Alan Moore & Kevin O'Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga: Ensimmäinen kirja 1898

Alan Moore & Kevin O'Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga: Ensimmäinen kirja 1898

(The League of Extraordinary Gentlemen: Volume One, 1999. Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont, 2003)

Brittiläinen imperiumi ei ole milloinkaan osannut erottaa sankareitaan hirviöistä

12. Sarjakuvaromaani

Alan Moore on modernin supersankarisarjakuvan jättiläinen. Vakiintuneiden sankareiden kuten Teräsmiehen ja Batmanin hahmoja uudistaneen työnsä lisäksi Moorella on tilillään useita merkittäviä itsenäisiä sarjakuvaromaaneja. V niin kuin verikosto ja Vartijat ovat genrensä klassikkoja ja minunkin suosikkejani. Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigassa yhdistyy useita Moorelle tyypillisiä piirteitä. Moore saattaa yhteen viktoriaanisen ajan seikkailukirjallisuuden hahmot, aikansa supersankarit, yhdeksi tiimiksi taistelemaan pahaa vastaan. Sarjakuvan ja sen sankareiden kliseillä leikittely ja brittiläisen kulttuurin uudelleentarkastelu ovat taattua Moorea. Pelkällä käsikirjoituksen tuella sarjakuva ei tietenkään pysy pystyssä. Piirtäjäkumppanina toimii Kevin O'Neill.

Wilhelmina Murray (tuttu romaanista Dracula) saa tehtävänannon Britannian tiedustelupalvelulta koota yhteen imperiumin valioyksilöt. Britti-imperiumi on vielä voimiensa huipulla, ja valtavat rakennusprojektit nostattavat imperiumia myyttisiin mittoihin. Kansakunnan edut on kuitenkin turvattava kansainvälisen kilpailun kiihtyessä ja 1900-luvun lähetessä. Tiedusteluosaston pomo tunnetaan vain nimellä M, mutta Murray on varma sen tarkoittavan erään kuuluisan salapoliisin veljeä, Mycroft Holmesia. 

Ensimmäisenä Murray lähtee tavoittelemaan Allan Quatermainia (Kuningas Salomon kaivokset), joka löytyy Kairosta vahvoissa oopiumihuuruissa. Vanhentunut ja sekava seikkailja lähtee mukaan varsin vastentahtoisesti, mutta vaihtoehtona on vihaisen väkijoukon lynkkaus. Satamassa odottaa jo seuraava yhteistyökumppani, kapteeni Nemo (Sukelluslaivalla maapallon ympäri) Nautilus-sukellusveneessään, josta tulee ryhmän tukikohta. Seuraava pysähdys on Pariisissa, josta saadaan mukaan apinamainen hirviö herra Hyde (Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde), jonka molemmilla persoonilla on omat vahvuutensa. Viimeisenä mukaan napataan moraalittomien tyttöjen varsin pornografisessa rankaisulaitoksessa ilkeyksiään tekevä Hawley Griffin (Näkymätön mies).

Herrasmiesten (ja ladyn) liiga alkaa tutkia kiinalaisten toimia Lontoon Limehousen alueella. Rikollispomo Fu Manchu on saanut käsiinsä painovoiman kumoavaa kavoriittia, jonka avulla kiinalaismafia voisi rakentaa tuhoisia lentoaluksia. Tästä eteenpäin juoni on tuttua kaavaa: supersankarit estävät hullun neron maailmanloppusuunnitelmat. Tärkein muusta supersankarigenrestä erottava tekijä on Herrasmiesten liigan aikakausi ja, tietenkin, hahmot.

Aikakausi näkyy heti ensimmäisestä sivusta ja tekijätiedoista lähtien. Ne on piirretty ja kirjoitettu 1800-luvun lopun brittiläisten julisteiden ja mainosten tyylin mukaisesti. Kertojanääni on kuin Dickensiä konsanaan. Ajan kuvaus ei kuitenkaan täysin vastaa realistista 1800- ja 1900-lukujen taitetta. Höyrykoneet ja valtavat rakennusprojektit, jotka kulkevat mukana läpi kirjan kuvituksen, muistuttavat steampunk-genrestä. Tiukkaa realismia tuskin moni odottikaan, onhan mukana kuitenkin maailmanympäryssukelluksiin kykenevä sukellusvenekin, hahmojen kyvyistä ja ominaisuuksista puhumattakaan. Ajan rasismi taas on luultavasti hyvinkin tarkasti osunut kohdalleen, ja se tuodaan niin kärkevästi esille, ettei sen ironia jää epäselväksi.

Vaikka ihan jokaista päähenkilöä en entuudestaan tuntenutkaan, oli silti hauska nähdä enimmäkseen tutut hahmot yhdessä seikkailemassa sarjakuvamaailman Oikeuden Puolustajien tai X-ryhmän tapaan. Hahmojen historiaa ei alleviivata, mutta siitä annetaan riittävästi vinkkejä myös sellaisille lukijoille, jotka eivät alkuperäisteoksia tunne. Luulen tämän sarjakuvan perusteella tietäväni, millainen tyyppi Allan Quatermain on, vaikken Kuningas Salomon kaivoksia olekaan lukenut. Hahmot tuntuvat aidoilta ja ennen kaikkea viihdyttäviltä.

Samanlaista yhteiskuntakritiikkiä ja runollisuutta en Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigasta löytänyt kuin edellä mainitsemistani V niin kuin verikostosta ja Vartijoista. Kuvituskaan ei pääsääntöisesti ole yhtä oivaltavaa. Viihdyin kuitenkin kirjan parissa mainiosti, ja viittaukset viktoriaanisen ajan brittikulttuuriin - joka on vähän niin kuin tämän kirjan pointti - ilahduttivat kaltaistani anglofiiliä.

Helmet-lukuhaasteen kohdista täyttyvät seuraavat:

3. Kirja aloittaa sarjan

12. Sarjakuvaromaani

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

23. Kirjassa on mukana meri

42. Kirjan nimessä on adjektiivi

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

(Мёртвые души, 1842. Suom. Samuli S. Otava, 1977)

Niin, hyvät lukijat, te ette soisi näkevänne paljastettua inhimillistä vajavaisuutta

1. Kirjassa muutetaan

Tsaarinajan Venäjällä, 1800-luvulla, maanomistajat saivat pitää maaorjia. Orjista maksettiin veroa, jonka määrä laskettin epäsäännöllisin väliajoin maaorjien määrän perusteella. Luvut eivät pysyneet tietenkään ajan tasalla talonpoikien syntyessä ja kuollessa. Kirjoihin jäi maaorjia, "sieluja", jotka olivat jo aikaa sitten kuolleet, mutta olivat teknisesti ottaen yhä maanomistajan omaisuutta. Näitä kuolleita sieluja muilta maanomistajilta ostamaan ilmestyy herra Tshitshikow (käytän tässä tekstissä vanhan suomennoksen mukaisia kirjoitusasuja). Kuolleiden sielujen ostoreissulle johdattaessaan Nikolai Gogol pyrkii myös paljastamaan aikalaistensa ja maanmiestensä sisimpien mädännäisyyden.

Tshitshikowin taustoja ei aluksi lukijalle juuri avata. Tämä ilmeisen miellyttävän oloinen keski-ikäinen herrasmies ilmestyy kaupunkiin, asettuu aloilleen ja hurmaa paikalliset silmäätekevät käytöksellään, joka on aina moitteetonta, muttei koskaan paljasta hänestä mitään henkilökohtaista. Tutustuttuaan maanomistajiin Tshitshikow alkaa kierrellä heidän luonaan ostattelemassa heidän kuolleita maaorjien sieluja, ikään kuin hyvää hyvyyttään pois heidän haittoina olemasta. Tästähän seuraisi vain hyvää, sillä näin maanomistajat eivät turhaan maksaisi veroa, eikö niin? Aluksi suunnitelma onnistuukin, vaikka myyjät tunnustavat toimissa olevan jotain hämärää. Pian epäilykset kasvavat ja monet alkavat kyseenalaistaa Tshitshikowin aikeet. Huhumyllyyn kierroksia lisäävät kuiskuttelut siitä, että Tshitshikowilla olisi aikeissa ryöstää kuvernöörin tytär mukaansa.

Tshitshikowin kohtaamat maanomistajat ovat toinen toistaan liioitellumpia karikatyyrejä; vainoharhaisia saitureita, pakonomaisia liioittelijoita, ahmatteja ja hienostelijoita. Kuolleiden maaorjien ostaminen on myös absurdi ja liioiteltu juoni, mutta sen avulla Gogol luo kuvan alemassa asemassa olevia ihmisiä hyväksikäyttävästä ihmisluokasta. Tshitshikow on huijari ja korruptoitunut helppoheikki, jolle sielujen osto on vain yksi keinottelu monien joukossa. Todelliset kuolleet sielut asustavat Tshitshikowin ja kumppaneiden sisällä. Kertojan suhtautuminen päähenkilöönsä ei ole kuitenkaan täysin vihamielinen, vaan jää epämääräiseksi. Jokin, ehkä toivo parannuksesta, saa lukijan Tshitshikowin puolelle, sillä häntä ei koskaan kuvata varsinaisesti pahana, ainoastaan moraalisesti heikkona. 

Gogol kuvaa kohteitaan sivallellen niistä kerroksia pois ja paljastaen, millainen ihminen todella on. Sankaruutta tai ylevyyttä ei hahmoissa ole havaittavissa. Tämä totuudenpuhujan rooli on raskas myös kertojalle, joka ottaa välillä tilanteen haltuun ja puhuttelee lukijaa suoraan. Lukijoille olisi helpompi hyväksyä hyvä sankari, ei vajavaista:

Vaan ei se ole raskasta, ett'ei sankari tyydytä; raskasta on sydämmessä se poistumaton vakuutus, että lukijat olisivat saattaneet olla tyytyväisiä tähän samaan sankariin, juuri samaan Tshitshikow'iin. Ell'ei tekijä olisi katsahtanut syvemmälle hänen sydämeensä, ell'ei olisi liikauttanut sen pohjalla sellaista, mikä pujahtaa ja lymyy pois maailman silmistä, ell'ei hän olisi ilmituonut salaisimpia ajatuksia, joita ei ihminen usko kellenkään toiselle, vaan olisi näyttänyt hänet semmoisena, jommoisena hän näkyi koko kaupungille, Manilow'ille ja muille - silloin olisivat kaikki olleet hyvillään ja pitäneet häntä huvittavana henkenä.
(s. 292)

Alunperin Gogol tarkoitti Kuolleet sielut ensimmäiseksi osaksi trilogiaa, joka Danten Jumalaisen näytelmän innoittamana kuvaisi venäläisen sielun matkaa helvetistä kiirastulen kautta paratiisiin. Kuolleet sielut jäi kuitenkin ainoaksi osaksi, sillä toisen osan Gogol poltti ja kolmatta ei ehtinyt aloittaakaan. Poikkeuksellisen viiltävä sävy hahmojen kuvaamisessa selittyy siis sillä, että lempämpää käsittelyä ja synninpäästöä oli suunniteltu tuleviin osiin.

Luin Kuolleista sieluista vanhan, 1800-luvun lopulta peräisin olevan suomennoksen, joka oli sinänsä mainiota ja paikoin hersyvänhauskaa kieltä, mutta suhteellisen haastavaa luettavaa. Kirja on melko lyhkäinen, eikä juoni sinänsä ole monimutkainen, mutta johtuneeko sitten vanhasta suomennoksesta, että kirja tuntui raskaslukuiselta. Satiiri venäläisestä yhteiskunnasta ja karikatyyrin vedoin piirretyt hahmot huvittivat, mutta kirja ei varsinaisesti vetänyt mukaansa. Eniten ajatuksia herättivät kertojan suorat puuttumiset tarinaan ja siihen, miksi tätä tarinaa kerrotaan. Huomaan näin jälkeenpäin, että olisi pitänyt tehdä tarkemmat muistiinpanot, sillä yksityiskohdat unohtuvat nopeasti, ja tuntuu siltä, että kirjan suola olisi nimenomaan yksityiskohdissa, eri hahmojen käytöksessä ja niiden vertailussa.

Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

(Братья Карамазовы, 1880. Suom. Martti Anhava. Otava, 2014)

Miksi tuommoinen mies elää!

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Kilon painoiset klassikkoromaanit sopivat täydellisesti kesälomalukemiseksi. Viime vuonna vietin kesälomani seuraten Leopold Bloomin jalanjälkiä, ja tänä vuonna päätin ottaa kesälukemiseksi teknisesti kevyemmän, mutta tematiikaltaan ja sisällöltään ihan yhtä raskaan teoksen: Fjodor Dostojevskin (1821 - 1881) viimeiseksi jääneen suurteoksen, Karamazovin veljekset. Sen herättämiä kysymyksiä: Mitä on lähimmäisenrakkaus? Mitä on vapaa tahto? Onko elämän suunta jo syntymässä määrätty?

Fjodor Karamazovilla on kolme poikaa: Dimitri, Ivan ja Aleksei. Fjodorin ensimmäinen vaimo ja Dimitrin äiti oli kaunis varakkaan suvun tytär, jonka Fjodor ryösti matkaansa romantiikan puuskassa. Liitto ei ollut kuitenkaan erityisen lämmin, ja vaimo karkasi toisen miehen matkaan ja lopulta kuoli. Toinen vaimo oli avioton lapsi, aikuisena uskonnollisessa hurmoksessa ja itsetuhoinen. Synnytettyään Ivanin ja Aleksein hänkin kuoli jättäen Fjodorin yksin poikien kanssa. Kummankaan vaimon kuolema ei juuri Fjodoria hetkauttanut ainakaan nähtävästi, ja lapset saivat kasvaa palvelijoiden huomassa. Ivanin ja Aleksein kanssa kasvoi myös Pavel Smerdjakov -niminen poika. Smerdjakov on kylähullun naisen lapsi, joka syntyi Karamazovien puutarhassa. Kylillä puhutaan, että Smerdjakov olisi Fjodorin avioton lapsi, mikä saattaa hyvinkin pitää paikkansa Fjodorin häntäheikin maineen tuntien.

Karamazovien palvelijat kasvattavat Fjodorin poikia kuin ominaan ennen kuin luovuttavat nämä muualle huostaan; Dimitrin Eurooppaan äitinsä serkun luo ja Ivanin ja Aleksein äitinsä kasvattiäidin stipendin turvaamina opintojen pariin. Vartuttuaan Dimitri viettää tapahtumarikasta elämää muun muassa armeijan leivissä, eivätkä naisseikkailutkaan jää hänelle vieraiksi. Ivanista varttuu epäilevä luonnontieteilijä, ateisti ja lahjakas kirjoittaja. Aleksein lahjakkuus ja mielenkiinnon kohteet suuntautuvat teologiaan ja munkin elämään. Smerdjakov jää palvelijoiden huostaan ja opiskelee kokiksi, joskaan hän ei saa ammatista juuri tyydytystä itselleen.

Dimitri on vähä vähältä kuluttanut reissuillaan hänelle kuuluvan perintöosansa. Isä ei ole ollut pojalleen täysin rehellinen varoja antaessaan, ja perinnön yhtäkkinen ehtyminen tulee Dimitrille yllätyksenä. Fjodor-isä on itsekin hummaillut omaisuuttaan menemään juominkeihin ja naisiin, mutta jostain syystä on onnistunut lainaamalla ja kitsastelemalla kasvattamaan itselleen mittavan omaisuuden. Fjodor ei ole valmis luopumaan enää kopeekastakaan poikansa hyväksi. Dimitri palaa kääntämään isänsä pään perinnön suhteen. Kotikaupunkiin palanneet veljekset kohtaavat. Ivanin ironia törmää Aleksein rauhallisen, vilpittömän luottamuksen ja läheisrakkauden, jotka molemmat taas ovat ristiriidassa Dimitrin räiskyvän, yli äyräiden vyöryvän tunteellisuuden kanssa.

Raha ei ole ainoa asia, joka hiertää Fjodorin ja Dimitrin isä-poika-suhdetta. Molemmat ovat myös rakastuneet samaan naiseen. Huomattavasti Fjodoria nuorempi lumoavan kaunis Grušenka on saanut niin vanhuksen kuin nuoren miehen pään pyörälle leikittelyillään. Tämä siis siitä huolimatta, että Dimitri on jo kihloissa erään Katerina Ivanovnan kanssa. Grušenkan maine ei suinkaan ole mairitteleva, ja hänen kevytkenkäisyydestään liikkuu huhuja pitkin kaupunkia. Dimitriä mustasukkaisuus ja inho isäänsä kohtaan koettelee niin kovin, että hän kiihdyksissään tunnustaa olevansa valmis jopa murhaamaan isänsä poistaakseen esteet hänen ja Grušenkan onnen tieltä. Syyllisyys kihlatun, Katerina Ivanovnan, hylkäämisestä kuitenkin kalvaa Dimitrin mieltä, varsinkin kun Dimitri on Katerinalle kolme tuhatta ruplaa velkaa. Kun tuhatsivuisen romaanin puolen välin paikkeilla Fjodor löydetään kotoaan kuolleena ja ryöstettynä ja Dimitri hortoilemasta kaupungilta paita yltäpäältä veressä ja setelinippu hallussaan, ei epäiltyjä ole kovinkaan monta. Dimitrin syyllisyydestä ovat vakuuttuneet käytännössä kaikki paitsi nuorin veli, Aleksei.

Fjodor-isä todella on iljettävä hahmo, joka on saanut syystäkin itselleen maineen ilveilijänä ja huijarina. Hän puhuu palturia, kitsastelee, solvaa muita aina itsensä joko korottaen tai marttyyriksi alentaen - ja silti on saavuttanut suuren omaisuuden. Sietämätöntä! Hän haikailee tulisesti puolta nuoremman Grušenkan perään ja on valmis mihin vain tämän puolesta, vaikka kaikki muut tajuavat rakkauden tuhoon tuomituksi. Ihmisten silmissä Fjodor on täysi klovni ja heittiö. Muiden näkemykset Fjodorista kahlitsevat tämän roolinsa vangiksi. Omaa toimintaansa hän perustelee sillä, että jos kaikki odottavat kelvotonta käytöstä, kelvottomasti hänen on myös käyttäydyttävä. Pojat joutuvat tekemään tiliä isänsä maineen kanssa. Onko heidän elämänsä tuomittu kulkemaan samoja latuja kuin isänsäkin?

Dimitri on isänsä poika myös luonteeltaan, kykenevä uskomattomaan huikentelevaisuuteen niin rahankäytön kuin tunteidensa ilmaisemisen suhteen. Isä ja poika molemmat huutavat, mesoavat, itkevät, takovat rintaa, kiroavat ja nauraa hohottavat kuin jokainen tunne olisi voimakkain koskaan koettu. Dimitri kokee pettäneensä kihlattunsa luottamuksen ja kuvittelee vastaukset valmiiksi mielessään kuviteltuihin sanaharkkoihin. Sama sitten päästä survaisemaan ensimmäinen isku, jos kerran lopputulos on jo määrätty:

Minä katsoin neitoa, turhia ei ääni sisälläni puhunut: niinpä tietysti, niin siinä käy. Minut heitetään niskasta kadulle, sen näkee ilmeestä jo nyt. Häijyys kiehahti sisälläni, tuli halu tehdä mahdollisimman halpamainen, porsasmainen kauppasaksan temppu --"
(s. 148 - 149)

Myös perheen ottopoika ja äpärä Smerdjakov on odotusten uhri. Kuinka mielenvikaisen naisen aviottomasta lapsesta voisi tulla mitään muuta kuin iljettävä lurjus? Smerdjakov, jonka nimikin tarkoittaa haisevaa, on äpärä, eikä hänen sitä anneta unohtaa: Oletko sinä muka ihminen -- et sinä ihminen ole, vaan saunannäljästä siinnyt, se sinä olet (s. 161). Vastauksena maailman välinpitämättömyyteen hänen käytöksensä on viiltävän kylmää ja etäistä. Lapsena Smerdjakovin harrastuksiin kuului kulkukissojen hirttäminen, mutta aikuisena tuhovimma on laantunut kopeudeksi ja halveksunnaksi. Ainoa, jota hän tuntuu arvostavan, on Ivan ja tämän kriittinen, ateistinen elämänkatsomuksensa, mutta tunne ei ole molemminpuolinen.

Ympäristön odotusten vaikutus käytökseen liittyy Dostojevskilla laajempaan pohdiskeluun vapaasta tahdosta. Eräässä romaanin kuuluisimmista osista ateisti-Ivan selostaa sepittämäänsä runoelmaa Aleksei-veljelleen, luultavasti tarkoituksenaan kiusoitella lempeää, uskovaista veljeään. Tarinassa espanjalaisen inkivisition suurinkvisiittori tapaa Jeesuksen. Suurinkvisiittorin näkemys Jeesuksesta on se, ettei tämän toista tulemista kaivata, sillä Jeesuksen tarjoama vapaa tahto ei sovi yhteen katolisen kirkon kanssa. Kansa ei ymmärrä omaa parastaan, joten parempi, ettei heille anneta vaihtoehtoja:

Oi, me vakuutamme heille että silloin heistä vasta vapaita tuleekin, kun he kieltäytyvät vapaudestaan meidän hyväksemme ja ovat meille alamaisia. Ja kuinka on, olemmeko oikeassa vai valehtelemmeko me? He itse vakuuttuvat siitä että me olemme oikeassa, sillä he muistavat millaisiin orjuuden ja hämmennyksen kauhuihin sinun vapautesi heidät vei. Vapaus, vapaa ajatus ja tieto johdattavat heidät sellaisiin sokkeloihin ja sysäävät heidät sellaisten merkillisyyksien ja selittämättömien salaisuuksien eteen että eräät heistä, uppiniskaiset ja raivopäiset tuhoavat itse itsensä, toiset, uppiniskaisest mutta vähävoimaiset tuhoavat toinen toisensa, ja kolmannet, ne loput, heiveröiset ja onnettomat ryömivät meidän jalkojemme juureen ja korottavat äänensä meidän puoleemme: 'Niin, te olitte oikeassa, vain teidän hallussanne oli hänen salaisuutensa ja me palaamme teidän luoksenne, pelastakaa meidät meiltä itseltämme'.
(s. 328) 

On siis helpompaa luovuttaa ja tehdä niin kuin sinulta odotetaan. Kuitenkin Jeesuksen tarjoama lähimmäisenrakkaus ja kaiken antaaksi antava suudelma hämmentävät suurinkvisiittorin samaan tapaan kuin Aleksein ymmärrys ja myötätunto hämmentävät kyynisen Ivan-veljen.

Nuorimman veljeksen, Aleksein, hyvyys ja vilpittömyys ovat ehkä avain koko Karamazovin veljeksiin. Aleksei on ainoa, joka tuntuu säilyttävän malttinsa ja harkintansa, kun muut veljekset, isä ja veljien rakastamat naiset ympärillä pyörivät pyörremyrskyn lailla omien himojensa ja katkeruuksiensa vietävinä. Aleksei kamppailee maailman välinpitämättömyyden ja hulluuden kanssa, mutta selviää lopulta voittajaksi hyväksymällä maailman ja ihmisen epätäydellisyyden. Loputon kärsivällisyys ja anteeksianto tuo Alekseille jonkinlaiseen pyhyyden tilan, jossa rakkaus lähimmäistä kohtaan tiivistyy hehkuvaksi valoksi, joka säteilee hänen ympärilleen. Mutta riittääkö se? Kysymys jää ilmaan roikkumaan.

Karamazovin veljesten tarina on suhteellisen yksinkertainen, mutta sen tehtävä onkin antaa tilaa hahmojen persoonien pikkutarkalle tutkinnalle. Tässä Dostojevski on aina ollut mestari. Kuinka voikin kirjailija luoda niin runsaita ja reheviä hahmoja, jotka käyttäytyvät periaatteessa täysin epäuskottavan ylenpalttisesti - ja ovat silti niin uskottavia ja samastuttavia? Hahmojen kokemat ristiriitaiset, monimutkaiset tunteet tuntuvat loogisilta ja heidän valintansa, jos nyt ei hyväksyttäviltä niin ainakin ymmärrettäviltä. Muista lukemistani Dostojevskin romaaneista tuttu kuumeisuuden tunne oli tässäkin hyvin vahvasti läsnä. Toinen havaitsemani tunnelma oli uskonnollinen, mitä varsinkin useat teologiaa sivuavat pohdinnat korostivat. Mutta myös itse tarinassa veljeksistä, vihasta, mustasukkaisuudesta, kateudesta ja anteeksiannosta on jotain hyvin raamatullista. Karamazovin veljekset oli minulle romaani, joka lukiessa tuntui paikoin vaivalloiselta, usein hämmentävältä (mihin Zosima-vanhuksen nuoruutta käsittelevän jakson tai loppupuolen lapsilauman kohtaloiden oikein oli tarkoitus johtaa?), mutta näin jälkeenpäin asiaa sulateltuani hyvin palkitsevalta. Ei se vaikuttavuudessaan ehkä mielestäni Rikosta ja rangaistusta voita, mutta sen genre onkin sangen eri.

Karamazovin veljekset täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
40. Kirjassa on lemmikkieläin

´

"Mikroskoopin lasilevyllä"

H. G. Wells: Maailmojen sota

(The War of the Worlds, 1898. Suom. Matti Kannosto. Tammi, 2005)

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Tuhatkahdeksansataaluvun loppuvuosina ei kukaan olisi voinut uskoa, että tätä meidän maailmaamme pitivät tarkasti ja hellittämättä silmällä ihmistä suuremmat ja silti yhtä kuolevaiset älyt, että samaan aikaan kun ihmiset hyörivät omien askareittensa parissa heitä tarkkailtiin ja tutkittiin kenties yhtä yksityiskohtaisesti kuin mikroskoopin käyttelijä saattaa tarkastella vesipisarassa parveilevia ja lisääntyviä lyhytikäisiä olentoja. Pallonsa pinnalla äärettömän itsetyytyväisinä pikku asioitaan hoitavat ihmiset pitivät aineellisen maailman valtaansa itsestään selvänä. Samoin tekevät ehkä likoeläimet mikroskoopin lasilevyllä.

Näillä sanoilla alkaa tieteiskirjallisuuden edelläkävijän, H. G. Wellsin eräs pääteoksista, Maailmojen sota. Wells oli ranskalaisen Jules Vernen ohella tärkeimpiä tulevaisuuden visiönäärejä kirjallisuudessa, ja jotain samaa heissä kenties onkin. Molempien teokset ovat seikkailun ja mielikuvituksen juhlaa. Tosin minun kapealla otannalla lukemistani teoksista siinä missä Verne oli kiinnostunut keksinnöistä ja tutkimusmatkoista, tuntuu Wells olleen kiinnostuneempi yhteiskunnasta ja ihmisestä.

Tapahtumapaikkana ja -aikana on siis 1800-luvun lopun Lontoo, jonka lähiseudulle eräänä päivänä tömähtää taivaalta jonkinlainen valtava lieriö, jonka sisältä kuuluu epämääräisiä ääniä. Aluksi ilmiö ei kiinnosta juuri ketään, mutta kun sieltä purkautuu esille Mars-planeetalta peräisin olevia olentoja sädetykkeineen, asia alkaa kiinnostaa - no, itse asiassa ei vieläkään juuri ketään. Tieto leviää hitaasti, ihmiset jatkavat normaalia elämäänsä ja väheksyvät maaseudulla tapahtuvia kummallisuuksia ja epäilevät niiden todenperäisyyttä. Tästä voisi vetää yhtymäkohtia nykyajan kriiseihin ja siihen, kuinka helposti ne jätetään huomiotta siihen asti, kunnes ne koskevat meitä henkilökohtaisesti.

Kertojana toimiva nimetön filosofi on ensimmäisten joukossa todistamassa marsilaisten tuhovoimaa, ja vähitellen tieto ja tiedon myötä paniikki leviävät väestöön. Maan voimakkaampi vetovoima hidastaa olioiden liikkumista, mutta niiden mukanaan tuomat kolmijalkaiset panssariajoneuvot mahdollistavat nopean mobilisaation. Armeija yrittää parhaansa, mutta Maxim-konekiväärit hädin tuskin naarmuttavat kolmijalkatankkeja. Lisää lieriöitä laskeutuu maahan, ja vastarinta osoittautuu hyödyttämäksi. Olennot jättävät jälkeensä pelkkää tuhoa. Yhteydet ulkomaailmaan katkeavat, mutta oletus on, että hyökkäys on maailmanlaajuinen. "Me ollaan pojat hävitty tää peli", toteaisi Kummelista tuttu jääkiekkovalmentaja.

Muuta ei siis voi kuin yrittää selvitä. Kertoja joutuu todistamaan ihmisten kaappauksia ja laajamittaista tuhoa, joka raunoittaa Lontoonkin pahoin. Raunoissa piileskellessään hän lyöttäytyy toisen pakolaisen kanssa yhteen, mutta huomaa, että helvetti todella on toiset ihmiset. Typerä, järkensä menettänyt kumppani haaskaa muonavaroja, itkeskelee ja huutelee järjettömiä ja on vähällä paljastaa sijainnin marsilaisille. Päähenkilö ei juuri tunne myötätuntoa kanssaihmistä kohtaan, eikä taistelussa tunneta sankaruutta. Selviytymisvietti ja paineensietokyky punnitaan, eikä kaikkien psyyke sitä kestä. Kaksikymmentä vuotta teoksen kirjoittamisen jälkeen britit saivat oikeasti kokea laajamittaisen, modernin sodan seuraukset ensimmäisessä maailmansodassa.

Mutta miksi marsilaiset hyökkäävät? Sekin käydään läpi, eikä motiivina ei ole mieletön tuhoamisvimma. Tilan puute, hupenevat luonnonvarat ja tunne oikeudesta vähemmän kehittyneen kansan alueisiin - alkaako kuulostaa tutulta? Esimerkkejä erilaisista "marsilaisista" meidän maailmassamme voi keksiä aina hunneista konkistadoreihin ja natsi-Saksan vaatimuksiin elintilasta arjalaisille kansoille. Jotkut varmaan pitävät Välimeren yli Eurooppaan saapuvia pakolaisia omanlaisina marsilaisinaan, jotka tulevat tuhoamaan eurooppalaisen kulttuurin. Tavallaan onkin hienoa, etteivät marsilaiset Maailmojen sodassa jää pelkiksi tuhoamiskoneiksi, vaan niillä on omat syynsä tehdä, mitä tekevät, vaikka syitä ei voisi hyväksyäkään. Se tekee niistä, paradoksaalista kyllä, inhimillisempiä, vaikka omaa näkökulmaa ne eivät romaanissa saakaan. Nykyperspektiivistä Maailmojen sodassa on siis todella paljon yhteiskunnallista kritiikkiä, sekä teräviä ja kiistanalaisia huomioita.

Maailmojen sota löytyi Oulun kaupunginkirjastosta henkilökunnan suosittelemien kirjojen hyllystä, siksipä tämä täyttää minun haasteessani kohdan 50. Muita sopivia kohtia olisivat esimerkiksi 23. Käännöskirja, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään, 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

"I am quite enough in love"

Jane Austen: Emma

(1815. One World Classics, 2007)

38. Kirjassa mennään naimisiin

En luultavasti spoilaa ketään, jos totean että kohtaan 38, "kirjassa mennään naimisiin", sopisi mikä hyvänsä Jane Austenin romaaneista. Alusta asti on lukijalle selvää, että totta kai kirjan sankaritar päätyy lopussa naimisiin rakkautensa kohteen kanssa, vaikka tämä ei sitä alussa itse tietäisikään. Loppuratkaisun takia Austenia ei kannatakaan lukea. Virginia Woolf on sanonut, että kaikista suurista kirjailijoista Jane Austenia on kaikkein vaikein saada kiinni suuruudesta ("to catch in the act of greatness", kuten hän englanniksi sanoo). Yksi suuruuden määritelmä voisi olla se, että Austenin romaaneissa mikään ei tapahdu sattumalta eikä kukaan hahmoista käyttäydy epäuskottavasti. Austen on tarkkanäköinen psykologinen realisti, joka kirjoittaa romanttisia tarinoita.

Tämän romaanin sankaritar on Emma Woodhouse, kaunis, älykäs, rikas ja hurmaava nuori nainen, jolla on hyvin vähän ongelmia elämässään. Ärsyttävä tapaus, siis. Emma on tyytyväinen itseensä saatettuaan omasta mielestään onnistuneesti yhteen kotiopettajattarensa neiti Taylorin ja herra Westonin, joiden avioliittoa hän nyt pääsee ihailemaan. Tästä innostuneena Emma alkaa parittaa siipiensä suojaan ottamaansa Harriet-neitiä kirkkoherra Eltonille, koska, no, he nyt vain vaikuttavat olevan luotuja toisilleen. Harriet on kuitenkin avioton lapsi, eikä siis missään nimessä voi naida arvostettua kirkkoherra Eltonia, kuten Emman läheinen perheystävä herra Knightley tiukasti muistuttaa. Herra Knightley on ainoa, joka uskaltaa kritisoida omasta mielestään erehtymätöntä Emmaa. Varoittelut eivät Emmaa estä, ja Harriet ottaa tietenkin viisaan ja kokeneen Emman neuvosta vaarin ikävin seurauksin. Lopulta Emma ajaa myös itsensä hankaluuksiin tekemällä äkkinäisiä johtopäätöksiä, kun seudulle saapuvat viehättävä neiti Jane Fairfax ja herra Westonin poika edellisestä avioliitosta, Frank Churchill. Emman ja Frank Churchillin välillä on selkeää flirttiä, mutta Emmalle tuo flirtin laatu ei ole kovin selvää:

Emma continued to entertain no doubt of her being in love. Her ideas only varied as to the how much. At first, she thought it was a good deal; and afterwards, but little. -- He is undoubtedly very much in love —every thing denotes it—very much in love indeed!—and when he comes again, if his affection continue, I must be on my guard not to encourage it.—It would be most inexcusable to do otherwise, as my own mind is quite made up.
(s. 202)

Eli aikamoista henkilödraamaa on luvassa, eikä rakkaus näyttele siinä suurinta osaa. Austen luo draamansa näennäisen hienovaraisista aineksista, jotka pyörittävät henkilögallerian elämää: luokkarajat, etiketti, raha-asiat, omaneduntavoittelu, sekä tietenkin myös rakkaus. Rakkaus ei tosin ole päämotivaatio avioliittoon. Oman yhteiskunnallisen statuksen parantaminen ja yksinkertaisesti naisen taloudellisen selviämisen turvaaminen ovat usein tärkeämpiä syitä, kuten esimerkiksi nousukkaalla rouva Eltonilla tai entisellä kotiopettajatar neiti Taylorilla. Emma onkin harvinainen tapaus siinä, että hän on taloudellisesti riippumaton, eikä siis kaipaa avioliittoa taloutensa turvaamiseksi. Emmalle itselleen siis vain rakkaus ja kumppanuus voivat toimia yllykkeenä avioliittoon. Mutta hän sanoutuu irti tällaisista suunnitelmista ja keskittyy kepeään "match-makingiin" muiden suhteen.

Vaikka Emmaa pidetään eräänä Austenin parhaista teoksista, se on minulle ollut ehkä vaikein luettava. Tämä oli toinen kerta kun luin kirjan, ja edelleen päähenkilön sietämättömyys teki kirjasta vaikeaa nieltävää. Keventäviä valonpilkahduksia on harvassa - lähinnä harmiton höppänä herra Woodhouse, Emman isä, joka varoittelee kylmän ilman vaaroista ja unelmoi laihasta vellistä illalliseksi.

Pahin Emmaan liittyvä rikkomus koskee kirjan säälittävintä hahmoa, vanhapiika neiti Batesia. Neiti Bates on köyhä, ruma, naimaton, typerä, tylsä, mutta hyväntahtoinen - siis kaikkea sitä, mitä Emma ei ole. Kaikki tiedostavat neiti Batesin epäonnisen kohtalon elämässä, joten eivät kritisoi tätä jos hän onkin joskus pitkästyttävä loputtomine jaaritteluineen, jotka eivät johda mihinkään. Paitsi Emma. Austen on empaattinen ja lämmin kirjoittaja, mutta myös piikikäs välillä julmuuteen asti. Julmuus ei kuitenkaan kohdistu viattomiin, hyväntahtoisiin tai edes typeriin henkilöhahmoihin. Typeryyttäkin pahempi synti on moraalittomuus ja sokeus toisten tunteita kohtaan. Näistä jälkimmäiseen kirjan päähenkilö Emma syyllistyy jatkuvasti. Miten siis saada lukijan sympatiat hänen puolelleen odottamaan välttämätöntä nöyrtymistä?

Lopulta tietenkin ylpeys johtaa lankeemukseen ja synninpäästöön, jokainen kirjan tapahtuma ja jokainen repliikki voi johtaa vain yhteen lopputulokseen. Matkalla tähän itsetietoisuuteen lukijaa on viety kiusaantumiseen asti kohtaamaan päähenkilön vajavaisuudet toisten huomioon ottamisessa. Ansaitseeko Emma itse löytää rakkauden kaiken sen jälkeen, mitä on tehnyt muille omahyväisyydessään? Austen jättää ainakin minut epäilemään. Joidenkin mielestä romanttisena kirjailijana pidetty Austen on minun mielestäni toisinaan jopa raadollinen ihmissuhteiden kuvauksessaan. Ja sitä kautta pelottavan realistinen.

Jos joskus jossain tulevassa Helmet-lukuhaasteessa on kohta "kirjan päähenkilö on epämiellyttävä", voisin suositella tätä kirjaa siihen kohtaan. Tässä haasteessa se sopii kohdan 38 lisäksi kohtiin 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

"Unfeeling, heartless creator!"

Mary Shelley: Frankenstein; or, the Modern Prometheus

(1818. Penguin, 2006)

32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

Mary Shelleyn kauhukirjallisuuden uria uurtaneen Frankensteinin syntytarina on miltei yhtä legendaarinen kuin teos itse. Joukko nuoria englantilaisia runoilijoita viettävät kesää Genevenjärven rannalla. Kesä on hyinen, joten nuorten on pakko olla sisätiloissa lordi Byronin huvilassa, jossa he aloittavat ajankuluksi kilpailun: kuka keksisi selkäpiitä hyytävimmän kauhutarinan? Vaikka John Polidori (Maryn tulevan aviomiehen Percy Bysshe Shelleyn avulla) kirjotti kilpailun innoittamana erään ensimmäisistä vampyyriromaaneista, The Vampyre, on se jäänyt kirjallisuushistorian alaviitteeksi. Klassikoksi tuosta ystävysten kilpailusta nousi vain yksi teos, ja siihen on syynsä.

Frankensteinin tarinaa on kerrottu ja muokattu niin moneen otteeseen, että ainakin pop-kulttuurissa käsitys siitä, millainen tarina alunperin on ollut, on hämärtynyt. Usein arkikielessähän nimellä Frankenstein viitataan tarinan hirviöön, eikä sen luoneeseen tohtori Victor Frankensteiniin. Mutta ehkä suurin alkuperäisteokselle tehty vääryys on siinä, millaisena tuo hirviö esitetään.

Mutta palataan ensin romaanin alkuun. Koko tarinan kehyskertomuksena on tutkimusmatkailija Robert Waltonin sisarelleen kirjoittamat kirjeet jostain Pohjoisnavan seutuvilta. Tunnetun maailman rajoja omalla tavallaan koetteleva Walton näkee laivansa kannelta jäätiköllä valtavan, ihmisen näköisen hahmon, joka pian katoaa. Selittämätön ilmestys saa seuraajan, kun laiva kohtaa jäälautalla nälkiintyneen miehen, jolla on villi katse silmissään. Tämä osoittautuu geneveläiseksi tohtori Frankensteiniksi, joka alkaa kertoa levottomuutensa syitä Waltonille. Tämän kertomuksen Walton kirjaa ylös kirjeisiinsä. Varsinainen tarina tapahtuu Frankensteinin kertomuksessa, mutta välillä lukija ikään kuin havahdutetaan tarinaa kuulemasta takaisin laivan hyttiin.

Kuvan Boris Karloff ei liity tapaukseen. Kuva: Wikipedia

Luonnon ihmeistä pienestä pitäen vaikuttunut nero Victor Frankenstein tahtoo oppia kaiken ympäröivästä maailmasta, eritoten sen kaikkein perimmäisimmän arvoituksen: mikä sytyttää elämän liekin? Opiskellessaan niin muinaisten alkemistien kuin modernien tieteentekijöiden kirjoituksia hän löytää tämän vastauksen (muttei paljasta sitä tarinansa kuulijalle, hitto vie) ja salaa professoreiltaan alkaa työstää aihetta käytännössä. Teurasjätteistä ja hautuumailta kasatuista ruumiinosista Frankenstein kokoaa jättiläismäisen mieshahmon - koska pikkutarkka työ hermojen ja suonien kanssa on helpompaa isommalla kohteella - jonka kelmeä silmä rävähtää auki synkkänä ja myrskyisänä yönä. Frankenstein säikähtää, pakenee ja tahtoo unohtaa luomuksensa, joka pakenee omille teilleen. Tiedonjano on ollut pakkomielle, ja hän myöntää tuntevansa onnea päästessään eroon tuosta addiktiosta. Vuosia myöhemmin Frankenstein saa kotipuolesta huolestuttavia uutisia: hänen veljensä on kuollut väkivaltaisesti ja talon läheiseksi tullutta ottotyttöä syytetään murhasta. Frankenstein palaa kotiinsa, missä häntä kohtaavat useat muutkin verityöt, joiden tekijästä hänellä on vissi epäilys.

Tähän asti kaikki on suurin piirtein kuin kaikissa Frankenstein-elokuvissakin. Mielenkiintoisemmaksi tarina muuttuukin, kun tohtori F kohtaa luomansa olion silmästä silmään ja kuulee tämän puolen tarinasta. Olio, jota Frankie itse kutsuu demoniksi, on paennut metsiin, joissa vähitellen on tullut tietoiseksi itsestään ja ympäristöstään. Kuin vastasyntynyt lapsi olio oppii aistimaan ja tulkitsemaan näkemäänsä ja miten siihen reagoida. Hän saa kokea kantapään kautta lämmön ja ravinnon tarpeen sekä lopulta, löydettyään ihmisasutusta ja heitä tarkkailtuaan, inhimillisen läheisyyden kaipuun. Olio on kuitenkin auttamatta erilainen, ja läheisyys, toveruus ja rakkaus ovat häneltä ikuisiksi ajoiksi kielletty. Vaikka olio oppii puhumaan äärimmäisen kaunopuheisesti ihmisiä tarkkailemalla ja lukemalla Goethea ja Miltonia (tietenkin), hänen rujo ulkomuotonsa mitätöi tuon valtavan empatian, jota olio tuntee sisällään, eikä hän saa tilaisuutta purkaa ajatuksiaan kellekään.

Olio syyttää luojaansa kovasta kohtalostaan, ja syystä. Onhan Frankenstein kuin isä, joka on hylännyt oman lapsensa, tai jumala oman poikansa. Tähän viittaa teoksen alaotsikon "moderni Prometheus", kreikkalaisessa mytologiassa ihmisen luonut ja heille tulen lahjan jumalilta varastanut titaani. Mutta kuten Prometheuskin, myös Frankenstein joutuu maksamaan tylyn hinnan teostaan. Frankenstein ei tunne myötätuntoa, vaan pelkkää inhoa ja vihaa luomustaan kohtaan. Hän on luodessaan tämän riistänyt tältä mahdollisuuden täysipainoiseen elämään ja tuominnut hänet pohjattomaan kurjuuteen. Hän ei suostu myöntämään vastuutaan siitä, mitä on tehnyt, vaan pyrkii hävittämään jälkensä. Tällainen ylpeys voi johtaa vain lankeemukseen. Olio ottaa elämäntehtäväkseen murskata Frankensteinin mahdollisuudet onnellisuuteen, kuten tämäkin oli tehnyt hänelle luodessaan hänet vastenmieliseksi katsoa mutta kykeneväksi syviin tunteisiin ja tuskaan:

The monster saw my determination in my face, and gnashed his teeth in the impotence of anger. 'Shall each man,' cried he, 'find a wife for his bosom, and each beast have his mate, and I be alone? I had feelings of affection, and they were requited by detestation and scorn. Man! you may hate, but beware! your hours will pass in dread and misery, and soon the bolt will fall which must ravish you from your happiness forever. Are you to be happy, while I grovel in the intensity of my wretchedness? You can blast my other passions, but revenge remains - revenge, henceforth dearer than light or food!
(s. 209)

Kirjan hirviöitä on siis kaksi, luoja ja luomuksensa, ja heistä ensinmainittu on jopa se pahempi kahdesta. Toinen asia, mihin huomio kirjassa kiinnittyy, on luonto. Koko tarinan alkusyy on luonnossa ja sen ihmeiden ihannoinnissa, mutta sillä on myös valtava tuhoava voima. Ympäröivät luonnonvoimat tuntuvat heijastavan hahmojen myrskyisiä tunteita. Aina kun jonkun mieltä kuohuttaa, myös ympärillä tuuli kirkuu, laineet hakkaavat kallioihin ja sade ruoskii kattopaanuja. Nykylukijalle nuo luonnonilmiöt tunteiden kuvaajina tuntuvat hieman melodramaattisilta ja liioiteltuilta, mutta pitää muistaa, kuinka ne sopivat romantiikan aikakauden tyyliin.

Kirja on yhdellä tasolla goottikauhun edelläkävijä, toisella taas tunteikas kuvaus syyllisyydestä ja kostosta. Merkkiteos, joka näin toisella lukukerralla tuntui huomattavasti lyhyemmältä kuin ensimmäisellä. Sopii tämän haastekohdan lisäksi myös kohtiin 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt ja 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

"I wanted to live deep and suck out all the marrow of life"

Henry David Thoreau: Walden

(1854. Kokoelmasta The Library of Classic American Literature, Courage Books, 2000)

5. Kirjassa liikutaan luonnossa

Nyt, kun hitaasti eläminen ja downshiftaaminen on muodikasta, on syytä palata tuon aatteen juurille. Yhdysvaltalaisen kirjailijan Henry David Thoreaun pääteoksena pidetty Walden (julkaistu Suomessa nimellä Walden: Elämää metsässä) julkaistiin vuonna 1854. Teoksen amerikkalainen riippumattomuuden unelma vetoaa varmasti yhä moneen.

Thoreau muutti pariksi vuodeksi asumaan hyvän ystävänsä, runoilijan ja esseistin Ralph Waldo Emersonin maille, Massachusettsin osavaltiossa sijaitsevan Walden-järven rannalle pieneen, karuun mökkiin. Siellä hän pyrki elämään täysin omavaraisena, osana ympäröivää luontoa. Niukkuus ja yksinkertaisuus olivat hänen ohjenuorinaan kahden vuoden, kahden kuukauden ja kahden päivän ajan, jotka Thoreau mökissään vietti papuja viljellen, ajopuita keräten, elämää miettien ja luontoa tarkkaillen. Kokemuksistaan hän kirjoitti kirjan, jossa hän tiivistää Waldenilla viettämänsä ajan yhteen vuoteen samalla filosofista ajatteluaan lukijalle selvittäen. Tämän tiivistää hienosti Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvastakin tuttu lainaus:

I went to the woods because I wished to live deliberately, to front only the essential facts of life, and see if I could not learn what it had to teach, and not, when I came to die, discover that I had not lived. 

Kun elämän riisuu vain sen olennaisimpiin osiin, näkee sen arvon kirkkaampana. Ajatus siitä, että kuolinvuoteellaan huomaisi, ettei koskaan olisi todella elänyt, on kauhistuttava. Siispä etsimään sitä, mikä elämässä on tärkeää. Mutta mitä se on? Eräs Thoreaun filosofian kantavia ajatuksia on oman tien löytäminen, riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat. Mikään valtiovalta, yleinen mielipide tai ylhäältä saneltu säännöstö ei saa määritellä sitä, miten elämäsi elät. Thoreau halusi elää niin voimallisesti kuin mahdollista, kaiken elämän koreuden ja karuuden väkevästi kokien. Nimenomaan kokemus ja tietoisuus kaikesta tekemisestä on tärkeää, olipa se sitten kuinka vähäpätöistä hyvänsä, sillä se voi nostaa ihmisen ylevämpään olemassaoloon. Jokaisen ihmisen tulisi elää yksinkertaisesti, sopusoinnussa luonnon kanssa itseään toteuttaen. Thoreau mainitsee teoksen aikana usein intialaisen Bhagavad Gita -teoksen ja itämaisen filosofian ylipäänsä henkilökohtaisena innoittajanaan. Zen-filosofit ja nykypäivän mindfulness-ajattelijat löytänevät siis Thoreausta hengenheimolaisen.

Tästä päästään toiseen Thoreaun mielestä olennaiseen elämän osaan: lukemiseen. Thoreau kehottaa lukemaan klassikoita - mielellään alkuperäiskielillä, muinaiskreikaksi ja latinaksi - kevyen kertakäyttökirjallisuuden sijaan. Hän harmittelee sitä, kuinka suurimmalle osalle ihmisistä arvokasta lukemista edustaa vain Raamattu, ja kuinka kaikki hömppäviihde vain turruttaa ja tylsistyttää heidän aivonsa. Tähän voin jollain tavalla samastua. Pyrin itsekin pitämään aivot päässäni klassikoita lukemalla, joskin minun lukulistallani olevat klassikot ovat vähän uudempaa laatua, eivätkä muinaiskreikaksi. Ja luen ja katson myös hömppää.

Thoreau pärjäisi hienosti myös "historian tyylikkäin parta" -kisassa. Kuva: Wikipedia

Vaikka Thoreau tahtoo keskittyä arkisiin yksityiskohtiin, hän ei tee työstä itseisarvoa luterilaisessa mielessä. Enemmänkin hänen mielestään niukkaan elämään kannattaa pyrkiä siksi, että se vaatii vain vähän työtä, jolloin aikaa jää kaikenlaiselle pohdiskelulle. Vain yltäkylläisyydessä elävät joutuvat ahertamaan elintasonsa ylläpitämiseksi. Mökinmurjussa asustava pärjää vähemmälläkin. Täytyy toki muistaa, että Walden-järven mökki ei ollut missään erämaassa, vaan Thoreaun perheen kotitalo oli muutaman kilometrin päässä ja läheltä kulki maantie ja junarata. Eli niukkuutta fanittavalla Thoreaulla oli metsänkin keskellä aina turvaverkko ympärillään, jos asiat jostain syystä menisivät päin mäntyä. Tai siis, no tiedättehän.

Nykylukijalle Thoreau on vaikeahko lähestyttävä. Rönsyilevä ja runollinen kirjoitustyyli pitkine metaforineen voi väsyttää, mutta parhaimmillaan proosa on upeaa. Eniten Waldenissa hämmentää tyylien sekoittuminen. Abstraktiin pohdiskeluun yhdistyy luonnon tarkkailu ja kuvaukset viljelystä, kalastuksesta ja järven mittaamisesta. Minulle Walden oli ehkä enemmänkin kirjallinen kuriositeetti ja tutustumisretki amerikkalaisen kirjallisuusperinteen klassikkoon. Thoreaun romanttinen transendentalismi, sielun ylevöittäminen kohti korkeampaa tietoisuutta, on kaunis ajatus, jota kyyninen maailma tarvitsee. Mutta siinä on myös jotain häiritsevää, eliittiin kuuluvan ihmisen köyhyyslarppausta, jolle olen hieman allerginen.

Helmet-haasteessa Walden täyttää kohdan 5, mutta se voisi täyttää myös kohdat 4. Kirja lisää hyvinvointiasi, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 25. Kirja jossa kukaan ei kuole, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.