Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Kärlekens Antarktis, 2018. Suom. Outi Menna. Tammi, 2019

Taivas oli mustien puunoksien puhkoma, ajattelin että oksat olivat tummia salamoita jotka johtivat toiseen maailmaan ja että minä olin menossa juuri sinne

Pohjoismaisten dekkarien suosio se jatkuu vain. Ruotsalaisen Sara Stridsberginkin kirjassa murhataan ja paloitellaan nuori nainen, mutta siinä missä yleensä dekkarissa ruumis on vain rekvisiitta persoonallisille rikosetsiville ja yllätyskäänteille, Stridsbergillä murhan uhri on kertoja ja päähenkilö, joka kaiken lisäksi kertoo tarinansa, kun kaikki on jo tapahtunut eikä mitään ole enää tehtävissä.

Inni, nuori heroiiniaddikti ja prostituoitu, hyppää miehen kyytiin. Määränpäänä on mustaa vettä valuvien puiden metsä, mädäntyneeltä haiseva järvi ja kuolema. Mies kuristaa naisen ja paloittelee ruumiin. Pään hän heittää jätekuoppaan, loput sulloo matkalaukkuun. Kadonneen Innin kohtaloa puidaan mediassa, vaikka eläessään hän ei herättänyt suurta huomiota. Inni käy läpi elämäänsä ja mahdollisia syitä siihen, miksi hänen loppunsa oli tällainen. Innin muistot kiertyvät auki vähä kerrallaan, mutta aina ne päätyvät metsään, veden ääreen, ja pian koittavaan unohdukseen.

Vedellä on merkittävä osa Innin elämässä muutenkin. Hänen veljensä hukkui virtaavaan jokeen, kun hänen vanhempansa olivat kaukana rannasta ja Innin oli määrä huolehtia veljestään. Kertomuksen aikana selviää, että Innin vanhemmat, vaikka rakastivatkin lapsiaan yli kaiken, eivät ehkä olleet parhaita henkilöitä huolehtimaan lapsistaan. Alkoholilla oli osansa perheen elämässä, ja Inni joutui ottamaan enemmän vastuuta kuin hänen ikäiseltään voi odottaa. Historia kurkottaa sukupolvien yli, ja rakkauden ja syyllisyyden tunteet periytyvät Innille vanhemmiltaan. Kun Inni vajoaa syvemmälle heroiiniaddiktioon, hänkin menettää lapsensa. Ei tosin kuolemalle vaan sosiaaliviranomaisille, ja joutuu toteamaan, että ehkäpä näin on parempi.

Kodittomana ja itseään myyden Innistä tulee huomaamaton objekti, jonka katoamista ei kukaan huomaa tai kaipaa, tai näin ainakin Inni itse kuvittelee. Tosiasiassa hänestä ovat huolissaan niin Raksha-äiti kuin mies, Shane. Mutta koska heillä on omat ongelmansa ja kyvyttömyytensä kommunikoida yhä kauemmas elämästä lipuvan Innin kanssa, ei mitään ole tehtävissä. Kun murhaaja avaa autonsa oven ja kutsuu Innin kyytiin, Inni tarttuu tarjoukseen vaikka hälytyskellot soivat. Jotain tällaista loppua Inni on toivonutkin tarinalleen.

Rakkauden Antarktiksen kieli on lumoavan runollista. Se mässäilee kauheilla väkivallan kuvauksilla, mutta miten kauniilla kielellä! Kieli valuu ja pulppuaa kuin murhapaikan märät puunlehdet ja soinen maa:

Kyllä, maailma oli yhä olemassa. Samoin oli olemassa rivi kaulanikamia, isoja kulmikkaita helmiä joista muodostui selkäranka, joka oli joskus ollut minun ja joka oli nyt katkaistu. Oli olemassa jänteitä, jotka napsahtivat poikki. Oli olemassa minun henkitorveni, jonka läpi ilma kulki edestakaisin, se virtasi hänen keuhkoistaan minun keuhkoihini, sekoitus hiilidioksidia ja kuumuutta ja verennälkää. Ja nämä keuhkot, jotka olivat olleet minun, täyttyivät mustasta verestä.

(s. 13)

Toisin kuin dekkareissa, itse murhatutkintaa ei kuvata oikeastaan millään lailla, ja rivien välistä voi lukea, ettei murhaajaa koskaan löydetä. Kirjan keskiössä on uhri ja uhrin kokemukset, sekä se, miten kammottava teko tv-sarjojen ja dekkareiden arkipäiväistämä murha todellisuudessa on.

George Saunders: Lincoln in the Bardo

George Saunders: Lincoln in the Bardo

(Random House, 2017)

matterlightblooming phenomenon

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

George Saundersin romaanilla Lincoln in the Bardo on historiallinen pohja. Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincolnin poika kuoli 11-vuotiaana lavantautiin. Aikalaislähteiden mukaan surun murtama presidentti vieraili Willie-pojan kuoleman jälkeen kryptassa ja piteli poikansa ruumista sylissään. Menetys oli tehdä lopun masennukseen taipuvaisesta presidentistä. Samaan aikaan sisällissota kasvatti kierroksiaan ja kahtia repeytynyt kansakunta kaipasi vahvaa johtajaa.

Saundersin romaani kertoo yhdestä yöstä, jolloin Willie ilmestyy hautausmaalle kuoleman jälkeiseen ja uudelleensyntymistä edeltävään välitilaan, jota tiibetinbuddhalaisessa perinteessä nimitetään bardoksi. Hautausmaalla on muitakin asukkeja, jotka syystä tai toisesta eivät ole kyenneet jättämään tätä materiaalisen maailman viimeistä saareketta siirtyäkseen eteenpäin kohti tuntematonta. Osa heistä on ollut hautausmaalla vuosikausia ja sulautunut osaksi kryptien rakenteita, hautakiviä ja aitaa. Hahmot toistavat omia tarinoitaan loputtomasti ja siten pyrkivät tekemään elämäänsä todelliseksi, kunnes kaikki osaavat kaikkien tarinat jo ulkoa. Kun lopulta joku sieluista siirtyy seuraavaan tilaan - onko se taivas, helvetti, reinkarnaatio, sitä ei kerrota - katoaa hän räiskähtäen aineen ja valon kukinnoiksi, matterlightblooming. Kun Abraham Lincoln saapuu suremaan kuollutta poikaansa, kuolleet huomaavat ainutlaatuisen siteen isän ja pojan välillä, joka kasvattaa heidän kaipuutaan elävien joukkoon. Willie voisi olla heidän yhteytensä maailmaan!

People were happy, that was what it was; they had recovered that notion.
     hans vollman

It was the idea, the very idea, that someone—
     roger bevins iii

From that other place—
     hans vollman

That someone from that other place would deign to—
     roger bevins iii

It was the touching that was unusual.
     the reverend everly thomas
(s. 67)

Kuolema ja unohdus ovat kuitenkin ottaa vallan, kun kontakti elävään presidenttiin jää vain nopeasti haihtuvaksi kaiuksi muualla jatkuvasta elämästä. Presidentti itsekin on omassa kiirastulessaan, jossa hän ei kykene luopumaan rakkaasta pojastaan, mutta ei myöskään saa tähän todellista kontaktia.

Willien lisäksi päähenkilöitä on kolme, ja he saavat suurimman osan romaanin vuorosanoista Willien jäädessä enemmänkin tarinan objektiksi. Yksikään heistä ei suostu hyväksymään kuolemansa lopullisuutta, ja tämä tosiasioiden kieltäminen manifestoituu heissä jollain tavalla fyysisesti. Hans Vollman on myöhäiskeski-ikäinen mies, joka on jäänyt sortuvan kattopalkin alle. Vollman on vanhoilla päivillään päässyt naimisiin kauniin nuoren naisen kanssa, mutta vanhempaa miestä arkaillut nainen ei ole tahtonut jakaa vuodettaan tämän kanssa. Juuri ennen miehen toiveiden täyttymystä katto romahtaa tämän päälle. Tuonpuoleisessa Vollman on vailla rihman kiertämää, penis jättiläismäisen groteskeihin mittoihin paisuneena. Omasta mielestään Vollman on vain loukkaantunut ja tuota pikaa toipumassa, jotta pääsee vaimonsa kanssa vällyjen väliin.

Roger Bevins III on varakkaan perheen nuori vesa, jonka ominaisuuksiin kuuluvat taiteelliset taipumukset, kyky havainnoida ympäristöään ultratarkasti ja kuvailla sitä herkästi, sekä seksuaalinen mieltymys miehiin. Homoseksualisuutta paheksuvana aikana Roger on onneton, ja erään epäonnistuneen rakkausseikkailun jälkeen hän viiltää ranteensa auki. Hautausmaalla Rogerin kehosta pursuaa jalkoja, käsiä ja kaikkea havainnoivia silmiä, joiden määrä kasvaa entisestään tämän kiihtyessä. Kolmas päähenkilöistä on pastori Everly Thomas, joka toisin kuin muut, tiedostaa olevansa kuollut. Hän on kuitenkin nähnyt näyssä, mikä kohtalo häntä odottaa tämän jälkeen. Helvetin lieskat odottavat, mutta Thomasilla ei ole aavistustakaan, miksi hurskasta kirkonmiestä moinen kohtalo odottaa. On helpompaa siis jäädä limboon kuin saada asiasta varmuus. Thomasin suu on pysyvästi vääntynyt kauhunhuutoon. Ilmeestään huolimatta Thomas on tyyni järjen ääni absurdissa tuonpuoleisessa.

Tämän kolmikon ja Willien lisäksi Saundersin kirjassa on puhujia pitkälti toistasataa. Osa on hautausmaan fiktiivisiä hahmoja kertomassa omia elämäntarinoitaan, kukin omalla puhetyylillään. Äänet heijastelevat tarinoissaan paitsi Yhdysvaltain historiaa, myös ihmiskunnan yleisiä vitsauksia - köyhyyttä, rotusortoa, kateutta ja katkeruutta. Kaikkia ääniä yhdistää pelko luopumisesta, ja tarrautuminen edes johonkin oljenkorteen tuntemattoman pelossa. Kuolleiden tarinat muuttuvat osaksi heidän fyysistä olemustaan, mutta ei aina selkeällä tavalla, vaan pikemminkin unen logiikalla toimivalla metaforisuudella. Osa äänistä on Lincolnista ja Yhdysvaltain historiasta kertovia tietokirjallisia sitaatteja. Lainauksista osa on fiktiivisiä, mutta myös aitoja lähteitä on rutkasti. Varsinaista kertojaa ei ole, vaan kirja on rakennettu dialogin muotoon eri puhujien ja sitaattien välillä. Alkuun tämä vieraannuttaa, kun vastuu johtopäätöksistä sälytetään lukijalle. Hyvin pian siitä muodostuu tehokas keino vetää lukija mukaan kirjan maailmaan, joka on uniikkia mielikuvituksen juhlaa, paikoin tragikomediaa ja paikoin haurasta elegiaa.

Omia tarinoitaan ikuisuuksiin asti toistavat kuolleet toivat mieleeni Samuel Beckettin absurdismin ja eksistentialismin kentillä operoivat näytelmät Waiting for Godot ja Endgame. Mielikuvitukselliset metamorfoosit taas toivat mieleen David Lynchin teokset kuten Eraserheadin ja Twin Peaksin kolmannen tuotantokauden. Läheisempi vertailukohta, joka myös tuli välittömästi mieleen, oli Laura Lindstedtin hieno Oneiron. Moniääninen kertomus tiibetinbuddhalaisesta kuolemanjälkeisestä tilasta, jossa selvitetään, miten ihmiset ovat sinne päätyneet ja mitä kaikesta luopuminen tarkoittaa... kuvaus pätee yhtä hyvin Lindstedtiin kuin Saundersiin. Oneiron on tosin eri suuntiin rönsyilevä ja reilun feministinen kun taas Lincoln in the Bardo on kenties runollisempi ja tiiviimpi, ja siinä on tiettyä hiljaista hauskuutta kaikessa absurdiudessaan.

Lincoln in the Bardo oli minulle vuoden suurimpia yllätyksiä ja antoisimpia lukukokemuksia. Fantastiset elementit yhdistyvät historiaan ja traagiset surrealistiseen saumattomasti luoden jotain aivan omanlaistaan.

Helmet-haasteen sopivia kohtia kirjalle:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

Alice Munro: Selected Stories

Alice Munro: Selected Stories

(Vintage Books, 2010)

People would have said they were very happy

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

Alice Munrosta on hiljalleen muodostumassa eräs suosikkinovellisteistani. Munrot tarinat etenevät vaivihkaa, vailla suurta draamaa, arkisesta hetkestä toiseen. Silti ne koukuttavat lukijan ja johdattavat kohti kertojan valaistumisen hetkeä, joka ei välttämättä muuta kenenkään elämää silmänräpäyksessä, mutta onnistuu tavoittamaan jotain aitoa ihmisyydestä. Munro tuo vuosikymmenten takaisen Kanadan kotoisaksi kuin oma takapiha, ja yhtä täydeksi tuntemattomia nurkkia ja kuoppia.

Selected stories -valikoiman novellit on kirjoitettu ja julkaistu eri kokoelmissa vajaan kolmenkymmenen vuoden aikana. On siksi yllättävää, kuinka yhtenäisiä ne ovat tyyliltään, teemoiltaan ja jopa tapahtumapaikoiltaan ja hahmoiltaan. Suunnilleen jokaisen novellin päähenkilönä on kanadalainen, maaseudulla kasvanut nainen, joka kertoo menneisyydessä sattuneesta tapauksesta. Suurin osa tarinoista sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle, aikaan ennen massatuotantoa ja populaarikulttuuria. Usein kertomuksen aiheena on jokin henkisen kasvun hetki, jonka merkittävyys ei välttämättä selviä kuin vasta vuosien päästä. Suunnilleen jokaisen naisen elämässä on ollut surua, muutoksia, käänteentekeviä hetkiä, jotka saavat ajattelemaan asioita toiselta kantilta. Rakkautta, avioliittoja, eroja, muuttoja, mustasukkaisuutta, pettämistä, kuolemia, lapsia, isovanhemmuutta, sairautta, selviytymistä. Salaisuuksia, jotka kaikki tietävät, mutta joista ei puhuta. Sanalla sanoen arkea ja sen suuruutta pienuudessaan.

So my father drives and my brother watches the road for rabbits and I feel my father's life flowing back from our car in the last of the afternoon, darkening and turning strange, like a landscape that has an enchantment on it, making it kindly, ordinary and familiar while you are looking at it, but changing it, once your back is turned, into something you will never know, with all kinds of weathers, and distances you cannot imagine.
(s. 13)

Munro tavoittaa sen, miten muisti toimii. Usein Munron novellit tiivistyvät johonkin yhteen kuvaan tai yksityiskohtaan, johon tapahtuman muistot kytkeytyvät läpikuultavin rihmoin. Dance of the Happy Shadesin pianokonsertti kehitysvammaisten lasten kanssa, Something I've Been Meaning to Tell Youn rotanmyrkkypurkki, The Turkey Seasonin niljakkaat kalkkunansisälmykset, Lichenin roisi valokuva... Ja ne kaikki palauttavat kertojan mieleen koko tarinan niiden takana. Tarinan, joka ei välttämättä aina edes liity suoraan siihen kuvaan, joka sen palauttaa mieleen.

Novellien samankaltaisuus aiheuttaa myös pienen ongelman, nimittäin sen, että tarinat menevät ainakin minun muistissani helposti keskenään sekaisin. Niin samanlainen on Munron kertojien ääni keskenään. Oliko tämä se novelli, jossa mies meni kihloihin yhden naisen kanssa mutta meni naimisiin tämän sisaren kanssa? Oliko se sama, jossa rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa palvellut mies alkoi kirjeenvaihtoon kirjastonhoitajan kanssa? Novellit varmasti palkitsisivat useita lukukertoja, jolloin hienommat nyanssit ja erot pääsisivät oikeuksiinsa.

Tarinat etenevät orgaanisesti kasvaen. Munro ei tunnu käyttävän tapahtumien ennakointia, rakenteen peilaamista tai muita itsestäänselviä ja hyväksihavaittuja tarinankertojien kikkoja. Novellit liikkuvat usein monella eri aikatasolla sekoittaen nykyhetkeä ja menneen muistelua. Varsinkin kokoelman vanhimmissa novelleissa lopussa on jokin teemoja kokoava ja ymmärrystä hakeva kappale, mutta uudempiin novelleihin tultaessa Munro jättää tulkinnan yhä enemmän lukijalle. Ehkä parhaiten mieleen jääneitä novelleja olivat yllä lyhyesti mainittujen lisäksi perheen äidin itsemurhayrityksen ristiriitaisia tulkintoja käsittelevä Progress of Love, kerrasta toiseen nallina kalliolle jäävän Floran tarina Friend of My Youth, ja lapsen läheltä-piti-hukkuminen novellissa Miles City, Montana.

Koska yhdessä novellissa suoraan mainittiin ensimmäinen maailmansota, täytän tällä kirjalla kohdan 30 Helmet-lukuhaasteesta. Muita sopivia kohtia:
1. Kirjassa muutetaan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

(Bröderna Lejonhjärta, 1973. Suom. Kaarina Helakisa. WSOY, 2002)

Minne sinä menet, sinne tulen minäkin

24. Surullinen kirja

Leijonan perheen veljekset Kalle ja Joonatan asustavat pienessä kaupunkiasunnossa. Vanhempi veli Joonatan menestyy koulussa ja on kaikkien rakastama rohkea seikkaileva pellavapää. Kalle, jota Joonatan leikkisästi nimittää Korpuksi, on taas pienikokoinen, arka ja vakavasti sairas. Korppu on kuullut vanhempiensa puhuvan sairautensa vakavuudesta ja joutuu käsittelemään omaa, liian varhain lähestyvää kuolemaansa. Joonatan kertoo veljelleen, että he tapaavat vielä kuoleman jälkeen Nangijalassa, "leiritulten ja satujen" maailmassa. Siellä sairaudet paranevat ja veljekset saavat viettää ikuista kesäpäivää yhdessä uiden, ratsastaen ja seikkaillen.

Korppu ihannoi isoveljeään yli kaiken, ja kohtaaminen tuonpuoleisessa olisi toiveiden täyttymys. Korppu itse on vähän raasu, pelokas ja epävarma, mutta kovin sympaattinen ja veljään kohtaan tuntemassaan rakkaudessa rajaton. Jonain päivänä Korppu toivoo olevansa yhtä urhea kuin veljensä. Suru koittaa perheeseen kuitenkin vielä odotettuakin aiemmin, kun asuntoon syttyy tulipalo. Joonatan koppaa pikkuveljensä syliinsä ja hyppää ikkunasta paloa paetakseen. Korppu selviää hengissä, mutta Joonatan suojaa vartalollaan Korppua pudotukselta ja menehtyy. Lehdet nimeävät Joonatanin Leijonamieleksi, 1100-luvun englantilaisen kuninkaan mukaan. Kuolemansairas Korppu odottaa omaa kohtaloaan ja lohduttaa äitiään sanoilla, "Älä itke äiti! Nangijalassa tavataan!"

Väistämätön koittaa, ja Korppu menehtyy sairauteensa herätäkseen Joonatanin ennustamasta Nangijalan maailmasta. Aluksi Nangijala vaikuttaa taivaalliselta tyyssijalta, mutta pian alkaa selvitä, ettei kaikki olekaan auvoa vain. Nangijalaa uhkaa vihollinen:

- Mikä se vihollinen oikein on? minä kysyin
- Sen nimi on Tengil, Joonatan sanoi, ja hän lausui sen sillä lailla, että nimi kuulosti inhottavalta ja vaaralliselta.
- Missä se Tengil on? minä kysyin
Silloin Joonatan kertoi minulle Karmanjakasta, maasta joka oli Ikivuorten vuoristossa Ikivirtojen virran takana ja jota hallitsi Tengil, käärmeen häijy.
Minua pelotti entistäkin enemmän, mutta en halunnut näyttää sitä.
- Miksei hän voi pysyä siellä Ikivirroilla? minä sanoin - Mitä varten hänen pitää tulla Nangijalaa tuhoamaan?
- Sanos muuta, Joonatan sanoi. - Se tietää paljon, joka tuohon vastauksen tietää. En minä tiedä mitä varten Tengil haluaa tuhota kaiken. Niin vain on. Hän ei anna laaksolaisten elää niin kuin he haluavat. Ja hän tarvitsee orjia.
(s. 52 - 53)

Maisemat vaihtuvat ja uusia nimiä ryöpsähtelee sivuille. Aluksi realistiselta ja urbaanilta kuulostanut tarina siirtyy hetki hetkeltä lähemmäs C. S. Lewisin ja J. R. R. Tolkienin kaltaisten kirjailijoiden eeppisiä fantasiamaailmoja. Tengilin armeijat uhkaavat, ja puolustajien joukossa liikkuu kavaltaja. Alkaa seikkailu, jossa Joonatanilla ja Korpulla on avainrooli.

Nopeasti lukija unohtaa että pojat ovat koskaan eläneetkään meidän maailmassamme, joka tuntuu kaukaiselta ja ankealta Nangijalan eloisuuteen ja värikkyyteen verrattuna. Kuolema meidän maailmassamme vaikuttaa ihanalta pakokeinolta kurjuudesta, mikä tekee teoksesta todella vaikean lähestyä. Miten suhtautua kuolemaan ja itsensä uhraamiseen toivottuna vapautuksena kärsimyksistä? Ensimmäinen reaktioni oli torjuva: kuinka tällaista voi kirjoittaa lastenkirjaan? Eikö se ole vastuutonta kuoleman ihannointia? Kuolema tuntuu luovuttamiselta, pelkuruudelta. Toisaalta lopulta on ymmärrettävä luopua, ja väistämättömän hyväksymistä Nangijalan fantasiamaailma helpottaa. Kerran kipu vielä hellittää ja suru haihtuu. Ehkä kaikkein suurinta rohkeutta onkin kohdata se pystypäin, mitä ei voi jättää kohtaamatta. En ole täysin varma, mitä mieltä olen itsekään. Jostain syystä sisäinen kapinoitsijani nostaa päätään Veljeni, Leijonamieltä lukiessa ja huutaa syvyyksistä Dylan Thomasin sanoin, "do not go gentle into that good night / rage, rage against the dying of the light!" Älkää luovuttako!

Astrid Lindgrenin lastenkirjaklassikko Veljeni, Leijonamieli on aihepiiriltään erittäin raskas, mutta se kääntää kamalan aiheen vauhdikkaaksi seikkailuksi fantasiamaailmassa, jossa hyvä ja paha käyvät kamppailuaan. Lapsen kuolema saa erikoisen käsittelyn, sillä kirja kertoo siitä kuolevan lapsen sekä kuolleen lapsen sisaruksen näkökulmasta. Korpun ja Joonatanin vanhempia hädin tuskin mainitaan koko kirjassa, ja lasten vanhempien suru jää sanomattomaksi kysymykseksi tarinan ulkopuolelle. Veljeni, Leijonamielessä on kuitenkin kaiken sen moraalisen vaikeuden lisäksi paljon kauneutta ja lohtua, ja jopa muutamia hauskojakin hetkiä. Fantasiakirjana se on varsin oivallinen, joskin toki hiukan naiivi, mutta sen taustalla olevat teemat taas ovat kaikkea muuta kuin naiiveja, joten se hyväksyttäköön. Surullinen kirja ehdottomasti on, kenties eräs surullisimpia lukemiani, joten se täyttää Helmet-haasteen kohdan 24. Se voisi täyttää monta muutakin kohtaa, ainakin seuraavat:

1. Kirjassa muutetaan
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

"Olen joku jonka on määrä olla minä"

Don DeLillo: Nolla Kelviniä

(Zero K, 2016. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2017)

2. Kirjablogissa kehuttu kirja

Satumaisen rikkaan Ross Lockhartin vaimo, Artis, on parantumattomasti sairas. Koko ikänsä varallisuutta kerännyt ja perheensä toissijaiseksi jättänyt Lockhart sijoittaa suunnattomia summia tutkimuskeskukseen, jonka tarkoitus on syväjäädyttää kuolevien ihmisten ruumiit odottamaan sellaista hetkeä tulevaisuudessa, jolloin heidän sairautensa voitaisiin parantaa. Rossin poika Jeffrey on kutsuttu jossain päin Keski-Aasian autiomaita sijaitsevaan bunkkerimaiseen tutkimuskeskukseen tapaamaan äitipuolensa viimeistä kertaa ja keskustelemaan isänsä kanssa elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta.

Päähenkilö ja kertoja on Rossin poika, Jeffrey. Jeffrey on katkera ja hämmästynyt, miksi hänen etäinen isänsä on yhtäkkiä kiinnostunut perheestä. Jättihän hän ensimmäisen vaimonsa ja Jeffreyn äidin oman onnensa nojaan eikä meinaa edes muistaa tämän nimeä. Ross tuntee, ettei kykene elämään ilman rakasta Artistaan ja tahtoisi seurata tätä kuolemankaltaiseen uneen odottamaan parempaa tulevaisuutta. Suhde poikaan taas on parhaimmillaankin vain etäinen, ja pojan puolelta usein jopa vihamielinen. Isän ja pojan välinen dialogi on välillä kuin koirien haukuntaa, kumpikin sanoo asioita, jotka eivät aivan ylitä ihmisten välistä kuilua vaan kumisevat tyhjyyteen. Miksi uusi vaimo, Artis, herättää hänessä niin vahvoja tunteita ja jonka vuoksi hän on uhrannut koko omaisuutensa? Mutta voiko rahalla saada kaiken haluamansa? Mitä viet mukanasi kun täältä lähdet? Teoksen puolessa välissä staasissa uinuva Artis saa oman äänen. Tämän sanoilla itseään todeksi tekevän mielen aforistiset lauseet tyhjyydessä iskivät minuun kaikkein voimakkaimmin koko teoksessa:

Kaikki se mitä en tiedä on tässä kanssani mutta miten saan itseni tietämään sen.
Olenko minä joku vai saavatko pelkät sanat minut ajattelemaan että olen joku.
Miksi en voi tietää enemmän. Miksi vain tämän enkä mitään muuta. Vai pitääkö minun odottaa. --
Ja sanat ovat kaikki mitä on. Olen vain sanoja.
(s. 158)

Luin viime vuonna DeLillon romaanin Omegapiste, ja vaikutuin sen meditaatiomaisesta, hitaasta ja tiiviistä kerronnasta, joka sulki taidokkaasti sisäänsä pohdiskeluita ajasta, kuolevaisuudesta ja elämän kirkkaasta pyhyydestä. Nolla Kelviniä käsittelee samoja teemoja, mutta ottaa siihen mukaan hieman jopa scifimäisiä piirteitä. Salaperäisessä tutkimuskeskuksessa tehdään elämän ja kuoleman rajoja laajentavaa työtä. Käytävillä on häiritseviin poseerauksiin jäätyneitä mallinukkeja, balsamoituja ihmisruumiita ja tyhjästä eteen ilmaantuvia videoruutuja, joilla näytetään ihmiskunnan raakuuksia. Kellarikerroksesssa alastomat ja ajellut ruumiit odottavat käsittelyä.

Lyhyessä romaanissa tapahtumapaikka, vaikka tarkoin vedoin piirretty onkin, häipyy taustalle, ja etualalla on sisäänpäin kääntynyt pohdiskelu minuudesta, persoonasta ja kuolemasta. Mikä tekee minusta minän? Miksi olemme tietoisia, ja mitä  tietoisuus tarkoittaa? Säilyykö tietoisuus kuoleman jälkeen? Onko elämää ilman rakkautta? Mitä rakkaus on? DeLillo kysyy suuria kysymyksiä. Nolla Kelviniä ei sävähdyttänyt aivan yhtä paljon kuin Omegapiste, mutta hieno suoritus se on silti jo kahdeksankymppiseltä amerikkalaisen nykykirjallisuuden maestrolta. Helene Bützowin suomennos on totuttuun tapaan loistava. Jatkan tutustumista DeLillon vanhempiin teoksiin siis mielenkiinnolla.

Bongasin tämän kirjasuosituksen Omppu Martinin kirjoittamasta mainiosta "Reader, why did I marry him?" -blogista, jota suosittelen lämpimästi tarkasta mutta helposti lähestyttävästä kirjallisuuden analysoinnista pitäville lukijoille! Hänen Nolla Kelviniä -romaania käsittelevän tekstinsä voi lukea täältä. Kuittaan siis tällä kirjalla haasteen kohdan 2, "kirjablogissa kehuttu kirja". Muita sopivia kohtia voisivat olla 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 23. Käännöskirja, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 39. Ikääntymisestä kertova kirja.

"One of the few pleasures I have left is wallowing in my own fucking despair"

Iain Banks: The Quarry

(2013. Abacus, 2014)

20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

Skotlantilainen Iain Banks on eräs suosikkikirjailijoistani. Valitettavasti hänen elämänsä ja uransa päättyivät aivan liian varhain muutama vuosi sitten, kun hän syöpädiagnoosin saatuaan joutui pyytämään pitkäaikaista naisystäväänsä suomaan sen kunnian, että tämä tulisi hänen leskekseen. Banksin teoksia lukeneet tunnistanevat tutun mustan huumorin myös tästä. Olen lukenut häneltä enemmän Iain M. Banks -nimellä julkaistua scifi-tuotantoa, ja hänen Kulttuuri-sarjansa on mielestäni melkeinpä parasta scifiä, mitä on kirjoitettu. Hänen realistinen fiktionsa on toki myös hienoa, varsinkin Crow Roadin käsikirjoitus on loistava. Vaikka tuotteliasta Banksia on suomennettu paljon, ihan kaikkea ei valitettavasti ainakaan vielä ole käännetty, vaikka varmasti lukijoita olisi (vink vink, saattaisi olla kääntäjäkin tiedossa). Tähän joukkoon kuuluu hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa, The Quarry.

Pohjois-englantilaisessa pikkukaupungissa valtavan kivilouhoksen vieressä on rapistuva viktoriaaninen talo, jossa asuvat neljissäkymmenissä oleva, terminaalivaiheen syöpää sairastava Guy ja hänen 18-vuotias poikansa Kit. Heti alusta on selvää, että niin mies, poika kuin heidän suhteensa eivät ole tavanomaisia. Guy on entinen radiojuontaja, jonka yliopisto-opinnot jäivät kesken päihteiden ja naissuhteiden viedessä kaiken ajan. Epämääräisistä suhteista todistaa se, että Guy ei ole kertonut pojalleen, kuka tämän äiti on. Tai tarkemmin sanoen hän on kertonut monta eri versiota siitä, toinen toistaan epäuskottavampia. Guy on aina ollut kriittinen ja paha suustaan, mutta syöpä on vienyt nämä puolet hänestä äärimmilleen, eikä häntä kiinnosta pätkääkään, loukkaantuuko joku hänen puheistaan. Guy on katkera siitä, että poika on täyttänyt niin ison osan hänen liian aikaisin päättyvästä elämästään, eikä ujostele sanoa tätä pojalleen, kun tämä huolella laskee Guyn tarvitsemia lääkemääriä:

'Yeah, that's all you can do, isn't it? Count. That's what you're good at. That's all you can do: just count. You don't even have the people skills to be a fucking accountant, do you? I wasted my fucking life on you. I don't know why I bothered.'
(s. 57)

18-vuotiaan Kitin on usein vaikea tulkita muita ihmisiä. Miksi ihmiset eivät vain sano, mitä he tarkoittavat, hän ihmettelee. Tai tarkoita mitä sanovat. Aspergerin syndrooma (tai jokin sen tapainen autismin muoto) vaikeuttaa sosiaalisia suhteita, ja Kit viihtyykin paljon paremmin virtuaalimaailmassa, jossa hänellä on ystäviä, vaikutusvaltaa ja jossa hän saattaa jopa tienata rahaa. Tuntuu että vain Hol, isän opiskelukaveri, ymmärtää häntä. Jopa niinkin hyvin, että Kit epäilee tämän olevan hänen äitinsä. Huippuälykäs Kit hoitaa tunnollisesti kuolevaa isäänsä, kun isä kutsuu opiskeluaikojensa kämppäkaverit viikonlopuksi talolle. Tarkoituksena on ainakin päällisin puolin etsiä vanha videonauha, jollaisille kaverukset ovat opiskeluaikoinaan kuvanneet omia lyhytelokuvia. Mitä tuo kadonnut nauha pitää sisällään, siitä kaverukset eivät halua Kitille kertoa muuta kuin sen, että sen paljastuminen tuhoaisi monen heistä uran. Kaverukset saapuvat, asettuvat taloksi ja opiskelijaelämästä tuttu huuruinen viikonlopunvietto alkaa. Kaikkien mielessä on Guyn lähestyvä kuolema. 

Harvoin saa lukea niin tulikivenkatkuista vihaa syöpää ja kuolemaa kohtaan kuin Banks kirjottaa Guyn suuhun. Repliikki repliikin jälkeen kaikki kliseet ja latteudet selviämistaistelusta, urheudesta ja vaihtoehtoisista hoidoista revitään kappaleiksi. Kun Kit yrittää kannustaa isäänsä ajattelemaan positiivisesti, Guy vastaa:

'I mean, apart from the hilarity of all the pain and weakness and the fear and the general humiliation of the disease and the fucking treatments...' He breaks off to cough. 'It makes it hard to be fucking positive about any fucking thing, with the notable exception of feeling positive that you're going to fucking die.
(s. 194)

Aavemaisen tästä tekee tieto siitä, että Banks itse sai tietää sairastavansa syöpää, kun kirja oli miltei valmis. Ainakin haastattelujen perusteella Banks tosin itse suhtautui syöpään ja omaan kuolemaansa hyvin eri tavalla kuin Guy, joka ei voi sietää ajatusta siitä, että maailma jatkaa kulkuaan hänen jälkeensä: I hate the thought of the world and all the people in it just going merrily on without me after I'm gone. How fucking dare they? (s. 197)

Toisaalta Guy on myös hyvillään siitä, ettei ole näkemässä mihin maailma on menossa. Guyn pitkässä litaniassa asioista, joista hän on hyvillään ettei ole niitä näkemässä, voisi hyvinkin kuvitella kuulevansa vasemmistolaisen Banksin oman äänen. Osansa saavat julkkiksista hurmioituneet pinnalliset britit, hallitus joka pelastaa mieluummin pankit kuin huono-osaiset kansalaiset, ilmastonmuutoksen kiistäjät ja ylipäänsä kaikki, jotka haluavat sortaa sellaisia, jotka vain sattuvat olemaan pintapuolisesti erilaisia kuin itse. Kaiken summaakin Guyn lakoninen toteamus: I am, for the most part, surrounded by fucking idiots. (s. 338)

Kirjan oleellinen sisältö onkin suhtautumisessa kuolemaan. Kaikesta vihasta ja katkeruudesta huolimatta Banks saa teokseensa tuttua inhimillistä lämpöä, vaikka se usein pueataankin sysimustan huumorin vaatteisiin. Tuo raivo suuntautuu louhoksen symboloimaa kaiken nielevää tyhjyyttä vastaan, 'rage against the dying of the light', kuten Dylan Thomas kirjoittaa. Kit jaksaa, kaikesta Guyn julmuudesta huolimatta, huolehtia isästään loppuun saakka. Hol taas ottaa vastuun siitä, että Kit edes jotenkin oppisi ymmärtämään muita ihmisiä. 

The Quarry on Banksin teoksista helpoimpia, sillä hahmoja on vähän, tapahtumapaikkoja on vain yksi, eikä ajassakaan pompita suuntaan tai toiseen. Narratiivin yksinkertaisuus antaa tilaa sisällölle. The Quarry on tekijänsä näköinen, arvokas hyvästijättö. Jään kaipaamaan Banksia, mutta onneksi minulla on vielä monta kirjaa häneltä lukematta. 

Iain (M.) Banks 1954 - 2013. Kuva The Guardian -lehdelle tehdystä viimeisestä haastattelusta.

Kirja sopii myös haasteen kohtiin 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen ja 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

"Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista"

Laura Lindstedt: Oneiron

(Teos, 2015)

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Vuoden 2015 Finlandia-voittajaksi julistettiin Laura Lindstedtin teos Oneiron. Heti ensimmäisenä kiinnitin huomiota kirjan upeaan kanteen. Kannen valokuva, nimi, tekstin asettelu ja värimaailma loivat kaikki kauniin ja yhtä aikaa hauraan ja vahvan tunnelman. Kun luin kirjan alaotsikon, "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista", totesin, että tämän on oltava hyvä kirja, sillä ainahan mystinen ja makaaberi kiinnostaa. Jostain syystä sain sen kuitenkin nyt vasta luettua, mutta tartuttuani kirjaan lukaisin sen muutamassa päivässä.

Oneiron kuvaa seitsemän naisen kokemuksia, kun he kohtaavat tuonpuoleisessa. Newyorkinjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith, malliksi halajava senegalilaistyttö Maimuna, itävaltalaisteini Ulrike, portugalilainen sydänsiirtopotilas Rosa, ranskalainen odottava perheenäiti Nina, syövän runtelema hollantilainen Wlbgis sekä venäläinen kirjanpitäjä Polina löytävät toisensa tyhjästä, valkoisesta tilasta, jossa tuntuu pätevän aivan omat lakinsa. Hengitys on lakannut, ruumiintoiminnot sammuneet. Ympärillä on autius, joka ei ole kylmä eikä kuuma, jota ei voi koskea ja jossa liikkuminen vaatii mielikuvitusta ja tahdonponnistuksia. Tyhjä valkoinen tila tuonpuoleisessa tuntuu aluksi jopa hiukan kliseiseltä ja tutulta elokuvista, mutta kirjan edetessä se alkaa tuntua enemmän ja enemmän omanlaiseltaan.

Tiibetiläinen kuolleiden kirja on yksi Oneironin monista lähteistä. Kuva: Wikimedia Commons.

Naiset pyrkivät luomaan jotain rakennetta tyhjyyteen. Vaatekappaleista ja syöpäpotilaan räiskyvästä peruukista luodaan oma tila, oma huone (ping Virginia Woolf!). Oma tila, sekä yhteinen että yksityinen, auttaa jäsentämään tätä uutta tyhjyyttä, jossa naisilla on vain toisensa:

He tarvitsivat kodin, seinät ympärilleen, suojakseen. Avaruutta ei kestä. Valkoinen sokeuttaa, tekee hulluksi. Toinen ihminen tekee hulluksi myös, vaikka ihmisiä olisi useampia kuin kaksi, vaikka ihmisiä oli seitsemän, kuusi kullekin vuoroin katsottavaksi.

(s. 167) 

Kukaan naisista ei tarkasti muista, miten he sinne ovat päätyneet. Jokainen käy läpi itselleen ja muille oman elämänsä ja arvelunsa siitä, miten kaikki päättyi. Naiset ovat eri-ikäisiä, tulevat eri kulttuureista ja puhuvat eri kieliä, mutta ymmärtävät silti toisiaan ainakin periaatteessa. Väärinymmärryksiltä ei vältytä, ja egot kolahtelevat yhteen myös kuoleman jälkeen: Edes kuolema ei ollut tehnyt heistä tasa-arvoisia (s. 204). Olisikin kumma, jos naiset eivät välttyisi konflikteilta, sillä muuta yhdistävää tekijää heillä ei oikeastaan ole kuin sukupuoli. Tämä nostaa nimenomaan kokemuksen naiseudesta romaanin avainteemaksi. Jokaisen naisen tarina käsittelee naiseutta jollain tapaa. Naisen keho, tuntemukset, seksuaalisuus ja halu, vanheneminen ja rappeutuminen, suhteet miehiin, lapsiin, tietoon, taiteeseen ja yhteiskuntaan käydään läpi hahmojen kautta, kun he näkevät niiden kaikkien hiljalleen katoavan olemattomuuteen kuoleman jälkeen. Oneironin suurin tragedia onkin siinä, että yhteys maailmaan voi kadota jo ihmisen ollessa elossa.

Näkökulma on siis vahvan feministinen ja ajattelemaan provosoiva, mutta ei lainkaan paasaava. Vaihtuvat kertojat ja tyylit tuovat moniäänisyyttä teokseen, vaikka Shlomithin hahmo selkeästi nouseekin johtavaksi hahmoksi ja ikään kuin päähenkilöksi. Oneiron pakenee genrerajoja ja tahtoo sisällyttää koko maailman - tämän- ja tuonpuoleisen - kansiensa väliin ja vakuuttamaan lukijan siitä, että tämä kaikki on totta. Lindstedtin kiinnostuksen kohteet ovat laajat ja esoteeriset; kirjan aikana kuullaan luentoja tiibetinbuddhalaisesta mystiikasta Emanuel Swedenborgin taivasnäkyihin, juutalaisesta kansanperinteestä syömishäiriöihin. Teos on tarkasti tutkittu lähdeviitteineen päivineen, mutta uskoisin, että Lindstedt kirjallisuudentutkijana tuntee Borgesinsa sen verran hyvin, että osa lähteistä lienee fuulaa. 

Mikäpä nykyromaani ei viittaisi ruotsalaisen luonnontieteilijämystikko Emanuel Swedenborgin teoksiin? Kuva: Wikimedia Commons

Lindstedtin teksti rönsyilee ja ryöppyää vahvana ja aistikkaana, provosoivana ja itsevarmana. Genrejä rikkova kerronta voi ärsyttää joitain, mutta itseäni se ei haitannut aiheen ollessa niin kiehtova. Aihe on kieltämättä vaikea, mutta loppujen lopuksi eräs hienoimmista tuonpuoleisen kuvauksista, joita olen lukenut. Saattaa olla, että palaan tämän lukuhaasteen merkeissä erääseen toiseen, valitettavan tuntemattomaan tuonpuoleiskuvaukseen, mutta siitä enemmän mahdollisesti myöhemmin. 

Upea kirja, haasteen ehdottomasti huippuhetkiä tähän mennessä! Sopii myös kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 31. Fantasiakirja, 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.