William Faulkner: The Sound and the Fury
(1929. Critical Edition. W. W. Norton & Company. 1994)
6. Kirjassa on monta kertojaa
William Faulknerin romaani The Sound and the Fury (1929, suom. Ääni ja vimma, 1965) on kuitenkin tarkoitusta täynnä. Se kertoo palasittain tarinan Mississippin osavaltiossa elävästä Compsonin perheestä. Compsonit ovat perinteikäs, rikas etelävaltioiden suku, jolla on ollut suuret tilukset ja paljon orjia. Romaanin tapahtumahetkellä suvun asema on kuitenkin heikentynyt, orjuus kielletty, maat myyty ja henkilökohtaiset tragediat uhkaavat painaa suvun nimen unholaan.
Romaani on jaettu neljään osaan, jotka kertovat periaatteessa palasia samasta tarinasta, mutta hyvin erilaisista näkökulmista eri ajanjaksoina. Kertojina toimivat Compsonin perheen lapset. Ensimmäinen osa on kerrottu perheen vaikeasti kehitysvammaisen Benjy-pojan näkökulmasta. Benjy nimettiin syntyessään setänsä mukaan Mauryksi, mutta älyllisen jälkeenjääneisyyden tullessa kiistämättömäksi hänet ristittiin uudelleen Benjyksi. Benjy ei kykene itsereflektioon, ja hänen kerrontansa koostuukin vain välittömistä aistihavainnoista ja siitä, millaisia muistikuvia nuo havainnot hänen vajavaiseen mieleensä nostattavat. Toisen osan kertoja on Quentin, Harvardiin opiskelemaan päässyt, mutta mielenterveydeltään rakoileva nuori mies päivää ennen itsemurhaansa. Kolmannessa osassa ääneen pääsee Jason, joka on mieleltään vakaampi, mutta moraaliltaan arveluttavampi kuin veljensä. Hänelle vain rahalla on merkitystä. Neljännen ja viimeisen osan kertojana on kaikkitietävä kolmas persoona, joka keskittyy pitkälti perheen palvelijattareen, Dilseyyn, joka on todistanut perheen tapahtumia monen sukupolven ajan.
Mutta mikä tuo palasista muodostuva tarina on? Yritän parhaani kuvata tarinaa siten, että se tekisi oikeutta teoksen erikoiselle rakenteelle. Sillä hienointa mielestäni The Sound and the Fury'ssa oli se, miten tarina oikein kerrottiin. Kaikkien kertojien pakkomielteenä jollain tavalla on perheen sisar, Caddy. Vaikka Caddy ei itse saa omaa kertojanääntä, on hän tavallaan romaanin tärkein hahmo. Kehitysvammaiselle Benjylle Caddy on ainoa, joka rakastaa tätä ja toivoo hänen parastaan. Muulle perheelle Benjy on häpeällinen tahra, joka tulisi sulkea jonnekin piiloon. Benjy assosioi hajanaiset muistonsa tuoksuihin, ja Caddy tuoksuu hänen mielestään puilta. Tämä liittyy varhaiseen lapsuusmuistoon, jossa puuhun kiivennyt Caddy kurkkii taloon sisälle isoäidin hautajaisten aikaan. Caddyn alusvaatteet ovat likaantuneet, mikä tuo oman synkän symbolisminsa tarinalle.
Älyllinen mutta neuroottinen Quentin taas tahtoo suojella Caddya ja kehittää itselleen pakkomielteen tämän seksuaalisesta puhtaudesta. Caddy nimittäin on saanut aviottoman lapsen ja hänet tästä syystä karkotetaan kotoa. Quentin mieluummin valehtelee isälleen syyllistyneensä insestiin sisarensa kanssa, jotta heidät molemmat tuomittaisiin ikuiseen kadotukseen, kuin antaisi Caddyn kunnian tahriintua yksinään. Isä ei usko Quentinia, ja hyvä niin, sillä perheen tulevaisuus makaa Quentinin harteilla. Jopa niinkin painavana, että osa perheen maista - Benjyyn rauhoittavasti vaikuttava laidunmaa - myydään, jotta Quentin voidaan lähettää opiskelemaan huippuyliopistoon. Kaikki tämä osoittautuu liiaksi kestää herkälle Quentinille, ja hän hukuttautuu Missisippi-jokeen.
Jason on moraaliton opportunisti, joka on vuosikaudet kavaltanut Caddyn aviottomalle tyttärelleen lähettämiä rahoja ja pitänyt perhettään pelon vallassa tyrannisella johdollaan. Vihassaan Caddyn tytärtä (ja Caddyn muistoa) kohtaan hän on kuitenkin sokea ja aliarvioi tytön nokkeluuden. Neljännessä, selkeämmässä osassa paha saa palkkansa, ainakin osittain, mutta jälkimaku on silti karvas.
Kenties mielenkiintoisin, ja ainakin eniten keskustelua herättänyt osio romaanista on ensimmäinen. Benjyn poukkoilevaa kerrontaa, joka ei kommentoi tapahtumia, vain toistaa ne mielessään ilman syy-seuraus- tai aikasuhteita, on ensi alkuun hyvin hankala seurata. Kerronta ei etene järjestyksessä, vaan yksi mielleyhtymä tuo mieleen jonkin toisen vuosikymmenten takaa varhaislapsuudesta. Alun perin Faulkner halusi, että jokainen Benjyn kertomuksen aikataso olisi painettu erivärisellä musteella lukijan avuksi, mutta sen aikainen painotekniikka esti sen. Kompromissina jokainen hyppäys ajassa on merkitty kursiivilla, mutta lukija saa silti olla tarkkana, sillä hyppäyksiä on paljon ja moneen suuntaan. Jokin tuossa etäisessä kerronnassa kosketti minua; kuinka kuvata asioita, joita kertoja ei ymmärrä, kuten pimeyttä makuuhuoneessa hetkeä ennen nukahtamista:
The room went black, except the door. Then the door went black. Caddy said, "Hush, Maury" putting her hand on me. So I stayed hushed. We could hear us. We could hear the dark. -- Father went to the door and looked at us again. Then the dark came back, and he stood black in the door, and then the door turned black again. Caddy held me and I could hear us all, and the darkness, and something I could smell. And then I could see the windows, where the trees were buzzing. Then the dark began to go in smooth, bright shapes, like it always does, even when Caddy says that I have been asleep.
(s. 48)
Teksti on tiheää ja paikoin vaikeaselkoista, mutta toisen osan Quentin ei juuri ole helpompi kertoja. Mielestäni hän oli jopa vaikeampi seurattava, sillä vaikka hän on periaatteessa selkeämpi ja kykenee ymmärtämään näkemänsä, hänen mielenterveytensä rakoilee eikä hän ole luotettava kertoja. Luvun loppupuolella hänen mielensä lähtee pitkälle vaellusretkelle ilman välimerkkejä tai tunnistettavia lauserakenteita, joka viimeistään pudottaa lukijan kärryiltä. Kolmannen osan Jason tuntuukin huojentavalta kertojalta: tätähän jopa ymmärtää! Mutta vaikeus tuleekin samastumisessa iljettävään persoonaan
The Sound and the Fury on täynnä surua. Luopumisen ja ymmärtämättömyyden surua. Benjy-parka ei ymmärrä sitä, että Caddy on hylännyt tämän, tai että miksi ennen niin rauhallisella laitumella pelataan nykyään golfia. Tilalla on vain pohjaton menetyksen tunne. Quentinin kohtaloksi koituvat liialliset odotukset ja epäterve suhtautuminen oman siskonsa kuviteltuun kunniaan. Jason taas menettää kaiken oman julmuutensa seurauksena. Caddy, tuo äänettömäksi jätetty mutta silti romaanin eräs hienoimmin luoduista hahmoista, joutuu jättämään perheensä häpeän leimaamana. Teoksen loppuun Faulkner liitti myöhempiin painoksiin Compsonin suvun historian, joka selvittää selkosanaisemmin, mitä kullekin hahmolle oikein kävi. Perheen tummaihoisesta palvelijasta sanotaan vain, "they endured", he kestivät ja selvisivät. Harva pystyy siihen.
Vaikka The Sound and the Fury tuntui vaikealta, huomaan palaavani usein miettimään sen hahmoja ja teemoja jälkeen päin. Se on yksi syy, miksi tämän blogitekstin kirjoittaminen kesti niin kauan. Omituinen rakenne jäi vaivaamaan, mutta tuota tarinaa ei olisi mitenkään muuten voinut kertoa. Faulkner itse sanoi yrittäneensä kirjoittaa saman tarinan neljään kertaan, mutta mielestäni tarinan vahvuus on nimenomaan siinä, millaisen vaikutelman ne yhdessä saavat aikaan.
Kirja sopii lukuhaasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina, 30. Kirjan nimessä on tunne, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.
It is a tale
told by an idiot, full of sound and fury.
Signifying nothing.
Se kertomus on,
hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa -
tarkoitusta vailla.
(William Shakespeare: Macbeth, viides näytös, viides kohtaus. Suom. Yrjö Jylhä)
William Faulknerin romaani The Sound and the Fury (1929, suom. Ääni ja vimma, 1965) on kuitenkin tarkoitusta täynnä. Se kertoo palasittain tarinan Mississippin osavaltiossa elävästä Compsonin perheestä. Compsonit ovat perinteikäs, rikas etelävaltioiden suku, jolla on ollut suuret tilukset ja paljon orjia. Romaanin tapahtumahetkellä suvun asema on kuitenkin heikentynyt, orjuus kielletty, maat myyty ja henkilökohtaiset tragediat uhkaavat painaa suvun nimen unholaan.
Romaani on jaettu neljään osaan, jotka kertovat periaatteessa palasia samasta tarinasta, mutta hyvin erilaisista näkökulmista eri ajanjaksoina. Kertojina toimivat Compsonin perheen lapset. Ensimmäinen osa on kerrottu perheen vaikeasti kehitysvammaisen Benjy-pojan näkökulmasta. Benjy nimettiin syntyessään setänsä mukaan Mauryksi, mutta älyllisen jälkeenjääneisyyden tullessa kiistämättömäksi hänet ristittiin uudelleen Benjyksi. Benjy ei kykene itsereflektioon, ja hänen kerrontansa koostuukin vain välittömistä aistihavainnoista ja siitä, millaisia muistikuvia nuo havainnot hänen vajavaiseen mieleensä nostattavat. Toisen osan kertoja on Quentin, Harvardiin opiskelemaan päässyt, mutta mielenterveydeltään rakoileva nuori mies päivää ennen itsemurhaansa. Kolmannessa osassa ääneen pääsee Jason, joka on mieleltään vakaampi, mutta moraaliltaan arveluttavampi kuin veljensä. Hänelle vain rahalla on merkitystä. Neljännen ja viimeisen osan kertojana on kaikkitietävä kolmas persoona, joka keskittyy pitkälti perheen palvelijattareen, Dilseyyn, joka on todistanut perheen tapahtumia monen sukupolven ajan.
Mutta mikä tuo palasista muodostuva tarina on? Yritän parhaani kuvata tarinaa siten, että se tekisi oikeutta teoksen erikoiselle rakenteelle. Sillä hienointa mielestäni The Sound and the Fury'ssa oli se, miten tarina oikein kerrottiin. Kaikkien kertojien pakkomielteenä jollain tavalla on perheen sisar, Caddy. Vaikka Caddy ei itse saa omaa kertojanääntä, on hän tavallaan romaanin tärkein hahmo. Kehitysvammaiselle Benjylle Caddy on ainoa, joka rakastaa tätä ja toivoo hänen parastaan. Muulle perheelle Benjy on häpeällinen tahra, joka tulisi sulkea jonnekin piiloon. Benjy assosioi hajanaiset muistonsa tuoksuihin, ja Caddy tuoksuu hänen mielestään puilta. Tämä liittyy varhaiseen lapsuusmuistoon, jossa puuhun kiivennyt Caddy kurkkii taloon sisälle isoäidin hautajaisten aikaan. Caddyn alusvaatteet ovat likaantuneet, mikä tuo oman synkän symbolisminsa tarinalle.
Älyllinen mutta neuroottinen Quentin taas tahtoo suojella Caddya ja kehittää itselleen pakkomielteen tämän seksuaalisesta puhtaudesta. Caddy nimittäin on saanut aviottoman lapsen ja hänet tästä syystä karkotetaan kotoa. Quentin mieluummin valehtelee isälleen syyllistyneensä insestiin sisarensa kanssa, jotta heidät molemmat tuomittaisiin ikuiseen kadotukseen, kuin antaisi Caddyn kunnian tahriintua yksinään. Isä ei usko Quentinia, ja hyvä niin, sillä perheen tulevaisuus makaa Quentinin harteilla. Jopa niinkin painavana, että osa perheen maista - Benjyyn rauhoittavasti vaikuttava laidunmaa - myydään, jotta Quentin voidaan lähettää opiskelemaan huippuyliopistoon. Kaikki tämä osoittautuu liiaksi kestää herkälle Quentinille, ja hän hukuttautuu Missisippi-jokeen.
Jason on moraaliton opportunisti, joka on vuosikaudet kavaltanut Caddyn aviottomalle tyttärelleen lähettämiä rahoja ja pitänyt perhettään pelon vallassa tyrannisella johdollaan. Vihassaan Caddyn tytärtä (ja Caddyn muistoa) kohtaan hän on kuitenkin sokea ja aliarvioi tytön nokkeluuden. Neljännessä, selkeämmässä osassa paha saa palkkansa, ainakin osittain, mutta jälkimaku on silti karvas.
 |
| The Sound and the Furyn kirjoitusaikaan lähes tuntematon Faulkner voitti myöhemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kuva: Wikipedia |
Kenties mielenkiintoisin, ja ainakin eniten keskustelua herättänyt osio romaanista on ensimmäinen. Benjyn poukkoilevaa kerrontaa, joka ei kommentoi tapahtumia, vain toistaa ne mielessään ilman syy-seuraus- tai aikasuhteita, on ensi alkuun hyvin hankala seurata. Kerronta ei etene järjestyksessä, vaan yksi mielleyhtymä tuo mieleen jonkin toisen vuosikymmenten takaa varhaislapsuudesta. Alun perin Faulkner halusi, että jokainen Benjyn kertomuksen aikataso olisi painettu erivärisellä musteella lukijan avuksi, mutta sen aikainen painotekniikka esti sen. Kompromissina jokainen hyppäys ajassa on merkitty kursiivilla, mutta lukija saa silti olla tarkkana, sillä hyppäyksiä on paljon ja moneen suuntaan. Jokin tuossa etäisessä kerronnassa kosketti minua; kuinka kuvata asioita, joita kertoja ei ymmärrä, kuten pimeyttä makuuhuoneessa hetkeä ennen nukahtamista:
The room went black, except the door. Then the door went black. Caddy said, "Hush, Maury" putting her hand on me. So I stayed hushed. We could hear us. We could hear the dark. -- Father went to the door and looked at us again. Then the dark came back, and he stood black in the door, and then the door turned black again. Caddy held me and I could hear us all, and the darkness, and something I could smell. And then I could see the windows, where the trees were buzzing. Then the dark began to go in smooth, bright shapes, like it always does, even when Caddy says that I have been asleep.
(s. 48)
Teksti on tiheää ja paikoin vaikeaselkoista, mutta toisen osan Quentin ei juuri ole helpompi kertoja. Mielestäni hän oli jopa vaikeampi seurattava, sillä vaikka hän on periaatteessa selkeämpi ja kykenee ymmärtämään näkemänsä, hänen mielenterveytensä rakoilee eikä hän ole luotettava kertoja. Luvun loppupuolella hänen mielensä lähtee pitkälle vaellusretkelle ilman välimerkkejä tai tunnistettavia lauserakenteita, joka viimeistään pudottaa lukijan kärryiltä. Kolmannen osan Jason tuntuukin huojentavalta kertojalta: tätähän jopa ymmärtää! Mutta vaikeus tuleekin samastumisessa iljettävään persoonaan
The Sound and the Fury on täynnä surua. Luopumisen ja ymmärtämättömyyden surua. Benjy-parka ei ymmärrä sitä, että Caddy on hylännyt tämän, tai että miksi ennen niin rauhallisella laitumella pelataan nykyään golfia. Tilalla on vain pohjaton menetyksen tunne. Quentinin kohtaloksi koituvat liialliset odotukset ja epäterve suhtautuminen oman siskonsa kuviteltuun kunniaan. Jason taas menettää kaiken oman julmuutensa seurauksena. Caddy, tuo äänettömäksi jätetty mutta silti romaanin eräs hienoimmin luoduista hahmoista, joutuu jättämään perheensä häpeän leimaamana. Teoksen loppuun Faulkner liitti myöhempiin painoksiin Compsonin suvun historian, joka selvittää selkosanaisemmin, mitä kullekin hahmolle oikein kävi. Perheen tummaihoisesta palvelijasta sanotaan vain, "they endured", he kestivät ja selvisivät. Harva pystyy siihen.
Vaikka The Sound and the Fury tuntui vaikealta, huomaan palaavani usein miettimään sen hahmoja ja teemoja jälkeen päin. Se on yksi syy, miksi tämän blogitekstin kirjoittaminen kesti niin kauan. Omituinen rakenne jäi vaivaamaan, mutta tuota tarinaa ei olisi mitenkään muuten voinut kertoa. Faulkner itse sanoi yrittäneensä kirjoittaa saman tarinan neljään kertaan, mutta mielestäni tarinan vahvuus on nimenomaan siinä, millaisen vaikutelman ne yhdessä saavat aikaan.
Kirja sopii lukuhaasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina, 30. Kirjan nimessä on tunne, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti