääsee hyödyntämään tieteellistä taustaansa ja uppoutuu työhönsä. Ulkopuolella olevalla maailmalla ei ole enää merkitystä. Hänen perheensä ja ihanteensa pettäneellä, järjettömyyteen suistuneella ihmiskunnalla ei ole hänelle enää mitään arvoa. Kun satelliittilautanen vastaanottaa avaruudesta signaalin, joka voi tietää ihmiskunnan potentiaalista tuhoa, Ye Wenjien oma kanta seuraavista toimenpiteistä ei jätä epäilyksiä.

Nykypäivän Kiinassa huippuluokan tieteentekijöitä on laonnut itsemurhien aaltona. Kaikki kvanttitason fysiikan mittaukset heittävät volttia, ja vaikuttaa siltä, että maailmankaikkeus on kaikkien merkkien mukaan sattumanvarainen sekasotku, jossa mitkään teoriat eivät päde. Tieteen arvo on siis romahtanut. Viinaa ja sikareita rakastava rikostutkija Shi Qiang yrittää selvittää kuolleiden tieteilijöiden taustoja ja niiden mahdollisia yhteyksiä. Avukseen hän värvää nanomateriaalien parissa uransa tehneen tutkijan Wang Miaon. Jotakin outoa on tekeillä, sillä tapauksia käsittelevissä kokouksissa on paikalla niin hallitusten kuin armeijan edustajia ympäri maailmaa, ja puheissa vilahtelee taajaan sana "sota". Jotenkin tähän kaikkeen liittyy virtuaalitodellisuuspeli Three Body, jossa pelaajan tehtävänä on selvitä planeetalla, jonka ilmasto muuttuu näennäisen satunnaisesti riippuen siitä mikä kolmesta taivaankappaleesta on sitä lähinnä.

Kului toiset kymmenen vuorokautta. Lumisade jatkui, mutta nyt lumihiutaleista oli tullut ohuenohuita ja kuulaita. Pyramidin edustalla palavien soihtujen himmeässä valossa ne näyttivät hienon vaaleansinisiltä, melkein kuin ilmassa tanssivilta kiilleliuskoilta.
"Nämä hiutaleet ovat kiinteytynyttä happea ja typpeä. Ilmakehä on häviämässä härmistymisen seurauksena, eli lämpötila tuolla ylhäällä on laskenut lähelle absoluuttista nollapistettä."
(s. 126) 

Kolmen kappaleen probleema yhdistää näennäisen erilaisista elementeistä toimivan scifi-tarinan. Kiinan kulttuurivallankumous luo teokselle taustan, joka tuntuu virkistävän poikkeavalta genressään. Tajusin myös, kuinka vähän tiedän Kiinasta ja sen historiasta, vaikka Maon hallintokausi ei niin kovin kaukana menneisyydessä olekaan. Ihmiskunnan järkijättöisyys propagandan ja dogmien edessä tuodaan esille tavalla, jonka toivoisi olevan parodiaa eikä kirjoitettua historiaa. Kirjan nimeen otettu teoreettisen fysiikan ongelma kolmen toisiaan kiertävän kappaleen radoista on mielenkiintoinen juonielementti, joka selviää hieman eriskummallisemmistakin käänteistä mielestäni hyvin.

Kaikki kirjan elementit ovat mielenkiintoisia itsessään. Kulttuurivallankumous ja Ye Wenjien kasvu siksi ihmiseksi, joka hänestä tulee; tutkijoiden itsemurhien tutkinta ja haastattelut toinen toistaan erikoisempien henkilöiden kanssa; tiedevihamielisyys ja mihin se johtaa, mikä koskettaa tänä feikkiuutisten ja vaihtoehtoisten faktojen aikakautena; salaperäinen Three Body -simulaatio, joka kuvaa totaalisen vierasta ympäristöä uskottavasti ja jonka salat paljastuvat vähitellen. Kun kaikki juonenlangat yhdistyvät, niistä punoutuu herkullinen kuvio, joskin ihan loppua kohden tahti ehkä vähän hyytyy juonen päätyessä lähemmäs scifi-genren tuttuja latuja. 

Osassa hahmoista on tiettyä etäisyyttä, josta en ole varma, onko se kirjailijan valinta, tahatonta, vai onko kyse vain kulttuurieroista, jonka syvempiä nyansseja en hahmota. Teos ei ole kovin ihmiskeskeinen, vaan sen pääpaino on juonen esittelemässä skenaariossa. Lähimpänä päähenkilön roolia oleva Wang Miaokin tuntuu paikoin hieman poissaolevalta. Toki Wang Miao on ymmärrettävästi pihalla kaikesta, mutta hän tuntuu hyväksyvän uskomattomalta tuntuvat käänteet oudon tyynesti. Henkilöitä myös kuolee ja murhataan suhteellisen surutta. Toisaalta pelissä on monta osapuolta, joista jokainen kokee elämän ja kuoleman kysymyksissä olevansa ainoa oikeassa oleva, joten ehkä tietty kylmyys ihmishenkien suhteen sopii kuvaan.

Kolmen kappaleen probleema on ensimmäinen osa Muistoja planeetta maasta -trilogiaa. Jään mielenkiinnolla odottamaan Aula & Co. -kustantamolta seuraavia osia! Kirja täyttää Helmet-lukuhaasteesta seuraavat kohdat:

16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi

Samuel Beckett: Krapp's Last Tape

Samuel Beckett: Krapp's Last Tape

(1958. The Complete Dramatic Works. Faber and Faber, 2006)

But under us all moved, and moved us

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

Viime vuoden haasteesta oli yksi kohta jäljellä. Myös vuotta oli jäljellä yksi päivä. Minkä kirjan ehtisi lukea päivässä? Vielä sellaisen, joka olisi maahanmuuttajan kirjoittama? Onneksi minulla oli ässä hihassa valmiina juuri tätä tilannetta varten. Samuel Beckett täyttää kohdan, sillä irlantilainen Nobel-palkittu kirjallisuuden ja teatterin suurmies asui suurimman osan elämästään Ranskassa. Hän myös kirjoitti merkittävän osan teoksistaan ranskaksi, koska tällöin hän omien sanojensa mukaan vältti äidinkielensä englannin tuomat maneerit. Beckett käänsi teoksensa myöhemmin itse englanniksi. Krapp's Last Tape, Beckettin 1950-luvun näytelmätuotantoa, tosin on kirjoitettu englanniksi alunperinkin.

Ihka ensimmäinen tutustumiseni tähän lyhyeen, yhden hengen näytelmään oli erään glasgow'laisen pubin seinällä ollut lainaus: "Perhaps my best years are gone. But I wouldn't want them back. Not with the fire in me now." Sitaatti jäi mieleeni, ja kerran eräänä laiskana lauantaipäivänä YouTubea selatessani vastaan tuli tallenne kyseisestä näytelmästä. Kestoa taisi olla vähän reilu puolisen tuntia, ja koska parempaakaan tekemistä ei ollut, ajattelin katsoa näytelmän tietokoneen ruudulta. Alussa ihmettelin, mitä tämä oikein on. Vanha mies kävelee päämäärättömästi lavan reunasta toiseen, kuorii banaania, syö banaania, on liukastua banaaninkuoreen ja täpärästi välttää slapstick-komedian klassisen tapaturman. Tätäkö on modernin teatterin suurimman vaikuttajan tuotanto? Ehkä en vain tajua sitä. Mutta kun mies istui alas ja alkoi kuunnella ääninauhojaan, olin lumoutunut.

Krapp on vanha, yksinäinen mies pimeässä huoneessa pöydän ääressä. Pöydän yllä loistaa yksinäinen valo. Krapp nostaa pöydälle kelanauhurin ja laatikon, jossa on ääninauhoja. Krapp alkaa kuunnella nauhoja ja kelailla niitä ees taas, kuin etsien jotain tiettyä kohtaa. Jokin kohta kelataan äkkiä yli kasvot inhosta vääristyneinä. Jollekin kohdalle Krapp hihittää sarkastisesti niin ettei malta tuolilla pysyä. Nauhalta kuuluu Krappin oma ääni nuorempana. Joka vuosi syntymäpäivänään Krapp kertoo nauhalle senhetkisestä elämästään. Nauhalla kuulluista pätkistä muodostuu tarina menneestä elämästä, pettymyksistä ja yksinäisyydestä, mutta siinä on myös rakkauden välähdyksiä; Krappin iltapäivä rakkaan kanssa veneessä on romanttinen, haikea ja eroottinen, kaikkea yhtä aikaa. Siitä kohdasta poimin mielestäni kauneimman lauseen tämän tekstin otsikoksikin. Tarina jää keskeneräiseksi ja epätäydelliseksi, ja se enemmänkin vihjaa kuin sanoo suoraan. Millaisia nuo Krappin kuvaamat parhaat vuodet tai tällä hetkellä sisällä palava liekki ovat, annetaan ymmärtää. Ne banaanit kuitenkin saavat selityksen! Krapp's Last Tape on kaunis ja eleginen palapeli, josta puuttuu paloja.
 
The new light above my table is a great improvement. With all this darkness round me I feel less alone. [Pause.] In a way. [Pause.] I love to get up and move about in it, then back here to... [hesitates] ...me. [Pause.] Krapp.
(s. 217)

Näytelmä on lyhyt, tekstinäkin vain kymmenisen sivua. Beckettin teksti herää varmasti eloon lavalla, kun tauot ja äänenpainot rytmittävät sanoja. Lukemassani painoksessa, johon on koottu kaikki Beckettin näytelmät, on annettu esitysohjeet lavastusta myöten hyvin tarkasti. Ei niitä tietenkään samalla tavalla osaa kuvitella kuin jos ne näkisi teatterin lavalla, mutta ainakin ne antavat osviittaa siitä, miten kirjailija on tekstin tarkoittanut esitettäväksi.

Muut Beckettin näytelmät, joita olen olen lukenut, eivät ole vaikuttaneet yhtä voimakkaasti kuin tämä. Se voi tosin johtua siitä, etten ole nähnyt Waiting for Godot'ta tai Endgamea "livenä". Voi olla, että mielipide muuttuisi.

Tähän teokseen päättyi lukuvuosi 2018. Tätä vuottakin on jo yli kuukausi mennyt ja kolme kirjaa odottaa blogitekstiä. Hommiin siis! Tämän vuoden haasteesta Beckettin näytelmä täyttäisi nämä kohdat:

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
36. Kirjassa ollaan yksin
47. Kirjassa on alle 100 sivua

George Orwell: Animal Farm

George Orwell: Animal Farm

(1945. Penguin Books, 1999)

Some animals are more equal than others

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Olen yleensä allerginen allegorioille. Ne ovat usein joko aikaansa sidottuja tai kuivan pedanttisia, vailla fiktiolle ominaista eloa. Animal Farm, eli Eläinten vallankumous on poikkeus, sillä se ei ole kumpaakaan. Ei se varsinaisesti suurta proosaakaan ole, mutta satiirina ja varoituksena se on säilyttänyt ajankohtaisuutensa ja on täynnä osuvia sitaatteja. Sadunomaisuus ja tietynlainen kuiva huumori pelastavat sen saarnaavuudelta.

Animal Farm on eläinsatu, joka ei edes yritä peitellä olevansa vertauskuva Neuvostoliitosta. Englantilaisen maatilan eläimet nousevat vallankumoukseen ihmisten sortoa vastaan. Kuten esikuvansa Leninin ja Marxin ihanteille nousseen kommunistisen utopiankin, myös Animal Farmin aatteet ovat yleviä: kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, maatilan työt ja anti jaetaan tasan eikä yksikään joudu elämään kurjuudessa. Tehdäkseen pesäeron tsaarinvallan, siis ihmisisäntien, yhteiskuntaan, eläimet maalaavat ladon seinään seitsemän kultaista käskyä:

1. Whatever goes upon two legs is an enemy.
2. Whatever goes upon four legs, or has wings, is a friend.
3. No animal shall wear clothes.
4. No animal shall sleep in a bed.
5. No animal shall drink alcohol.
6. No animal shall kill any other animal.
7. All animals are equal. 
(s. 15 - 16)

Mutta kuten kävi Stalinille ja Trotskille, vallankumousta masinoineet siatkaan eivät ole keskenään aivan samaa mieltä siitä, mikä aatteen syvin olemus onkaan. Sioille alkaa kertyä muita eläimiä enemmän maallisia hyödykkeitä palkkioksi vaativasta suunnittelutyöstä. Snowball- ja Napoleon-nimiset siat joutuvat kärsäkkäin mielipiteidensä kanssa: mitä hyvänsä toinen ehdottaakin, ehdottaa toinen juuri päinvastaista. Lopulta Snowball ajetaan maatilalta ulos, ja Napoleonin otettua vallan vahtikoirien avustuksella tämän nimi loataan eläinten historiankirjoissa. Pian kukaan ei muista, miten kaikki alkoi. Jopa seinään maalatut käskyt muuttuvat yhdessä yössä, mutta eläimet epäilevät vain omaa kehnoa muistiaan. Niin ihmisten kuin kotieläinten poliittinen muisti on lyhyt. Ehkäpä käskyissä luki alun alkaenkin, että yksikään eläin ei saa tappaa toista syyttä? Protestiäänet hukkuvat lampaiden määkinään ja toisinajattelijat pistetään lihoiksi. Valta keskittyy sioille, kunnes lopulta eroa ihmisen ja sian välillä on mahdoton havaita. Kuten sanontakin kuuluu, valta turmelee, ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti. Sikojen ylevät ihanteet kaikkien hyvinvoinnista taipuvat uuteen muotoon, kun oma napa tuntuu kuitenkin paljon tärkeämmältä kuin toisten.

Orwellin Neuvostoliitto-kritiikki on tarkkanäköistä, mutta huomattavinta siinä on kirjan julkaisuajankohta heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Brittien kanssa liittolaisina taistelleiden neuvostojoukkojen johtaja, isä Aurinkoinen Josif Stalin oli vielä hyvin vahvasti elossa vuonna 1945. Koska Orwell asettuu enemmän Stalinin vihaaman Trotskin puolelle, kirja kiellettiin Neuvostoliitossa. Jokainen yksityiskohta kirjassa on johdettavissa Neuvostoliiton historiaan, joten Orwell ei aikeitaan peittele. Kirja herätti myös kritiikkiä neuvostomielisten brittien keskuudessa.

Animal Farmin hienous ei mielestäni ole kuitenkaan pelkästään siinä, kuinka viiltävän tarkka se on Neuvostoliiton suhteen. Se toimii vertauskuvana mille hyvänsä yhteisölle, joka ei ole tarpeeksi itsekriittinen tai jonka johto taantuu omahyväiseksi asemassaan. Jokaisen vallankumouksen vaarana on tehdä vallankumoustaistelijoista juuri sellaisia, joita vastaan alun perin taisteltiin. Voi olla, etteivät johtajat edes huomaa muuttuneensa ihanteidensa vastaisiksi. Positiivista on se, että jokainen valta voidaan myös kumota, jos vain niin päätetään.

Jos Animal Farmin lukee ilman poliittisia silmälaseja, sen voi lukea myös osana enemmän tai vähemmän opettavaisten eläintarinoiden monisatavuotista jatkumoa, johon kuuluvat niin Aisopoksen ja la Fontainen Faabelit kuin vaikkapa Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee. Sen tyyli on yksinkertainen ja toteava, ja se hyväksyy puhuvat eläimet osana maailmaansa, mikä luo sadun tunnelmaa. Viime vuoden lukuhaasteesta Animal Farm täytti kohdan "kirja, johon tarttuminen hieman pelottaa" (koska kyllähän turmeleva valta on varsin pelottava asia). Tämän vuoden haasteesta täyttyvät ainakin seuraavat kohdat:

3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue
8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
47. Kirjassa on alle 100 sivua

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

(Berlinerpoplene, 2004. Suom. Tarja Teva. Tammi, 2007)

Eiväthän nyt normaalit ihmiset mitään sellaista

27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta 

Neshovin perheen sikatilalla aika on pysähtynyt. Vanhin poika Tor hoitaa tilaa, jonka toiminnasta vanhenevalla Anna-äidillä on edelleen rautainen ote. Aiemmin kaikki päätökset, niin suuret kuin pienetkin, kulkivat äidin valvoan silmän alta. Isä on alistettu haamu, jonka mielipidettä ei kysytä ja jonka toivotaan hyvin suorasanaisesti pysyvän pois tieltä. Trondheimin lähistöllä maaseudulla päivät seuraavat toisiaan muuttumattomassa ketjussa, kunnes eräänä aamuna äiti ei jaksa nousta sängystä. Tor huolestuu, mutta ei saata uskoa, että äidissä olisi mitään vialla ennen kuin sairaalareissu ja saattohoito ovat väistämättömiä tosiasioita.

Kaksi muuta veljestä, Erlend ja Margido, ovat jättäneet tilan ja sen ahdistavan ilmapiirin taakseen. Margido on pysynyt kotikylässä ja ryhtynyt hautausurakoitsijaksi, mutta Erlendillä on uusi elämä Kööpenhaminassa näyteikkunasomistajana. Margido on vannoutunut poikamies, joka väistelee leskirouva-asiakkaidensa lähestymisyrityksiä. Erlend viettää miesystävänsä Krummen kanssa yltäkylläistä elämää, johon kuuluu juhlia, hulppeita lahjoja ja varsin runsasta alkoholinkäyttöä. Menneisyytensä Norjan korvessa Erlend on salannut kaikilta uuden elämänsä tuttavilta. Viesti äidin huonosta kunnosta saa kuitenkin veljekset palaamaan kotitilalle. Myös Torin ainoa tytär, joka on tutustunut paremmin isäänsä vasta aikuisiällä, saapuu tapaamaan kuolevaa isoäitiään. Veljesten ja Torunnin paluu on järkytys kaikille, monestakin syystä.

Lukijalle tulee heti alussa selväksi, että jokin on pielessä Neshovien perheessä. Veljesten isoisän kuolema parikymmentä vuotta aiemmin aiheutti äidissä peruuttamattoman muutoksen, joka varjostaa perheen elämää. Äidistä tuli iloton kontrollifriikki ja kitupiikki. Äidin despoottinen tapa hallita asioita tukahduttaa varsinkin Erlendin, jonka homoseksuaalisuutta perhe ei saata hyväksyä. Vain vanhin poika Tor tuntuu rakastavan äitiään, mutta hän tekee niin sitäkin pyyteettömämmin ja sokeammin. Tor on tottunut siihen, että äiti huolehtii kaikesta ja on aina läsnä. Vaikka oma elämä ei ehkä olekaan mennyt Torin haluamalla tavalla, on se ollut kuitenkin sentään siedettävää. Tor rakastaa sikojaan, vaikka työ onkin raskasta. Kun äitiä ei yhtäkkiä enää olekaan kertomassa, mitä tehdä, astuu tyhjyys elämään.

Porstuassa ei tuoksunut kahvi. Keittiö oli tyhjä ja kylmä, kun hän avasi oven. Siitä huolimatta hän sulki oven nopeasti perässään aivan kuin olisi voinut sulkea vielä pahemman kylmyyden ulos.
Vanhaa puuhellaa ei ollut lämmitetty, osuuskaupan kalenterin alta tiskipöydältä ei kuulunut radion ääniä. Pöytää ei oltu katettu, ei ollut munakuppeja ja teelusikkaa kuten yleensä sunnuntaisin ja isän paikalla pientä taitettua vessapaperin palaa, koska isä sotki aina keltuaista leuassa harottavalle parransängelle. Keittiö oli yhtäkkiä pelkkä huone, oli kuin hän ei olisi koskaan ennen nähnyt sitä, ja liesituulettimen alla oleva lamppu oli ainut valonlähde, pieni kolmionmuotoinen valonkaje, joka oli tarkoitettu lieden levyille, kattiloille, kahvipannuille ja ruuanlaitolle. Hänen sydämensä alkoi hakata kiivaammin.
(s. 72 - 73)

Muut veljetkset eivät ymmärrä Torin sokeaa rakkautta äitiin. Äiti on kohdellut Erlendiä ja varsinkin perheen isää niin kammottavasti, ettei Erlend haluaisi olla missään tekemisissä koko Norjan kanssa. Margido ei ole aivan yhtä jyrkkä, mutta ei hänkään ole vuosiin käynyt tilalla äitiään ja veljeään tapaamassa, vaan elelee omaa elämäänsä erillään menneisyydestään. Jokin kuitenkin vetää magnettin lailla perhettä yhteen vuosikymmenten takaa.

Tämä kaikki kuulostaa kovin synkältä, mutta Ragden teoksen päällimmäisin tunne on inhimillinen lämpö. Kertojan myötätunto on käsinkosketeltavaa, ja lempeä huumori pyöristää terävimpiä reunoja. Veljekset ovat osittain miltei karikatyyrimaisia hahmoja, mutta yksityiskohdat heidän elämästään tuntuvat silti aidoilta, samoin kuvaus rapistuvasta maatilasta, joka elää omaa aikakauttaan erillään muusta maailmasta. Ragden kuvaukset Torin sianhoidosta ja perheen arpien parantumisesta olivat hellyyttävää ja mieltä lämmittävää lukemista joululoman pimeinä iltoina. Ongelmaton ja onnellinen ei loppu varsinaisesti ole, mutta se antaa toivoa, että ehkä haavat sittenkin paranevat. Kirjalla on useita jatko-osia, joihin saattanen tutustua tässä vuoden aikana.

Edellisen vuoden Helmet-haasteesta kirja täyttikohdan 27, tämän vuoden haasteesta esimerkiksi seuraavat:
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Colson Whitehead: The Underground Railroad

Colson Whitehead: The Underground Railroad

(Doubleday, 2016)

America was a ghost in the darkness, like her

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Yhdysvaltalainen Colson Whitehead käsittelee maansa häpeällisimmistä ajanjaksoista sen kaikkein toiveikkainta osaa. Suhtautuminen orjuuteen jakoi Yhdysvallat 1800-luvun puolessa välissä kahtia niin vahvasti, että siitä puhkesi sisällissota. Pohjoisessa orjuus oli jo lakkautettu ennen sotan syttymistä, mutta etelävaltioissa orjuus rehotti. Kuitenkin hyväntahtoiset valkoiset pyrkivät mahdollistamaan karanneiden orjien turvallisen pääsyn kohti pohjoista. Tämä salainen verkosto tunnettiin nimellä "maanalainen rautatie". Whiteheadin romaanissa tämä kielikuva muuttuu kirjaimellisesti maan alla kulkevaksi junaradaksi, joka yhdistää etelävaltioiden kaupungit vapauteen johtavaksi reitiksi.

Cora on kasvanut ilman perhettä plantaasiorjana Georgiassa. Coran äiti hylkäsi tämän ja tuli kuuluisaksi orjana, joka onnistui karkaamaan jäämättä koskaan kiinni. Tilalla kuri on kovaa ja rangaistukset tottelemattomuudesta julmia. Corakin saa tästä osansa, mutta lapsuudessa yksinäisyys ja suru eivät johdu valkoisten kohtelusta. Äidin hylkääminen on aiheuttanut sen, että muutkin orjat pitävät häntä hylkiönä. Tultuaan teini-ikään Coran on luotava oikeutus olemassaololleen ja otettava se asema, joka hänelle kuuluu. Vaikka se olisikin karu ja hedelmätön muutaman neliön maatilkku, se on hänen omansa.

Puolustettuaan toista orjaa omistajan mielivaltaiselta pahoinpitelyltä Cora kiinnittää Caesarin huomion. Caesar, vapaassa pohjoisessa kasvanut orja, on kylässä salaa tutustunut mieheen, jonka mielipiteet ovat etelävaltiolaisittain radikaaleja: kaikki ihmiset ovat syntyneet tasa-arvoisina! Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseenkin kirjattu lause ei pidä paikkaansa Georgiassa. Caesar ehdottaa pakoa, sillä tiedossa on reitti, jota pitkin päästä pohjoiseen. Maanalainen rautatie kutsuu. Ensin on kuitenkin päästävä asemalle. Kuunvalossa alkanut pakomatka on päättyä heti alkuunsa kahden metsästäjän napatessa Coran, Caesarin ja matkaan lyöttäytyneen nuoren tytön. Vain Cora ja Caesar pääsevät rautatielle saakka, mutta matka vapauteen vasta alkaa. Randallit palkkaavat Ridgewayn, karanneiden orjien metsästäjistä maineikkaimman, jäljittämään karannutta omaisuutta.

Etelä-Carolinassa Cora ja Caesar voivat hengittää vapaammin, ainakin aluksi. Vaikka Cora ja Caesar kohtaavat ystävällisiä valkoihoisia, ei heidän suhtautumisensa entisiin orjiin ole vieläkään tasavertaista. Vaikka orjuus sinänsä tuomitaan, mustat ovat silti alempiarvoisia ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti voi olla samoja oikeuksia kuin valkoisilla. Jo Afrikasta tuotujen orjien määrä pelottaa valkoisia; jos miljoonille maahan poljetuille annetaan yhtäkkiä yhtäläiset oikeudet, millainen kohtalo odottaa heitä maahan polkeneita valkoisia? On keksittävä orjuuden korvaamiseksi toisia tapoja hallita tätä vaarallista väestönosaa. Whiteheadin mielikuvituksessa nuo tavat ovat pinnalta groteskeja, mutta tarkemmin ajateltuna pelottavan realistisia ja historiasta tuttuja.

Perusteita erilaiselle kohtelulle ja erilaiselle ihmisarvolle löytyy sieltä, mistä kukin haluaa niitä löytää. Kärjistämällä fantasian keinoin mustien historiallista kohtelua Whitehead kommentoi Yhdysvaltojen rasismia nykypäivänä. Orjuuden perintö näkyy yhä. Monta kertaa vuodessa saamme lukea uutisista, kuinka Yhdysvalloissa valkoinen poliisi on ampunut mustan nuoren miehen kuin plantaasin omistaja karanneen orjan. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus rapistuu sanahelinäksi, jota valkoisetkaan eivät kokonaan ymmärrä, ja Raamatusta voi valita mieleiset jakeet ja tulkita niitä tarpeen vaatimalla tavalla:

Cora blamed the people who wrote it down. People always got things wrong, on purpose as much as by accident.
(s. 182)

Coran lisäksi Whitehead antaa hetkittäin äänen myös muille hahmoille, kuten Coran kadonneelle äidille ja palkkionmetsästäjä Ridgewaylle. Nämä lyhyet pistäytymiset toisten hahmojen tajuntaan luovat ironian tasoja kerrontaan. Kun lukija tietää enemmän kuin päähenkilö, se saa aikaan myös sääliä ja jonkin tapaista kunnioitustakin, jollaiseen päähenkilö itse ei kykene. Lukujen alussa olevat lehtileikkeet taas ravistavat lukijaa: tällaisia asioita on joskus todella jouduttu kohtaamaan.

The Underground Railroad oli taitavasti kirjoitettu teos merkittävästä aiheesta. Aluksi vierastin historialliseen romaaniin tungettuja fantasiaelementtejä, mutta toisaalta ne olivat hyvin mietoja ja toimivat tarinankerronnallisesti. Erilaisten maanalaisten asemien ja junanvaunujen symboliikkaa voisi varmasti tulkita enemmänkin, itse en niin asiaan kiinnittänyt huomiota. Paikallisen kirjaston henkilökunnan lisäksi kirjaa suosittelee myös muun muassa Barack Obama. Soisin Yhdysvaltain nykyisenkin presidentin lukevan tämän kirjan. Jos hän osaisi lukea, siis.

Helmet-haasteesta täyttyivät tämän kirjan myötä nämä kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
9. Kirjan kansi on yksivärinen
16. Kirjassa luetaan kirjaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
33. Selviytymistarina

Juba: Viivi ja Wagner: Sian vuodet 2004 - 2005

Juba: Viivi ja Wagner: Sian vuodet 2004 - 2005

(Otava, 2016)

Prööt

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Wagner-sian ja opiskelija-Viivin muodostama pariskunta on seikkaillut Helsingin Sanomien sivuilla jo vuosikaudet. Koska vuosi läheni loppua ja Helmet-haasteessa oli vielä tekemistä, päätin ottaa kohdan 13 hieman helpomman kautta ja lukea vähän kevyttä strippisarjakuvaa. Muutamaa silloin tällöin esiintyvää sivuhahmoa lukuunottamatta sarjakuvan ainoat henkilöt ovat sen nimihahmot. Sian vuodet 2004 - 2005 -teoksessa on nimensä mukaisesti koottuna kahden vuoden stripit samoihin kansiin. En ole mikään Juba-asiantuntija, mutta käsittääkseni vuodet 2004 ja 2005 sijoittuvat Viivin ja Wagnerin taipaleen varhaisille keskivaiheille, eli lienevät sitä kulta-aikaa.

Viivin ja Wagnerin sarjakuvan muoto on perinteinen strippisarjakuva. Kolme ruutua, joista kahdessa ensimmäisessä pedataan tilanne ja kolmannessa on ns. punchline, vitsin kärki. Paitsi että Juban huumori on usein sellaista, jossa punchlinea ei ole, tai se on tarkoituksellisen kömpelö epävitsi. Kun ensimmäistä kertaa luin Viiviä ja Wagneria, en tajunnut sitä ollenkaan. Olin tottunut esimerkiksi Bill Wattersonin Lassiin ja Leeviin - joka sivumennen sanoen on edelleen loistava yli kaksikymmentä vuotta sarjakuvan lopettamisen jälkeen - joka on ehkä jonkinlainen henkinen sukulainen Viiville ja Wagnerille. Sen huumori oli huomattavasti iskevämpää. Viivin ja Wagnerin huumori kuitenkin hiljalleen alkoi avautua, ja vaikka siitä ei koskaan muodostunut suurta suosikkiani, olen siitä usein pitänyt enemmän tai vähemmän.

Suurin osa Viivin ja Wagnerin huumorista tulee parisuhteesta ja sukupuoliroolien kliseistä. Mies on sika, joka makaa sohvalla, juo olutta ja piereskelee. Nainen nalkuttaa, vaihtaa kodin sisustusta kuin paitaa ja toivoo parantavansa sian tavat. Silti he rakastavat toisiaan, sillä miksipä muuten he olisivat yhdessä. Ihan aina Viivin ja Wagnerin suhde ei näytä rakkaudelta, vaan siinä on myös itsekkyyttä, välinpitämättömyyttä toisen hyvinvoinnista sekä henkisen väkivallan piirteitä. En tosin usko, että sarjakuvaa on tarkoitus tältä kantilta tulkita. Ankeimmillaan sarjakuva on mielestäni käsitellessään Viivin ongelmia ja toiveita: työuupumuksen ja lapsihaaveet Wagner kuittaa hädin tuskin niitä tiedostaen. Toisaalta eipä Viivi juuri anna arvoa Wagnerin uskomattomille ideoille, silloin kun hän oikeassa mielentilassa niitä pääsee kehittelemään.

Wagnerilla riittää ideoita ja työpaikkoja kuin Aku Ankalla parhaimmillaan. Jos Wagner vain jostain innostuu, hän myös usein pärjää siinä uskomattoman hyvin. Useimmiten ura tyssää innostuksen lässähtämiseen. Milloin Wagner toimii läänintaiteilijana, milloin muotisuunnittelijana tai maanviljelijänä. Paikoin tapahtumat heittäytyvät aivan absurdeiksi, kuten vaikka silloin kun Wagner muuttuu kafkamaisesti tuhohyönteiseksi. Tietyllä tavalla sarjakuva on parhaimmillaan juuri silloin, kun se heittää logiikan ja realismin mäkeen ja tykittää vapaata tajunnanvirtaa. Usein tosin Juban tajunnanvirta ei oikein johda mihinkään. Jään taas väkisinkin vertailemaan tätä mielikuvituksen laukkaa Bill Wattersonin vastaavaan, eikä vertailu ole Juballe edullinen.

Parhaimmillaan Viivi ja Wagner on oivaltava ja hauska. Huonoimmillaan se on ankea ja polkee paikallaan. Tässä kokoelmassa oli molempia ääripäitä. Helmet-haasteesta täyttyvät nämä kohdat:
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
16. Kirjassa luetaan kirjaa
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
40. Kirjassa on lemmikkieläin

Alan Moore & Kevin O'Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga: Ensimmäinen kirja 1898

Alan Moore & Kevin O'Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga: Ensimmäinen kirja 1898

(The League of Extraordinary Gentlemen: Volume One, 1999. Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont, 2003)

Brittiläinen imperiumi ei ole milloinkaan osannut erottaa sankareitaan hirviöistä

12. Sarjakuvaromaani

Alan Moore on modernin supersankarisarjakuvan jättiläinen. Vakiintuneiden sankareiden kuten Teräsmiehen ja Batmanin hahmoja uudistaneen työnsä lisäksi Moorella on tilillään useita merkittäviä itsenäisiä sarjakuvaromaaneja. V niin kuin verikosto ja Vartijat ovat genrensä klassikkoja ja minunkin suosikkejani. Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigassa yhdistyy useita Moorelle tyypillisiä piirteitä. Moore saattaa yhteen viktoriaanisen ajan seikkailukirjallisuuden hahmot, aikansa supersankarit, yhdeksi tiimiksi taistelemaan pahaa vastaan. Sarjakuvan ja sen sankareiden kliseillä leikittely ja brittiläisen kulttuurin uudelleentarkastelu ovat taattua Moorea. Pelkällä käsikirjoituksen tuella sarjakuva ei tietenkään pysy pystyssä. Piirtäjäkumppanina toimii Kevin O'Neill.

Wilhelmina Murray (tuttu romaanista Dracula) saa tehtävänannon Britannian tiedustelupalvelulta koota yhteen imperiumin valioyksilöt. Britti-imperiumi on vielä voimiensa huipulla, ja valtavat rakennusprojektit nostattavat imperiumia myyttisiin mittoihin. Kansakunnan edut on kuitenkin turvattava kansainvälisen kilpailun kiihtyessä ja 1900-luvun lähetessä. Tiedusteluosaston pomo tunnetaan vain nimellä M, mutta Murray on varma sen tarkoittavan erään kuuluisan salapoliisin veljeä, Mycroft Holmesia. 

Ensimmäisenä Murray lähtee tavoittelemaan Allan Quatermainia (Kuningas Salomon kaivokset), joka löytyy Kairosta vahvoissa oopiumihuuruissa. Vanhentunut ja sekava seikkailja lähtee mukaan varsin vastentahtoisesti, mutta vaihtoehtona on vihaisen väkijoukon lynkkaus. Satamassa odottaa jo seuraava yhteistyökumppani, kapteeni Nemo (Sukelluslaivalla maapallon ympäri) Nautilus-sukellusveneessään, josta tulee ryhmän tukikohta. Seuraava pysähdys on Pariisissa, josta saadaan mukaan apinamainen hirviö herra Hyde (Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde), jonka molemmilla persoonilla on omat vahvuutensa. Viimeisenä mukaan napataan moraalittomien tyttöjen varsin pornografisessa rankaisulaitoksessa ilkeyksiään tekevä Hawley Griffin (Näkymätön mies).

Herrasmiesten (ja ladyn) liiga alkaa tutkia kiinalaisten toimia Lontoon Limehousen alueella. Rikollispomo Fu Manchu on saanut käsiinsä painovoiman kumoavaa kavoriittia, jonka avulla kiinalaismafia voisi rakentaa tuhoisia lentoaluksia. Tästä eteenpäin juoni on tuttua kaavaa: supersankarit estävät hullun neron maailmanloppusuunnitelmat. Tärkein muusta supersankarigenrestä erottava tekijä on Herrasmiesten liigan aikakausi ja, tietenkin, hahmot.

Aikakausi näkyy heti ensimmäisestä sivusta ja tekijätiedoista lähtien. Ne on piirretty ja kirjoitettu 1800-luvun lopun brittiläisten julisteiden ja mainosten tyylin mukaisesti. Kertojanääni on kuin Dickensiä konsanaan. Ajan kuvaus ei kuitenkaan täysin vastaa realistista 1800- ja 1900-lukujen taitetta. Höyrykoneet ja valtavat rakennusprojektit, jotka kulkevat mukana läpi kirjan kuvituksen, muistuttavat steampunk-genrestä. Tiukkaa realismia tuskin moni odottikaan, onhan mukana kuitenkin maailmanympäryssukelluksiin kykenevä sukellusvenekin, hahmojen kyvyistä ja ominaisuuksista puhumattakaan. Ajan rasismi taas on luultavasti hyvinkin tarkasti osunut kohdalleen, ja se tuodaan niin kärkevästi esille, ettei sen ironia jää epäselväksi.

Vaikka ihan jokaista päähenkilöä en entuudestaan tuntenutkaan, oli silti hauska nähdä enimmäkseen tutut hahmot yhdessä seikkailemassa sarjakuvamaailman Oikeuden Puolustajien tai X-ryhmän tapaan. Hahmojen historiaa ei alleviivata, mutta siitä annetaan riittävästi vinkkejä myös sellaisille lukijoille, jotka eivät alkuperäisteoksia tunne. Luulen tämän sarjakuvan perusteella tietäväni, millainen tyyppi Allan Quatermain on, vaikken Kuningas Salomon kaivoksia olekaan lukenut. Hahmot tuntuvat aidoilta ja ennen kaikkea viihdyttäviltä.

Samanlaista yhteiskuntakritiikkiä ja runollisuutta en Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigasta löytänyt kuin edellä mainitsemistani V niin kuin verikostosta ja Vartijoista. Kuvituskaan ei pääsääntöisesti ole yhtä oivaltavaa. Viihdyin kuitenkin kirjan parissa mainiosti, ja viittaukset viktoriaanisen ajan brittikulttuuriin - joka on vähän niin kuin tämän kirjan pointti - ilahduttivat kaltaistani anglofiiliä.

Helmet-lukuhaasteen kohdista täyttyvät seuraavat:

3. Kirja aloittaa sarjan

12. Sarjakuvaromaani

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

23. Kirjassa on mukana meri

42. Kirjan nimessä on adjektiivi